Kouluvaari myöhästyy heti

Syvälahden välkyt ja tuhattaiturit aloittivat taas!)

Olin varmistanut Turun kaupungin nettisivuilta, että tänä syksynä koulut alkavat 12. elokuuta tasan kello yhdeksän. Päätin tulla kouluun ajoissa, jo puoli yhdeksältä, jotta ehdin hiukan katsella ympärilleni ennen oppilaitten tuloa. Viimeksi olin käynyt Syvälahden koulutalossa sisällä viime maaliskuun viidentenä päivänä ja julkaissut siitä päivästä kertovan kouluvaariblogini otsikolla ”Matikkaa, taidetta ja koronan pelkoa.” Kun nyt tulin koulun ovelle, näin siinä ison lapun: ”Koulu alkaa keskiviikkona 12.8. klo 8.15!”

Onneksi olin myöhässä vain muutaman minuutin ja ehdin hyvin seurata juuri aloitettua nimenhuutoa. Uudet kolmasluokkalaiset ovat minulle täysin uusia tuttavuuksia mutta nykyiset nelosluokkalaiset ovat tuttuja viime vuoden kolmasluokkalaisina. Myös kaikki luokanopettajat ovat uusia. Viimevuotisista opettajista Elli siirtyi opettamaan ykköskakkosia ja muut kaksi vaihtoivat muihin kouluihin.

Koulun olemassaolon kolmas lukuvuosi on nyt alkamassa. Uudet opettajat tuntuivat mukavilta ja helposti lähestyttäviltä, niin kuin Syvälahden koko opettajakunta muutenkin. Opettajista Suvi on ollut täällä alusta asti, Pauliina yhden lukuvuoden ja Sarallekin koulu on jonkin verran ennestään tuttu. Nykyiset kolmasluokkalaiset ovat Suvin ja Pauliinan vanhoja oppilaita ensimmäiseltä ja toiselta luokalta.

Töihin vaan!

Kouluvaarin askareeni alkoivat heti: Kahta oppilasta ei koulupäivän aloitusajan muutostieto ollut tavoittanut ja vähän ennen yhdeksää kävin heidät kummatkin hakemassa pihalta sisälle. Kun kaikki oppilaat olivat paikalla, minä vuorollani kerroin heille nimeni ja lyhyesti siitä, mitä kouluvaari tekee. Lupasin jonakin sopivana ajankohtana kertoa itsestäni lisää ja myös siitä, minkälaista koulunkäynti oli silloin, kun itse olin kolmannella tai neljännellä luokalla.

Mitä lukuvuoden alussa tehdään ihan ensimmäiseksi? Jaetaan oppilaille tarvikkeita tietenkin, kyniä kumeja, viivoittimia ja oppikirjoja. Kun kaikki olivat saaneet tarvitsemansa, aloitettiin syksyn opiskelu kertaamalla matematiikan tehtäviä. Mitä tarkoittaa summa? Entä mikä on erotus? Kaikille tuntuivat nämä käsitteet olevan tuttuja ja kirjan laskutehtäviä pidettiin enimmäkseen helppoina. Ajattelin aikuisen näkövinkkelistä, että on hyvä aloittaa melko helpoilla jutuilla, jotta syksyn ensimmäisistä tehtävistä saa heti onnistumisen kokemuksia.

”Koska saadaan padit?” Kun kuulin tämän kysymyksen, muistin heti viime vuoden neljäsluokkalaisia, joille sama kysymys oli myös ensimmäisen koulupäivän tärkein asia. Nelosethan saavat padinsa omaksi ja onhan se nyt ihan eri juttu kuin käyttää koulun yhteisiä laitteita niin kuin nuo kolmasluokkalaiset. Opettajan vastauksen (vastauksien, sitä kysyttiin monta kertaa) mukaan muutaman päivän kuluttua, kunhan tarpeelliset sovellukset ja asetukset saadaan niihin asennettua.

Koronaa varotaan

Koronapandemia näkyi tarkassa hygieniaohjeistuksessa. Käsiä ohjattiin pesemään vielä useammin kuin ennen, kaiteitten koskettelua piti välttää ja ruokalassa noudatettiin erityisohjeita: Koske vain siihen päällimmäiseen lautaseen, jonka otat itsellesi, levitä voi leivälle omalla veitselläsi, ota kerralla juuri niin paljon kuin syöt ja juot, lisää et voi hakea edes maitoa tai vettä. Kohtuullisen hyvin ruokailu näytti näillä ohjeilla sujuvan. Muitakin ohjeita oli ja muutamat oppilaat käyttivät oppitunneilla maskia.

Mitä teit kesällä?

Päivän viimeisen tunnin ajaksi mentiin pihalle leikkimään tutustumisleikkiä. Jokaiselle jaettiin paperi, jossa oli tehtävä: ”Etsi joku, joka kesälomalla… luki ainakin kolme kirjaa…nukkui teltassa…näki linnunpesän…söi jäätelöä…” Kaksitoista eri asiaa ja jokaisen alle piti löytää sitä tehneen luokkakaverin nimi (kouluvaari ja opettajatkin kelpasivat). Mitä useampi eri nimi, sitä parempi. Aika kului kysellessä nopeasti. Kun kellon viisarit osoittivat tasan kahtatoista, tuli syksyn ensimmäinen koulupäivä täyteen. Tästä on vaarin hyvä jatkaa taas ensi viikolla, pitää vain muistaa tulla ajoissa.

