Metsässä, pihalla ja luokassa

 

Sieni metsässä vai sienimetsässä?

Kun olimme sienimetsässä,
oli tämä sieni metsässä.

Aamulla harjoittelimme yhdyssanojen oikeinkirjoittamista. Mistä sen tietää, kirjoitetaanko jotkut sanayhdistelmät yhteen vai erikseen ja jos yhteen, niin väliviivalla vai ilman väliä? Ja mitä väliä sillä on? Kuka leipoi munkit tässä: Mummo leipoi pullat ja possu munkit?  Yhdyssanojen kirjoitusohjeita voisivat jotkut sosiaalisen median aikuiset kirjoittajatkin joskus kerrata.  Kirjoitusvirheisiin liittyviä kommentteja en ole viitsinyt koskaan lähettää esimerkiksi Facebookiin, sillä odotettavissa ei varmaankaan olisi kiittävää palautetta.

Kun olimme oppineet yhdys sanojen oikein kirjoituksen, lähdimme lähi-metsään sieni retkelle. Heti koulun välituntipihan takaa alkoi polku, jota pitkin hävisimme metsän peittoon. Tavoitteenamme oli löytää mahdollisimman monenlaisia sieniä. Hyvillä sienipaikoilla oli melkein tungosta, kun Syvälahden päiväkodin lapsetkin olivat lähteneet samalle asialle. Taas huomasin, että metsässä liikkuminen oli meidän oppilaillemme mieluista puuhaa. Kovin vauhdikkaasti tuotiin sieniä laakealle kalliolle, missä niitä sitten yhdessä tunnistettiin ja tutkittiin. Koululle palatessamme oli yhdellä tytöllä pienissä käsissään muutamia kantarelleja, jotka hän halusi viedä kotiin äitiään ilahduttamaan. ”Kyllä äiti on minusta nyt ylpeä”, hän sanoi minulle eikä varmasti väärässä ollutkaan.

Matti oli retkellä koko ajan muitten mukana ja sen jälkeen
ihan turvallisesti ja valvottuna koulun pihalla.

Missä Matti on?

Mutta vielä oli päivästä kolmasluokkalaisilla yksi tunti jäljellä: matematiikkaa. Heti kun oli aloitettu, Mirja-opettaja huomasi, että yksi poika puuttuu. ”Missä Matti on?”  (keksitty nimi, luokissamme ei ole yhtään Mattia). ”Se jäi tuonne mäelle”, tiesi joku. Sienimetsäänkö? No ei varmasti jäänyt, sillä kaikki lapset laskettiin ennen paluumatkan alkua. Opettaja lähetti minut ulos katsomaan, mistä päin pihaa Matti löytyisi. 

Pihalla oli heti välitunnin jälkeen alkanut ykköskakkosten iltapäiväkerho, kavereitten kesken ”ippe”. Joku palloleikki oli menossa. Kerroin ipen vetäjälle, minkä nimistä poikaa haen ja miksi. Leikkijätkin kuulivat kysymykseni ja sanoivat kuorossa yhdelle heistä: ”Matti, sun kuuluu olla matikantunnilla eikä täällä!” Myrtynein mielin poika lähti mukaani sisälle ja kysyi minulta: ”Enkö minä edes nyt yhden kerran saisi jäädä tuonne ippeen?” Kovetin luontoni enkä antanut periksi. Luokassa sitten huomattiin, että Matin reppu matikankirjoineen oli jäänyt ulos välituntipihan takaiseen mäkeen. Reppu vielä haettiin yhdessä ja matikantunti alkoi Matiltakin sujua.

Ampiainen pisti!

Viime torstaina ensimmäisen välitunnin aikana tuli yksi välituntivalvojista sisälle sanomaan, että meidän korttelimme Heikki-poikaa (ei tämäkään ole oikea nimi, tietenkään!) oli ampiainen pihalla pistänyt korvaan ja että siitä tuli vertakin. Terveydenhoitajaa ei tänään ollut koulussa, joten tilanne hoidettiin omin voimin. Heli-ope kävi hakemassa pojan sisälle ja samalla matkalla hankki jostakin jo kylmäpussinkin turvotusta alentamaan. Itkuinen poika istuskeli tuolilla ja menin häntä lohduttelemaan. Tiesin kokemuksesta, että ampiaisen pisto sattuu järjettömän kovin.

