Jääkenttien kutsu

 Piruettikoulussa

Muutaman plusasteisen ja harmaan vuorokauden jälkeen talviliikuntapäivän aurinko paistoi aamusta alkaen siniseltä taivaalta. Pakkasta oli mukavasti muutama aste. Oppilaat olivat voineet pitkästä vaihtoehtojen listasta valita itselleen kiinnostavimmat liikuntalajit, yhden aamupäiväksi ja toisen iltapäiväksi. Olin ilmeisesti kuukausi sitten selvinnyt riittävän hyvin ensimmäisen kouluvaaripäiväni luistimien kiristyksistä, koska minulle oli taas valittu aamupäiväksi tuo sama tehtävä. Luistelijoita oli nyt nelisenkymmentä, kaikki alimmilta luokilta. Opettaja Ida oli luistelutapahtuman moottori ja hänellä oli apunaan kaksi muuta opettajaa ja tämä yksi aloitteleva kouluvaari.

Aivan samalla tavalla kuin viime viikon luokkalätkätapahtumassa, tänäänkin muutamat aloittivat liikuntapäivänsä eväitten syönnillä. Useimmat sentään ensin laittoivat luistimet jalkaansa, kypärän päähänsä ja kaarsivat jääkentälle. Kohta kaikki eväitänsä maistelleetkin olivat jo luistelemassa ja iloinen kuhina täytti kentän. Innostuneimmat patriklaineet ja vivecalindforsit jaksoivat luistella koko puolitoista tuntia. Muutamia piti välillä houkutella tauolta takaisin jäälle. Suosituin houkutin oli Idan piruettikoulu. Opettajan omat piruetit menivät hienosti mutta muutamilla oppilailla ”jäi vielä vähän hiottavaa”. Yrittämisen puutteesta ei ketään kyllä voinut syyttää. Ja pääasia oli, että iloisella mielellä taas liikuttiin yhdessä. Ei sillä ollut niin väliä, että välillä vähän pyllähdeltiinkin.

Koululle lähdettiin, kun ruokatunti alkoi lähestyä. Reipasta vauhtienergiaa oli kaikilla vielä hyvin jäljellä, kun tulimme ruokasaliin. Tänään oli täälläkin tarjolla eväsruokailu, samalla tavalla kuin niillä talviliikkujilla, jotka eivät ruokatunnilla koululle tulleet. Sämpylät, banaanit ja muut koulun tarjoamat eväät tekivät hyvin kauppansa punaposkisille luistelijoille.

Pulkkamäessä ja oravan syntymäpäivillä

Ruokatunnin jälkeen vaihdoin lajia. Koska iltapäiväksi luistelijoita oli vähemmän ja heitä valvovia aikuisia enemmän, ei minua enää tarvittu kentän laidalla. Uusi lajini oli pulkkailu. Ykkösten opettajan Emilian ja yhden yläasteen opettajan kanssa ohjasimme ison ja innostuneen joukon pulkkailijoita läheiseen mäkeen. Se oli pitkä, liukkaimmat pulkat taisivat liukua melkein sadan metrin päähän. Pulkkailijoita oli enemmän kuin aamulla luistelijoita mutta aika hyvin kaikki silti mäkeen mahtuivat. Ylöspäin kiipeävät osasivat varoa laskijoita eikä vahinkoja sattunut.

Paitsi yksi. Sekin oli pulkkamäen hankalan reunamaaston vika, ei toisten laskijoitten. Vasemmalla reunalla oli puolivälissä poikittainen lumipeitteinen oja, johon monet pojat tahallaan laskivat kokeakseen äkkipysäyksen ja kevyen kaatumisen riemun. Yksi pojista ei penkkaan tökättyään heti noussutkaan ylös, vaan jäi lumeen makaamaan ja näin hänen liikkeistään, että johonkin taisi nyt sattua. Olin kohta siinä häntä auttamassa ylös mutta hän sanoi, ettei hän pysty kävelemään. Hän lähti kuitenkin reippaasti konttaamaan mäkeä ylös Emilia-opettajan luokse. Konttausvauhti oli sen verran kova, etten ollut pysyä kävellen mukana, kun hanki hiukan allani upottikin.

Emilia otti pojan huostaansa ja he lähtivät pulkalla kohti koulua ja terveydenhoitajaa. Kului ehkä parikymmentä minuuttia, niin poika palasi takaisin mäkeen ja ehti kai vielä laskeakin muutaman kerran. Polvi oli vain vähän kolahtanut johonkin, onneksi ei mitään sen vakavampaa.

Miksi kerron tämän tapahtuman? Koska siitä näin, että opettajilla on selvät toimintasuunnitelmat tällaisten tilanteitten varalle. Aikaa ei kulutettu yhtään päivittelyyn, lohduttamiseen kylläkin, ja ammattiapua lähdettiin hakemaan heti. Aivan samoin olivat opettajat toimineet aamuisella luistinkentällä, kun yhtä kalpeanoloista ja itsensä huonovointiseksi tuntenutta pientä tyttöä lähdettiin saattamaan terveydenhoitajan luo.

Päivä oli kuitenkin iloisia asioita täynnä: Pulkkamäen huipulla kasvoi puu, jonka oksat ulottuivat melkein maahan asti. Puun alle oli 4 – 5 ekaluokan tyttöä rakentanut oman leikkipaikkansa sen jälkeen, kun olivat ensin tarpeekseen laskeneet pulkillaan. ”Meillä on täällä oravaleikki ja minä olen orava, jolla on huomenna 5-vuotissyntymäpäivät!” Mielikuvituksettomat aikuiset joutuivat kysymään, mitä te leikitte, vaikka tuon pitäisi olla meillekin selvää: totta kai puun oksien suojassa leikitään oravaleikkejä!

Muutamia poikia kiinnosti pulkkamäen toisen reunan lähellä virtaava puro. Siinä lumien ensimmäiset sulamisvedet menivät aika vauhtia rinnettä alas. Pulkkailijoille purosta ei ollut vaaraa mutta lunta puroon heitteleviä poikia täytyi välillä seurata, etteivät liikaa innostu patoamisleikeissään. Jonkin ajan kuluttua pojat taas siirtyivät pulkkailuun, kun huomasivat, että kolmen pulkan junassa on vähän enemmän meininkiä kuin poika ja pulkka -laskutyylissä.