 

Lasten liikennelaulu ja muita lempikappaleitani

 Nytpä tahdon olla ma (jälleen kouluvaarina)…

”Tulisitko meille vähän kertomaan muistojasi musiikin opetuksesta koulussa sinun aikanasi ja miten vapaa-aikana silloin musiikkia harrastettiin?” Tähän Verna-open WhatsApp-kysymykseen oli helppo vastata myönteisesti. Koulussa olevat kolmasluokkalaiset halusivat haastatella minua musiikkiin liittyvistä koulumuistoistani. Oli kiva, että pääsin taas kouluvaarin askareisiin, vaikka korona edelleenkin pakottaa meidät olemaan vain nettiyhteyksien päässä. 

Sovittuna aikana perjantaina aamupäivällä otin yhteyttä Zoom-sovelluksella luokkaan, Vernaan ja hänen paikalla oleviin oppilaisiinsa. Kesti hetken, ennen kuin sekä näimme että kuulimme toisemme. Kun yhteys sitten syntyi, se toimi aivan moitteettomasti koko tunnin ajan.  Iloisesti vilkuttelevia tuttuja kasvoja näkyi heti ruudun täydeltä. Siellä ei rikottu hallituksen määräämiä kokoontumisrajoituksia, sillä kaksi aikuista mukaan lukienkaan kymmenen henkilön raja luokassa ei tullut täyteen.

Lapset olivat valmistautuneet haastattelutehtäväänsä hyvin. Kukin vuorollaan kysyi minulta ennalta laatimansa kysymyksen. Kun olin siihen vastannut, toisille laveammin, toisille vähän lyhyemmin, niin kysyjä väistyi ruudun edestä pois ja antoi tilaa seuraavalle kysyjälle.

 Pesosen Laulukirjan ensimmäinen laulu
"Kotini" eli "Tiedän paikan armahan.
(Kuvittanut Rudolf Koivu). ...

Kerroin lapsille, että kansakoulussa meillä ei ollut lainkaan oppiainetta musiikki, vaan aineen nimi oli laulu ja että sitä opetti sama opettaja, joka meille opetti kaikki muutkin oppiaineet. Opettelimme laulamaan yhdessä ja opettaja säesti meitä urkuharmonilla. Soittamista emme opetelleet, koska mitään soittimia ei koulussa ollut. Näytin lapsille Olavi Pesosen Laulukirjan 12. painoksen vuodelta 1952. 

Tiedän paikan armahan, Jänis istui maassa, Pieni nokipoika, Mökin laittaja. Siinä lastenlauluja, jotka vuosien mittaan tulivat hyvinkin tutuiksi. Aamuhartauksien yhteydessä lauletut virret oppi myös äkkiä ulkoa, ainakin ensimmäisen säkeistön. Kuutosen laulajien kokemuksia laulukokeista en ottanut puheeksi.

Tiedän paikan armahan…

Kotona musiikkia kuunneltiin radiosta. Työhuoneessani on meille kotiin vuonna 1957 hankittu ASA-radio. Näytin sen lapsille ja kerroin, että juuri tämän radion vieressä olen kuunnellut sekä torstai-iltaista lastentuntia että lauantain toivottuja levyjä. Juuri muuta ”kevyttä” musiikkia ei radiosta tuolloin tullutkaan. Lapset hämmästyivät radion suurta kokoa, onhan sillä leveyttä yli puoli metriä ja korkeuttakin nelisenkymmentä senttiä. Radio toimii edelleen.

Muutamilla perheillä oli jo tuohon aikaan käytössään levysoitin. Haastattelijanikin tunnistivat kädessäni olleen äänilevyn äänilevyksi ja tiesivät, millä sitä soitetaan. Muistan, kuinka joskus kavereitten luona tai perheittäin kyläiltäessä minunkin aikani kului hyvin levysoittimen äärellä sen ajan suosittuja kappaleita uudestaan ja uudestaan soittaen.

Kun näytin lapsille C-kasetin, sekin tunnistettiin vielä. Tosin kellään ei enää tainnut kotona olla nauhuria, jolla kasetille tallennettuja kappaleita voisi kuunnella. Verna-ope muisti, niin kuin minäkin, että kaseteille äänitettiin radiosta musiikkia, jota sitten voitiin kuunnella milloin tahansa ja kannettavan kasettinauhurin kanssa jopa missä tahansa. Se oli aikamoinen edistysaskel radiosta tulevien ohjelmien kuuntelemiseen verrattuna.

Säännöt ne vasta auttavat lasta turvassa kulkemaan…

Lempimusiikkini kiinnosti myös kysyjiä. Kun olin haastattelijoitteni ikäinen, radion lastentunnilla soitettiin usein Kipparikvartetin Pientä ankanpoikasta (se, joka uiskenteli veessä…) ja Teddykarhujen huviretkeä (Jos metsään haluat mennä nyt, ...) Olin yllättynyt, kun joku pojista osasi aivan oikein tämän aikakauden ja tyylin kappaleisiin lisätä myös Mikki-Hiiren merihädässä ja kysellä sitäkin, hyppelikö Saku Sammakko jo silloin. 

LP-levyt ja C-kasetit tunnistettiin vielä hyvin.

Ehkä selvin suosikkini tuohon aikaan oli kuitenkin Jori Malmstenin Lasten liikennelaulu (Muista aina, liikenteessä monta vaaraa onpi eessä…). Laulun oppi meni tarpeeksi monen toiston ansiosta minullekin perille. Kävellen tai polkupyörällä liikkuessani muistin ihan oikeasti laulun käskyn mukaan useimmiten katsoa kummallekin sivulle ennen risteyksen ylittämistä. Laulun viesti on edelleen ajankohtainen ja olimmekin etukäteen sopineet Vernan kanssa, että etätuntimme päätyttyä hän soittaa lapsille juuri tämän Malmstenin alkuperäisen version Lasten liikennelaulusta.

