Tässä pelissä jäin pahasti häviölle, hyvä niin! |
Pelimme
lähti hyvin liikkeelle: Olimme aika tasaväkisiä, välillä tyttö oli johdossa,
välillä minä. Vaihteleva pelionni sai tytön ujoudenkin häviämään: Hän puhui ja nauroi
iloisesti, kun heitti nopalla hyvän numeron tai kun hän pääsi minun edelleni
kisassa. Eikä hän oikeasti mieltään pahoittanut huonoistakaan numeroista. Tunnelmaa
ei pilannut sekään, että arpanoppa välillä pomppi jonnekin lattialle, mistä hän
sen vikkelästi kävi poimimassa ylös.
Pelin
lopputulos oli tytön ylivoimainen voitto: Olin taas jossain nollan lähellä, kun
hän jo pääsi laskemaan: ”…Neljä, viisi, maalissa! Minä voitin!”. Häviöni oli
todellinen. Omien pienten lastenlasteni kanssa pelatessa olen ehkä joskus
joutunut vähän huijaamaan, jotta voittamisen ilo on osunut juuri heille. Tässä
ei tarvinnut. Vielä reippaat ylävitoset ja hauska kisa oli ohitse.
Pelin jälkeen
Oona-opettaja kertoi seuranneensa meidän pelaamistamme ja oli nähnyt siinä
hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa. Ehkä niinkin, mutta minusta meillä vain oli
molemmilla hauskaa, kun peli oli niin tasaväkinen. Toivottavasti näin kivan
pelin avulla positiivisten ja negatiivisten lukujen käsitteet tulivat tytölle
tutuiksi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että turha ujous ja sivulle
vetäytyminen jäisivät häneltä vähitellen pois ja hän rohkaistuisi olemaan
aktiivinen osallistuja niin kuin äsken tässä pelissä. Ehkä niin tapahtuukin,
kun hänen suomen kielen sanavarastonsa karttuu.
Ruokailun
arkea
Ruokalistalla
oli hernekeittoa, jälkiruoaksi ohukaisia (5 kpl/hlö) ja mansikkahilloa. Hernekeitto
selvästi jakoi oppilaitten mielipiteitä, toisilla oli lautanen täynnä, toisilla
oli vain tahra lautasen pohjalla. Jälkiruoka syötiin niillä välineillä, mitkä
keittiö oli linjastoon laittanut: Samalla soppalusikalla, millä hernekeittoa oli
juuri syöty, sekä veitsellä, jos oli sattunut sellaisen voin leivälle
levittämistä varten tarjottimelleen ottamaan. Hilloisten ohukaisten syöminen näillä
välineillä on pikkuisen hankalaa. Siksi monet söivätkin jälkiruokansa sormin,
onneksi sentään juuri pestyin käsin. Säästetäänkö tässä väärässä paikassa, kun
säästetään astiainpesuaineista eikä anneta haarukoita jälkkäriä varten? Lasten
ruokailutavat eivät näin ainakaan hyvään suuntaan kehity.
Lukuhalut
vaihtelevat
Lukupojat saavat itse valita, mitä kirjaa haluavat lukea. |
Oma kirja oli kotona (mikä saattoi olla hyvä merkki lukemisharrastuksesta?) eikä kaverin kirjasta lukeminenkaan maittanut. Lähetin hänet takaisin luokkaan harjoittelemaan joululauluja muitten oppilaitten kanssa (mikä saattoi olla hänen tavoitteensakin). Kuulin opettajilta tunnin jälkeen, että hän oli luvalla käynyt kirjastosta hakemassa itselleen uutta luettavaa. Ehkä ensi kerralla on taas parempi päivä, toivotaan niin.
Minulle jäi tämän
päivän tunnille siis vain kaksi lukupoikaa, mutta he olivatkin sitä
innokkaampia ja tuttua keskustelua käytiin taas: ”Joko nyt olisi mun vuoro?” ”Ei kun mä luen vielä yhden aukeaman,
tai kaksi.” Kaikkiaan sentään he lukivat suunnilleen saman verran. Ulla-ope oli
tällä viikolla kuunnellut kaikkein innokkaimman ja mielestäni eniten kehittyneen
lukupoikani lukemista. Hän sanoi huomanneensa merkittävän taitoharppauksen viime
kevään tilanteeseen verrattuna. Se oli mukava kuulla. Toinenkin havainto on
samasta pojasta: Sini-opesta tuntui, että muittenkin aineitten tehtävät ja
läksyt olisivat alkaneet sujua paremmin. Tämä osui suoraan kouluvaarin
sydämeen: En ole turhaan tänä syksynä monta tuntia kuunnellut poikien ääneen
lukemista, auttanut pitkien ja vaikeitten sanojen selvittämisessä ja lähetellyt
koteihin positiivisia Wilma-viestejä! Molemmat tämän päivän lukupojat olivat
itsekin sitä mieltä, että lukutaito on parantunut. Lukeminen todellakin
kannattaa aina, ja sen harjoitteleminen.
Päivän
epäonnistumiseni ja onnistumiseni:
Tässä on itse tehty nappi itse tehtyyn padipussukkaan tekstiilikäsitöissä. |
Apuani (testausmielessä?) pyytänyt tyttö otti sitten neulan ja langan minulta ja näytti, miten se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Pitää kai kotona vielä harjoitella, jos joku sattuisi joskus taas apua pyytämään. Voi olla, että maine meni jo.
Yhteiskuntaopin
tunnilla puhuttiin presidenteistä. Lapset tiesivät Sauli Niinistön sekä pari
aikaisempaa, Tarja Halosen ja Urho Kekkosen. Oona-ope kysyi yllättäen minulta,
muistanko minä näiden lisäksi vielä muita. Silloin pääsin loistamaan: Luettelin
oikeassa järjestyksessä kaikki Suomen presidentit Ståhlbergistä Niinistöön. Samalla
kyllä ajattelin, että tätäkö varten minä olen tuon nimilistan opetellut yli 60
vuotta sitten (Kekkoseen asti)? Että pääsen sen Syvälahden koulussa vuonna 2022
luettelemaan? Enpä sitä listaa juuri koskaan missään ole aikaisemmin tarvinnut.
Lapset eivät mitenkään litaniaani reagoineet, eivät taputtaneet käsiään eivätkä
ihmetelleet mahtavaa muistiani. Tämän päivän koululaisten ei onneksi
tarvitsekaan osata tuota nimilistaa ulkoa. Heille tärkeätä on tietää, mistä eri
aikoina virassa olleitten presidenttien nimiä lähdetään etsimään, jos niitä tarvitaan.
P.S.
Puukäsitöissä vaihtui ryhmä ja uudet oppilaat aloittivat puujalkojensa
suunnittelun. Tässä ryhmässä tuli myös viimeviikkoisen matikantunnin noppapelikaverini.
Kysyin häneltä, jäikö hänellekin pelistä hyvä mieli niin kuin minulle. Kyllä
jäi. Sen kertoi nyökkäys ja leveä hymy, joka hänen kasvoillaan kävi.