Positiivinen merkintä

Kaikki oppilaat ja vanhemmat varmasti haluavat, että kotiin tulee oppilaista kodin ja koulun välisen Wilma-viestijärjestelmän kautta mahdollisimman paljon positiivisia merkintöjä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että oppilas on alkanut usein onnistua siinä, missä aikaisemmin on mennyt vähän takkuisemmin, hän huolehtii tavaroistaan tarkemmin kuin ennen tai että hän on ryhmässä paremmin mukana. Tänään positiivinen merkintä tuli.

Aamulla matikantunnin loppupuolella olin yhden tytön vieressä seuraamassa ja auttamassa, kun hän opetteli sitä, miten sulkumerkit vaikuttavat laskujärjestykseen ja laskun lopputulokseen. Parin tehtävän jälkeen sulkumerkkien salaisuus selvisi hänelle ja loput hän osasi laskea kaikkine välivaiheineen aivan oikein. Sanoin hänelle muutaman kannustavan sanan ja kerroin Verna-opettajallekin, joka oli tullut pöytäämme kannettavan tietokoneensa kanssa, että täällä edistytään nyt todella hienosti. Verna lähetti saman tien oppilaan kotiin Wilma-viestin, positiivisen merkinnän siitä, että koulussa laskutehtävät sujuvat nyt oikein hyvin. Samalla Verna heitti minulle vitsinä, että harmi, kun vaarilla ei ole Wilman käyttäjätunnuksia. Muuten voisi ehkä minullekin joskus kirjata jonkun positiivisen merkinnän. Noin kolme sekuntia myöhemmin sain laskunsa osanneelta tytöltä käteeni pienen post-it -viestilapun, johon hän oli kirjoittanut: ”Positiivinen merkintä”.  ”Nyt sinulla sellainen on”, hän sanoi kasvot vielä oppimisen iloa loistaen.

Tuollaista odottamatonta ja vilpitöntä hyvää palautetta on vaikea ottaa liikuttumatta vastaan. Onneksi osasin sanoa ”kiitos”. Omasta mielestäni olin vain pikkuisen auttanut häntä alkuun sulkumerkkien ihmeellisessä maailmassa. Itse hän oli kaikki tehtävät ratkaissut, yhtään oikeata vastausta en hänelle ollut kertonut. Ehkäpä juuri tuo pieni alkutukeni ja kannustukseni hänelle olikin ollut juuri se juttu, mikä häneltä enää puuttui sulkumerkkien arvoituksen selvittämiseksi. Tätä on mielestäni kouluvaarin ”työ” parhaimmillaan. Tällaisissa oivaltamisen hetkissä haluan olla mukana.

Kiinnitin saamani positiivisen merkinnän kaulassani roikkuvaan kouluvaari-tunnukseeni ja esittelin sitä mielelläni. Myös kotona kaivoin sen ensimmäiseksi repustani ja kerroin, mistä se oli tullut. Kaiken huipuksi illalla vielä koulun vanhempainkokouksessa kerroin tämän tarinan pääpiirteittäin kolmosnelosten vanhemmille ja esittelin saamaani merkintää. Tosin se siinä vaiheessa oli jo pikkuisen nuhraantunut ja ryppyinen. Kotona se on minulla nyt tallessa muitten kouluvaarimuistojen joukossa.

Tapahtuiko tänään jotain muutakin? Tapahtui toki. Kolmosilla oli kuvaamataidon tunnilla aiheena luonto todella läheltä nähtynä. Apuvälineeksi annettiin jokaiselle luuppi, jolla esimerkiksi kasvin lehden yksityiskohdat näkyivät selvästi.  Aihe oli selvästi mieluinen ja monet keskittyivät todella huolellisesti piirtämään löytämäänsä aihetta. Tässä kuviani kuvaamataidon tunnilta:

Niin, ja illalla siis menin kouluun vielä uudestaan, kun oli se vanhempainilta. Tältä näytti koulun aulassa vähän ennen tilaisuuden alkua, meillähän sisällä liikutaan sisäkengillä, kenkäsuojilla tai sukkasilllaan:

