Eihän tämä vaikeata olekaan!

Parasta kouluvaarin työssä on se, kun ihan pienellä auttamisella tai vinkin antamisella pystyy tuottamaan oppilaalle suuria oivalluksen elämyksiä. Viime kerralla taas kävi niin: Matikantunnilla opeteltiin euro- ja senttimääräisten lukujen muuntamista euroiksi ja desimaaleiksi. Siis näin: Kuinka merkitään euroina ja desimaaleina esimerkiksi 2 euroa 35 senttiä? Aikuinen tietää, että oikea vastaus on 2,35 euroa mutta neljäsluokkalaiselle, joka juuri on opetellut sekä murtolukuja että desimaaleja, vastaus ei ole itsestään selvä. Pohdiskelin ongelmaa yhden tytön kanssa, joka ei oikein ollut kärryillä siitä, mitä tässä tehtävässä haettiin. En enää muista tarkkaan, minkä pienen vihjeen hänelle annoin mutta se ainakin osui juuri oikeaan: Aurinkoiseksi muuttunut ilme, rentoutunut olemus ja iloinen huudahdus, ”eihän tämä vaikeata olekaan!” kertoivat suuren oivalluksen hetkestä ja nopeasti tyttö laski kaikki tähän harjoitukseen kuuluneet laskutehtävät, ja ihan oikein. Päivän paras hetki meille molemmille!

Mitä Valtaoja vastasi?

Opettajainhuoneessa välitunnilla yksi ylempien luokkien opettajista, Nikolai, selaili puhelimensa sähköpostiviestejä ja huudahti yhtäkkiä iloisesti hämmästyneenä: ”Valtaoja on vastannut!” Hän oli vähän aikaisemmin lähettänyt tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojalle kysymyksen, johon hän itse ei ollut fysiikan tunnilla osannut vastata: ”Kuinka lähelle aurinkoa ihminen voi mennä, ennen kuin kärventyy kuoliaaksi?” Valtaojan vastaus oli perusteellinen, ainakin kolmen näyttöruudullisen mittainen ja lähti siitä, että kyllähän ihminen kärventyy maapallollakin, jos jää kuumalle rannalle liian pitkäksi ajaksi makaamaan. Jos oikein muistan, Valtaojan vastaus tiivistyi siihen, että avaruudessa noin 120 miljoonaa kilometriä auringosta (korjataan seuraavassa kirjoituksessani, jos muistan väärin), on raja, jota lähempänä ei ole elossa pysymisen mahdollisuuksia. Oppilaitten heittämä arvio 75 kilometristä oli siis pikkuisen liian optimistinen.

Eskariin lukemaan, ei onnistunutkaan!

Olin taas aamulla lainannut kirjan, jonka ajattelin lukea eskarilaisille aamupäivällä. Nyt kävi minulle kuitenkin harmittava takaisku, koska neljäsluokkalaisia lukijoita oli niin paljon, että minulle jonon viimeisenä ei enää riittänyt yhtään kuulijaa! Suhtauduin osattomuuteeni tyynesti ja ajattelin, että elämässä aina väistämättä tulee myös vastoinkäymisiä, ei niille mitään voi. Yritän sitten viikon päästä taas uudestaan…

Piirretään oikeita eläimiä

Elias H: Karhu kevättalvella

Kolmosten kuvataiteen tunnilla jatkettiin mahdollisimman luonnollisen näköisen eläimen piirtämistä. Suomalaisessa luonnossa talvella esiintyvän, itse valitun eläinlajin mahdollisimman todenmukaisen kuvan piirtäminen lyijykynällä ja hiilellä paperille ei ole helppoa. Paitsi että on, silloin kun sen osaa: Taiteilija Elias H:n työssä eloisan näköinen karhu köllöttelee selällään kevättalvisessa metsässä. Kuvaa esiteltiin muille oppilaille esimerkkinä siitä, mitä tavoiteltiin: Karhun näköinen karhu luontevassa, jopa humoristisessa asennossa ja vähän kiviä ja kantoja taustana. 

Toki muitakin hienoja teoksia oli syntymässä mutta Eliaksen työ oli mainion lopputuloksen lisäksi tullut nopeasti valmiiksi, vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan. Sain Eliakselta luvan julkaista hänen piirroksensa tässä blogissani ja kertoa myös taiteilijan nimen. Yläosassa karhu on tehty lyijykynällä ja alaosassa on sama kuva hiilipiirroksena. Hieno työ!

