Kivoin matikantuntini ikinä!

 

Tässä pelissä jäin pahasti
häviölle, hyvä niin!

Neloset opettelivat positiivisia ja negatiivisia lukuja noppapelillä, missä peliin lähdettiin nollasta ja piti päästä plus kuuteen ennen pelipariaan. Nopan silmälukujen mukaan liikuttiin joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Aluksi yksi vähän ujonpuoleinen tyttö jäi parittomaksi, ilman pelikaveria. Kysyin häneltä, että kelpaisinko minä. Pikkuinen hymy ja nyökkäys kertoivat, että kyllä kelpaan.

Pelimme lähti hyvin liikkeelle: Olimme aika tasaväkisiä, välillä tyttö oli johdossa, välillä minä. Vaihteleva pelionni sai tytön ujoudenkin häviämään: Hän puhui ja nauroi iloisesti, kun heitti nopalla hyvän numeron tai kun hän pääsi minun edelleni kisassa. Eikä hän oikeasti mieltään pahoittanut huonoistakaan numeroista. Tunnelmaa ei pilannut sekään, että arpanoppa välillä pomppi jonnekin lattialle, mistä hän sen vikkelästi kävi poimimassa ylös.

Pelin lopputulos oli tytön ylivoimainen voitto: Olin taas jossain nollan lähellä, kun hän jo pääsi laskemaan: ”…Neljä, viisi, maalissa! Minä voitin!”. Häviöni oli todellinen. Omien pienten lastenlasteni kanssa pelatessa olen ehkä joskus joutunut vähän huijaamaan, jotta voittamisen ilo on osunut juuri heille. Tässä ei tarvinnut. Vielä reippaat ylävitoset ja hauska kisa oli ohitse.

Pelin jälkeen Oona-opettaja kertoi seuranneensa meidän pelaamistamme ja oli nähnyt siinä hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa. Ehkä niinkin, mutta minusta meillä vain oli molemmilla hauskaa, kun peli oli niin tasaväkinen. Toivottavasti näin kivan pelin avulla positiivisten ja negatiivisten lukujen käsitteet tulivat tytölle tutuiksi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että turha ujous ja sivulle vetäytyminen jäisivät häneltä vähitellen pois ja hän rohkaistuisi olemaan aktiivinen osallistuja niin kuin äsken tässä pelissä. Ehkä niin tapahtuukin, kun hänen suomen kielen sanavarastonsa karttuu.

 

Ruokailun arkea

Ruokalistalla oli hernekeittoa, jälkiruoaksi ohukaisia (5 kpl/hlö) ja mansikkahilloa. Hernekeitto selvästi jakoi oppilaitten mielipiteitä, toisilla oli lautanen täynnä, toisilla oli vain tahra lautasen pohjalla. Jälkiruoka syötiin niillä välineillä, mitkä keittiö oli linjastoon laittanut: Samalla soppalusikalla, millä hernekeittoa oli juuri syöty, sekä veitsellä, jos oli sattunut sellaisen voin leivälle levittämistä varten tarjottimelleen ottamaan. Hilloisten ohukaisten syöminen näillä välineillä on pikkuisen hankalaa. Siksi monet söivätkin jälkiruokansa sormin, onneksi sentään juuri pestyin käsin. Säästetäänkö tässä väärässä paikassa, kun säästetään astiainpesuaineista eikä anneta haarukoita jälkkäriä varten? Lasten ruokailutavat eivät näin ainakaan hyvään suuntaan kehity.

 

Lukuhalut vaihtelevat

Lukupojat saavat itse valita,
mitä kirjaa haluavat lukea.

Kolmesta lukupojastani yksi ei tänään suostunut lukemaan sanaakaan.
Oma kirja oli kotona (mikä saattoi olla hyvä merkki lukemisharrastuksesta?) eikä kaverin kirjasta lukeminenkaan maittanut. Lähetin hänet takaisin luokkaan harjoittelemaan joululauluja muitten oppilaitten kanssa (mikä saattoi olla hänen tavoitteensakin). Kuulin opettajilta tunnin jälkeen, että hän oli luvalla käynyt kirjastosta hakemassa itselleen uutta luettavaa. Ehkä ensi kerralla on taas parempi päivä, toivotaan niin.

