Sieni
metsässä vai sienimetsässä?
Kun olimme sienimetsässä, oli tämä sieni metsässä. |
Kun olimme
oppineet yhdys sanojen oikein kirjoituksen, lähdimme lähi-metsään sieni
retkelle. Heti koulun välituntipihan takaa alkoi polku, jota pitkin hävisimme
metsän peittoon. Tavoitteenamme oli löytää mahdollisimman monenlaisia sieniä. Hyvillä
sienipaikoilla oli melkein tungosta, kun Syvälahden päiväkodin lapsetkin olivat
lähteneet samalle asialle. Taas huomasin, että metsässä liikkuminen oli meidän
oppilaillemme mieluista puuhaa. Kovin vauhdikkaasti tuotiin sieniä laakealle
kalliolle, missä niitä sitten yhdessä tunnistettiin ja tutkittiin. Koululle
palatessamme oli yhdellä tytöllä pienissä käsissään muutamia kantarelleja,
jotka hän halusi viedä kotiin äitiään ilahduttamaan. ”Kyllä äiti on minusta nyt
ylpeä”, hän sanoi minulle eikä varmasti väärässä ollutkaan.
Matti oli retkellä koko ajan muitten mukana ja sen jälkeen ihan turvallisesti ja valvottuna koulun pihalla. |
Mutta vielä oli päivästä kolmasluokkalaisilla yksi tunti jäljellä: matematiikkaa. Heti kun oli aloitettu, Mirja-opettaja huomasi, että yksi poika puuttuu. ”Missä Matti on?” (keksitty nimi, luokissamme ei ole yhtään Mattia). ”Se jäi tuonne mäelle”, tiesi joku. Sienimetsäänkö? No ei varmasti jäänyt, sillä kaikki lapset laskettiin ennen paluumatkan alkua. Opettaja lähetti minut ulos katsomaan, mistä päin pihaa Matti löytyisi.
Pihalla oli heti välitunnin jälkeen alkanut ykköskakkosten iltapäiväkerho, kavereitten kesken ”ippe”. Joku palloleikki oli
menossa. Kerroin ipen vetäjälle, minkä nimistä poikaa haen ja miksi.
Leikkijätkin kuulivat kysymykseni ja sanoivat kuorossa yhdelle heistä: ”Matti,
sun kuuluu olla matikantunnilla eikä täällä!” Myrtynein mielin poika lähti
mukaani sisälle ja kysyi minulta: ”Enkö minä edes nyt yhden kerran saisi jäädä
tuonne ippeen?” Kovetin luontoni enkä antanut periksi. Luokassa sitten
huomattiin, että Matin reppu matikankirjoineen oli jäänyt ulos välituntipihan
takaiseen mäkeen. Reppu vielä haettiin yhdessä ja matikantunti alkoi Matiltakin
sujua.
Ampiainen
pisti!
Viime
torstaina ensimmäisen välitunnin aikana tuli yksi välituntivalvojista sisälle
sanomaan, että meidän korttelimme Heikki-poikaa (ei tämäkään ole oikea nimi,
tietenkään!) oli ampiainen pihalla pistänyt korvaan ja että siitä tuli
vertakin. Terveydenhoitajaa ei tänään ollut koulussa, joten tilanne hoidettiin
omin voimin. Heli-ope kävi hakemassa pojan sisälle ja samalla matkalla hankki
jostakin jo kylmäpussinkin turvotusta alentamaan. Itkuinen poika istuskeli tuolilla
ja menin häntä lohduttelemaan. Tiesin kokemuksesta, että ampiaisen pisto sattuu
järjettömän kovin.