Jäistä ystävyyttä

Yksi puron varrella olleista pojista, sieltä nuoremmasta ja ehkä hiljaisemmastakin päästä, ei mennyt pulkkajunaan, vaan tuli minulle näyttämään puron luota löytämäänsä monimuotoista jääpuikkoa. Siinä oli sisällä ohuita varpuja ja vihreitä ruohonkorsia. Katselimme yhdessä, kuinka jääpalassa väri vaihtui, kun hän käänteli sitä kädessään. Lopuksi hän nosti jääpuikkonsa puun oksalle talteen, tai ehkä toistenkin nähtäväksi. Sitten hän lähti jonnekin, en kiinnittänyt huomiota, minne. 

Hetken päästä hän palasi ja hänellä oli taas uusi erikoinen jääpuikko kädessään. ”Ai sinä löysit vielä toisenkin! Sekin näyttää hienolta”, sanoin.

Hän antoi puikon käteeni ja sanoi: ”Se on sinulle.”

Kolmosten ensiluokkaista luokkalätkää

”Pukeudu lämpimästi, olemme päivän jäähallissa pelaamassa jääkiekkoa.” Tämä opettajalta saamani pukeutumisohje piti sisällään myös aavistuksen siitä, että tänään tekisin ja kokisin taas kouluvaarina jotain uutta ja kivaa. Kolmasluokkalaisilla oli luokkalätkäpäivä. Tulin koululle, kun oppilaat saivat juuri viimeiset ohjeensa ja eväänsä. Ohjeet antoi opettaja Verna ja eväät haettiin ruokalasta. Kotoakin oli monille syötävää ja juotavaa annettu mukaan. Iloiset kolmoset kantoivat reippaasti isot varustekassinsa bussiin. 

Bussi tuli meistä puolilleen ja tyhjä puoli täyttyi kohta Vasaramäen koulun kolmasluokkalaisista. Pienen hetken kuluttua käännyimme bussilla Varissuon jäähallin kalliotunneliin. Jotkut olivat käyneet siellä ennenkin mutta monille ajaminen bussilla kallion sisään ja tunnelia alaspäin oli ensimmäinen ja vähän jännittäväkin kerta. “Ei tämä romahda, tämä on pommisuoja”, tiesi joku kokeneempi neuvoa ensikertalaisia.

Löysimme oman pukuhuoneen, missä alkoi ensimmäisten eväitten syönti ja varusteitten pukeminen. Koululta oli otettu mukaan kaikki tarpeellinen myös niille, joilla ei omia varusteita ole. Luistimennauhojen kiristäminen oli minulle tuttua työtä jo ensimmäiseltä kouluvaaripäivältäni. Opettaja Verna ja koulunkäyntiavustaja Aapeli olivat siinä työssä myös kovin työllistettyjä.

Jääkiekkomaalivahdilla, kavereitten kesken ”makkella”, on tunnetusti paljon pehmusteita suojanaan. Tunnistin yhdestä patjasarjasta, mistä kohdasta pään pitäisi tulla ulos. Sieltä se tulikin mutta monet käsivarsisuojuksilta näyttäneet palaset eivät tuntuneet millään kääntyvän oikeisiin asentoihinsa. Ihan tuttua tuo pukeminen ei ollut muillekaan aikuisille. Onneksi löytyi sentään yksi, joka osasi. Jalkojen suojukset asennettiin niin, että varusteet laitettiin lattialle oikeaan järjestykseen, maalivahti meni mahalleen niiden päälle ja varusteet solmittiin häneen kiinni. Vielä kun puettiin valkoiset pelipaidat kaikille päälle, niin meidän joukkueemme oli valmis jäälle.

Kaikki pääsivät pelaamaan

Luokkalätkäpäivän tarkoituksena on luoda iloisia luistelukokemuksia ja jäällä onnistumisen riemua kaikille Turun ykkös-, kakkos- ja kolmosluokkalaisille. Meillä oli tänään verryttelyluistelun jälkeen odotettavissa kolme peliä muitten koulujen joukkueita vastaan. Joukkueita? Sanasta voi saada sellaisen vanhanaikaisen vaikutelman, että luokan parhaimmat jääkiekkoilijat olisi valittu ottelemaan muitten koulujen jääkiekkojunioreja vastaan ja että huonommat luokan pojista luistelisivat sen aikaa tyttöjen kanssa temppuradalla tai seuraisivat toisten pelaamista. Ei tässä kisassa! Luokkalätkässä joukkueeseen kuuluvat kaikki saman luokan oppilaat, sekä tytöt että pojat. Kaikki myös pääsevät pelaamaan. Yksi peli kestää katkoineen 20 minuuttia ja pelaajat vaihdetaan aina kahden minuutin välein. Neljän kenttäpelaajan joukkoon on joka vaihdossa kuuluttava myös tyttöjä, ainakin yksi. Hieno ”kaikki pelaa” -idea!

Pelit pääsivät vauhtiin. Luistelutaidoissa oli eroja. Hienoa oli panna merkille se, että tottuneemmat luistelijat eivät koko tapahtuman aikana millään tavalla arvostelleet vähemmän luistelleiden liikkumista tai mailan käyttöä. Kavereita kannustettiin ja yhdessä iloittiin onnistumisista. Kuulostaa ihan juhlapuheelta mutta totta se oli. Kun tunnelma vain nousi, niin yhä innokkaampia vapaaehtoisia löytyi seuraavaan vaihtoon. Verna teki tarkkaa työtä huolehtiessaan siitä, että kaikki pääsivät pelaamaan montakin kertaa. Sain kivan kuvan otettua seuraavaan vaihtoon pyrkivistä mutta kun siinä pystyssä olevien käsien lisäksi näkyy myös muutama tunnistettava oppilas, niin katselen sitä kuvaa vain kotona itsekseni.

Pelien tuoksinassa kaikki pelaajat eivät aina muistaneet sitäkään, keitä vastaan kulloinkin pelattiin mutta se ei mitenkään liikkumisen iloa vähentänyt. Kahden ottelun jälkeen pidettiin puolen tunnin ruokatauko ja syötiin sekä koulusta tuodut että kotoa asti kannetut eväät. Jotkut ehtivät käydä hallin kioskin luukullakin.

Hyvin jaksettiin sitten pelata se kolmaskin ottelu. Tilanteet vaihtelivat nopeasti kentän päästä toiseen. Maaleja tehtiin melkein vuorotellen mutta voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.