Samalla Heli soitti jo pojan vanhemmille ja isä vastasikin nopeasti. Isälle kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Pistoskohta oli onneksi korvalehdessä eikä syvällä korvakäytävässä. Heikki sanoi, että häntä on joskus aiemminkin ampiainen pistänyt eikä silloin tullut mitään allergisia reaktiota. Isä lupasi heti tulla autolla hakemaan Heikin kotiin. Lähdin saattamaan poikaa parkkipaikalle. Ensin otimme repun kypärineen naulakosta ja sitten vielä polkupyörän pihalta. Heikki alkoi jo reipastuakin ja kertoi minulle mukavia asioita heidän perheestään. Talutin pyörää ja kannoin reppua ja Heikki käveli vierelläni. Tulimme parkkipaikalle juuri samaan aikaan isän kanssa. Isä pakkasi pojan, repun ja polkupyörän autoon ja he lähtivät kohti kotia pistosta hoitamaan. Rauhallinen isäkin oli luottavainen siihen, että poika on varmaan taas jo huomenna koulussa ihan primakunnossa.

Tykkään siitä, että opettajilla on selvä toimintamalli tällaisia äkillisiä tilanteita varten. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että kun jotakin sattuu, asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Lukemisen harjoittelu kannattaa aina

Suomen kielen ja kirjallisuuden lukutunnilla sain mieluisan tehtävän: Minulle annettiin kolmen pojan ryhmä ja tehtäväni oli kuunnella, kun heistä kukin vuorollaan luki minulle ääneen. Pojat oli valikoitu sillä perusteella, että opettajat arvioivat juuri heidän eniten hyötyvän ääneenlukuharjoittelusta. Menimme vähän kauempana olevaan pieneen luokkaan, missä saimme olla ihan rauhassa. Jokaisella pojalla oli mukanaan kirjastosta lainattu, itse valittu kirja. Mukaan olivat päässeet Mauri Kunnaksen Suomen historia, Neropatin päiväkirja ja Homer Simpsonin sarjakuvaseikkailut.

Tunti alkoi takkuisesti: Ensimmäinen poika ilmoitti heti: ”Emmä haluu lukee ääneen. Emmä tykkää siitä.” Pääsimme kuitenkin alkuun, kun luin hänelle aika pitkän sivun kokonaan ja hänelle jäi vain pieni pätkä seuraavalta sivulta.

Toisia poikia ei noin tarvinnut houkutella ja tunti lähti kuin lähtikin ihan yhteistyöhenkisesti käyntiin. Kaikki pojat lukivat vuorotellen kirjoistaan pikkuisia pätkiä. Lukeminen alkoi tuntua mieluisammalta ja pojat pitivät hyvää huolta siitä, että lukuvuorot vaihtuivat oikeassa järjestyksessä. Kirjoissa oli vaikeitakin sanoja mutta niistäkin selvittiin: postitalonpoika, eläinlääkäriasema, pienoismalliliima. Korjailin muutamia väärin luettuja tai väliin jääneitä kohtia. Kehotin poikia kuuntelemaan toistensa lukemista. Kyllä he kuuntelivatkin, vaikka kuunteluvuorossa olleet välillä haahuilivatkin ympäri luokkahuonetta. Liikkuivat äänettömästi ja olivat tuolillaan, kun oma vuoro tuli. Ehkä pieni välikävely auttoi keskittymään omaan lukemiseen.

Loppujen lopuksi pojat viihtyivät ääneenlukutunnilla oikein hyvin ja kaikki ehtivät lukea yllättävän montakin tekstinpätkää kirjoistaan. Lupasin pojille, että ensi torstaina kokoonnumme samalla porukalla ja jatkamme siitä, mihin nyt jäätiin. Vastaukseksi sain hyväksyvää hyminää, niin sen ainakin tulkitsin.

