Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita

Jostakin syystä neljäsluokkalaisten torstainen matikantunti oli vaihdettu yhteiskuntaopin tunniksi, mitä ei yleensä ole ollenkaan torstaipäivän lukujärjestyksessä. Tunnilla keskusteltiin aivan perimmäisistä kysymyksistä, kun teemana olivat tasa-arvo ja ihmisten perusoikeudet.

Aihetta oli käsitelty jo viime tunnilla ja kotitehtäviäkin oli saatu ja tehty. Hämmästyin positiivisesti taas kerran siitä, kuinka fiksuja tämän päivän kymmenvuotiaat ovatkaan, ainakin nämä Syvälahden pojat ja tytöt. Osattiin rauhallisen asiallisesti ja hyviä esimerkkejä kertoen puhua siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että kaikilla ihmisillä on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun ja oikeus ilmaista omat mielipiteensä.

Kaikki tiesivät, että laki kieltää syrjimästä ketään esimerkiksi sukupuolen, iän, ihonvärin tai uskonnon perusteella. Verna-ope johdatteli keskustelua taitavasti ja tasapuolisesti silloinkin, kun puheeksi tuli se, kuka saa kenenkin kanssa mennä naimisiin. Lasten oikeudet tietenkin kiinnostivat ja tiedettiin, että lapsilla on oikeus saada opetusta mutta myös oikeus leikkiä, levätä ja viettää vapaa-aikaansa turvallisessa ympäristössä. Monissa maissa nämä asiat eivät ole läheskään niin hyvin kuin Suomessa.

Juhlalliset sopimukset ja koululaisen arkipäivä

Syvälahdessa aika monen kolmos- ja nelosluokkalaisen etunimi puuttuu suomalaisesta nimipäiväalmanakasta. Muutama puuttuu siksi, että nimi on vielä uusi ja harvinainen. Joukolla oppilaita on nimet, jotka kertovat heidän tulevan toisenlaisten etunimien maista, toisenlaisista kulttuureista. Todellisia esimerkkejä en voi antaa, koska ymmärrän sen tiedon kuuluvan salassapitovelvollisuuteni piiriin. Sen voin kuitenkin kertoa, että oppilaitten kansainvälinen tausta on varsin laaja. Meillä on tyttöjä ja poikia, joitten juuret ovat naapurimaissa, keskemmällä Eurooppaa, Välimeren maissa, Afrikassa, jopa Etelä-Amerikassa asti.

Käyty keskustelu perusoikeuksista ja tasa-arvosta sekä muutamien oppilaitten kauniit ulkomaiset nimet saivat minut pohdiskelemaan sitä, miten erilaisista kulttuuritaustoista tulevien oppilaitten yhteistyö koulun arjessa sujuu. Millä tavalla kantasuomalaiset ja toisista kulttuureista tulleet noin kymmenvuotiaat lapset tulevat koulussa keskenään toimeen? Onko ristiriitoja tai ennakkoluuloja? Ollaanko kavereita? Touhutaanko yhdessä välitunnilla? Istutaanko ruokapöydässä vierekkäin?

Yritin muistella kokemuksiani aikaisemmilta kouluvaaripäiviltäni. Mieleeni ei tullut yhtään sellaista tilannetta, missä jonkun oppilaan etninen tausta, ihonväri, vanhempien kotimaa tai muu sen kaltainen tekijä olisi tullut esille. Keskustelin aiheesta opettajienkin kanssa. He vahvistivat käsitykseni: Oppilaitten erilaiset taustat eivät näy arkipäivän koulunkäynnissä millään tavalla. Ei ole mitään väliä, kuka kenenkin kanssa tekee ryhmätöitä tai kenen vieressä istuu. Lapsissamme on tulevaisuus, onneksi.

Oppilaitten osaamat muut kielet tulevat kyllä oikein tarkoituksella esiin aina silloin tällöin: Luokan syntymäpäiväsankaria voi aina onnitella onnittelijan omalla kotikielellä ja välillä voidaan kuunnella hyvän päivän toivotuksia tai numeroitten luettelemisia useammallakin kielellä.