Omat piirtäjänlahjani ovat aina pysytelleet hiukan piilossa. Olin aika avuton auttaja, kun minulta pyydettiin apua siihen, että ketun korvat saataisiin lähtemään pään oikeasta kohdasta tai siihen, että sen takajalat eivät olisi etujalkojen kopioita. Verna-open mukaan tässä harjoiteltiin piirtämään se, mikä nähdään. Vai oliko se näkemään se, mitä piirretään? Joka tapauksessa entisistä, satuolentoja muistuttavista ja huonosti tunnistettavista eläinhahmoista piti nyt siirtyä piirtämään oikeissa mittasuhteissa olevia, luonnollisen näköisiä eläimiä. Työ jatkuu talviloman jälkeen…

Huomenna on ystävänpäivä!

Torstaina valmistauduttiin myös perjantaiseen ystävänpäivään. Ohjelmasta ja tunnelmasta tiedotettiin etukäteen muun muassa, että kouluun voisi tulla pyjamaan pukeutuneena oman pehmolelunsa kanssa, sydänkojusta saisi ostaa jotain pientä hyvää ja koulun sisäisellä radiolla voisi lähettää ystävänpäiväterveisiä. 

Kolmoset alkoivat leikata isosta paperiarkista suuria punaisia sydämiä. Niillekin olisi huomenna käyttöä. Opettajien kysyessä kuinka moni aikoo tulla huomenna pyjamassa kouluun, nousi aika monta kättä. Omalta kohdaltani jäin miettimään, olisinko itse tullut. Oliko hyvää vai huonoa tuuria, että kouluvaaripäivä ei osunutkaan ystävänpäiväksi? En osannut päättää. Mieli olisi ehkä tehnyt mutta olisiko rohkeus riittänyt? No, ainakin pehmolelun olisin sentään mukanani tuonut.

Sain kuitenkin osani ystävänpäivän vietosta:

Torstaina, kun lähdin koulupäivän jälkeen kotiin, kohtasin pihalla vielä kaksi tyttöä, joiden kanssa juuri olin eläimiä piirtänyt ja sydämiä leikannut. Juttelimme hetken ja kun erosimme, tytöt sanoivat: ”Heippa, nähdään huomenna!” Vastasin, että ei kyllä nähdä ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun välissä on vielä talvilomaviikkokin. ”Blääh!” sanoivat tytöt. Suomensin sen mielessäni: ”Tylsää, pitkä aika.”

Perjantaina, ystävänpäivänä sain Verna-opelta valokuvan. Siinä oli suuri, punainen sydän, johon oppilaat olivat kirjoittaneet mielikuviaan minusta, pelkästään myönteisiä, niin kuin ystävänpäivän luonteeseen tietysti kuuluukin.  Oli siinä selvästi opettajankin käsialalla jotakin kirjoitettu. Jätän ne kuvailut tähän nyt kirjoittamatta mutta kerron sen, että tulostin kuvan aanelospaperille, jonka ripustin työhuoneeni seinälle. Kuvaa katsellessa ja lukiessa pysyy kyllä hyvällä mielellä ja maailma näyttää valoisalta. Pitää muistaa oppilaita kiittää, kun seuraavan kerran tapaamme.

Uusi kouluvaari tulee, vanhalla oli synttärit

  

Kouluvaarien määrä Syvälahdessa kaksinkertaistuu

Aiemmin olen täällä Syvälahdessa ollut koulun ainoa kouluvaari mutta lähiviikkoina tilanne muuttuu. Haarlan kouluvaari Reino Hurri, joka minutkin on saanut innostumaan tästä mukavasta vapaaehtoistyöstä, tuli viime torstaina mukaan, kun hänen löytämänsä uusi kouluvaari Eero tuli kouluumme tutustumaan. Tarkoituksena on, että uusi vaari alkaa toimia viitoskuutosluokkalaisten kanssa ja minä pysyn edelleen kolmosnelosten joukossa. Eeron viikonpäivä ja aloittamisajankohta sovitaan lähiaikoina.

Rehtorin työhuoneessa apulaisrehtori Marko otti uuden kouluvaarin sekä Reinon ja minut vastaan ja kertoi meille Syvälahden koulusta. Keskustelun jälkeen kiertelimme talossa, josta löytyi vielä minullekin uusia paikkoja. 

Koulun tiloissa kierrellessämme puhelimeni soi. Elli-ope siellä kyseli minua kouluvaarin hommiin eli viemään yhtä kolmasluokkalaisten ryhmää kirjastoon hakemaan eskarilaisille sopivaa luettavaa. Jätin Markon, Eeron ja Reinon jatkamaan tutustumiskierrostaan ja ryhdyin tuttuihin vaarintöihini.