Kerroin opettajille, kuinka hienosti tuntimme oli sujunut. Ulla-ope lähetti heti jokaisen pojan kotiin positiivisen Wilma-merkinnän: ”Motivoitunutta ääneen lukemista kouluvaarin kanssa.”

Pojat olivat merkintänsä kyllä ansainneet.

Kuvituskuvia aikaisemmilta lukutunneilta. Kuvien lapset eivät mitenkään liity tämän päivän kertomukseeni ääneen lukemisen harjoittelusta.

 

Tietotekniikkaa ja grillimakkaraa

  

iPadien jakaminen oppilaille kävi nopeasti,
käyttöönotto kesti pikkuisen kauemmin.

Nyt jaettiin padit!

Muistan, että kouluvuoden aloituspäivän, elokuun kymmenennen päivän aamusta oli kulunut vain 30 minuuttia, kun kuulin ensimmäisen kerran kysyttävän neljännen luokan opettajilta: Milloin saadaan padit? Alkusyksyn odotetuin koulupäivä oli vihdoin tänään, ensimmäisenä syyskuuta: Jokainen neljäsluokkalainen sai henkilökohtaiseen käyttöönsä kolmen vuoden ajaksi oman iPadinsa. Kolmasluokkalaisina he olivat käyttäneet vain yhteiskäyttöön tarkoitettuja ja koulussa säilytettäviä laitteita.

Malttamaton yleishälinä täytti luokkahuoneen, kun padeja alettiin lapsille jakaa. Yli kolmekymmentä oppilasta yritti edetä samanaikaisesti käyttöönoton vaiheesta toiseen ja seurata isolta näytöltä opettajan ohjeita. Ja vaiheitahan riitti. Ei ollut ihan yksinkertaista saada tehdasasetuksiin palautetut iPadit toimivaksi osaksi Turun kaupungin opetustoimen tietojärjestelmää. Mutta kyllähän se onnistui, muutamin poikkeuksin. Harmittavin poikkeus oli varmasti se, että yhden pojan padissa ei virtaa ollut kuin prosentin verran eikä sitä saatu käynnistymään ennen kuin tämä yhteinen käyttöönottovaihe oli jo ohi. Kahdella tytöllä oli laitteissaan muita ongelmia ja yhteinen käyttöönotto meni heiltäkin ohi. No mitäs opettajat heidän kanssaan sitten tekivät?  Antoivat ohjeen, joka sai tuskanhien nousemaan otsalleni: ”Menkääpä Maurin kanssa tuohon toiseen luokkaan ja koettakaa siellä saada laitteet toimimaan!”

Tässä hommassa asiantuntemukseni siis rajoittui siihen, että olin juuri vierestä seurannut ja vähän osallistunutkin käyttöönottoasennukseen järjestelmässä, minkä rakenteesta en tiennyt mitään. Mutta niin vain kävi, että rauhallisesti kahden fiksun tytön kanssa näytön ohjeita seuraten saimme kummankin iPadin toimimaan juuri niin kuin pitikin käyttäjätunnuksineen ja uusine salasanoineen. Se kolmas, tyhjäakkuinen padikin oli tässä vaiheessa jo saanut sen verran virtaa sisäänsä, että sekin saatiin käyttökuntoon. Kaikki kolme lasta pääsivät taas samaan vaiheeseen toisten kanssa, lataamaan tarvittavia sovelluksia.

 

Allekirjoitus tähän, kiitos!