Pilven piirtäjiä ja avaimen antajia

Mikä sen hienommin voisikaan yhdistää ”eri sukupolvia” kuin se, että lukutaitoiset lukevat satukirjoja lukutaidottomille? Näin tehtiin torstaina Syvälahdessa. Osa kolmosnelosista kävi kanssani ensin kirjaston puolella lainaamassa kirjoja, joitten he arvelivat päiväkotilaisia kiinnostavan. Sen jälkeen he kävivät niitä lapsille itse lukemassa. Kun opettaja oli vähän sitä mieltä, että lukemisen kuuntelijaa ei voi päiväkodissa itse valita, niin yksi meidän tytöistämme sanoi topakasti: ”Minä ainakin haluan lukea minun pikkuveljelleni!” No sehän tietysti onnistui. Itse en varsinaista lukuhetkeä päässyt todistamaan, kun olin siinä kirjaston puolella kirjojen lainausta valvomassa.

Kertomuksia lainaamassa

Kun päiväkoti oli hoidettu, haettiin kirjastosta luettavaa omaa lukutuntia varten. Ohjeeksi annettiin, että kirjan pitää sisältää kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tietokirjat (tosi suositut Guinnessin ennätyskirjat ja muut sen kaltaiset) sekä sarjakuvakirjat lainataan joku toinen kerta. Taas olin kirjastossa ja monet halusivatkin minulta varmistaa, että heidän valitsemansa opukset olivat kertomakirjallisuutta, ja olivathan ne.

Kaikki eivät muistaneet oman kirjastokorttinsa tunnuslukua eivätkä siis saaneet kirjaansa omatoimisesti lainattua. Onneksi kirjaston väki oli tullut paikalle ja aivan tasan kello kymmeneltä he alkoivat auttaa näitä tunnuslukunsa unohtaneita. Lainauksen he rekisteröivät mutta itse tunnuslukua he eivät tietenkään voineet pienelle lainaajalle kertoa, koska minä en vielä ollut oppinut kaikkia nimeltä tuntemaan enkä siis voinut todistaa, että Liisan kortilla lainannut oikeasti oli nimeltään Liisa ja että hän oli omalla kortillaan lainaamassa (nimi on keksitty, luokassa ei ole yhtään Liisaa).

Hiljaista kuin Syvälahden lukutunnilla

Kaikki saivat kirjansa lainatuiksi ja kohta lukutunti jo alkoikin. Jokainen lukija haki korttelimme luokista tai torilta itselleen mieluisan lukupaikan, johon jäi kirjaansa lukemaan. Tarkoituksena oli, että jokainen saisi rauhassa syventyä omaan kirjaansa, sen henkilöihin ja juonenkäänteisiin. Sen takia kaikenlaiset keskustelut ja kommentoinnit olivat lukutunnin ajan kiellettyjä. Hiljaisuus lukutunnilla oli melkein sataprosenttista, paljon parempaa kuin minun valvontani alla kirjaston puolella oli ollut. No, onneksi kirjastossa ei vielä aamulla ollut muita lainaajia kuin nämä minun viemäni.

Syksyn ensimmäinen kuvaamataidon tunti oli kolmasluokkalaisilla vuorossa heti ruokatunnin jälkeen. Kun Verna oli ensin opettanut oikeanlaisen piirtämis- ja värittämistekniikan, lähdettiin pihalle pilviä piirtämään. Ei tietenkään pilviä sellaisenaan, vaan etsittiin pilvien muodoista erilaisia hahmoja tai otuksia, mitä kunkin oma silmä sieltä nyt sattui löytämäänkään. Ne tallennettiin paperille ja väritettiin oman mielikuvituksen tai hahmon olemuksen mukaan. Luovaa porukkaa nämä ”minun” kolmasluokkalaiseni! Monet näkivät pilvissä eläimiä tai ihmishahmoja mutta kulkipa taivaalla kuninkaan kruunu ja vilkuttava käsikin. Oli niin kiva tehtävä, että innostuneimpia ei tahtonut saada siirtymään välitunnille ollenkaan.

Koska saadaan padit?

Kolmosten jälkeen olin mukana nelosten ensimmäisellä kuviksen tunnilla. Tätä tuntia he olivat odottaneet jo ainakin viikon, lukuvuoden ensimmäisestä päivästä alkaen, ellei sitten jo kevään puolelta saakka. Jo viikko sitten innokkaimmat olivat opettajilta kyselleet: ”Koska saadaan padit?” Tänään, aamun ensimmäisellä tunnilla jokaiselle oli annettu henkilökohtainen iPad, jonka käyttöönotto tapahtui sitten kuvaamataidon kaksoistunnin aluksi.