Hetki kauneinkin päättyy…

Kolme varttia kului todella nopeasti ja muisteluhetkestämme jäi minulle hyvä mieli.  Jotain jäi vielä kertomattakin. Ainakin se, että partioleireillä ja retkillä lauletut iltanuotiolaulut, esimerkiksi Meill’ on metsässä nuotiopiiri, Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee ja Maa on niin kaunis, liikuttavat vieläkin, kun ne joskus sattuu kuulemaan…

Sain Vernalta lyhyen videopätkän siitä, miltä oppituntimme näytti luokasta katsottuna. Lasten tunnistamisen estämiseksi heidät on piilotettu emoji-kuvien taakse. Hän myös kirjoitti kysymyksistä ja vastauksista yhteenvedon, joka jaetaan luokan kaikille etäopiskelevillekin oppilaille luettavaksi. Olin siitäkin iloinen.

Kouluvaari etäoppitunnilla!

”Haluaisitko joskus tulla etätunnille mukaan?”

Näin kysyen vastasi Elli-ope, kun olin lähettänyt hänelle, Vernalle ja Mickelle pienen kannustusviestin opettajien tärkeästä työstä ja jaksamisesta poikkeusoloissa. Totta kai halusin, ajattelin että voi siinä kouluvaarillekin jokin uudenlainen rooli löytyä. Sain ohjeet Zoom-sovelluksen lataamiseksi ja siihen, miten liityn kokoukseen mukaan sitten, kun se alkaa.

Tästä se alkoi!

H-hetki koitti perjantaina klo 10.00. Istuin kotona työpöytäni vieressä ja pienen alkusähläykseni jälkeen sain naamani näkymään ja ääneni kuulumaan myös Ellin näytöllä. Kaikki oppilaatkin olivat jo mukana omilla laitteillaan. Lukujärjestyksen mukaisesti alkamassa oli neljäsluokkalaisten ympäristöopin tunti. Oman vanhentuneen kouluaikaisen terminologiani mukaan sitä olisi kutsuttu maantiedon tunniksi. Opetuksen aiheena oli Islanti, sen luonto, elinkeinot ja pääkaupunki Reykjavik.

Oppitunti eteni sujuvasti. Vuoropuhelu opettajan ja oppilaitten välillä kulki takeltelematta, ohjelmaa oli jo hyvin opittu käyttämään ja opetus eteni mielestäni ihan niin kuin se olisi normaalissa luokkaopetustilanteessakin mennyt. Isolla ruudulla oli kuva oppikirjan asianomaisesta sivusta ja pikkuruudussa oli joko opettaja tai se oppilas, joka kulloinkin oli äänessä.  Muistin, että ystävänpäivän aikoihin olin kuvannut näitä oppilaita muun muassa sanalla ”hyväpäinen”. Käsitykseni vahvistui entisestään.

Varsinaisen oppitunnin aikana minun roolini ainakin tällä ensimmäisellä kerralla oli vain seurata opetusta ja tutustua tämän Zoom-sovelluksen käyttöliittymään, oppia sulkemaan ja avaamaan mikrofonini aina tarpeen mukaan. Mikkini sai kyllä opettajakin auki omalta koneeltaan. 

Aivan oppitunnin lopussa, kun läksyt oli jo annettu, sain kertoa omista kuulumisistani. Kuvailin, mitä olemme tämän nyt jo kolmisen viikkoa kestäneen kotonaolon aikana tehneet (olemme toistaiseksi pysyneet terveinä molemmat, siivonneet ja pesseet ikkunoita, Raili hoitanut ruokapuolen ja valmistellut tarjottavia kevään ylioppilasjuhliinkin, kaksi kertaa on käyty kaupassa, hiljaisessa Kupittaan City-Marketissa kymmenen jälkeen illalla, melkein joka päivä yli tunnin kävelylenkeillä pitkin metsäpolkuja tai hiljaisia katuja, minä olen opetellut käyttämään uutta kameraani ja erityisesti torstaisin olen kaivannut kouluvaaripäiviäni…) Sitten meille varattu 40 minuutin kokousaika tulikin yhtäkkiä täyteen ja yhteys katkesi, onneksi kaikki oppilaille tärkeät asiat olivat jo ennen puheenvuoroani tulleet käsitellyiksi.

Zoom-ohjelman ilmaisversiossa on rajoituksena kokouksen maksimikesto 40 minuuttia. Se selvisi minulle vasta, kun yhteys katkesi. Pahoittelin tunnin jälkeen Ellille höpötystulvaani, jonka takia tunnin päätössanat jäivät häneltä kesken. Kävin jälkeen päin katsomassa, mitä ohjelmasta sen kotisivuilla kerrotaan. Sieltä löysin tiedon, jonka mukaan opetuskäytössä tästä sovelluksesta poistetaan väliaikaisesti tuo 40 minuutin rajoitus niissä kouluissa, joitten opetustyöhön koronavirus vaikuttaa. ”Jos sinun koulusi ei vielä ole saanut tätä uutta ominaisuutta, paina tästä napista”, sanottiin tiedotteessa. Otin ilmoituksesta kuvan, jonka lähetin Ellille.  Se oli hänelle uusi tieto. Ehkä sen välittämällä sain jotakin hyvitystä liian pitkille päätöspuheilleni.

Kyllä kai, koska uusiakin etäoppituntikutsuja minulle luvattiin lähettää…

Matikkaa, taidetta ja koronan pelkoa

Kolmoset Wäinö Aaltosen museossa

Pieni palanen sarjasta 

oppimisen iloa:

Matikassa opeteltiin edelleen desimaalilukujen allekkain laskua, yhteenlaskua ja vähentämistä. Tyypilliset esimerkit kysyivät, paljonko viidestäkympistä jää 32,60 euron ostosten jälkeen jäljelle tai mitä 15 euron ja 12,05 euron ostokset maksavat yhteensä. Auttelin yhtä tyttöä, joka ei omin päin ollut saanut tehtäviä ratkaistuiksi. Loppujen lopuksi aika pienellä neuvomisella lukujen desimaalipilkut osuivat allekkain ja piankin oikeat numerot opittiin vähentämään tai laskemaan yhteen. Tyttö keskittyi tehtäviin todella hyvin eivätkä ympäristön pienet häiriötekijät haitanneet häntä ollenkaan, kun hän oli saanut laskemisen ideasta kiinni.