Käyttöönottoon liittyi myös byrokratiaa: Jokaiselle jaettiin lomake, mihin tuli kirjoittaa iPadin sarjanumero, oma nimi ja allekirjoitus, jolla luvattiin käyttää iPadia huolellisesti ja ohjeitten mukaan. Siinäpä lapsille uusi ja outo asia: Mikä on allekirjoitus? Nimensä jokainen tietysti osasi tekstauskirjaimin kirjoittaa sille varattuun paikkaan mutta mitä tarkoittaa allekirjoitus? Kaunokirjoitusta osaamattomille lapsille annettiin ohjeeksi vain, että se on sellainen vapaamuotoisempi nimikirjoitus. Niitä sitten tehtiin.

Toinenkin aikuisille yleensä tuttu asia oli lapsille vieras: kaverin sukunimi. Varsinkin sellaiset lapset, jotka eivät koulun ulkopuolella ole keskenään tekemisissä, tuntevat toisensa vain etunimiltä. Tällaisen päätelmän tein, kun huomasin yhden tytön kysyvän vieressään istuvalta tutulta tytöltä tämän sukunimeä.

Oppilaitten joukossa on myös taitavia tietokoneen käyttäjiä. Mirja-ope näytti ruudulta, miten näytön taustakuvan voi vaihtaa mieleisekseen ja ihan sujuvasti näyttikin. ”Sen voi tehdä myös lyhyemmin”, sanoi yksi poika siihen. Saatuansa luvan hän peilasi paikaltaan oman iPadinsa näytön luokan isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi ja esitteli osaamansa oikotien samaan lopputulokseen kuin opettaja edellä. Hyviä tapoja kumpikin.

 

Hyvää ruokahalua!

Välillä vakavampikin huomio: Ruokapöydässä istuin kahden tytön ja yhden pojan pöydässä. Huomasin, että pojalla oli lautasellaan ruokaa minimaalisen vähän, vain sen verran, että lautanen hiukan likastui.  Kyselin, että miksi niin vähän ja eikö sinulle tule nälkä iltapäivällä. Aikuisen logiikalla en ymmärtänyt hänen perustelujaan enkä osannut jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Muuten tuo vähäruokainen poika pöydässäni vaikutti ihan kunnon pojalta. Hän kertoili minulle perheen harrastuksistakin.

Päätin ottaa ruokailuasian jossain sopivassa välissä opettajien kanssa puheeksi. Mitä tällaisen lapsen kanssa voi tehdä? Myöhemmin päivällä Ulla-ope sanoi, että Wilmassa ja vanhempainkokouksissa voidaan yleisellä tasolla kiinnittää vanhempien huomiota asiaan. Paljonkaan keinoja ei juuri ole. Muistin Raili-vaimoni kertoneen, kuinka hän 1950-luvulla oli joutunut jäämään ruokavälitunnilla sisälle lautasensa kanssa, koska ei ollut saanut normaaliajassa syödyksi koko annosta opettajan lautaselle kauhomaa tahmaista kaurapuuroa. Onneksi syömään pakottamista ei enää käytetä rangaistuksena. Tämän päivän ruoassa ei minun mielestäni ollut mitään vikaa.

 

Kenen joukoissa seisot?

Tarppi eli laavukangas oli kesäretkellämme koekäytössä.
Mainio hankinta koulumme vanhempainyhdistykseltä. Kiitos!

Viime viikolla teimme kaikkien kolmosnelosten kanssa yhteisen päiväretken noin puolen kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle. Ohjelmassa oli yhteistä tekemistä, tutustumista ja ryhmäytymistä. Ja tietenkin makkaran grillausta. Siellä koin mieleenpainuvan hetken, enkä nyt tarkoita sitä, kun ainoana porukasta kompuroin menomatkalla liukkailla männynjuurilla. 

Grillimakkarat olivat jo hetken aikaa olleet syömäkunnossa ja useimmat lapsista olivat jo saaneet ja syöneet ensimmäisensä. Silloin joku opettajista kysyi: ”Oletko Mauri jo saanut makkaran?” ”En ole vielä, kun odottelen tässä aikuisten vuoron alkamista.”

Silloin reipas tytön ääni ilmoitti nuotion ympäriltä: ”Mauri lasketaan lapsiin!”

Melkein liikutuin, kun nousin makkaraani hakemaan.