”Heippa Mauri! Kolmoset lähtevät torstaina linturetkelle ruoan jälkeen, ihan vaan kävellen tuohon sillan pieleen. Lapsille ohjeistus on, että mukaan saa ottaa lintukirjan, kiikarit, istuinalustan, vesipullon ja herkkuja evääksi. Tervetuloa mukaan siis!”
Tällaisen
vastustamattoman kutsun sain alkuviikosta Ulla-opettajalta. Totta kai lähdin
mukaan! Repussani olivat kaikki nuo kutsussa mainitut varusteet, kun torstaiaamuna
kouluun menin. Aamun pari tuntia ja ruokailu sujuivat tavalliseen tapaan ja
sitten lähdettiin. Tai ei ihan heti lähdetty, vaan ensin luokassa tarkistettiin,
onko kaikilla riittävästi varusteita. Eipä ollut, mutta onneksi koulusta löytyi
lisää: Istuinalustoja otettiin mukaan ja mikä itseni yllätti, niin kiikareita
lainattavaksi löytyi koulusta toistakymmentä kappaletta. Niitä riitti kaikille
halukkaille, sillä monella oli kotoa tuodut kiikarit mukanaan. Kiikareitten
sijasta yhdellä tytöllä oli mukanaan luuppi, jolla pystyi tarkastelemaan
kasvien lehtiä ja muita luonnon pienimpiä ihmeitä. Hyvä idea! Eväitä taisi olla
kaikilla, se oli tärkeää.
Oppilaat
olivat saaneet kutsua kotiväkeään mukaan retkellemme ja pihalla meitä
odottivatkin yhden tytön äiti sekä pari miestä, vaareja tai isiä, en ottanut
siitä selvää, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan.
Parijonossa
lähdimme kaikki yli kolmekymmentä syvälahtelaista kulkemaan kohti
tavoitettamme, Hirvensalon sillan saaren puoleista päätä. Sinne oli matkaa noin
700 metriä. Autoilijat antoivat meille liikenneympyrässä kauniisti tietä ja
kommelluksitta saavuimme perille. Kaivoimme kiikarit silmillemme ja aloimme
tähyillä Pitkänsalmen rantojen elämää. Lähellä
uiskenteli ja lenteli ainakin muutamia sorsia ja kauempana näimme upean
joutsenpariskunnan. Hetken aikaa rannan elämää kiikaroituamme asetuimme syömään
eväitämme sillan alle.
Siistiä!
Erityisen
kunniamaininnan haluan antaa niille kahdelle pojalle, jotka jo koulusta olivat
pyytäneet mukaansa roskapussit, joihin he sitten keräsivät erityisesti täältä
periltä löytyviä roskia. Heidän roskakävelynsä oli erinomainen idea!
Hirvensalon sillan alusta jäi varmasti siistimpään kuntoon kuin mitä se oli
sinne tullessamme. Eikä sillekään pojalle tullut kotona mitään moitteita, joka
hetkeksi hukkasi oman kiikarinsa linssinsuojuksen. Kävin sitä yhdessä hänen
kanssaan etsimässä ja se löytyikin juuri siltä paikalta, missä hän oli
kiikarinsa esille ottanut.
Runsaan
tunnin kestänyt retkemme oli oikein mukava kokemus. Kahdentoista aikaan olimme takaisin
koulun pihalla, palautimme lainatut varusteet ja välitunti alkoi.
Kuinka ihmeessä
tehdään toimiva lukujärjestys?
Välitunnin
aikana alakoulun opettajat suunnittelivat ehdotustaan ensi lukuvuoden lukujärjestykseksi
ja opettajien keskinäiseksi työnjaoksi, siis kuka mitäkin millekin ryhmälle
opettaa. Tai niin ainakin ymmärsin, vaikka paljon mitään en keskustelusta
ymmärtänytkään. Suunnittelutehtävä oli tullut rehtorilta jokin aika sitten saatesanoilla
”oppilaitten etu ensin ja opettajien henkilökohtaiset toivomukset sen jälkeen kohtuullisesti
huomioon”. Muitakin ehtoja on, esimerkiksi koulupäivän maksimipituudet sekä käsite
”lukitut tunnit”. Niihin ei voi koskea. Opettajia on kymmenen ja oppilaita
alakoulussa yli kaksisataa. Ei ole helppoa lukujärjestyksen teko, ei
todellakaan!
