 |
| Kolmoset Wäinö Aaltosen museossa |
Pieni
palanen sarjasta
oppimisen iloa:
Matikassa
opeteltiin edelleen desimaalilukujen allekkain laskua, yhteenlaskua ja
vähentämistä. Tyypilliset esimerkit kysyivät, paljonko viidestäkympistä jää
32,60 euron ostosten jälkeen jäljelle tai mitä 15 euron ja 12,05 euron ostokset
maksavat yhteensä. Auttelin yhtä tyttöä, joka ei omin päin ollut saanut
tehtäviä ratkaistuiksi. Loppujen lopuksi aika pienellä neuvomisella lukujen
desimaalipilkut osuivat allekkain ja piankin oikeat numerot opittiin vähentämään
tai laskemaan yhteen. Tyttö keskittyi tehtäviin todella hyvin eivätkä
ympäristön pienet häiriötekijät haitanneet häntä ollenkaan, kun hän oli saanut
laskemisen ideasta kiinni.
Tehtäviä oli
yhteensä kuusi kappaletta ja kun viisi niistä oli saatu ihan oikein lasketuiksi,
soi kello välitunnille. Olin jo melkein hätyyttelemässä häntä ulos ulkoilemaan,
kun hän pyysi: ”Lasketaan vielä tämä viimeinen tehtävä!” Kuulin innostuneesta äänestä,
että juuri opitun uuden takia tätä pyydettiin eikä taka-ajatuksena suinkaan
ollut välitunnille lähdön vältteleminen. Viimeinenkin tehtävä laskettiin, eikä
siinä kauan mennytkään. Molemmilla oli taas hyvä mieli, tytöllä opittuaan uusia
asioita ja minulla siitä, että olin osannut olla siinä avuksi.
Tunnelma
kolmosnelosten torilla
on nyt kuin eläintarhassa!
Ei
tietenkään siksi, etteivätkö Syvälahden koulun oppilaat osaisi käyttäytyä, vaan
siksi, että kolmasluokkalaiset ovat niin mainioita piirtäjiä. Piirrokset Suomen
luonnossa talvehtivista eläimistä tulivat monilla jo valmiiksi ja niitä
kiinnitettiin näytteille seinille ja erilaisille irtoseinäkkeille. Karhut,
ketut, oravat ja monet muut eläimet talvisessa luonnossa ovat upeata
katsottavaa. Yksi työ erityisesti jäi mieleeni, valitettavasti en tekijää
muista: Siinä liikkuva karhu on selvästi seisahtunut pari sekuntia sitten ja
kääntänyt päänsä suoraan kohti katsojaa. Kuka tuolta tulee, kysyy karhun ilme.
Hienosti pysäytetty hetki!
Lisää taide-elämyksiä
 |
| Itse Wäinö Aaltonen oli tullut seuraamaan, mitä nuorten taiteilijoitten käsistä taidepajassa syntyy. |
Viikkoa
myöhemmin menin kolmasluokkalaisten ja Verna- ja Micke-opettajien kanssa
käymään Wäinö Aaltosen museossa. Meitä oli yli kolmekymmentä ja puolet meistä
lähti ensin oppaan mukana näyttelykierrokselle ja toinen puoli meni työpajaan. Otin
lapsista iloisen ”luokkakuvan”, kun he istuivat portaikossa ja odottelivat
opastuksen ja työpajan alkamista.
Pajassa askarreltiin paperinukke, joka pystyi heiluttamaan päätään, käsiään ja
jalkojaan. Aika hauskoja juttuja siitä syntyikin! Näyttelykierroksella tutustuimme
Hyäryllistä-taiteilijaryhmän ”Kaikkea hyäryllistä” sekä Anneli Nygrenin ”Fan
Academy” -näyttelyihin. Hyvin jaksoivat oppilaat nykytaiteeseen tutustua. Retki
oli ihan mukava ja matkustaminenkin sujui hyvin Fölin vuorobusseilla.
Epa-vaari
aloitti
Maaliskuussa
Syvälahden koulussa aloitti toinen kouluvaari. Oikealta etunimeltään hän on
Eero, mutta häntä on ”aina” kutsuttu lempinimellä Epa. Hän toimii
viides-kuudesluokkalaisten kanssa samana viikonpäivänä kuin minä
kolmosnelosteni kanssa eli siis torstaisin. Tapasin hänet hänen ensimmäisen
”työpäivänsä” lopussa ja hän vakuutti varmasti tulevansa taas ensi torstainakin.
Kouluvaarien ”kaffemöötissä” perjantaina Epa-vaari kertoi meille enemmänkin
ensimmäisen päivän kokemuksistaan. Päättelin hänen juttuaan kuunnellessani,
että mainio kouluvaarien etsijä Reino Hurri oli tehnyt hyvän löydön.
Tuleeko
koronavirus?
Neljäsluokkalaisten
kuviksen tunnilla minulle esitettiin kysymys, johon en ollut ollenkaan
varautunut. Seurasin tehtävien edistymistä luokan edessä, kun yksi tyttö
keskeytti työnsä, tuli luokseni, katsoi silmiini ja kysyi niin hiljaa, etteivät
muut kuulleet: ”Tuleeko koronavirus Turkuun?” Vastasin, että ei sitä voi
varmasti tietää, mutta jos se tulee, niin huolellinen käsien peseminen auttaa,
ettei se leviä kovin helposti. Ainakin nyt jälkeen päin muistan vastanneeni
jotain näinkin johdonmukaista ja järkevää mutta ihan varma siitä en enää ole.
Kysymys yllätti ja ainoa, minkä varmasti muistan vastauksestani, oli ajatus
siitä, että jotain rauhoittavaa pitää sanoa. Joka tapauksessa vastaukseni
kelpasi, tytön olemus rentoutui ja hän palasi jatkamaan tehtäväänsä.
Jäin
pohtimaan joitakin täydentäviä kommentteja vastaukseeni (esimerkiksi, että
lapsiin koronavirus ei juuri missään ole tarttunut) mutta jätin keskustelun
kuitenkin jatkamatta. Tilanne oli ohi ja tyttö pöytänsä ääressä näytti
rauhalliselta ja työhönsä keskittyneeltä.
Mitä itse
olisit vastannut?
P.S. Ihmisen
kärventymisetäisyys auringosta on vain 42 miljoonaa kilometriä, ei 120
miljoonaa, niin kuin viime blogissani virheellisesti muistin Esko Valtaojan
viestittäneen.