Minulle jäi tämän päivän tunnille siis vain kaksi lukupoikaa, mutta he olivatkin sitä innokkaampia ja tuttua keskustelua käytiin taas: ”Joko nyt olisi mun vuoro?” ”Ei kun mä luen vielä yhden aukeaman, tai kaksi.” Kaikkiaan sentään he lukivat suunnilleen saman verran. Ulla-ope oli tällä viikolla kuunnellut kaikkein innokkaimman ja mielestäni eniten kehittyneen lukupoikani lukemista. Hän sanoi huomanneensa merkittävän taitoharppauksen viime kevään tilanteeseen verrattuna. Se oli mukava kuulla. Toinenkin havainto on samasta pojasta: Sini-opesta tuntui, että muittenkin aineitten tehtävät ja läksyt olisivat alkaneet sujua paremmin. Tämä osui suoraan kouluvaarin sydämeen: En ole turhaan tänä syksynä monta tuntia kuunnellut poikien ääneen lukemista, auttanut pitkien ja vaikeitten sanojen selvittämisessä ja lähetellyt koteihin positiivisia Wilma-viestejä! Molemmat tämän päivän lukupojat olivat itsekin sitä mieltä, että lukutaito on parantunut. Lukeminen todellakin kannattaa aina, ja sen harjoitteleminen.

 

Päivän epäonnistumiseni ja onnistumiseni:

Tässä on itse tehty nappi
itse tehtyyn padipussukkaan
tekstiilikäsitöissä.

Viime viikon tekstiilikäsitöissä en saanut lankaa neulansilmään, vaikka yritin muutamankin kerran.
Apuani (testausmielessä?) pyytänyt tyttö otti sitten neulan ja langan minulta ja näytti, miten se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Pitää kai kotona vielä harjoitella, jos joku sattuisi joskus taas apua pyytämään. Voi olla, että maine meni jo.

Yhteiskuntaopin tunnilla puhuttiin presidenteistä. Lapset tiesivät Sauli Niinistön sekä pari aikaisempaa, Tarja Halosen ja Urho Kekkosen. Oona-ope kysyi yllättäen minulta, muistanko minä näiden lisäksi vielä muita. Silloin pääsin loistamaan: Luettelin oikeassa järjestyksessä kaikki Suomen presidentit Ståhlbergistä Niinistöön. Samalla kyllä ajattelin, että tätäkö varten minä olen tuon nimilistan opetellut yli 60 vuotta sitten (Kekkoseen asti)? Että pääsen sen Syvälahden koulussa vuonna 2022 luettelemaan? Enpä sitä listaa juuri koskaan missään ole aikaisemmin tarvinnut. Lapset eivät mitenkään litaniaani reagoineet, eivät taputtaneet käsiään eivätkä ihmetelleet mahtavaa muistiani. Tämän päivän koululaisten ei onneksi tarvitsekaan osata tuota nimilistaa ulkoa. Heille tärkeätä on tietää, mistä eri aikoina virassa olleitten presidenttien nimiä lähdetään etsimään, jos niitä tarvitaan.

 

P.S.
Puukäsitöissä vaihtui ryhmä ja uudet oppilaat aloittivat puujalkojensa suunnittelun. Tässä ryhmässä tuli myös viimeviikkoisen matikantunnin noppapelikaverini. Kysyin häneltä, jäikö hänellekin pelistä hyvä mieli niin kuin minulle. Kyllä jäi. Sen kertoi nyökkäys ja leveä hymy, joka hänen kasvoillaan kävi.

Hyvä kun on hyviä sijaisia!

 
Kaikki kolme vakituista opettajaa poissa! Ihmettelin kolmosnelosten kortteliin aamulla tullessani, että missä nyt oikein mennään. Yksi opettajista oli muutama päivä sitten aloittamallaan opintovapaalla, toinen ennakoidulla sairauslomalla ja kolmas yllättävällä mutta toivottavasti lyhyeksi jäävällä sairauslomalla. Mutta eihän hätä sitten ollutkaan minkäännäköinen. Paikalla oli kaksi jo meille kotiutunutta ammattitaitoista sijaista ja kolmas, joka oli tänään Syvälahdessa ensimmäisen kerran elämässään. Vakituista väkeä oli paikalla Laura, koulunkäynnin ohjaaja. Niin, ja sitten vielä kouluvaarikin.