Voittamisen riemua

”Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpailu”. Tässä uljaassa olympiakisojen hengessä tänään siis Varissuolla urheiltiin. Vai urheiltiinko? Koska me syvälahtelaiset olimme voittaneet kaikki kolme otteluamme selvin numeroin, ei voittamisen riemua voinut enää mikään pidätellä: Kun olimme kokoontuneet pukuhuoneen ulkopuolelle kotiin lähtöä varten, alkoi yhteinen spontaani riemuhuuto mailojen rytmikkään kalistelun vahvistamana: ”Voitto! Voitto! Voitto! Voitto!... ”

Kannatti olla mukana, voittajien joukossa.

Kotimatkalla kysyin Vernalta, tapahtuuko koulussa ensi tiistaina, seuraavana kouluvaaripäivänäni, jotakin erityistä. Hän vastasi: ”Silloin meillä on talviliikuntapäivä. ”

Hyviä kysymyksiä

 ”Tänään pidetäänkin kouluvaarin esittelypäivä!” Näin sanoi minulle opettaja Verna, kun tulin kymmeneltä kolmosnelosten kortteliin. Olin periaatteessa siihen valmistautunutkin, sillä esittelystä ja 1950-luvun koulunkäynnin kuvailusta oli ollut puhetta viime viikon kouluvaaripäivän päätteeksi. Olin viikon aikana keräillyt vähän materiaaliakin. Olin löytänyt vanhan aapiseni ja muita oppikirjoja ja luokkakuvia ja olin jopa tehnyt esitykseeni jonkinlaisen jäsennyksenkin. Pienenä ongelmana oli se, että kaikki materiaali oli vielä kotona, koska ajattelin tällä kerralla vasta sopia tulevasta esittelypäivästä. Tämä ratkaistiin niin, että tänään kerroin oppilaille itsestäni, perheestäni ja lapsenlapsistani sekä hiukan kuvailin, millaista kouluissa oli ollut minun aikanani. Lupasin jatkaa ensi viikolla oikein kuvien ja kirjojen kanssa.

Hei kouluvaari, kuka sinä olet?

Ensin minua kuuntelivat kolmasluokkalaiset ja seuraavalla tunnilla neljäsluokkalaiset. Aivan aluksi annoin päässälaskutehtävän: Kun olen syntynyt vuonna 1947, niin kuinka vanha olen nyt? Kaikki keskittyivät laskemaan mutta kolmannella luokalla meni vain muutama sekunti, kun nopein jo vastasi aivan oikein: ”72 vuotta!” Myöhemmin ruokatunnilla kehuin Vernalle tuota nopeaa laskupäätä. Opettajan mukaan hän on matemaattisesti hyvin lahjakas. Kun monet tekevät kokeissa tehtäviään koko tunnin, niin hänellä ovat tehtävät usein tehtyinä jo paljon ennen.

Oppilaat eivät pelkästään kuunnelleet minua keskittyneesti, vaan osasivat myös tehdä hyviä kysymyksiä:

”Miten kouluun kuljettiin?” Kerroin, että sulan maan aikana käveltiin ja vähän isompana sitten myös pyöräiltiin ja talvella hiihtokelien aikana kouluun hiihdettiin. Matkaa oli alakouluun yksi kilometri ja yläkouluun kolme. Mitään koulukuljetuksia ei ollut.

Kun kerroin, että kouluviikko oli kuusipäiväinen, he hiukan sitä ihmettelivät. Selitin, että koska isätkin olivat silloin lauantaisin töissä, niin koulussa käyminenkin oli ihan luonnollista. Melkein kaikkien äidit olivat lapsuudessani kotona eivätkä käyneet töissä ollenkaan.

”Oliko silloin käytössä yhtenäinen koulupuku vai oltiinko omissa vaatteissa?” Tätä kysyi oppilas, joka tuntui tietävän, että joissakin Euroopan maissa koulupuku on käytössä nykyäänkin. Omissa vaatteissa kuljettiin, selitin ja lisäsin, että ohje oli selvä: Vaatteet saivat olla kuluneitakin mutta niiden tuli olla puhtaita ja ehjiä, parsitut ja paikatut kelpasivat kouluvaatteiksi oikein hyvin. Tällaisen kasvatuksen saaneena minun onkin nykyään vaikea hyväksyä sitä muotia, että kuljetaan risaisissa farkuissa, joissa polvet ovat puhki kuluneet. Tämän sanoessani vilkaisin kuulijoitteni polvia ja huomasin, että kaikilla oli polvista ehjät housut jaloissaan. Hyvä niin!

”Mitä harrastit nuorena?” Partioharrastukseni paljastamisesta seurasi se, että oppilaitten joukosta löytyi useampikin tämän päivän partiolainen. Se oli meidän mielestämme oikein hyvä harrastus. Kun vielä oli selvitetty, että ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ollut ison kauppapuutarhan kasvihuoneissa ja että horoskooppimerkkini on vesimies, niin sitten kysymykset alkoivatkin käsitellä aikuisajan työtehtäviäni. Yritin kuvailla heille, mitä ison pankin tai teollisuusyrityksen henkilöstöpäällikkö muun muassa tekee: Koettaa hankkia hyviä työntekijöitä avoimiin tehtäviin ja järjestää heille koulutusta, kun tehtävien vaatimukset muuttuvat.

Kun aikuisiän harrastuksistani alettiin jutella, niin yhden oppilaan isä oli juuri tehnyt samanlaisen vuosikirjan valokuvistaan kuin minäkin. Monet ovat myös jo matkailleet monissa maissa. Kerroin olleeni jo aikuinen, kun tein ensimmäisen matkani ruotsinlaivoilla. Matkustaminen ei silloin ollut niin tavallista eikä niin halpaakaan kuin nykyään. Monipuolisesta kielitaidosta saimme hyvän esimerkin, kun yksi oppilaista kertoi oppineensa Kroatian matkallaan sanomaan heidän kielellään ”kiitos”. Ihan tarkkaan hän ei sitä sanaa nyt muistanut mutta uskon varmasti, että se palautuu hänen mieleensä, kun hän seuraavan kerran Kroatiassa käy.

Myös opettaja Elli osasi kysyä minulta hyvän kysymyksen: ”Mikä yksittäinen tapahtuma, asia tai hyvä opettaja sinulle on jäänyt kouluajoiltasi mieleen?” Lupasin vastata ensi viikolla, koska en heti osannut noin kuudenkymmenen vuoden takaisista asioista nostaa esiin sitä kaikkein tärkeintä. Kotiin tullessani jo tiesin, mitä Ellin kysymykseen vastaan.