Tehtäviä oli yhteensä kuusi kappaletta ja kun viisi niistä oli saatu ihan oikein lasketuiksi, soi kello välitunnille. Olin jo melkein hätyyttelemässä häntä ulos ulkoilemaan, kun hän pyysi: ”Lasketaan vielä tämä viimeinen tehtävä!” Kuulin innostuneesta äänestä, että juuri opitun uuden takia tätä pyydettiin eikä taka-ajatuksena suinkaan ollut välitunnille lähdön vältteleminen. Viimeinenkin tehtävä laskettiin, eikä siinä kauan mennytkään. Molemmilla oli taas hyvä mieli, tytöllä opittuaan uusia asioita ja minulla siitä, että olin osannut olla siinä avuksi.

Tunnelma kolmosnelosten torilla
on nyt kuin eläintarhassa!

Ei tietenkään siksi, etteivätkö Syvälahden koulun oppilaat osaisi käyttäytyä, vaan siksi, että kolmasluokkalaiset ovat niin mainioita piirtäjiä. Piirrokset Suomen luonnossa talvehtivista eläimistä tulivat monilla jo valmiiksi ja niitä kiinnitettiin näytteille seinille ja erilaisille irtoseinäkkeille. Karhut, ketut, oravat ja monet muut eläimet talvisessa luonnossa ovat upeata katsottavaa. Yksi työ erityisesti jäi mieleeni, valitettavasti en tekijää muista: Siinä liikkuva karhu on selvästi seisahtunut pari sekuntia sitten ja kääntänyt päänsä suoraan kohti katsojaa. Kuka tuolta tulee, kysyy karhun ilme. Hienosti pysäytetty hetki!

Lisää taide-elämyksiä

Itse Wäinö Aaltonen oli tullut seuraamaan,
mitä nuorten taiteilijoitten käsistä taidepajassa syntyy.

Viikkoa myöhemmin menin kolmasluokkalaisten ja Verna- ja Micke-opettajien kanssa käymään Wäinö Aaltosen museossa. Meitä oli yli kolmekymmentä ja puolet meistä lähti ensin oppaan mukana näyttelykierrokselle ja toinen puoli meni työpajaan. Otin lapsista iloisen ”luokkakuvan”, kun he istuivat portaikossa ja odottelivat opastuksen ja työpajan alkamista. 

Pajassa askarreltiin paperinukke, joka pystyi heiluttamaan päätään, käsiään ja jalkojaan. Aika hauskoja juttuja siitä syntyikin! Näyttelykierroksella tutustuimme Hyäryllistä-taiteilijaryhmän ”Kaikkea hyäryllistä” sekä Anneli Nygrenin ”Fan Academy” -näyttelyihin. Hyvin jaksoivat oppilaat nykytaiteeseen tutustua. Retki oli ihan mukava ja matkustaminenkin sujui hyvin Fölin vuorobusseilla.

Epa-vaari aloitti

Maaliskuussa Syvälahden koulussa aloitti toinen kouluvaari. Oikealta etunimeltään hän on Eero, mutta häntä on ”aina” kutsuttu lempinimellä Epa. Hän toimii viides-kuudesluokkalaisten kanssa samana viikonpäivänä kuin minä kolmosnelosteni kanssa eli siis torstaisin. Tapasin hänet hänen ensimmäisen ”työpäivänsä” lopussa ja hän vakuutti varmasti tulevansa taas ensi torstainakin. 

Kouluvaarien ”kaffemöötissä” perjantaina Epa-vaari kertoi meille enemmänkin ensimmäisen päivän kokemuksistaan. Päättelin hänen juttuaan kuunnellessani, että mainio kouluvaarien etsijä Reino Hurri oli tehnyt hyvän löydön.

Tuleeko koronavirus?

Neljäsluokkalaisten kuviksen tunnilla minulle esitettiin kysymys, johon en ollut ollenkaan varautunut. Seurasin tehtävien edistymistä luokan edessä, kun yksi tyttö keskeytti työnsä, tuli luokseni, katsoi silmiini ja kysyi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet: ”Tuleeko koronavirus Turkuun?” Vastasin, että ei sitä voi varmasti tietää, mutta jos se tulee, niin huolellinen käsien peseminen auttaa, ettei se leviä kovin helposti. Ainakin nyt jälkeen päin muistan vastanneeni jotain näinkin johdonmukaista ja järkevää mutta ihan varma siitä en enää ole. Kysymys yllätti ja ainoa, minkä varmasti muistan vastauksestani, oli ajatus siitä, että jotain rauhoittavaa pitää sanoa. Joka tapauksessa vastaukseni kelpasi, tytön olemus rentoutui ja hän palasi jatkamaan tehtäväänsä.

Jäin pohtimaan joitakin täydentäviä kommentteja vastaukseeni (esimerkiksi, että lapsiin koronavirus ei juuri missään ole tarttunut) mutta jätin keskustelun kuitenkin jatkamatta. Tilanne oli ohi ja tyttö pöytänsä ääressä näytti rauhalliselta ja työhönsä keskittyneeltä.

Mitä itse olisit vastannut?

P.S. Ihmisen kärventymisetäisyys auringosta on vain 42 miljoonaa kilometriä, ei 120 miljoonaa, niin kuin viime blogissani virheellisesti muistin Esko Valtaojan viestittäneen.