Uuden sijaisen ensimmäinen oppitunti oli matematiikkaa. Menin hänen ryhmänsä luokan takaseinustalle seisoskelemaan ja valmiina tarvittaessa auttamaan. Oppitunnin aiheena oli valmistautuminen tuleviin kertolaskun kokeisiin. Ihailin taas kerran meidän oppilaittemme suhtautumista luokan aikuisiin: Uudella opettajalla ei ollut aivan täsmällistä tietoa siitä, millä tehtävillä kokeisiin oli jo aikaisemmin valmistauduttu ja mitkä nyt olivat tekemättä tai kertaamatta. Oppilaat auttoivat opettajaa oikeille sivuille, näyttivät missä nyt mennään ja vastasivat asiallisesti hänen kysymyksiinsä. Hyvin lähti käyntiin. Oppilaitten mainio suhtautuminen koulutyöhön ja uuteen opettajaan jatkui: Työrauha luokassa oli koko lopputunnin ajan erittäin kiitettävä. Kukaan ei häärännyt omia juttujaan eikä häirinnyt toisten keskittymistä. Kohta opettajaksi valmistuva nuori sijainenkin kehui tunnin päätyttyä luokan työskentelytaitoja. Myöhemmin päivällä en hänen tunneillaan enää mukana ollutkaan. Arvelen hänen päivänsä sujuneen hyvin, ainakin hän välitunneilla näytti ihan levolliselta.

Työpisteen ja omien
vaatteitten suojaus on
maalatessa tärkeää.

Toisen, jo jonkin aikaa talossa olleen sijaisen kanssa olin mukana nelosten käsityötunnilla puutöitä tekemässä. Kävi ilmi, että opettaja oli tässä käsityöluokassa nyt ensimmäistä kertaa. Hänellä oli kyllä selvä suunnitelma siitä, mikä parin kaksoistunnin mittainen välityö tänään aloitettaisiin. Tarvittiin neliönmuotoisia laudanpaloja ja erilaisia työkaluja ja maalausvälineitä. Minä tiesin, että tuolla on lautavarasto, mutta en sitä, saako sieltä omin päin käydä materiaalia hakemassa. Tiesin myös, että tuossa vieressä on maalaamo mutta en sitä, mitä kaikkia turvallisuus- ja suojausohjeita pitää siellä osata noudattaa. Työkalukaapeista sentään löysin ihan itse sahoja ja vasaroita. Onneksi lähettyvillä oli käsityönopettaja Ilkka, jonka valtakuntaa tämä kaikki oli. Hän auttoi meidät alkuun ja sahasi pitkät laudat vähän lyhyemmiksi paloiksi, joita oppilaitten olisi helpompi ja turvallisempi käsitellä. Sama ilmiö toistui kuin äsken matikantunnilla: Oppilaat tiesivät työkalukaappien sisällön paremmin kuin minä ja kun heille oli jo aiemmin opetettu, miten mitataan, että laudasta tulee sahatuksi oikean mittainen pala, niin työthän lähtivät sujuvasti käyntiin. Sahauksen jälkeen kaikki eivät mahtuneet yhtaikaa maalaamaan, mutta oppilaat osasivat oma-aloitteisesti hakea jonotusajaksi materiaalia ”omiin töihinsä” eli vapaamuotoiseen askarteluun ja kaikilla oli koko ajan kiinnostavaa tekemistä.

Samaan aikaan toisaalla, Haarlan koulussa:

Kouluvaariystäväni Reino, joka on ollut Hirvensalon Haarlan koulussa vaarina jo monen monta vuotta, kertoi kouluvaarien aamukahveilla mukavasta kokemuksestaan: Haarlassa käy koulua myös Ukrainasta Suomeen muuttaneita oppilaita. Reino oli ottanut mukaan veistotunnille näitä Ukrainan lapsia ja opettanut heille sahaamista ja maalaamista. Aivan alusta oli aloitettu ilman yhteistä kieltä: Opeteltiin työkalujen suomenkielisiä nimiä: Vasara, saha, viila. Arpakuutio syntyi, kun ensin oli opittu, että vastakkaisten sivujen summa on aina seitsemän. Haarlan käsityöluokassa oli ollut iloinen tekemisen meininki!