Lisää hyviä kysymyksiä

Muutakin tänään toki tapahtui. Ei koko päivää muisteltu kouluvaarin lapsuutta. Aamun aluksi olin kuunnellut paria ekaluokkalaista, kun he vuorotellen lukivat minulle aapiskirjansa lukukappaletta. Lukuharjoitusten jälkeen katselin heidän kanssaan Guinnessin Ennätysten kirjaa. Kesken kaiken toinen lukijoista kysyi minulta, ehkä jonkin käärmekuvan innoittamana, että onko se totta, että kun madon pistää poikki, niin molemmat puoliskot jäävät eloon. Pikakelasin mielessäni, mitä asiasta on eläinopin tunnilla joskus puhuttu ja myönsin, että niin se taitaa olla. ”No eikö matoa sitten saa millään tapetuksi?” kuului jatkokysymys. Vältyin madontappamiskonstien kuvailulta, koska matematiikan tunti alkoi juuri samalla hetkellä. Parillisten ja parittomien lukujen tunnistaminen ei tuottanut alkuun kovin suuria vaikeuksia mutta ”jatka lukusarjaa” -tyyppiset tehtävät olivat jo hankalampia. 19, 17, 15, mitkä ovat sarjan seuraavat neljä lukua? Ei se niin helppoa ole!

Kolmosilla puolestaan musiikkitunnista suurin osa käytettiin mielipiteen ilmaisemiseen. Tehtävänä oli vastata kaupungin toimeenpanemaan palvelutasokyselyyn eli vastata kysymyksiin, joissa selvitettiin oppilaitten näkemyksiä opettajien vuorovaikutustaidoista, kodin ja koulun yhteistyön sujuvuudesta ja monesta muusta opetustyön laatuun liittyvästä asiasta. Elli esitteli ensin kyselyn kaikki kysymykset ja arviointiskaalan 1 -4. Aikuisille tarkoitettuja kysymyksiä, ajattelin. Osaavatkohan tuon ikäiset vielä ottaa niihin kantaa? 

Oppilaille jaettiin jokaiselle oma iPad ja ohje oli: ”Kuvaa tuolta isolta näytöltä QR-koodi, joka avaa kyselyn. Sitten vastaat omassa rauhassa jokaiseen kysymykseen ja lähetät vastauksesi eteenpäin.” Juuri niin kävi: Kaikki osasivat kuvata koodin ja vastasivat keskittyneesti ja rauhallisesti, lähettivät vastauksensa ja palauttivat iPadinsa takaisin latauslaatikkoon. Näinhän sen tietysti pitää ollakin. Totta kai nuoremmiltakin oppilailta pitää kysyä heidän mielipidettään siitä, mikä koulussa on hyvin ja missä voidaan parantaa.

Ja sitten tanssimaan!

Riemuhuudahdukset seurasivat opettajan ilmoitusta: ”Lopuksi tanssitaan macarenaa!” Neljä vapaaehtoista tyttöä hyppäsi piirin keskelle tanssimaan. Tanssin liikkeitä jäljiteltiin videolta ja me muut taputimme käsillä tahtia.

Minä muistelin kansakoulun laulutuntejamme (niin kuin musiikkitunteja siihen aikaan kutsuttiin). Opettaja säesti urkuharmonilla, kun me istuimme pulpeteissamme ja yritimme kajauttaa ilmoille ratiritirallaa tai Oolannin sotaa…

Laskupäät ja lukupäät terävinä

Levottomasti nukutun yön jälkeen talven kylmimpänä pakkasaamuna olin aloittamassa ensimmäistä itsenäistä kouluvaaripäivääni. Hirvensalon laskettelurinteen lumitykit puhalsivat aamuhämärään aavemaista tunnelmaa. Koko koulun ympäristö oli lumipilvessä, kun kevyt tuulenviri leijutti hiutaleita koulun ylle.

Paljonko kukkaroon jäi?

Koulun sisällä löysin ekaluokkalaisten matematiikan tunnille. Eurot vilisivät silmissä ja sormissa, kun laskettiin yhteen, mitä kolmen euron hintainen frisbeekiekko ja kahden euron hintainen koiran purulelu yhteensä maksoivat. Vaikeammaksi mutta ei suinkaan ylivoimaiseksi meni, kun ensin laskettiin, että kukkarossa oli rahaa kymppi ja vitonen ja vielä kolme yhden euron kolikkoa ja sitten ostettiin viiden euron rantapallo ja kolmen euron limsapullo ja kysymys kuului, että paljonko rahaa kukkaroon jäi. Kymppi sinne jäi, kyllä sen kaikki osasivat laskea. Seurasin ja tarkistelin, kuinka laskuesimerkki toisensa jälkeen ratkaistiin ja euron merkki rahasummien perään piirrettiin. 

Ekaluokkalaiset keskittyivät hyvin ja tuntuivat mielellään ratkovan tuttuihin asioihin liittyviä laskutehtäviä. Opettaja Emilia oli luokasta pienen hetken poissa ja jätti minut yksin valvomaan tehtävien tekemistä. Mihinkään ei sinä aikana tarvinnut puuttua ja opettaja palatessaan kehui ryhmän hyvää keskittymiskykyä ja työrauhaa.

Miten murtolukuja supistetaan?
En tiedä, vaikka tiedän oikean vastauksen!

Seuraavalla tunnilla matematiikan opiskelu jatkui, nyt neljäsluokkalaisten kanssa. Murtolukujen supistaminen oli tehtävänä. Minulla oli erittäin hämärä muistikuva siitä, mitä se saattoi tarkoittaa. Onneksi Elli-opettaja tunnin aluksi sen meille kaikille opetti. Kahdeksan kahdestoistaosaa, millaiseksi sen voi supistaa? Tiesin kyllä, että lopputulos on kaksi kolmasosaa mutta miten se taas laskettiinkaan? Tai että neljä kuudesosaakin on yhtä paljon kuin kaksi kolmasosaa mutta miksi? Kuuntelin tarkkaavaisesti Ellin opetusta ja kyllähän se sitten selvisi minullekin. Sehän oli melkein tavallista jakolaskua vain. Vai oliko se nyt kertolaskua? 

Sitten uskalsinkin jo nousta tarkistelemaan, kuinka muilla oppilailla murtolukutehtävien ratkaiseminen edistyi. Hyvinhän se eteni, nopeimmat saivat tehtävät ratkaistuiksi niin, että ehtivät tehdä vielä lisätehtäviäkin. Minun apuani tarvittiin hyvin vähän ja kohta jo ruokatunti alkoikin. Matkalla ruokalaan mietin vielä, kuinka paljon oikeasti on kuusi kahdeskymmenesyhdesosaa…

Mistä blogissa ei saa kirjoittaa?