Eihän tämä vaikeata olekaan!

Parasta kouluvaarin työssä on se, kun ihan pienellä auttamisella tai vinkin antamisella pystyy tuottamaan oppilaalle suuria oivalluksen elämyksiä. Viime kerralla taas kävi niin: Matikantunnilla opeteltiin euro- ja senttimääräisten lukujen muuntamista euroiksi ja desimaaleiksi. Siis näin: Kuinka merkitään euroina ja desimaaleina esimerkiksi 2 euroa 35 senttiä? Aikuinen tietää, että oikea vastaus on 2,35 euroa mutta neljäsluokkalaiselle, joka juuri on opetellut sekä murtolukuja että desimaaleja, vastaus ei ole itsestään selvä. Pohdiskelin ongelmaa yhden tytön kanssa, joka ei oikein ollut kärryillä siitä, mitä tässä tehtävässä haettiin. En enää muista tarkkaan, minkä pienen vihjeen hänelle annoin mutta se ainakin osui juuri oikeaan: Aurinkoiseksi muuttunut ilme, rentoutunut olemus ja iloinen huudahdus, ”eihän tämä vaikeata olekaan!” kertoivat suuren oivalluksen hetkestä ja nopeasti tyttö laski kaikki tähän harjoitukseen kuuluneet laskutehtävät, ja ihan oikein. Päivän paras hetki meille molemmille!

Mitä Valtaoja vastasi?

Opettajainhuoneessa välitunnilla yksi ylempien luokkien opettajista, Nikolai, selaili puhelimensa sähköpostiviestejä ja huudahti yhtäkkiä iloisesti hämmästyneenä: ”Valtaoja on vastannut!” Hän oli vähän aikaisemmin lähettänyt tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojalle kysymyksen, johon hän itse ei ollut fysiikan tunnilla osannut vastata: ”Kuinka lähelle aurinkoa ihminen voi mennä, ennen kuin kärventyy kuoliaaksi?” Valtaojan vastaus oli perusteellinen, ainakin kolmen näyttöruudullisen mittainen ja lähti siitä, että kyllähän ihminen kärventyy maapallollakin, jos jää kuumalle rannalle liian pitkäksi ajaksi makaamaan. Jos oikein muistan, Valtaojan vastaus tiivistyi siihen, että avaruudessa noin 120 miljoonaa kilometriä auringosta (korjataan seuraavassa kirjoituksessani, jos muistan väärin), on raja, jota lähempänä ei ole elossa pysymisen mahdollisuuksia. Oppilaitten heittämä arvio 75 kilometristä oli siis pikkuisen liian optimistinen.

Eskariin lukemaan, ei onnistunutkaan!

Olin taas aamulla lainannut kirjan, jonka ajattelin lukea eskarilaisille aamupäivällä. Nyt kävi minulle kuitenkin harmittava takaisku, koska neljäsluokkalaisia lukijoita oli niin paljon, että minulle jonon viimeisenä ei enää riittänyt yhtään kuulijaa! Suhtauduin osattomuuteeni tyynesti ja ajattelin, että elämässä aina väistämättä tulee myös vastoinkäymisiä, ei niille mitään voi. Yritän sitten viikon päästä taas uudestaan…

Piirretään oikeita eläimiä

Elias H: Karhu kevättalvella

Kolmosten kuvataiteen tunnilla jatkettiin mahdollisimman luonnollisen näköisen eläimen piirtämistä. Suomalaisessa luonnossa talvella esiintyvän, itse valitun eläinlajin mahdollisimman todenmukaisen kuvan piirtäminen lyijykynällä ja hiilellä paperille ei ole helppoa. Paitsi että on, silloin kun sen osaa: Taiteilija Elias H:n työssä eloisan näköinen karhu köllöttelee selällään kevättalvisessa metsässä. Kuvaa esiteltiin muille oppilaille esimerkkinä siitä, mitä tavoiteltiin: Karhun näköinen karhu luontevassa, jopa humoristisessa asennossa ja vähän kiviä ja kantoja taustana. 

Toki muitakin hienoja teoksia oli syntymässä mutta Eliaksen työ oli mainion lopputuloksen lisäksi tullut nopeasti valmiiksi, vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan. Sain Eliakselta luvan julkaista hänen piirroksensa tässä blogissani ja kertoa myös taiteilijan nimen. Yläosassa karhu on tehty lyijykynällä ja alaosassa on sama kuva hiilipiirroksena. Hieno työ!

Omat piirtäjänlahjani ovat aina pysytelleet hiukan piilossa. Olin aika avuton auttaja, kun minulta pyydettiin apua siihen, että ketun korvat saataisiin lähtemään pään oikeasta kohdasta tai siihen, että sen takajalat eivät olisi etujalkojen kopioita. Verna-open mukaan tässä harjoiteltiin piirtämään se, mikä nähdään. Vai oliko se näkemään se, mitä piirretään? Joka tapauksessa entisistä, satuolentoja muistuttavista ja huonosti tunnistettavista eläinhahmoista piti nyt siirtyä piirtämään oikeissa mittasuhteissa olevia, luonnollisen näköisiä eläimiä. Työ jatkuu talviloman jälkeen…

Huomenna on ystävänpäivä!

Torstaina valmistauduttiin myös perjantaiseen ystävänpäivään. Ohjelmasta ja tunnelmasta tiedotettiin etukäteen muun muassa, että kouluun voisi tulla pyjamaan pukeutuneena oman pehmolelunsa kanssa, sydänkojusta saisi ostaa jotain pientä hyvää ja koulun sisäisellä radiolla voisi lähettää ystävänpäiväterveisiä. 

