Keskittynyttä opiskelua ja iloista liikuntaa

Kouluvaarin muistivihko opetusmateriaalina

Jo kolmasluokkalaiset osaavat keskittyä,
kun on tärkeää tekemistä. Kuva: Mirja-ope.

Olin iloisesti yllättynyt, kun eräänä päivänä kotona sain puhelimeeni luokassa otettuja valokuvia. Niissä lapset kirjoittivat jotakin vihkoihinsa. Mirja-ope viestitti, että kuvissa lapset harjoittelevat suomen kielen tunnilla blogijuttujen kirjoittamista! Opettajan luvalla oppilaat olivat saaneet puhelimistaan ensin hakea ja lukea vanhoja juttujani. Siksi muutamat puhelimet ovat kuvissa näkyvillä. Saa nähdä, saanko heistä apuvoimia näitten tekstien tuottamiseen. Toivotaan niin. 

Isoja kouluja usein väitetään meluisiksi niin, että niissä keskittyminen olisi mahdotonta. Kuva kertoo, että tuo luulo on ainakin meillä perusteeton. Tämä ei ole poikkeustilanne, vaan olen itse monta kertaa pannut merkille keskittyneen hiljaisuuden, vaikka samassa tilassa olisi runsaastikin lapsia. Toki meillä välillä melutaankin, mutta ei se ole mikään vallitseva olotila.

 

Hitaat ruokailijat, nopeat liikkujat

Liikuntatunti pidettiin ruokatunnin jälkeen läheisellä hiekkakentällä. Olin opettajan pyynnöstä jäänyt ruokalaan odottelemaan hitaimpien ruokailijoitten valmistumista ja lupasin paimentaa heidät muitten perään kentälle. Hitaimmat ruokailijat, kaksi tyttöä, olivatkin nopeita liikkujia: Mennäänkö sinne hiekkakentälle, he kysyivät minulta. Vastasin myöntävästi ja muuta paimentamista ei sitten tarvittukaan. Tytöt lähtivät todella reippaasti kävelemään kentälle päin niin, etten oikein tahtonut pysyä heidän vauhdissaan. Tulimme perille yhtaikaa ison ryhmän kanssa, koska me emme olleet poikenneet heidän laillaan hakemaan pelivälineitä varastosta mukaan.

 

Kouluvaarin täysosuma

Kohta lähtee!

Aloimme pelata nelimaalia (neljää maalia, sanottiin minun lapsuudessani). Nelosilla oli oma
nelimaalinsa kentän toisessa päässä ja minä ja Mirja-ope olimme kolmosten kanssa toisessa päässä. Nelimaali on yksinkertaistettua pesäpalloa: Mailalla lyödään tennispalloa ja ulkokentän pelaajat koettavat saada pallon kiinni räpyläkädellään tai muuten ja heittää se syöttäjälle ennen kuin juoksijat ehtivät seuraavalle pesälle. Minun tehtäväni oli pitää juoksuista lukua tukkimiehen kirjanpidolla hiekkaan raapustetuin viivoin.

Näin oli siihen asti, että opettaja valitsi minut ”jokerilyöjäksi” pelin loppuvaiheilla ja komensi minut lyöjän paikalle. Mirja-ope syötti ja minä huitaisin, komeasti ohi. Sama juttu toisellakin syötöllä mutta kolmannella lähti! Osuin hyvällä tuurilla aivan sataprosenttisesti! Pallo lähti komeassa kaaressa kohti Hirvensalon taivasta kunnes vähitellen laskeutui kentällemme lähelle toisessa päässä pelaavia neljäsluokkalaisia. Ja kolmosen lapset, he huusivat ja hurrasivat minulle, taputtivat käsiään ja pomppivat innoissaan. Muutaman sekunnin ajan olin suosittu kuin huippu-urheilija, joka juuri on onnistunut suorituksessaan ja aivan ratkaisevalla hetkellä tuonut joukkueensa voittoon. Lapsille kiitos, tuon hetken muistan kyllä kauan.

Itse olin ihmeissäni tästä täysosumalyönnistä, olihan edellisestä osumalyönnistäni kulunut jo noin 67 vuotta (keväällä 1958 Paimalan koulun kentällä). Se tässä nelimaalipelissä oli kyllä kaikkein hienointa, että lapsista mahdollisesti joka ainoa sai neljästä lyönnistään ainakin yhden osumaan palloon ja sai toivottavasti samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin minäkin.

 

Vanhempien kanssa juteltua

Illalla oli kolmosnelosten vanhempainilta. Olin halunnut päästä mukaan esittäytymään lasten vanhemmille. Olinhan juuri pyytänyt heiltä lupaa julkaista tässä blogissani sellaisia kuvia, joista lapsen pystyy tunnistamaan. Vastauksia olen jo aika monelta perheeltä saanut. Useimmat vastanneista ovat luvan antaneet. Kerroin isille ja äideille omasta taustastani ja miten olin tähän kouluvaarityöhön tullut mukaan.

Ilmapiiri vanhempainillassa oli mielestäni luonteva, ystävällinen ja asiallinen. Opettajien ja minun lisäkseni vähän pitemmän puheenvuoron käytti yksi äiti, joka houkutteli kaikkia vanhempia osallistumaan Syvälahden koulun ja päiväkodin yhteisen vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sitä voin suositella kaikille vanhemmille. Vanhempainyhdistyksen tuella on kouluun voitu hankkia esimerkiksi välitunnin leikkivälineitä ja monta muuta mukavaa juttua.

 

Lasten kanssa juteltua

Ennen enkun tunnin alkua kaksi tyttöä alkoi ottaa kouluvaarin taustoista selvää:

-            Mikset sä ollut täällä maanantaina? (Se on lukukauden alussa sovittu vaaripäiväkseni).

-            Minulla oli muuta menoa, siksi tulin vasta tänään keskiviikkona.

-            Oletko sä muualla töissä?

-            En, olen niin vanha, että olen jo eläkkeellä.

-            Saatko sä tästä jotain rahaa?

-            En, saan vain syödä ilmaiseksi kouluruokaa vaaripäivinä. Minä saan tästä hyvän mielen. Se tulee siitä, kun näen teidän kasvavan ja oppivan uusia asioita ja saan siinä vähän olla mukana.

Tytöt nyökyttelivät sen näköisinä, että se on kyllä ihan hyvä peruste olla kouluvaarina Syvälahdessa.