Ruokailun jälkeen juttelin rehtori Jarmon kanssa ajatuksestani kirjoittaa jonkinlaista blogia kokemuksistani kouluvaarina. Arvelen, että esimerkiksi oppilaitten vanhempia saattaisi kiinnostaa, mitä kouluvaari käytännössä koulussa tekee ja mitä kaikkea oppilaitten kanssa sattuu ja tapahtuu. Hän suhtautui ideaani myönteisesti, kunhan blogissa ei julkaista tunnistettavia kuvia oppilaista. Ei heistä myöskään voi kirjoittaa niin, että lukijat pystyvät päättelemään, kenestä oppilaasta kulloinkin on kysymys. Jätin hänelle luettavaksi tähän mennessä kirjoittamani jutut ja hän lupasi niitä ensi viikolla tästä näkövinkkelistä kommentoida.

”Ei inahtanutkaan”, mitä se tarkoittaa?

Loppupäivän kaksi tuntia kului musiikin merkeissä. Siis oppilailla, minulla se kului kirjallisuuden parissa. Musiikkitunneilla opeteltiin soittamaan ukulelea ja olimme Ellin kanssa sopineet, että samaan aikaan yksi oppilas kerrallaan tulee naapurihuoneeseen lukemaan minulle ääneen. Ensin tulivat neljäsluokkalaiset ja toisella tunnilla kolmoset. Kirjassa, jota minulle luettiin, oli sivun mittaisia elämäkertoja rohkeista ja menestyneistä naisista. Urheilijoista, tiedenaisista, poliitikoista ja muinaisista hallitsijoista.

Toiset lukivat sujuvammin kuin toiset. Ei suoraan niin, että neloset kaikki olisivat olleet parempia lukijoita kuin kolmoset. Kolmosten parhaat lukivat yhtä hyvin kuin neloset keskimäärin ja nelosten heikoimmat lukivat niin kuin kolmoset keskimäärin. Kolmosten heikoimmatkin lukijat selvisivät urakastaan kohtuullisesti. Joittenkin sanojen loput arvattiin väärin mutta osattiin korjata, kun katsottiin uudestaan. Ihan varma en ole, ymmärsivätkö kaikki lukemansa tekstin yhtenäiseksi tarinaksi, kun energiaa kului paljon yksittäisen virkkeen selvittämiseen. Muutamille tuli myös kohtuuttoman vaikeita sanoja vastaan, kun kertomuksia valittiin ihan umpimähkään. Kaikkien sanojen merkityskään ei heti ollut selvä: Mitä joku ei tehnyt, kun hän ”ei inahtanutkaan” tai millä tuulella katsojat olivat, kun he olivat ”haltioissaan”?

Kyselin myös heidän lukuharrastuksistaan. Monet kertoivat käyvänsä kirjastossa ja lainaavansa sieltä kirjoja. Yksi oli saanut joululahjaksi useita kirjoja ja hän lukikin sujuvasti. Pari lahjakirjaa hän kertoi säästävänsä matkalukemiseksi, kun hänen perheensä matkustaa sukulaisten luo, jotka asuvat vähän kauempana Turusta. Hyvä idea!

Minun ystäväni on kuin villasukka

”En tiennytkään, että meillä on kouluvaari!”. Minusta tuo kolmasluokkalaisen pojan ääni kuulosti luistinkopissa ilahtuneelta. Minut oli juuri esitelty kopilliselle luistelijoita, joilla monella oli vielä luistimien jalkaan laittaminen kesken. Olin kuin olinkin löytänyt koulun luistelukentälle, kun olin varta vasten eilen käynyt maastoa tiedustelemassa. Olimme viime viikolla Reinon kanssa kävelleet ihan oikeaan suuntaan mutta emme riittävän pitkälle. Koululta oli tänne matkaa kolmisensataa metriä. 

”Ei meillä ennen ole ollutkaan, hän on täällä tänään ensimmäistä päivää”, opettaja vastasi. Pääsin heti kouluvaarin töihin. Muutamilla olivat luistintennauhat vielä liian löysällä, joten päivän avustukset aloitettiin nauhoja kiristämällä ja uusien kypärien hihnojen sovituksella. Ja vähän ajan päästä sama toiseen suuntaan. Noin kolmen vartin reippaan luistelun jälkeen riitti auttamista luistimien ja kypärien riisumisessa. Monilla oli jaloissaan paksut villasukat, jotka pitivät varpaat lämpiminä muutaman pakkasasteen luistelusäässä. Lapsia oli yhteensä yli neljäkymmentä mutta onneksi suurin osa selvisi varusteittensa kanssa ihan itse. Kolmessa ryhmässä palasimme koululle, minä sain vastuulleni viimeisen ryhmän. Lasten lisäksi toin koululle yhden koppiin unohtuneen kypärän ja yhden pipon. Omistaja saa ne sitten koulun löytötavaroitten varastosta hakea.

Juuri kun tulin koulurakennuksen kulmalle viimeisen oppilaan kanssa, käveli vastaamme neuvottoman näköinen nuori äiti pienen tytön kanssa. Äiti kysyi minulta tietä neuvolan ovelle mutta kerroin, että en osaa valitettavasti neuvoa, kun olen itsekin täällä ihan uusi. ”Tuosta vähän matkaa tuonne kulman taakse, sieltä se löytyy,” sanoi siihen tuo pieni kolmasluokkalainen, joka oli siihen asti kulkenut ihan hiljaa vierelläni kentältä koululle. Äiti ja tytär lähtivät pojan neuvomaan suuntaan. Minä olin hiljaisen pojan avuliaisuudesta iloisesti yllättynyt.

Äidinkielen tunnin aluksi minut esiteltiin oppilaille ja he jokainen kertoivat minulle oman nimensä. Etunimivalikoima on minun kouluajoistani laajentunut. Meillä aikoinaan saattoi samalla luokalla olla monta Jussia, Pekkaa, Mattia sekä Leenaa, Liisaa ja Pirjoa. Minulle jäi se muistikuva, että näiden melkein kolmenkymmenen joukossa ei kahta samannimistä ollut. Nimivalikoima oli hieno mutta jätän nyt kuitenkin esimerkit kertomatta. Luonnonnimiä oli joukossa, samoin sekä uusia kansainvälisiä että perinteisiä kotimaisia nimiä. Äidinkielen viime tunnilla oppilaat olivat tutustuneet Me Rosvolat -kirjoihin. Ne tuntuivat suosituilta. Kotitehtävänä oli ollut uusien romaanihahmojen keksiminen sekä hahmoille sopivien varusteiden ideointi. Monenlaisia olikin keksitty formulakuskeista kirjailijoihin. Mielikuvitusrikkaalta joukolta vaikuttavat nämä kolmasluokkalaiseni.