Lainasin itsekin yhden kirjan. Sain lukea sen pojalle, joka oli aika hiljainen mutta keskittynyt kuuntelija. Hän seurasi tarkkaan Viirun ja Pesosen kesäisiä touhuja. Näin tulee välillä olleeksi kouluvaarina jo pienille esikoululaisillekin. Mukavaa sekin.

Synttärien rääppiäiset

Sunnuntaina olleen syntymäpäiväni jälkeisenä torstaina vietettiin kolmosnelosten kanssa synttärieni rääppiäisiä. Tämä sana ei näille noin kymmenvuotiaille ollut tuttu mutta kerroin, mitä se tarkoittaa: Tarjoilua, jossa varsinaisen juhlapäivän jälkeen tuleville vieraille tarjotaan, mitä juhlista on sattunut jäämään. Meidän pienistä synttärikahveistamme ei tosin ollut jäänyt mitään tarjottavaa kuudellekymmenelle koululaiselle, joten olin käynyt varta vasten kaupassa ostamassa heille karkkeja ja pillimehuja.

Kerroin lapsille myös, miten minun lapsuudessani koulussa syntymäpäiväsankareita muistettiin.  Se oli nopeasti kerrottu: Ei mitenkään. Myöskään mitään erillisiä kaverisynttäreitä ei silloin ollut tapana järjestää. Kotiin saattoi kyllä serkkutyttö tulla isänsä ja äitinsä kanssa kylään ja tuoda jonkin pienen lahjan tullessaan. Nyt minun kunniakseni ”ammuttiin isoja raketteja” ja laulettiin onnittelulaulukin kahdella kielellä. Näin tehdään luokassa aina, kun jollakin sattuu syntymäpäivä olemaan. Tämä oli ensimmäinen kerta 73 vuoteen, kun minun synttäreitäni on missään koulussa juhlittu. Mukava hetki, josta Elli-ope on laittanut Syvälahden instaankin muutaman kuvan.

Orava talvimaisemassa

Piirrä oravan näköinen orava!

Kolmasluokkalaisten kuvataiteen tunnilla oppilaille annettiin tehtävä, joka ainakin minulle olisi ollut melko ylivoimainen: ”Piirrä lyijykynällä jokin Suomen luonnossa talvella elävä eläin niin, että se on mahdollisimman oikean, luonnollisen näköinen. Taustaksi talvimaisema.” Padista sai hakea sopivia kuvia malliksi. Suosikkihahmoiksi osoittautuivat orava, kettu ja saukko. Verna-ope korosti, että nyt tavoitteena on oppia näkemään mittasuhteita, muotoa ja asentoa. Jalkojen ja hännän tulee olla oikean mittaiset ja paksuiset sekä liittyä vartaloon niin kuin oikealla eläimellä. Piirretyn oravan tulee siis olla oikean oravan näköinen, ei vain vähän sinne päin.

Itse olen aina ollut huono piirtäjä, mutta aihe jäi hiukan houkuttelemaan: Kokeilenpa tätä kotona! Olen ollut sitä mieltä, että piirtämisen lahja ihmisellä joko on tai sitä ei ole. Minulle sitä lahjaa ei ole suotu. Tai sitten olen vain harjoitellut liian vähän…

”Haluaisin olla hyvä koulussa”

Tällainen huokaus pääsi yhdeltä oppilaalta, joka oli koulupäivänsä päätteeksi jäänyt läksyparkkiin matematiikan tehtäviä tekemään. Läksyparkki tarkoittaa rauhallista tilaa jossakin luokkahuoneessa, minne voi koulupäivän päätyttyä jäädä vapaaehtoisesti tekemään läksyjään, jotta ne eivät sitten kotona häiritse vapaa-ajan viettoa. Läksyparkkiin jäämiseen voi myös tulla komento opettajalta, jos läksyt ovat jääneet tekemättä. Olin kerran aikaisemminkin valvonut läksyparkin alkamista ja huomannut, että vapaaehtoisia läksyjen tekijöitä oli paikalla enemmän kuin sinne komennettuja.

Tämä huokaus paremmasta koulumenestyksestä tuli nyt selvästi aivan sydämen pohjasta ja jäinkin oppilaan kanssa asiasta hetkeksi keskustelemaan. Vaikka hän nyt tekikin matikantehtäviä, niin omasta mielestään hänellä varsinaisesti vaikeaa oli eräässä toisessa aineessa. Tunnistamisen välttämiseksi jätän nyt kertomatta keskustelumme tarkemman sisällön mutta päätin sopivissa tilanteissa aina kysellä häneltä hänen edistymisestään ja kannustaa häntä kohti tavoitettaan. Kyllä hänellä siihen mahdollisuuksia on.