Lohikäärme tuo onnittelut

Isänpäivä lähestyy: Kolmosten kuvaamataidon tunnilla alettiin rakentaa isänpäivälahjaa. Tämän päivän perheitten monilaatuisuus otettiin huomioon jo lahjan saajan valinnassa: Jos perinteistä isää ei perheessä ole, voi lahjansa antaa isoisälle tai muulle läheiselle henkilölle sukulaisuussuhteesta tai sukupuolesta riippumatta.

Vessapaperirullan hylsystä tehtiin isälle lohikäärme, joka suustaan syöksee paitsi tulta, myös isänpäivän onnittelutekstejä. Tavanomaiset ”Olet maailman paras isä” ja ”olet kiva” tulivat monille ensiksi mieleen. Yksi tyttö huomasi, että hänen pitääkin sitten kirjoittaa isän omalla kielellä, ei suomeksi. Mitä kirjoittaisit, kerro se meille, pyysi Micke-ope. Tyttö mietti hetken ja sanoi: ”Kyllä sinä olet minulle rakas isä, suukkoja ja halauksia.” 

Arvelen, että aika lämpöinen ilmapiiri on isänpäivänä siinäkin perheessä, jossa sunnuntaina onnittelukortista luetaan ensin nämä ”olet paras” ja ”olet ihana” ja kolmanneksi: ”olet minulle niin kuin isä”. Liikuttava viesti on tämäkin: ”Kiitos isä, kun et lähtenytkään niihin harkkoihin, vaan jäit kanssani pihalle leikkimään.”

Hyvää isänpäivää kaikenlaisille isille.

Kirjastossa kuhisee

Syvälahden monitoimitalossa koulun ja kirjaston välissä on vain yksi ovi, siinäkin on iso lasiruutu. Tätä ovea on tänä syksynä torstaisin käytetty todella ahkerasti. Kouluvaarin mieluisiin tehtäviin kuuluu viedä kaksi kolmosnelosten oppilasryhmää peräkkäin kirjaston puolelle kirjoja lainaamaan ja palauttamaan. Ensimmäinen ryhmä ei hae luettavaa itselleen, vaan he valitsevat kirjat, jotka he kohta menevät lukemaan ääneen saman talon päiväkodissa oleville esikoululaisille.

Toinen ryhmä etsii lukemista itselleen. Ohjeena on etsiä kertomuskirjoja, joissa on jokin tarina pää- ja sivuhenkilöineen, juonenkäänteitä ja loppuratkaisu. Tähän ryhmään eivät siis kuulu mitkään ennätyskirjat eivätkä sarjakuvat tai tietokonepelivinkkejä jakavat teokset. Heti, kun sopiva kirja on löytynyt, sen kanssa palataan luokan torille tai luokkahuoneisiin, johonkin mukavaan rauhalliseen soppeen ja juuri alkaneen lukutunnin aikana vain hiljaa aletaan lukea omaa kirjaa muitten höpöttelemättä kanssa.

Sopivan päiväkotiluettavan löytäminen on usein vaikeaa. Kolmasluokkalaiset itse lukevat jo hiukan eri kirjoja kuin kuusivuotiaat eskarilaiset. Onneksi Syvälahden kirjastossa on lastenkirjoissa todella paljon valinnanvaraa. Olen ollut huomaavinani, että toiset mielellään valitsevat eskaria varten kirjoja, joissa on paljon tekstiä, kun taas toisia houkuttelevat pienten lasten kuvakirjat isoine kuvineen ja vähine teksteineen. Olen yrittänyt ohjata tässäkin lukijoita kertomusten ja tarinoitten pariin.