Kun menimme syömään, yksi luokan tytöistä käveli ohitseni ja kysyi, muistanko jo hänen nimensä. No enpä tietenkään muistanut. Hän kertoi sen taas ja kun satuin tietämään, mitä nimi alun perin on tarkoittanut, kerroin nimen hienon merkityksen hänelle. ”Tiedän”, hymyili tyttö selvästi tyytyväisenä kauniiseen nimeensä ja siihen, että minäkin sen merkityksen tiesin.

Kolmannella tunnilla opiskeltiin englantia minulle uuden opettajan johdolla. Oma opettaja Verna oli toki mukana ja auttoi oppimista hienoilla piirroksillaan. Kissojen ja koirien kanssa opeteltiin erottamaan yksikkö ja monikko toisistaan. A cat ja two dogs opittiin helposti. Pientä liioittelun makua oli muutamien vastauksissa, kun opettaja kysyi, kenen kotona oli enemmän kuin yksi lemmikkieläin. Kuusi gerbiiliä oli kyllä vielä ihan mahdollisuuksien rajoissa mutta ”yhden tutun kaverin” perheessä olevat toistakymmentä koiraa alkoivat jo olla siinä ja siinä. Tai jospa hän tarkoittikin sitä koirahoitolaa siellä kymmenen kilometrin päässä…

Päivän viimeisellä tunnilla harrastettiin musiikkia, tarkemmin sanottuna yhteislaulua. Musiikinopettaja säesti kitarallaan, kun oma opettaja Elli hoiteli tekniikkaa, että laulujen sanat ja nuotit saatiin isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi. Ohjelmistossa oli muun muassa Petri Virtasen säveltämä ja sanoittama kiva laulu ystävästäni, joka on kuin villasukka. Kouluvaarikummini Reino, joka vielä tänään oli mukanani, kertoi kaikille, että kun hänellä viime syksynä oli ollut syntymäpäivä, niin hänen koulunsa toisluokkalaiset olivat sen hänelle onnittelulauluna laulaneet. Saman tien se nyt päätettiin laulaa meille molemmille kouluvaareille yhteisesti, vaikka ei meillä tänään erityistä merkkipäivää ollutkaan.

Kun luokan eteen kutsuttuna kuuntelin laulun sanoja, niin ne tuntuivat kovin hyvin sopivan kouluvaarien ja pienten oppilaitten yhteiseen maailmaan:

”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään.

Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman paljon paremmin.

Ja kun mä sitten joskus olen aikuinen,
niin toivon että oppimasta koskaan lakkaa en.

Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään.”

Luokatonta toimintaa

”Parkkipaikalta oikealle seinän viertä, kunnes tulet koulun isolle ulko-ovelle. Sieltä päästän sinut sisälle.” Tämän Reinolta saadun ohjeen mukaisesti kuljin ison monitoimitalon seinustaa. Löysinkin kirjaston jälkeen koulun lasiovet, joiden takana minua odotettiin. Reinon juttelu jonkun toisen miehen kanssa oli niin keskittynyttä, että sain kyllä hetken kolistella, ennen kuin minut huomattiin. Tuulikaapista pääsin metrin eteenpäin, kun sain seuraavan ohjeen: ”Tähän asti saat tulla ulkokengillä, nyt sisäkengät jalkaan.” Tiesin talon kengättömyyden ja olin osannut ottaa sisäkengät mukaani. Vaihdoin ne ja kättelin Reinon keskustelukumppania, joka oli koulun rehtori Jarmo.

Isossa aulassa oli aamuista vilskettä, olihan koulupäivä alkanut jo tunti sitten. Siirryimme aulasta avaraan huoneeseen pitkän seisomatiskin luo automaattikahville. Vanhanaikaisemmin toimivissa kouluissa vastaavaa tilaa kutsuttaisiin nimellä opettajainhuone. Täällä tämä on kaikkien koulussa työskentelevien aikuisten yhteinen kokoontumistila. Kahvia, välipalakeksejä, hedelmiä oli tarjolla. Mukaville sohville tai keinutuoleihin voi istuutua tauosta ja tarjoilusta nauttimaan.

Mikä koulu!

Syvälahden koulu on upouusi. Se on aloittanut toimintansa viime syyslukukauden alussa, siis puoli vuotta sitten. Oppilaita on yhteensä noin 600 kaikilla peruskoulun luokilla mutta koulussa ei millään luokalla ole omaa luokkahuonetta eikä koulurakennuksessa ole perinteisiä pitkiä käytäviä. Eri ikäluokkien oppilaat on jaettu opetusryhmiin siten, että esimerkiksi ”kolmosnelosilla”, siis kolmannen ja neljännen luokan oppilailla on yhteinen opiskelutilansa ”kortteli”, jonka ytimessä on toriksi nimetty kokoontumistila. Kortteleissa on erillisiä opetustiloja pienempiä ryhmiä varten. Tätä ryhmää opettaa kaksi opettajaa, Elli ja Verna. Koska ei ole luokkahuoneita, ei ole myöskään pulpetteja, vain helposti muunneltavia pöytäryhmiä. Torilla näkyi olevan oppilaitten nimillä varustettuja lokerikkoja, joissa joitain tavaroitaan voi säilyttää.

Eikä koulussa ole vielä ollut yhtään kouluvaaria. Mistään ei siis voi eikä tarvitse katsoa mallia, mitä kouluvaari juuri tässä koulussa tekee. Kouluvaariyhdistyksen hallitukselle tiedoksi, että totta kai noudatan yhdistyksen pelisääntöjä ja tervettä järkeä mutta on tällaisessa ympäristössä varmasti helpompi keksiä jotain ihan uutta kuin vakiintuneemmassa toimintaympäristössä.

Siirryimme ”rehtorinkansliaan”. Se oli lasiseinän ja oven erottama tila ”opettajainhuoneesta”. Huone oli pieni. Suurin huonekalu siinä oli seisomakorkeuksinen työpöytä, jolla oli Jarmon tietokone ja seinustalla vielä muita tietotekniikan tarvitsemia laitteita. En niihin sen enempää syventynyt, sillä pienen ”neuvottelupöydän” ympärille istuuduttuamme aloimme käsitellä minun alkavaa kouluvaariuttani. Mukaan tulivat myös apulaisrehtori Marko sekä kouluvaariyhdistyksemme hallituksen edustaja.

