Käsitöitä, Turun historiaa ja Itämeren tulevaisuutta

 

Tästä lähtee! Ensimmäisen
puukäsityön ensimmäinen työvaihe.

Kolmasluokkalaisten puukäsitöissä, mitä minun kouluaikanani kutsuttiin nimellä veisto, aloitettiin kynätelineen tekeminen. Ensin lapsille opetettiin kuitenkin ”veistoluokan” työturvallisuus- ja käyttäytymisohjeet: Ei koskaan juosta, vaan kävellään rauhallisesti, työkaluja otetaan kaapista vain aikuisen antamana, työkalut eivät ole leikkikaluja vaan työvälineitä ja lopuksi siivotaan, jotta seuraavilla on siisti luokka, kun aloittavat oman käsityötuntinsa. Arvelen, ehkä vanhanaikaisesti, että monilla, erityisesti tytöillä oli nyt ensimmäistä kertaa elämässään saha kädessä ja tehtävänä oli saada lauta sahattua viivan mukaan poikki. Ainakin he olivat ensimmäistä kertaa koulun tässä luokkatilassa.

Sahanpurujen siivoaminen oli vielä ensimmäisellä kerralla mieluisaa puuhaa, koska siinä lapset saivat käyttää tehokkaita imuletkuja, jotka katosta ulottuivat joka paikkaan. Kokemuksesta tiedän, että lukukauden mittaan siivousinto tunnin päätteeksi tuppaa vähän lopahtamaan ja siivoaminen alkaa jopa vaatia pientä patistelua.

 

Elettiinpä ennenkin

Leipurin rinkelimerkin taisivat kaikki tunnistaa.

Luostarinmäen museokortteli, entiseltä nimeltään käsityöläismuseo, on melkein kaikkia oppilaita kiinnostava paikka, missä monet olivat käyneet jo aikaisemminkin. Lukukauden ensimmäinen kaupunkiretki toteutettiin nyt sinne. Kuljimme Hirvensalon Fölibussien kyydissä koulun lähipysäkeiltä ensin Kauppatorille ja sieltä parijonossa kävellen ylös Luostarinmäelle. Kolmella bussilla liikuttiin, jotta yksittäinen vuorobussi ei olisi tullut aivan täyteen kuudestakymmenestä lapsesta. Jokaisella ryhmällä oli museossa oma opas, joka osasi kertoa entisistä ajoista lapsia kiinnostavalla tavalla. Lapset olivat hyvin mukana ja osasivat vastata oppaan kysymyksiin, esimerkiksi: Mistä vettä haettiin? Missä tehtiin ruokaa? Mitä kotieläimiä täällä pidettiin?  Varsin hämärä talli oli pikkuisen jännittäväkin paikka. Kun sinne meni riittävän pitkälle, kuului yhtäkkiä hevosen hirnuntaa aivan vierestä. Monet hätkähtivät, vaikka takuuvarmasti tiesivät, että ei siellä oikeaa hevosta ollut, vain hyvät äänentoistolaitteet. Rohkeimmat kävivät tallissa useammankin kerran.

 

Satoja roskia pieneltä uimarannalta

Taas on yksi roska
vähemmän uimarannalla.
Kuva: Mirja-ope.

Seuraavalla viikolla olikin sitten vuorossa toisenlainen retki, Itämeren siivouspäivä. Kohteeksemme oli valittu Sorttamäen uimaranta vajaan kolmen kilometrin päässä Syvälahden koululta. Sinne kolmosneloset tulivat koululta polkupyörillä ja alkoivat ohjeet saatuaan innokkaasti kerätä rannalta roskia. Pidä saaristo siistinä -yhdistystä varten myös kirjattiin ylös kaikki roskalajit ja määrät, mitä rannalta löydettiin. Lapset suorastaan kilpailivat siitä, mikä ryhmä saisi eniten roskia säkkeihinsä: ”Hei, noi vei meidän roskan!” Pari kertaa piti olla erotuomarina ja päättää, kenen listalle mikäkin roska merkitään. Suurempia kiistoja ei tullut, eikä kysymyksessä ollutkaan mikään kilpailu. Kahta hylättyä autonrengasta lukuun ottamatta ranta oli jo valmiiksi aamulla kohtalaisessa kunnossa mutta tarkkasilmäiset siivoojat löysivät sieltä kuitenkin vielä satoja roskia, muovia, pahvia ynnä muuta. Ja olihan siellä valkoposkihanhia, arviolta 400 – 500 linnun joukko, rannan toisessa reunassa ja merellä. Emme menneet toistemme reviireille.

Siivousrupeaman jälkeen Ulla-opettajan vetämästä keskustelusta huomasin ilahtuneena, että näillä noin kymmenvuotiailla lapsilla on jo yllättävänkin hyvät tiedot ympäristönsuojelusta, ilmastonmuutoksesta ja esimerkiksi joukkoliikenteen ja pyöräilyn suosimisesta liikkumisessa.