Kolmoset alkoivat leikata isosta paperiarkista suuria punaisia sydämiä. Niillekin olisi huomenna käyttöä. Opettajien kysyessä kuinka moni aikoo tulla huomenna pyjamassa kouluun, nousi aika monta kättä. Omalta kohdaltani jäin miettimään, olisinko itse tullut. Oliko hyvää vai huonoa tuuria, että kouluvaaripäivä ei osunutkaan ystävänpäiväksi? En osannut päättää. Mieli olisi ehkä tehnyt mutta olisiko rohkeus riittänyt? No, ainakin pehmolelun olisin sentään mukanani tuonut.

Sain kuitenkin osani ystävänpäivän vietosta:

Torstaina, kun lähdin koulupäivän jälkeen kotiin, kohtasin pihalla vielä kaksi tyttöä, joiden kanssa juuri olin eläimiä piirtänyt ja sydämiä leikannut. Juttelimme hetken ja kun erosimme, tytöt sanoivat: ”Heippa, nähdään huomenna!” Vastasin, että ei kyllä nähdä ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun välissä on vielä talvilomaviikkokin. ”Blääh!” sanoivat tytöt. Suomensin sen mielessäni: ”Tylsää, pitkä aika.”

Perjantaina, ystävänpäivänä sain Verna-opelta valokuvan. Siinä oli suuri, punainen sydän, johon oppilaat olivat kirjoittaneet mielikuviaan minusta, pelkästään myönteisiä, niin kuin ystävänpäivän luonteeseen tietysti kuuluukin.  Oli siinä selvästi opettajankin käsialalla jotakin kirjoitettu. Jätän ne kuvailut tähän nyt kirjoittamatta mutta kerron sen, että tulostin kuvan aanelospaperille, jonka ripustin työhuoneeni seinälle. Kuvaa katsellessa ja lukiessa pysyy kyllä hyvällä mielellä ja maailma näyttää valoisalta. Pitää muistaa oppilaita kiittää, kun seuraavan kerran tapaamme.

Uusi kouluvaari tulee, vanhalla oli synttärit

  

Kouluvaarien määrä Syvälahdessa kaksinkertaistuu

Aiemmin olen täällä Syvälahdessa ollut koulun ainoa kouluvaari mutta lähiviikkoina tilanne muuttuu. Haarlan kouluvaari Reino Hurri, joka minutkin on saanut innostumaan tästä mukavasta vapaaehtoistyöstä, tuli viime torstaina mukaan, kun hänen löytämänsä uusi kouluvaari Eero tuli kouluumme tutustumaan. Tarkoituksena on, että uusi vaari alkaa toimia viitoskuutosluokkalaisten kanssa ja minä pysyn edelleen kolmosnelosten joukossa. Eeron viikonpäivä ja aloittamisajankohta sovitaan lähiaikoina.

Rehtorin työhuoneessa apulaisrehtori Marko otti uuden kouluvaarin sekä Reinon ja minut vastaan ja kertoi meille Syvälahden koulusta. Keskustelun jälkeen kiertelimme talossa, josta löytyi vielä minullekin uusia paikkoja. 

Koulun tiloissa kierrellessämme puhelimeni soi. Elli-ope siellä kyseli minua kouluvaarin hommiin eli viemään yhtä kolmasluokkalaisten ryhmää kirjastoon hakemaan eskarilaisille sopivaa luettavaa. Jätin Markon, Eeron ja Reinon jatkamaan tutustumiskierrostaan ja ryhdyin tuttuihin vaarintöihini.

Lainasin itsekin yhden kirjan. Sain lukea sen pojalle, joka oli aika hiljainen mutta keskittynyt kuuntelija. Hän seurasi tarkkaan Viirun ja Pesosen kesäisiä touhuja. Näin tulee välillä olleeksi kouluvaarina jo pienille esikoululaisillekin. Mukavaa sekin.

Synttärien rääppiäiset

Sunnuntaina olleen syntymäpäiväni jälkeisenä torstaina vietettiin kolmosnelosten kanssa synttärieni rääppiäisiä. Tämä sana ei näille noin kymmenvuotiaille ollut tuttu mutta kerroin, mitä se tarkoittaa: Tarjoilua, jossa varsinaisen juhlapäivän jälkeen tuleville vieraille tarjotaan, mitä juhlista on sattunut jäämään. Meidän pienistä synttärikahveistamme ei tosin ollut jäänyt mitään tarjottavaa kuudellekymmenelle koululaiselle, joten olin käynyt varta vasten kaupassa ostamassa heille karkkeja ja pillimehuja.

Kerroin lapsille myös, miten minun lapsuudessani koulussa syntymäpäiväsankareita muistettiin.  Se oli nopeasti kerrottu: Ei mitenkään. Myöskään mitään erillisiä kaverisynttäreitä ei silloin ollut tapana järjestää. Kotiin saattoi kyllä serkkutyttö tulla isänsä ja äitinsä kanssa kylään ja tuoda jonkin pienen lahjan tullessaan. Nyt minun kunniakseni ”ammuttiin isoja raketteja” ja laulettiin onnittelulaulukin kahdella kielellä. Näin tehdään luokassa aina, kun jollakin sattuu syntymäpäivä olemaan. Tämä oli ensimmäinen kerta 73 vuoteen, kun minun synttäreitäni on missään koulussa juhlittu. Mukava hetki, josta Elli-ope on laittanut Syvälahden instaankin muutaman kuvan.

Orava talvimaisemassa

Piirrä oravan näköinen orava!