Muodollisuudet kuntoon

Kun hallituksemme jäsen oli selvittänyt meille kouluvaaritoiminnan yleisiä periaatteita, puhuttiin vielä vaitiolovelvollisuudesta ja kouluvaarin rikosrekisterin selvittämisestä. Ilmeisesti keskustelukumppanini uskoivat minun osaavan pysyä vaiti koululaisten asioista, kun kerroin tehneeni pankkisalaisuuden alaisia töitä melkein parinkymmenen vuoden ajan. Rikosrekisteriotteenikin on taatusti ihan tyhjä paperi, olinhan pankin jälkeen päässyt puolustusvälinekonserni Patriaan töihin. Valtuutin yhdistyksen hankkimaan rekisteriotteeni. Puhdasta otetta edellytetään nykyään kaikilta, jotka lasten kanssa työskentelevät, myös meiltä vapaaehtoisilta.

Virallisten kouluvaariasioitten päätteeksi minusta otettiin vielä passikuva kaulaan ripustettavaa kouluvaarin nimikorttia varten. 

Koska rehtorikin täällä liikkuu villatakissaan paidan ylin nappi auki, niin kuva otettiin villapuseroversiona ilman pikkutakkia ja kravattia.

Lakki päästä!

Rehtori Jarmo kertoi välillä, että paitsi kengätön, tämä koulu on myös lakiton. Se tarkoittaa sitä, että joittenkin aikuistenkin suosimasta muodista poiketen tässä koulussa ei lakkia pidetä sisällä päässä. Jarmo oli tämän tuonut esille myös puhuessaan vanhempainkokouksessa jokin aika sitten. Yleisön joukossa oli tuolloin istunut myös lakkipäisiä isiä. Muutamat päät olivat tuon ilmoituksen jälkeen vaivihkaa paljastuneet mutta eivät suinkaan kaikki. Tiukemmassa kuin lapsilla on joillakin aikuisilla hyvien tapojen oppiminen!

Kun tuli puheeksi se, että olin muutama vuosi sitten julkaissut omakustanteisen kylähistoriikin omasta lapsuudenkylästäni, antoi Jarmo minulle tehtävän. Hän näytti taulua tämän koulun paikalla ennen olleesta Syvälahden talosta ja pyysi, että kaivaisin jostakin esiin taloon liittyvää historiatietoa. Oppilaat voisivat sen avulla joskus tehdä kollaasin vaikka koulun seinälle muistoksi paikan historiasta. Lupasin yrittää.

Sitten käytiin ruokailemassa. Ruokajonossa vieressäni oli opettaja, jonka nimi meni ohi korvieni mutta hän kertoi opettavansa saksaa ja englantia ”ykköskakkosille”. Hänen edessään oli ujo tyttö, joka ei millään kehdannut minulle sanoa saksaksi ”hyvää päivää” mutta ”heippa!” hän uskalsi sanoa. ”Tschüss!” hän minua tervehti ja vastasin samalla tavalla. Olin huomannut ykköskakkosten torilla olleen kyltin ”Donnerstag” muistuttamassa, että tänään on torstai. Opettaja kertoi lasten opettelevan saksankielisiä tervehdyksiä ja sanontoja. Hienoa, että koulussa opiskellaan muitakin kieliä kuin englantia.

Ensi viikolla jatketaan ”tuolla”

Kolmosnelosten Elli-opettajan kanssa sovimme lopuksi, että tulisin ensimmäiseksi vaaripäiväkseni ensi viikon tiistaina yhdeksältä hänen oppilaittensa mukaan. Tapaamispaikkamme on ”tuolla” oleva luistelukenttä, missä he olisivat luistelemassa kahdeksasta kymmeneen. Loppupäivä yhteen asti oltaisiin koulussa sisällä luokassa, ei kun torilla vai oliko se nyt korttelissa. Ei hätää, tiedän kuitenkin, minkä paikan koulussa yritän löytää.

Toista se oli tämän luistelukentän kanssa. Reino, joka lupasi tulla vielä tiistainakin mukaan, käveli koulusta lähdettyämme kanssani siihen suuntaan, johon arvelimme Ellin viitanneen. Ei sieltä lähimaastosta mitään luistelukenttää löytynyt! Katselimme urheilutalon ympäristöäkin mutta ei mitään havaintoa. Palasimme tyhjin toimin koulun pihalle ja päätimme tulla tiistaina niin ajoissa, että etsimiseen jää aikaa. Ei se kenttä nyt missään kaukana korvessa voi olla!

Dit, dat, duun ja dään

” Hyvää huomenta kouluvaarit!” Näin reippaasti toivottivat pienet toisluokkalaiset meidät kaksi kouluvaaria tervetulleiksi heidän luokkaansa tammikuisena maanantaiaamuna. Yli kaksikymmentä iloisenoloista koululaista pulpeteissaan ja heidän nuori opettajansa luokan edessä katselivat meitä kiinnostuneen hyväntahtoisesti.

Itse mietiskelin sitä, että mihin minä nyt olinkaan heittäytymässä. Onneksi vieressäni oli kokeneempi vaari, tätä vapaaehtoistyötä jo kymmenen vuotta tehnyt Reino. Hän oli minut saanut houkuteltua tähän tilanteeseen, kun olin kerran tullut häneltä kysyneeksi, että mitä se kouluvaarien työ oikein on. ”Me koetamme olla avuksi tunneilla sekä oppilaille heidän opiskelussaan että opettajille heidän opetustyössään. Voimme vaikka jakaa opettajan materiaaleja oppilaille ja seurata, kuinka oppilaat edistyvät tehtäviensä tekemisessä ja auttaa heitä vaikeissa kohdissa löytämään tietä oikeaan suuntaan. Joskus me voimme myös auttaa vilkkaimpia oppilaita keskittymään kulloinkin menossa olevaan tehtävään,” Reino osasi minua valistaa.

”Tule joskus katsomaan, mitä se käytännössä on. Monia olen kouluvaareiksi houkutellut ja kaikki ne ovat tänne mukaan jääneet.” Turun seudun kouluvaareilla on oma yhdistys. Siihen kuuluu noin 80 jäsentä, joista Turun kouluissa on noin viisikymmentä. Kaikki jäsenet ovat jo eläkeikään ehtineitä miehiä.