Ensin kaikki koneisiinsa koskematta seurasivat tarkasti Ellin opastusta käyttöönoton eri vaiheista. Kukaan ei halunnut hänen kertaavan käyttöönottoa vielä toisella koneella, koska kaikkien sormet jo odottivat malttamattomina, että pääsisivät omaa konettaan käyttämään. Kun lupa tuli, alkoi innokas näpyttely. Kun oli valittu maa ja kieli, annettu käyttäjätunnukset ja salasanat ja liitytty koulun wifi-verkkoon, oli ”padi” käyttökunnossa. Kaikilta se onnistui ongelmitta.

Padista löytyi nopeasti vaikka mitä, toiset olivat heti YouTubessa ja monet jo kokeilivat itse valokuvien ja videoiden ottamista. Varsin riemullinen tunnelma vallitsi kuvaamataidon luokassa. Minultakin kysyttiin, olenko Instagramissa ja sain sinne itselleni saman tien yhden seuraajan lisää. Olen varma, että tämä oli ainakin monille tietokoneista innostuneille yksi syksyn tähtihetkistä. Päivä, josta he muistavat vain, että padit saatiin silloin.

Kyllä kuviksen tunnilla kuvaamataitoakin harjoiteltiin. Padit suljettiin ja pantiin pinoon keskelle pöytiä ja alettiin värittää isoa Lego-ukkelin kuvaa. Tavoitteena on värittää se värittäjänsä näköiseksi niin hyvin, että vanhemmat siitä kuvasta tuntevat: ”Tuossa on meidän lapsemme!”  Myöhemmin syksyllä järjestetään vanhempainilta. Siellä taitaa olla ohjelmassa mielenkiintoinen tunnistuskisa.

Avaimet on

Päivän aikana olin kulkenut monta kertaa koulun ja kirjaston välisestä lukitusta ovesta, opettajainhuoneen ovesta ja muutamasta muustakin lukossa olleesta väliovesta. Olin saanut sitä varten lainata lyhyeksi ajaksi kerrallaan pariltakin opettajalta heidän avaimiaan mutta eihän sellaista pidä tehdä. Rohkaisin mieleni ja kävin pyytämässä koulun avainhenkilö Petriltä, että saisin tänne omat avaimet. Sain ja kuittasin. Kerroin, että minulle riittää, että avaimet toimivat torstaisin aamukahdeksan ja iltapäivän kahden välillä. Petri lupasi, että kyllä ne ainakin silloin toimivat.

Oli muuten yllättävän hyvä tunne, kun nuo avaimet sain. Ei ehkä ihan sama riemu kuin nelosilla heidän saadessaan tänään nuo omat iPadinsa mutta omilla avaimilla kulkeminen antaa tunteen, että kuuluu taas hiukan enemmän henkilökuntaan kuin ilman avaimia.

Uusi lukuvuosi alkoi – kouluvaari jäi luokalleen

Tässä bloginpitäjä itse omassa
ekaluokan kuvassaan
Saramäen koulussa syksyllä 1954.

Kääntyessäni aamulla isolta tieltä kohti Syvälahden koulua tuli mieleni iloiseksi: Nyt tämä taas alkaa, tämä kouluvaarina häärääminen. Varmaan vähän jännitinkin, niin kuin koulun oppilaista ainakin ne pienimmät, jotka tänään olivat isänsä tai äitinsä saattamina aloittamassa opintietään. Vähän ennen yhdeksää monet vanhemmista ottivat lapsestaan vielä sen valokuvan, mitä katsellaan sitten vuosien jälkeen ylioppilasjuhlissa ja muissa valmistujaisissa: ”Ensimmäinen koulupäiväsi”.

Itse olin keväällä jäänyt luokalleni mutta niin olin toivonutkin. Silloin oli sovittu, että syksyllä jatkaisin uusien kolmosnelosluokkalaisten vaarina samojen opettajien, Ellin ja Vernan apuna. Nyt lukuvuoden alkaessa oli tämä opettajaryhmä saanut vielä kolmannenkin jäsenen. Viime vuonna ykkösiä ja kakkosia opettanut Micke tuli nyt kolmosnelosten opettajaksi. Kaikilta heiltä sain tänään luvan, että saan heistä blogissani kertoa nimeltä mainiten.

