”Jippii,
koulu alkaa!”
Näin
iloisella mielellä kiirehti pihalta sisälle yksi kolmasluokkalainen poika, kun
kävin avaamassa alaoven sen merkiksi, että kello on kohta yhdeksän ja heidän
torstaipäivänsä on juuri alkamassa. Oppilaille se oli kevätlukukauden kolmas
päivä, kouluvaarille kevätpuolen päivistä ensimmäinen.
Oli mukava
katsella innokasta joukkoa, joka selvästi mielellään tuli kouluun ja melkein
harppoi rappuset ylös toiseen kerrokseen omaa luokkaansa kohti. Toki sieltä
sitten tuli yksi poika jo vastavirtaan pihalle päin. Hän tokaisi ohi mennessään
”Reppu jäi!” Niin kiire oli tullut lähteä sisälle, että koulureppu oli
unohtunut pihalle. Kolmasluokkalaisista monet ovat vielä niin pieniä, että
omista tavaroista ei ole ihan sataprosenttisesti opittu huolehtimaan. Kyllä
muutamilla nelosillakin on joskus parantamisen varaa: Joku päivän
läksykirjoista on saattanut unohtua kotiin, kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty
tai kirjastokortti on jäänyt kotiin, vaikka torstaisin aina käydään
kirjastossa. Mutta sitäkin varten koulua käydään, että nämä taidot pikkuhiljaa
opitaan.
Oman mukin kanssa opettajainhuoneeseen
Kouluvaarina
minulla alkoi toinen vuosi. Olen selvästi jo kotiutunut tähän mainioon
Syvälahden kouluun, sillä nyt toin kotoa itselleni oman kahvimukin taukokahveja
varten ja lisäsin kuvani yhteystietoineen sukupuun tapaiseen kaavioon, joka on kiinnitetty
opettajainhuoneen seinälle. (Käytän nyt tästä tilasta vanhanaikaista nimitystä
opettajainhuone, huonehan on tarkoitettu koko monitoimitalon kaikkien aikuisten
käyttöön.) Kotiutumistani on hyvin edistänyt sekin, että opettajat ja muu
henkilökunta tervehtivät minua aina ystävällisesti ja tuttavallisesti, kun kouluun
tulen. Yhtään ei haittaa se, että suurinta osaa opettajista en vieläkään ole
oppinut nimeltä tuntemaan.
Yksi uusi
kasvo oli opettajainhuoneessa, kun kevätlukukausi alkoi. Tämä nuori partainen
mies tervehti minua iloisesti ”morjes Mauri!” kun tulin sisään. Partansa takaa
hän näytti lievästi tutulta mutta en kuitenkaan löytänyt sopivaa nimeä
muististani. Vasta kun hän sanoi sukunimensä, niin tunnistin: Siinähän on yksi
meidän Kallen leikkikavereista kolmenkymmenen vuoden takaa, naapuriportaan
poika. Oli kasvanut siitä, kun viimeksi on nähty. Nyt hän on ainakin kevään
ajan Syvälahdessa opettajana.
Aikuistuminen, mitä se tarkoittaa?
Opettajainhuoneessa
keskustellaan paljon muustakin kuin oppilaisiin ja opettamiseen liittyvistä
asioista. Yhtenä päivänä vieressäni istuneet alkoivat jutella siitä, mitä
aikuistuminen tarkoittaa ja milloin ihminen sitten oikein on aikuinen.
Jälkimmäisestä oltiin yhteisesti sitä mieltä, että koko elämänsä ajan kannattaa
säilyttää ainakin pieni pala lapsenmielisyyttä, muuten menee oleminen liian
totiseksi. Siitä olen ihan samaa mieltä, ei ilman sitä pärjäisi
kouluvaarinakaan. Aikuistumisen merkiksi nähtiin se, että ajatusmaailma ei enää
koko ajan pyöri oman navan ympärillä, vaan opitaan ottamaan toiset huomioon ja
joustamaan omista tarpeista toisten hyväksi. Viisaita puhuivat nämä opettajat,
vaikka nuoria ovatkin.
Kyllä se keskustelu välillä rönsyili ”harhateillekin”:
Ryhdyttiin arvioimaan sitä, kuinka vanha on vanha? Yhden 23-vuotiaan
opetusharjoittelijan mielestä yli kolmekymppiset ovat jo suhteellisen vanhoja.
Varttuneemmat keskustelijat olivat tässä ehkä vähän joustavampia. Yli
seitsemänkymppisenä en kovin aktiivisesti tähän keskusteluosuuteen osallistunut,
kuuntelin vain.