Itämeri, kuinka sinun käy?

Jälkimmäinen puolikas tämän päivän koulupäivästä oli kuvataidetta. Aiheena 2 – 3 hengen ryhmissä oli kuvata Itämerta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Kolmiosaisen teoksen materiaali tuli löytää tästä uimarannalta tai sen välittömästä läheisyydestä ja luoda sen avulla mielikuvaa siitä, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa. Rannan hiekka, pienet kivet, puitten lehdet ja risut keksittiin heti oivalliseksi materiaaliksi. Ryhmät saivat lopuksi sitten kertoa meille aikuisille, miten heidän teoksiaan voi tai pitää tulkita. En tehnyt esittelyistä muistiinpanoja mutta mielikuvakseni jäi, että uskoa ja toivoa Itämeren tilan paranemiseksi meillä (tai ainakin heillä nuoremmilla) vielä on mutta työtä riittää kyllä.

Itämerellä on toivoa: Yllä vesi virtaa,
alemmassa kuvassa on aurinkoa, vihreää rannalla ja sinistä vettä.

Syvälahden syksy alkoi apinaorkesterilla

 

Apinaorkesteri lievensi ekapäivän jännitystä.

Syvälahden yhtenäiskoulun toiminnassa alkoi elokuussa seitsemäs lukuvuosi. Kolmosnelosten kortteliin kokoontui aloituspäivänä yli 60 lasta, luokanopettajia, erityisopettajia, koulunkäynninohjaajia ja yksi kouluvaari. Kun kaikki aikuiset olivat esittäytyneet lapsille ja kertoneet myös lempieläimensä ja -ruokansa, jatkettiin lukuvuoden käynnistämistä yhteislaululla. Opettajat olivat valmiiksi valinneet laulun ”Apinaorkesteri” ja minä ajattelin, että eihän se sovi tähän alkuun ollenkaan! Nimi toi minulle mieleen sekalaisesti mekkaloivan mölyapinalauman eikä se kuvannut mitenkään näitä uusia, fiksuja ja opinhaluisia kolmosnelosluokkalaisiamme. Nikolai-opettaja säesti meitä kitaralla ja pienen alkuarkuuden jälkeen lapsille tuttu laulu kajahti korttelissamme komeasti: ”Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli, apinaorkesteri hetken aikaa meitä viihdytti...” Taas olivat opettajat ajatelleet minua viisaammin: Tuttu, vähän hassu laulu vapautti mukavasti tunnelmaa ja vähensi meiltä kaikilta ensimmäisen koulupäivän jännitystä.  

Muista nämä kaksi asiaa, ja kolmaskin

Keskeytimme oman aamuohjelmamme hetkeksi ja jäimme kuuntelemaan kaiuttimista rehtorin ja apulaisrehtorin tervehdystä ja koulunkäynnin perussääntöjen kertaamista. He tiivistivät olennaisen näin: ”On hyvä muistaa kaksi asiaa, jotta koulunkäynti sujuu hyvin: tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”

Viime aikoina on paljon puhuttu oppilaitten kännyköitten käytöstä koulussa. Syvälahdessa rehtorien ohjeet ovat selvät: ”Kännykät pidetään äänettöminä ja ne eivät saa aiheuttaa häiriötä koulupäivän aikana. Ne ovat säilössä pääasiassa repussa. Niitä saa käyttää oppituntisin vain opettajan luvalla.”

    

Kenen reppu?

Mikä noista uusista pinkeistä repuista
olikaan minun, tai noista mustista Kånkeneista?
Hyvä, että tulevat ne naulakkomerkit!

Repun ja ulkovaatteiden (ja sen kännykän) vakiopaikan merkiksi alettiin vielä askarrella omia naulakkomerkkejä. En ottanut niistä kuvia, koska niissä olennainen osa on tietenkin lapsen nimi, eikä minulla vielä ole vanhemmilta lupaa lapsen nimen tai tunnistettavan kuvan julkaisemiseen. Vanhemmille on lähetetty Wilma-viestillä pyyntö luvan saamiseksi. Viime lukuvuonna muutamaa vaille kaikki vanhemmat antoivat minulle tunnistettavien kuvien julkaisuluvan. Se helpotti ja monipuolisti tämän blogin kuvitusmahdollisuuksia.

Meitä seurataan

Aamulla koulupäivän juuri alkaessa olin jutellut yhden uuden kolmasluokkalaistytön kanssa hetken aikaa kahdestaan. Hän kertoi nimensä ja minä kerroin olevani kouluvaari Mauri. Vastaus yllätti: ”Tiedän, olen nähnyt sinut monta kertaa.”  Meitä aikuisia seurataan, silloinkin kun et sitä huomaa…