Mutta missä on Aapeli?

Koulunkäynninohjaajia meillä on kaksi, niin kuin viime vuonnakin. ”Mutta missä on Aapeli?” huomasi yksi pojista kysyä kesken kaiken. Opettajat tiesivät kertoa, että viimevuotinen, kovin tykätty koulunkäynninohjaaja Aapeli oli tiukkojen karsintojen jälkeen hyväksytty opiskelijaksi haluamaansa opiskelupaikkaan Raumalle. Hänestä tulee opettaja ja ehkä näemme hänet joskus tulevina vuosina vielä Syvälahdessakin. Minäkin olin Aapelin opiskelupaikasta iloinen, miehellä tuntui kyllä olevan eväitä hyväksi opettajaksi.

Tutustutaan, opastetaan

Aamupiirissä, aamun ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa, muisteltiin ensin mennyttä kesää. Puhua ei saanut mutta peukkua nostamalla vastasi kyllä, kun me aikuiset vuorotellen kyselimme oppilailta kesän tapahtumista. No eihän se peukuttaminen ihan hiljaisuudessa tapahtunut mutta monta peukkua aina nousi, kun kysyttiin jäätelön syömisestä, uimisesta, huvipuistoissa käymisestä, matkustamisesta, mökillä käymisestä ja mitä nyt kaikkea kesällä voikaan kuvitella tehtävän.

Sitten olikin oppilaitten vuoro kysyä aikuisilta. Piinapenkki-leikin tässä versiossa oppilaat saivat kysyä meiltä jokaiselta vuorollamme ihan mitä halusi, jotta oppisi tuntemaan meidät paremmin. Lempiruoat, -eläimet, -värit ja -elokuvat tietysti kysyttiin mutta niiden lisäksi minä sain vastata esimerkiksi kysymyksiin suosikkikäyttöjärjestelmästäni (iOS vai Android?) ja suosikkivarustamostani (Viking vai Silja?). Muilta kysyttiin myös suosikkitubettajista ja -peleistä.

Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita. Jotkut olivat siirtyneet Turun muista kouluista mutta joukossa oli myös muualta tänne muuttaneita. Heille kaikille valittiin opastajakummit, jotka näyttivät uusille esimerkiksi sen, miten ruokalassa toimitaan ja miten välitunnilla ollaan kavereitten kanssa. Vapaaehtoisista opastajiksi halukkaista ei ollut pulaa.

Kuka olen? Mitä odotan?

Päivän tärkein tehtävä oli piirtää itsestä kuva ja kirjoittaa paperille ajatuksia siitä, kuka minä olen ja mitä odotan alkaneelta lukuvuodelta. Tehtävää ei suinkaan tarvinnut tehdä tyhjälle aaneloselle, vaan Vernan taiteellinen käsi oli luonut pohjaksi smoothie-purkin kuvan ja sen ympärille juoman ainekset, erilaiset hedelmät ja vihannekset. Päärynään kirjoitettiin täydennys lauseeseen ”Haluaisin muiden tietävän minusta…”, kirsikoihin ”kolme mahtavinta asiaa minusta…” ja niin edelleen. Purkin kylkeen kun sai sitten piirretyksi omakuvan ja kaiken vielä kauniisti väritetyksi niin valmista tuli.

Keskeneräisiä jäi paljon ja työtä jatketaan tulevina päivinä. Lopputulokset säilytetään koko lukuvuoden ajan näkyvillä torimme ilmoitustaululla. Ei ollut helppo tehtävä, ajattelin askareita seuratessani.  

Otin oman paperini kotiin ja yritän saada sen viikon aikana valmiiksi. Saa nähdä, millainen smoothie minusta syntyy! Banaaniin tiedän jo vastauksen ”Uusi asia, jonka toivon oppivani” on oppia muistamaan mahdollisimman monen oppilaan nimi. Helppo juttu, eihän heitä ole kuin kuutisenkymmentä! Kevään jäljiltä muistan jo 4 -5 nykyisen nelosluokkalaisen nimen, kolmosista en yhtään.