Samalla Heli
soitti jo pojan vanhemmille ja isä vastasikin nopeasti. Isälle kerrottiin, mitä
oli tapahtunut. Pistoskohta oli onneksi korvalehdessä eikä syvällä
korvakäytävässä. Heikki sanoi, että häntä on joskus aiemminkin ampiainen
pistänyt eikä silloin tullut mitään allergisia reaktiota. Isä lupasi heti tulla
autolla hakemaan Heikin kotiin. Lähdin saattamaan poikaa parkkipaikalle. Ensin
otimme repun kypärineen naulakosta ja sitten vielä polkupyörän pihalta. Heikki
alkoi jo reipastuakin ja kertoi minulle mukavia asioita heidän perheestään. Talutin
pyörää ja kannoin reppua ja Heikki käveli vierelläni. Tulimme parkkipaikalle
juuri samaan aikaan isän kanssa. Isä pakkasi pojan, repun ja polkupyörän autoon
ja he lähtivät kohti kotia pistosta hoitamaan. Rauhallinen isäkin oli
luottavainen siihen, että poika on varmaan taas jo huomenna koulussa ihan
primakunnossa.
Tykkään
siitä, että opettajilla on selvä toimintamalli tällaisia äkillisiä tilanteita
varten. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että kun jotakin sattuu, asiat
hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.
Lukemisen
harjoittelu kannattaa aina
Suomen
kielen ja kirjallisuuden lukutunnilla sain mieluisan tehtävän: Minulle
annettiin kolmen pojan ryhmä ja tehtäväni oli kuunnella, kun heistä kukin
vuorollaan luki minulle ääneen. Pojat oli valikoitu sillä perusteella, että
opettajat arvioivat juuri heidän eniten hyötyvän ääneenlukuharjoittelusta. Menimme
vähän kauempana olevaan pieneen luokkaan, missä saimme olla ihan rauhassa. Jokaisella
pojalla oli mukanaan kirjastosta lainattu, itse valittu kirja. Mukaan olivat
päässeet Mauri Kunnaksen Suomen historia, Neropatin päiväkirja ja Homer
Simpsonin sarjakuvaseikkailut.
Tunti alkoi
takkuisesti: Ensimmäinen poika ilmoitti heti: ”Emmä haluu lukee ääneen. Emmä
tykkää siitä.” Pääsimme kuitenkin alkuun, kun luin hänelle aika pitkän sivun
kokonaan ja hänelle jäi vain pieni pätkä seuraavalta sivulta.
Toisia
poikia ei noin tarvinnut houkutella ja tunti lähti kuin lähtikin ihan yhteistyöhenkisesti
käyntiin. Kaikki pojat lukivat vuorotellen kirjoistaan pikkuisia pätkiä.
Lukeminen alkoi tuntua mieluisammalta ja pojat pitivät hyvää huolta siitä, että
lukuvuorot vaihtuivat oikeassa järjestyksessä. Kirjoissa oli vaikeitakin sanoja
mutta niistäkin selvittiin: postitalonpoika, eläinlääkäriasema, pienoismalliliima.
Korjailin muutamia väärin luettuja tai väliin jääneitä kohtia. Kehotin poikia
kuuntelemaan toistensa lukemista. Kyllä he kuuntelivatkin, vaikka
kuunteluvuorossa olleet välillä haahuilivatkin ympäri luokkahuonetta.
Liikkuivat äänettömästi ja olivat tuolillaan, kun oma vuoro tuli. Ehkä pieni välikävely
auttoi keskittymään omaan lukemiseen.
Loppujen lopuksi pojat viihtyivät ääneenlukutunnilla oikein hyvin ja kaikki ehtivät lukea yllättävän montakin tekstinpätkää kirjoistaan. Lupasin pojille, että ensi torstaina kokoonnumme samalla porukalla ja jatkamme siitä, mihin nyt jäätiin. Vastaukseksi sain hyväksyvää hyminää, niin sen ainakin tulkitsin.
Kerroin
opettajille, kuinka hienosti tuntimme oli sujunut. Ulla-ope lähetti heti
jokaisen pojan kotiin positiivisen Wilma-merkinnän: ”Motivoitunutta ääneen
lukemista kouluvaarin kanssa.”
Pojat olivat merkintänsä kyllä ansainneet.