Luku!

Nelosilla yhä useammat
 puujalat tulevat valmiiksi.
Näillä voisi mennä vaikka
Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä!

Viime viikon lukutunnilla katselimme ensin kaikki yhdessä edellisen viikon kaupunkiretkemme valokuvia, ja sen jälkeen siirryin lukupoikieni kanssa tuttuun luokkaamme. Jo aamupäivällä oli ryhmämme innokkain ja edistynein poika tullut eteeni, tehnyt melkein asennon ja ilmoittanut: ”Minä olen valmiina!” Lupasin, että iltapäivällä luetaan taas. Millään mittarilla en osaa varmistaa, mutta korvakuulolta olen sitä mieltä, että kaikilla on tapahtunut myönteistä kehitystä: ”Minä luen nyt kaksi sivua”, ilmoitti se innokkain. Viime viikolla yksi pojista oli poissa mutta hänkin lienee harjoitellut kotonaan. Sain onnitella häntä: ” Hyvä! Nyt luit koko kappaleen ihan virheettömästi.” Tosin sujuvuudessa on vielä paljonkin hiottavaa. Kolmannen pojan, sen kapinoivan kieltäytyjän olemus on merkittävästi rauhoittunut. Hän lukee melko sujuvasti, vaikka valitseekin ja jaksaa lukea vain aika pieniä pätkiä kerrallaan.

Viikkoa myöhemmin, marraskuun ensimmäisenä torstaina lukutunti olikin heti aamulla. Innokkain poika puuttui joukosta, mutta hänen tilallaan ryhmässämme oli yksi tyttö. Pojat keskittyivät odottamattoman hyvin kuuntelemaan, kun tyttö luki ääneen. Ja aika hyvin lukikin poikiin verrattuna, vain melko hiljaisella äänellä. Ehkä hänellä itseluottamus vaatii enemmän tukemista kuin kohtuullinen lukutaito. Mutta mitä tekikään tuo tuttu kapinallisemme, kieltäytyjä ja ympäri luokkaa haahuilija? Pysyi melkein koko tunnin paikallaan, luki kunnollisesti pitkiä kappaleita kirjastaan eikä mitenkään osoittanut mieltään! Tunnin jälkeen kiittelin häntä hyvästä käytöksestä ja aktiivisesta osallistumisesta ja pyysin opettajaa kirjaamaan hänelle positiivisen Wilma-merkinnän kotiväelle tiedoksi. Sinne meni!

 

Aikuisten vanhatukka

Ennen päivän viimeisen tunnin alkua istuin ajatuksissani pitkällä penkillä. Viereeni tupsahti poika, jonka kanssa olin joskus jotain pientä jutellut mutta en sen paremmin häntä tuntenut, nimeltä kyllä. ”Mitäs mietit?”, poika kysyi minulta. Vastasin ihan totuudenmukaisesti, että kun tunti päättyy, menen suoraan parturille, kun minulla on aika varattuna runsaan tunnin päästä. Hän innostui vertaamaan hiuksiemme pituuksia. Hänen otsahiuksensa ulottuivat alemmas silmille kuin minun omat hiukseni minun naamalleni. ”Minulla onkin tämmöistä nuorten tyyliä. Sinulla on tuollainen aikuisten vanhatukka”, poika lausui mielipiteenään ja lähti jonnekin muualle. Kyselin opettajilta, että pitäisikö minunkin vähän nuorentaa lookkiani, esimerkiksi leikkaamalla sivuilta ihan kaljuksi ja jättämällä joku tupsu päälaelle, niin kuin nyt muotia on.

Eivät suositelleet. Parturi oli opettajien kanssa samaa mieltä.

P.S. Tämä on kouluvaariblogini viideskymmenes teksti. Ensimmäisen julkaisin talvella 2019. Jokaisella jutulla on ollut lukijoita. Kiitos palautteesta, mitä olen tähän mennessä saanut. Tarinat jatkuvat vielä...