Parasta
kouluvaarin työssä on se, kun ihan pienellä auttamisella tai vinkin antamisella
pystyy tuottamaan oppilaalle suuria oivalluksen elämyksiä. Viime kerralla taas
kävi niin: Matikantunnilla opeteltiin euro- ja senttimääräisten lukujen
muuntamista euroiksi ja desimaaleiksi. Siis näin: Kuinka merkitään euroina ja
desimaaleina esimerkiksi 2 euroa 35 senttiä? Aikuinen tietää, että oikea
vastaus on 2,35 euroa mutta neljäsluokkalaiselle, joka juuri on opetellut sekä
murtolukuja että desimaaleja, vastaus ei ole itsestään selvä. Pohdiskelin
ongelmaa yhden tytön kanssa, joka ei oikein ollut kärryillä siitä, mitä tässä
tehtävässä haettiin. En enää muista tarkkaan, minkä pienen vihjeen hänelle
annoin mutta se ainakin osui juuri oikeaan: Aurinkoiseksi muuttunut ilme, rentoutunut
olemus ja iloinen huudahdus, ”eihän tämä vaikeata olekaan!” kertoivat suuren
oivalluksen hetkestä ja nopeasti tyttö laski kaikki tähän harjoitukseen
kuuluneet laskutehtävät, ja ihan oikein. Päivän paras hetki meille molemmille!
Mitä Valtaoja vastasi?
Opettajainhuoneessa
välitunnilla yksi ylempien luokkien opettajista, Nikolai, selaili puhelimensa
sähköpostiviestejä ja huudahti yhtäkkiä iloisesti hämmästyneenä: ”Valtaoja on
vastannut!” Hän oli vähän aikaisemmin lähettänyt tähtitieteen emeritusprofessori
Esko Valtaojalle kysymyksen, johon hän itse ei ollut fysiikan tunnilla osannut
vastata: ”Kuinka lähelle aurinkoa ihminen voi mennä, ennen kuin kärventyy
kuoliaaksi?” Valtaojan vastaus oli perusteellinen, ainakin kolmen
näyttöruudullisen mittainen ja lähti siitä, että kyllähän ihminen kärventyy
maapallollakin, jos jää kuumalle rannalle liian pitkäksi ajaksi makaamaan. Jos
oikein muistan, Valtaojan vastaus tiivistyi siihen, että avaruudessa noin 120
miljoonaa kilometriä auringosta (korjataan seuraavassa kirjoituksessani, jos
muistan väärin), on raja, jota lähempänä ei ole elossa pysymisen mahdollisuuksia.
Oppilaitten heittämä arvio 75 kilometristä oli siis pikkuisen liian
optimistinen.
Eskariin
lukemaan, ei onnistunutkaan!
Olin taas
aamulla lainannut kirjan, jonka ajattelin lukea eskarilaisille aamupäivällä.
Nyt kävi minulle kuitenkin harmittava takaisku, koska neljäsluokkalaisia
lukijoita oli niin paljon, että minulle jonon viimeisenä ei enää riittänyt
yhtään kuulijaa! Suhtauduin osattomuuteeni tyynesti ja ajattelin, että elämässä
aina väistämättä tulee myös vastoinkäymisiä, ei niille mitään voi. Yritän
sitten viikon päästä taas uudestaan…
Piirretään oikeita eläimiä
Elias H: Karhu kevättalvella |
Kolmosten kuvataiteen
tunnilla jatkettiin mahdollisimman luonnollisen näköisen eläimen piirtämistä. Suomalaisessa
luonnossa talvella esiintyvän, itse valitun eläinlajin mahdollisimman
todenmukaisen kuvan piirtäminen lyijykynällä ja hiilellä paperille ei ole
helppoa. Paitsi että on, silloin kun sen osaa: Taiteilija Elias H:n työssä
eloisan näköinen karhu köllöttelee selällään kevättalvisessa metsässä. Kuvaa
esiteltiin muille oppilaille esimerkkinä siitä, mitä tavoiteltiin: Karhun
näköinen karhu luontevassa, jopa humoristisessa asennossa ja vähän kiviä ja kantoja taustana.