Nyt olin siis katsomassa, mitä kouluvaarit oikeasti tekivät. Toisluokkalaisten oppitunnin aiheena oli kellonaikojen opetteleminen kellon viisareitten asennon perusteella. Opin, että isoviisarin oikea nimi on minuuttiviisari ja se pikkuviisari on nimeltään tuntiviisari. Lapsetkin sen tiesivät ja osasivat melkein joka kerta ilmoittaa oikean kellonajan, kun isolla näytöllä minuuttiviisari oli kahdentoista tai kuuden kohdalla ja tuntiviisari milloin missäkin. Työkirjaan viisareitten asennon piirtäminen oli monille vaikeampaa. Ensimmäinen tehtäväni kouluvaarina olikin sitten seurata tuota piirtämistyötä ja kehua niitä, jotka saivat viisarit näyttämään kulloinkin oikeaa kellonaikaa. Puoli seitsemän oli joillekin aika vaikea viisareitten asento, samoin puoli yksi. Niinpä sitten heidän kanssaan koetin yhdessä saada tuntiviisarit oikeitten numeroitten väliin ja minuuttiviisarin suoraan alaspäin. Ja onnistuihan se.

Toinen tunti meni ekaluokkalaisten kanssa. He opettelivat tunnistamaan d-kirjainta ensin lukemalla kirjastaan dit-, dat-, duun-, dään -tavuja sekä sitten etsimällä iloisen sekalaisesta kuvasta asioita, joissa d-kirjain esiintyy. Ja olihan siellä niitä: domino, video, dalmatialainen, hedelmä, … Satuin opastajaksi,...

Luokasta menimme yhdessä oppilaitten ja opettajan kanssa syömään koulun ruokasaliin. Sinne käveltäessä opettaja kysyi minulta, miltä kouluvaarin työ vaikuttaa. Vastasin, että onhan se ensivaikutelmaltaan kiinnostavaa, toivottavasti siitä on jotain apuakin. ”Kyllä on paljonkin, sillä aina on luokassa niitä, jotka vaativat kokonaisvaltaisesti huomiota itselleen, jolloin muut pakosti jäävät vähemmälle.”  Tulkitsin tämän kiitokseksi siitä, että olin juuri äsken keskittynyt auttamaan ...


Positiivista palautetta tuli siis jo toisen tunnin jälkeen. Kyllä tässä työssä jotakin sisältöä ja tarkoitusta taitaa olla!

Kolmannella tunnilla olimme taas toisluokkalaisten kanssa, kellonviisariopiskelijoitten rinnakkaisluokalla. Täällä opeteltiin äidinkieltä. Ensin piti työkirjan kuvien alle kirjoittaa oikeat varusteet annetusta listasta. Tehtävä tuntui helpolta: kaikki tiesivät, että hiihtämiseen tarvitaan sukset, sauvat ja monot. Jääkiekkoiluun tarvitaan luistimet, kypärä ja maila. Sitten piti kirjoittaa kokonainen lause, missä esiintyvät sanat lumiukko, piha ja porkkana. ”Rakensin pihalle lumiukon porkkananenineen.” Näin kirjoitti eräs tuleva kirjailija vihkoonsa. Kehuin hänelle tuota nenineen -muotoa. Tämä kahdeksanvuotias vastasi minulle: ”Minä olen osannut lukea jo ainakin seitsemän vuotta. Pikkusiskoni ei osaa vieläkään, vaikka on jo viisi!”

Välitunnilla kävelimme Reinon kanssa opettajainhuoneeseen. Siellä alkoi saman tien rehtorin vetämä viikkokokous, missä opettajat kävivät läpi ajankohtaisia asioitaan. Istuimme vähän sivummalla, kun rehtori, jonka jo aamulla olin kätellyt, osoitti meitä ja esitteli uuden kouluvaarin ja kysyi minulta tietenkin vaikutelmia. Kerroin, että ilmapiiri tuntuu rennommalta kuin 53 vuotta sitten, jolloin oman oppikouluni lopetin. Eniten tämän päivän ohjelmassa jännittävät vielä jäljellä olevat kaksi tuntia, ne kun ovat teknistä työtä, entiseltä nimeltään veistoa tai poikien käsitöitä. ”Koska minulta jäi kauhan tekokin kansakoulussa kesken, kun lukuvuosi loppui”. Paikalla ollut teknisen työn opettaja kysyi sitten, että sattuiko se kauha nyt olemaan mukana, ettei tarvitse ihan nollasta aloittaa.

Tämä kevyen jutustelun jälkeen lähdimme teknisen työn luokkaan. Sinne tuli noin puolet yhdestä neljännestä luokasta, viisi poikaa ja neljä tyttöä. Vaneristen nimilappujen teosta aloitettiin. Mielestäni tytöt olivat vielä innokkaampia kuin pojat pääsemään töihin käsiksi, kun opettaja kertoi heille kevätlukukauden tulevista tehtävistä. Erityistä autettavaa tai valvottavaa ei ensimmäisellä tunnilla juuri ollut, vain Reino tarkisteli vanerinpalojen reunojen hiontajälkiä, ettei jäänyt rosoisia paikkoja. 

Toisella tunnilla sitten tapahtui uskomaton asia: minä olin auttamassa pylväsporakoneen käytössä! Minä, jonka peukalot ja muutkin sormet sopivat paljon paremmin tietokoneen näppäimistölle kuin teknisen työn koneitten vipuja ja katkaisimia kääntämään. Pidin palikkaa paikallaan, kun nämä näppärät porasivat neliönmuotoiseen laudanpalaan reiän kuhunkin kulmaan.  Olin selvästi oman osaamisalueeni laidoilla tai jopa ulkopuolella, kun koskaan en ollut moista laitetta käyttänyt. Hyvin meni, reiät syntyivät juuri siihen, mihin pitikin ja pienintäkään vahinkoa ei sattunut.

Ensimmäinen päiväni kouluvaarina oli ohi. Ensi viikolla menen vaariksi toiseen kouluun, aivan uuteen, joka on aloittanut toimintansa vasta viime syksynä. Siellä ei ole ennestään yhtään kouluvaaria. Tarkoituksena on, että jäisin sinne toistaiseksi. En mene teknisen työn tekijöitten tielle, vaan olen ilmoittanut, että erityisen kiinnostunut olisin lasten lukutaidon ja lukemisen halun kasvattamisesta, mitä kaikkea se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Onneksi Reino on vielä ensimmäisellä kerralla mukana.