Kolmasluokkalaisten kuvataiteen tunnilla oppilaille annettiin tehtävä, joka ainakin minulle olisi ollut melko ylivoimainen: ”Piirrä lyijykynällä jokin Suomen luonnossa talvella elävä eläin niin, että se on mahdollisimman oikean, luonnollisen näköinen. Taustaksi talvimaisema.” Padista sai hakea sopivia kuvia malliksi. Suosikkihahmoiksi osoittautuivat orava, kettu ja saukko. Verna-ope korosti, että nyt tavoitteena on oppia näkemään mittasuhteita, muotoa ja asentoa. Jalkojen ja hännän tulee olla oikean mittaiset ja paksuiset sekä liittyä vartaloon niin kuin oikealla eläimellä. Piirretyn oravan tulee siis olla oikean oravan näköinen, ei vain vähän sinne päin.

Itse olen aina ollut huono piirtäjä, mutta aihe jäi hiukan houkuttelemaan: Kokeilenpa tätä kotona! Olen ollut sitä mieltä, että piirtämisen lahja ihmisellä joko on tai sitä ei ole. Minulle sitä lahjaa ei ole suotu. Tai sitten olen vain harjoitellut liian vähän…

”Haluaisin olla hyvä koulussa”

Tällainen huokaus pääsi yhdeltä oppilaalta, joka oli koulupäivänsä päätteeksi jäänyt läksyparkkiin matematiikan tehtäviä tekemään. Läksyparkki tarkoittaa rauhallista tilaa jossakin luokkahuoneessa, minne voi koulupäivän päätyttyä jäädä vapaaehtoisesti tekemään läksyjään, jotta ne eivät sitten kotona häiritse vapaa-ajan viettoa. Läksyparkkiin jäämiseen voi myös tulla komento opettajalta, jos läksyt ovat jääneet tekemättä. Olin kerran aikaisemminkin valvonut läksyparkin alkamista ja huomannut, että vapaaehtoisia läksyjen tekijöitä oli paikalla enemmän kuin sinne komennettuja.

Tämä huokaus paremmasta koulumenestyksestä tuli nyt selvästi aivan sydämen pohjasta ja jäinkin oppilaan kanssa asiasta hetkeksi keskustelemaan. Vaikka hän nyt tekikin matikantehtäviä, niin omasta mielestään hänellä varsinaisesti vaikeaa oli eräässä toisessa aineessa. Tunnistamisen välttämiseksi jätän nyt kertomatta keskustelumme tarkemman sisällön mutta päätin sopivissa tilanteissa aina kysellä häneltä hänen edistymisestään ja kannustaa häntä kohti tavoitettaan. Kyllä hänellä siihen mahdollisuuksia on.

Matikkaa ja satujen lukemista, kouluvaarin kevät on alkanut

”Jippii, koulu alkaa!”

Näin iloisella mielellä kiirehti pihalta sisälle yksi kolmasluokkalainen poika, kun kävin avaamassa alaoven sen merkiksi, että kello on kohta yhdeksän ja heidän torstaipäivänsä on juuri alkamassa. Oppilaille se oli kevätlukukauden kolmas päivä, kouluvaarille kevätpuolen päivistä ensimmäinen.

Oli mukava katsella innokasta joukkoa, joka selvästi mielellään tuli kouluun ja melkein harppoi rappuset ylös toiseen kerrokseen omaa luokkaansa kohti. Toki sieltä sitten tuli yksi poika jo vastavirtaan pihalle päin. Hän tokaisi ohi mennessään ”Reppu jäi!” Niin kiire oli tullut lähteä sisälle, että koulureppu oli unohtunut pihalle. Kolmasluokkalaisista monet ovat vielä niin pieniä, että omista tavaroista ei ole ihan sataprosenttisesti opittu huolehtimaan. Kyllä muutamilla nelosillakin on joskus parantamisen varaa: Joku päivän läksykirjoista on saattanut unohtua kotiin, kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty tai kirjastokortti on jäänyt kotiin, vaikka torstaisin aina käydään kirjastossa. Mutta sitäkin varten koulua käydään, että nämä taidot pikkuhiljaa opitaan.

Oman mukin kanssa opettajainhuoneeseen

Kouluvaarina minulla alkoi toinen vuosi. Olen selvästi jo kotiutunut tähän mainioon Syvälahden kouluun, sillä nyt toin kotoa itselleni oman kahvimukin taukokahveja varten ja lisäsin kuvani yhteystietoineen sukupuun tapaiseen kaavioon, joka on kiinnitetty opettajainhuoneen seinälle. (Käytän nyt tästä tilasta vanhanaikaista nimitystä opettajainhuone, huonehan on tarkoitettu koko monitoimitalon kaikkien aikuisten käyttöön.) Kotiutumistani on hyvin edistänyt sekin, että opettajat ja muu henkilökunta tervehtivät minua aina ystävällisesti ja tuttavallisesti, kun kouluun tulen. Yhtään ei haittaa se, että suurinta osaa opettajista en vieläkään ole oppinut nimeltä tuntemaan.

Yksi uusi kasvo oli opettajainhuoneessa, kun kevätlukukausi alkoi. Tämä nuori partainen mies tervehti minua iloisesti ”morjes Mauri!” kun tulin sisään. Partansa takaa hän näytti lievästi tutulta mutta en kuitenkaan löytänyt sopivaa nimeä muististani. Vasta kun hän sanoi sukunimensä, niin tunnistin: Siinähän on yksi meidän Kallen leikkikavereista kolmenkymmenen vuoden takaa, naapuriportaan poika. Oli kasvanut siitä, kun viimeksi on nähty. Nyt hän on ainakin kevään ajan Syvälahdessa opettajana.

Aikuistuminen, mitä se tarkoittaa?