Toki muitakin hienoja teoksia oli syntymässä mutta Eliaksen työ oli
mainion lopputuloksen lisäksi tullut nopeasti valmiiksi, vaikkei tämä mikään
nopeuskilpailu ollutkaan. Sain Eliakselta luvan julkaista hänen piirroksensa
tässä blogissani ja kertoa myös taiteilijan nimen. Yläosassa karhu on tehty
lyijykynällä ja alaosassa on sama kuva hiilipiirroksena. Hieno työ!
Omat
piirtäjänlahjani ovat aina pysytelleet hiukan piilossa. Olin aika avuton
auttaja, kun minulta pyydettiin apua siihen, että ketun korvat saataisiin lähtemään
pään oikeasta kohdasta tai siihen, että sen takajalat eivät olisi etujalkojen
kopioita. Verna-open mukaan tässä harjoiteltiin piirtämään se, mikä nähdään.
Vai oliko se näkemään se, mitä piirretään? Joka tapauksessa entisistä, satuolentoja
muistuttavista ja huonosti tunnistettavista eläinhahmoista piti nyt siirtyä
piirtämään oikeissa mittasuhteissa olevia, luonnollisen näköisiä eläimiä. Työ
jatkuu talviloman jälkeen…
Huomenna on ystävänpäivä!
Torstaina
valmistauduttiin myös perjantaiseen ystävänpäivään. Ohjelmasta ja tunnelmasta
tiedotettiin etukäteen muun muassa, että kouluun voisi tulla pyjamaan
pukeutuneena oman pehmolelunsa kanssa, sydänkojusta saisi ostaa jotain pientä
hyvää ja koulun sisäisellä radiolla voisi lähettää ystävänpäiväterveisiä.
Kolmoset
alkoivat leikata isosta paperiarkista suuria punaisia sydämiä. Niillekin olisi
huomenna käyttöä. Opettajien kysyessä kuinka moni aikoo tulla huomenna
pyjamassa kouluun, nousi aika monta kättä. Omalta kohdaltani jäin miettimään,
olisinko itse tullut. Oliko hyvää vai huonoa tuuria, että kouluvaaripäivä ei
osunutkaan ystävänpäiväksi? En osannut päättää. Mieli olisi ehkä tehnyt mutta
olisiko rohkeus riittänyt? No, ainakin pehmolelun olisin sentään mukanani
tuonut.
Sain kuitenkin osani ystävänpäivän vietosta:
Torstaina,
kun lähdin koulupäivän jälkeen kotiin, kohtasin pihalla vielä kaksi tyttöä,
joiden kanssa juuri olin eläimiä piirtänyt ja sydämiä leikannut. Juttelimme
hetken ja kun erosimme, tytöt sanoivat: ”Heippa, nähdään huomenna!” Vastasin,
että ei kyllä nähdä ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun välissä on vielä talvilomaviikkokin.
”Blääh!” sanoivat tytöt. Suomensin sen mielessäni: ”Tylsää, pitkä aika.”
Perjantaina,
ystävänpäivänä sain Verna-opelta valokuvan. Siinä oli suuri, punainen sydän,
johon oppilaat olivat kirjoittaneet mielikuviaan minusta, pelkästään
myönteisiä, niin kuin ystävänpäivän luonteeseen tietysti kuuluukin. Oli siinä selvästi opettajankin käsialalla
jotakin kirjoitettu. Jätän ne kuvailut tähän nyt kirjoittamatta mutta kerron
sen, että tulostin kuvan aanelospaperille, jonka ripustin työhuoneeni seinälle.
Kuvaa katsellessa ja lukiessa pysyy kyllä hyvällä mielellä ja maailma näyttää
valoisalta. Pitää muistaa oppilaita kiittää, kun seuraavan kerran tapaamme.