Yhtäkkiä matikan tukiopettajaksi
Yksi poika,
joka oli ollut aamulla poissa matikantunnilta, kysyi minulta kahdentoista
välitunnin alkaessa, että mihin hän voisi mennä laskemaan aamun laskuja. Kävin
Verna-opelta selvittämässä asiaa ja palasin näyttämään pojalle yhtä sopivan
rauhallista pientä luokkahuonetta. Katsoimme kirjasta tekemättömät tehtävät ja
hän pyysi minua istumaan tuolille hänen viereensä. Vastasin jotakin
epämääräistä, että lähden tästä kyllä kohta opettajainhuoneeseen loppuvälitunnin
ajaksi. Sitten tajusin, että tuo pyyntöhän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus ja
istuuduin siihen hänen opastajakseen. Olin joskus aiemminkin häntä neuvonut
matikantehtävien tekemisessä ja ilmeisesti se tilanne ei hänestä ollut tuntunut
epämiellyttävältä.
Onneksi olin
tarkkaavaisesti aamulla seurannut opetusta murtolukujen laventamisesta, niin
osasin jotenkin asioita selittää, vaikka tilanne minut yllättikin. Koko puolen
tunnin välitunti laskutehtävien kanssa nyt kului mutta itse asiassa en sinä aikana
kaivannut yhtään sitä taukoa enkä omaa kahvikuppiani. Tällaiset erilliset
askareet yhden tai kahden oppilaan kanssa tuntuvat tosi mukavilta.
Kolmosten ja eskarin tytöt yhteisessä Barbi-leikissään |
Eskarin puolella leikkimässä ja satua lukemassa
Kevään ensimmäisenä
kouluvaaripäivänäni olin mennyt kolmasluokkalaisten mukana esikoulun puolelle.
Siellä ohjelmassa oli kolmosten ja eskarilaisten yhteinen leikkipäivä. Auttelin
sopivien legopalikoitten etsimisessä, kun rakensimme autoa, vai
avaruusrakettiko siitä nyt oli tulossa, en ole ihan varma. Kotileikkiä
leikkineet puolestaan alkoivat kysellä minulta, minkä nimiseen ruokailuryhmään
minä kuuluin. He itse kuuluivat vaahtopäät-ryhmään. Vastasin, että minun
ryhmälläni ei ole oikein mitään nimeä, vaan minun pitää itse osata kellosta
katsoa, koska minun ruoka-aikani on. Juuri silloin esikoulun ohjaajista yksi
tuli minulle sanomaan: ”Sinun lapsesi menivät jo!” Olin jäänyt suustani kiinni
näitten ”vaahtopäitten” kanssa, enkä ollut huomannut, että kolmoset
opettajineen olivat jo lähteneet eskarista ruokatunnille, joka minullakin oli
juuri alkanut.
Jännittävä tilanne: Karhuperhe on juuri löytänyt nukkuvan Kultakutrin |
Viikkoa
myöhemmin olin taas eskarissa, nyt neljäsluokkalaisten kanssa. Meillä kaikilla
oli mukana jokin tätä yhteistä lukutuntia varten juuri äsken kirjastosta
lainattu kirja, nyt minullakin. Olin lainannut tutun satukirjan, joka kertoi
Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Minulle annettiin kaksi kuuntelijaa, tyttö
ja poika, joiden kanssa menin pieneen rauhalliseen huoneeseen kirjaa heille
lukemaan. Istuuduimme löhöilemään mukaville säkkituoleille ja kumpikin kuunteli
minua tarkkaavaisesti, vaikka tarina olikin heille molemmille ennestään jo
tuttu. Minäkin tiesin tarinan kaikki käänteet, olinhan samaa satua lukenut jo
sekä lapsilleni että lapsenlapsilleni. En uskaltanut nyt eläytyä isäkarhun
repliikkeihin ihan niin paljon kuin kotona, jotta pienet kuulijani eivät olisi
aivan säikähtäneet isäkarhun möreä-äänistä kysymystä: ”Kuka on maannut minun
vuoteessani?”
Tarinan
päätyttyä selailimme kirjaa vielä uudestaan ja katselimme sen kauniita kuvia.
Karhujen kodin seinällä ollut ison kalan kuva sai pojan kertomaan, kuinka
suuria kaloja hän itse oli kesällä ongellaan saanut. Selvä kalamiehen alku,
sillä puheitten perusteella aikamoisia vonkaleita oli tullut, haukia ja
ahvenia. Tuntui kivalta laajentaa kouluvaarin reviiriä vähän myös eskarin
puolelle. Taidan taas seuraavaakin lukukertaa varten lainata jonkin satukirjan
pikkuisille luettavaksi.