Opettajainhuoneessa keskustellaan paljon muustakin kuin oppilaisiin ja opettamiseen liittyvistä asioista. Yhtenä päivänä vieressäni istuneet alkoivat jutella siitä, mitä aikuistuminen tarkoittaa ja milloin ihminen sitten oikein on aikuinen. Jälkimmäisestä oltiin yhteisesti sitä mieltä, että koko elämänsä ajan kannattaa säilyttää ainakin pieni pala lapsenmielisyyttä, muuten menee oleminen liian totiseksi. Siitä olen ihan samaa mieltä, ei ilman sitä pärjäisi kouluvaarinakaan. Aikuistumisen merkiksi nähtiin se, että ajatusmaailma ei enää koko ajan pyöri oman navan ympärillä, vaan opitaan ottamaan toiset huomioon ja joustamaan omista tarpeista toisten hyväksi. Viisaita puhuivat nämä opettajat, vaikka nuoria ovatkin. 

Kyllä se keskustelu välillä rönsyili ”harhateillekin”: Ryhdyttiin arvioimaan sitä, kuinka vanha on vanha? Yhden 23-vuotiaan opetusharjoittelijan mielestä yli kolmekymppiset ovat jo suhteellisen vanhoja. Varttuneemmat keskustelijat olivat tässä ehkä vähän joustavampia. Yli seitsemänkymppisenä en kovin aktiivisesti tähän keskusteluosuuteen osallistunut, kuuntelin vain.

Yhtäkkiä matikan tukiopettajaksi

Yksi poika, joka oli ollut aamulla poissa matikantunnilta, kysyi minulta kahdentoista välitunnin alkaessa, että mihin hän voisi mennä laskemaan aamun laskuja. Kävin Verna-opelta selvittämässä asiaa ja palasin näyttämään pojalle yhtä sopivan rauhallista pientä luokkahuonetta. Katsoimme kirjasta tekemättömät tehtävät ja hän pyysi minua istumaan tuolille hänen viereensä. Vastasin jotakin epämääräistä, että lähden tästä kyllä kohta opettajainhuoneeseen loppuvälitunnin ajaksi. Sitten tajusin, että tuo pyyntöhän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus ja istuuduin siihen hänen opastajakseen. Olin joskus aiemminkin häntä neuvonut matikantehtävien tekemisessä ja ilmeisesti se tilanne ei hänestä ollut tuntunut epämiellyttävältä.

Onneksi olin tarkkaavaisesti aamulla seurannut opetusta murtolukujen laventamisesta, niin osasin jotenkin asioita selittää, vaikka tilanne minut yllättikin. Koko puolen tunnin välitunti laskutehtävien kanssa nyt kului mutta itse asiassa en sinä aikana kaivannut yhtään sitä taukoa enkä omaa kahvikuppiani. Tällaiset erilliset askareet yhden tai kahden oppilaan kanssa tuntuvat tosi mukavilta. 

Kolmosten ja eskarin tytöt yhteisessä Barbi-leikissään

Eskarin puolella leikkimässä ja satua lukemassa

Kevään ensimmäisenä kouluvaaripäivänäni olin mennyt kolmasluokkalaisten mukana esikoulun puolelle. Siellä ohjelmassa oli kolmosten ja eskarilaisten yhteinen leikkipäivä. Auttelin sopivien legopalikoitten etsimisessä, kun rakensimme autoa, vai avaruusrakettiko siitä nyt oli tulossa, en ole ihan varma. Kotileikkiä leikkineet puolestaan alkoivat kysellä minulta, minkä nimiseen ruokailuryhmään minä kuuluin. He itse kuuluivat vaahtopäät-ryhmään. Vastasin, että minun ryhmälläni ei ole oikein mitään nimeä, vaan minun pitää itse osata kellosta katsoa, koska minun ruoka-aikani on. Juuri silloin esikoulun ohjaajista yksi tuli minulle sanomaan: ”Sinun lapsesi menivät jo!” Olin jäänyt suustani kiinni näitten ”vaahtopäitten” kanssa, enkä ollut huomannut, että kolmoset opettajineen olivat jo lähteneet eskarista ruokatunnille, joka minullakin oli juuri alkanut.

Jännittävä tilanne: Karhuperhe on juuri
löytänyt nukkuvan Kultakutrin

Viikkoa myöhemmin olin taas eskarissa, nyt neljäsluokkalaisten kanssa. Meillä kaikilla oli mukana jokin tätä yhteistä lukutuntia varten juuri äsken kirjastosta lainattu kirja, nyt minullakin. Olin lainannut tutun satukirjan, joka kertoi Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Minulle annettiin kaksi kuuntelijaa, tyttö ja poika, joiden kanssa menin pieneen rauhalliseen huoneeseen kirjaa heille lukemaan. Istuuduimme löhöilemään mukaville säkkituoleille ja kumpikin kuunteli minua tarkkaavaisesti, vaikka tarina olikin heille molemmille ennestään jo tuttu. Minäkin tiesin tarinan kaikki käänteet, olinhan samaa satua lukenut jo sekä lapsilleni että lapsenlapsilleni. En uskaltanut nyt eläytyä isäkarhun repliikkeihin ihan niin paljon kuin kotona, jotta pienet kuulijani eivät olisi aivan säikähtäneet isäkarhun möreä-äänistä kysymystä: ”Kuka on maannut minun vuoteessani?”

Tarinan päätyttyä selailimme kirjaa vielä uudestaan ja katselimme sen kauniita kuvia. Karhujen kodin seinällä ollut ison kalan kuva sai pojan kertomaan, kuinka suuria kaloja hän itse oli kesällä ongellaan saanut. Selvä kalamiehen alku, sillä puheitten perusteella aikamoisia vonkaleita oli tullut, haukia ja ahvenia. Tuntui kivalta laajentaa kouluvaarin reviiriä vähän myös eskarin puolelle. Taidan taas seuraavaakin lukukertaa varten lainata jonkin satukirjan pikkuisille luettavaksi.