Yksi tyttö oli kerran murheissaan, kun mitään sopivaa eskarilaisille luettavaa kirjaa ei tuntunut löytyvän. Toiset olivat jo lähteneet kirjojensa kanssa ja hän oli ryhmän viimeisiä. Ehdottelin hänelle useita kirjoja, jotka kuitenkin jäivät vielä hyllyyn. Joku sieltä sitten kuitenkin tuli valituksi ja vasta sitten paljastuikin epäröimisen todellinen syy: ”Jos mä luen niille väärin…” Minä lohduttelin, että pienet lukuvirheet eivät eskarilaisia häiritse. He kuuntelevat oikein mielellään, kun isot kolmasluokkalaiset tulevat heille tarinoita lukemaan. Vasta viikon tai kahden päästä kuulin opettajalta, että tytön äidinkieli ei olekaan suomi. Pienintäkään vieraan kielen vivahdetta en itse ole hänen puheessaan huomannut. Lukeminen oli jännityksestä huolimatta silloin varmasti sujunut hyvin, koska seuraavilla kirjastokäynneillä hänkin on löytänyt eskarilaisille luettavat kirjat ihan helposti.

Noin kilometrin päässä koulustamme Moikoisissa toimii toinen päiväkoti. Viime torstaina kirjastossa oli pikkuväestä tungosta, kun meidän lisäksemme toistakymmentä moikoislasta oli päiväkodista tullut kävellen tutustumiskäynnille kirjastoomme. Joukossa oli pieni tyttö, jota selvästi harmitti se, että hän sisälle tullessaan oli joutunut riisumaan heijastinliivinsä pois. Ohjaajat päättivät sitten, että annetaan tytölle liivi takaisin, kun sentään muut ulkovaatteet ja kengät oli jätetty eteiseen ja tarjosivat tytölle liiviä puettavaksi. Tuopa ei enää kelvannutkaan ja tyttö tiputti vihaisesti liivin lattialle ja näytti koko olemuksellaan, että nyt mikään ei ole hyvin. Onneksi oltiin nimenomaan kirjastossa, sillä käteen annettu kirja hävitti kiukun saman tien.

Ystävysten yhteinen lukutunti

Lukemista kaikille

Itselle lainatun kirjan lukutunti on kiinnostavaa seurattavaa: Lukemattomia oppilaita ei luokan tiloissa ole, vaan kaikki lukevat äsken tai aiemmin kirjastosta lainaamaansa kirjaa. Lukuasentoja on yhtä monta kuin lukijoitakin. Lattialla loikoillaan pitkin poikin, pöytien alla, tuoleissa todella väärissä asennoissa (ergonomian näkövinkkelistä katsoen), yksin tai parin kolmen lukijan ryhmissä. Mutta hiljaisuus on hiljaista ja keskittynyttä. Vain silloin tällöin kuuluu pientä supatusta, kun jokin kiinnostava kohta on jaettava jonkun toisen kanssa.

Pari viikkoa sitten yksi poika oli lainannut tiiliskiven kokoisen Harry Potter -romaanin. Varttia ennen tunnin loppua hän tuli minulle ja opettajalle kertomaan, että nyt se tuli luetuksi. Ilmoitustaan hän perusteli sillä, että hänellä on tuo kirja kotona ja hän oli sen siellä jo melkein kokonaan lukenut. ”No menepä kouluvaarin kanssa tuonne syrjemmälle istumaan ja kertomaan hänelle Harry Potterista”, ehdotti Micke-opettaja tälle Potter-fanille. 

Minä, joka en vielä ole lukenut yhtään Harry Potter -kirjaa, aloin jututtaa poikaa, joka tuntui kyllä kohtalaisesti olevan perillä kirjojen sisällöstä. Hän kertoi lukeneensa kaikki sarjan kirjat ja osasi kuvailla kertomusten henkilöitäkin, kertoa, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Hän sanoi myös katsoneensa Potter-elokuvat englanniksi ja ymmärsin, että ilman suomenkielistä tekstitystä. Micke-opettajan kanssa jäimme hieman epäröivälle kannalle sen suhteen, oliko pojan puheissa pikkuisen liioittelun makua.

P.S. Jos joku vielä muistaa laskutehtävän, jonka viime kerralla annoin laskettavaksi, niin sen oikea vastaus on 15.