Vain pientä
auttamista enkun tunnilla
Luontoretken jälkeen toinen päivän hyvistä kokemuksista oli kolmosten enkun tunti heti tuon välitunnin päätyttyä (puoli luokkaa, viitisentoista oppilasta). Kun tunti alkoi, seisoskelin hetken luokan ovella ja siirryin kohta luokan takaosaan, kun huomasin siellä tyhjän tuolin. Sieltä näin paremmin, mitä tehtäviä näytöllä kulloinkin oli menossa. Vähän ajan kuluttua huomasin, että minua lähinnä istuvalle pojalle oli vielä jäänyt paljon käyttämätöntä energiaa tuon luontoretken jälkeen. Nyt hän käytti sitä tuolillaan pyörimiseen, ylimääräiseen hääräämiseen ja viittaamatta vastaamiseen.
Liikahdin ”pyörätuolini” kanssa ihan
pojan viereen, katselin hänen harjoituskirjaansa ja odottelin reaktiota
lähestymiselleni. Joskus tällaisissa tapauksissa oppilaan kehonkieli kertoo,
etten nyt varsinaisesti ollut tervetullut hänen touhujaan seuraamaan mutta niin
ei nyt käynyt. Huomasin, että yhteen lauseeseen hän oli kirjoittanut ”have”
vaikka oikein olisi ollut ”has”. Pyysin häntä katsomaan, olisiko siinä
lauseessa jotakin korjattavaa. Poika katsoi hetken, huomasi virheensä ja
korjasi sen. Olemus kertoi, että hän oli tyytyväinen minulta saamaansa vinkkiin.
Sen jälkeen kaikki alkoikin mennä
rauhallisempaan suuntaan. Hän halusi vastata vielä montakin kertaa Suvi-opettajan
kysymyksiin mutta nyt hän malttoi viitata ja odottaa lupaa puhumiseen. Lempiaiheestani, käsialasta vaihdoimme pojan
kanssa muutaman sanan. Hänellä oli kohtalaisen selvä käsiala mutta nopeasti
kirjoitetut kirjaimet olivat valtavan suuria eivätkä lauseet mahtuneet niille
varatuille riveille vaan kiertelivät pitkin marginaaleja.
Kun tunti ja
koko koulupäivä päättyi, poika sattui jäämään viimeisenä luokkaan minun ja
Suvi-open kanssa. Suvi kiitteli häntä siitä, että hän oli ollut nyt rauhallisempi
kuin aikaisemmilla tunneilla ja malttanut hyvin viitata silloin, kun oli
jotakin asiaa. Oppilas otti opettajan palautteen vastaan tyytyväisin ilmein.
Poika tunsi tänään
onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.
Mutta sitten
Suvi alkoi kiitellä minuakin, vaikka mielestäni oikeasti en ollut tehnyt muuta
mainittavaa kuin näyttänyt pojalle hänen väärin kirjoittamansa
harjoituslauseen. ”Sinä osaat aina hyvin löytää sen oppilaan, joka tunnin
aikana tarvitsee erityistä huomiota”, hän sanoi. En saanut sanotuksi, että omasta
mielestäni olin siirtynyt luokan perälle vain nähdäkseni paremmin, mitä
taululla lukee. Mieleeni tuli kyllä siinä Suvin sanoja kuunnellessani myös hänen
aikaisempi kommenttinsa, jonka on sanonut myös kouluvaarikummini Reino Hurri: ”Läsnäolo
riittää.” Eikä sitä aina edes huomaa.
Vaari tunsi tänään
onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.