Synttärionnitteluja ja jouluvalmisteluja

Syyslukukauden viimeisten viikkojen tärkeimpiä tapahtumia minulle oli äitini 102-vuotispäivän vietto marraskuun lopussa. Miten se kouluvaarin työhön ja kouluun liittyi? Siten, että pari päivää ennen syntymäpäivää kerroin kolmosnelosille äitini merkkipäivästä ja hänen elämänvaiheistaan. Koska äiti on edelleen kiinnostunut siitä, mitä kouluvaarina teen, ehdotin oppilaille, että otan heistä valokuvan, jossa he voisivat vilkuttaa äidilleni onnitteluvilkutukset. Oppilaat innostuivat aiheesta niin, että joku ehdotti videon ottamista. Tuloksena oli iloinen kahdeksan sekunnin mittainen ”Hyvää syntymäpäivää” -videopätkä.

Näytin sen päivänsankarille hänen synttäreillään ja hän ilahtui siitä niin, että lähetti lapsille videolla oman kiitostervehdyksensä. Se sitten katsottiin itsenäisyyspäivän jälkeisenä torstaina koulussa. ”Hän on yhtä vanha kuin Suomi!”, monet huomasivat.

Koulussa joulukuun alkupuoli on ollut tasaisen harmaata. Siis sään puolesta, ei nyt tietenkään muuten. Yhtenä päivänä kahdentoista välitunnilla yksi opettajista katseli ikkunasta ulos pimeälle pihalle, missä sadepisarat tummista pilvistä valuivat masentavan tasaisesti kohti lumetonta maata. Yritti kai löytää tilanteesta jotakin positiivista, kun totesi: ”Nyt on päivän valoisin hetki…”.

Kansa on puhunut, pulinat pois!

Neljäsluokkalaisille opetettiin yhteiskuntaopin tunnilla, mitä demokratia eli kansanvalta tarkoittaa. Sehän on sitä, että se ehdotus toteutetaan, joka vaihtoehdoista saa useimpien äänestäjien kannatuksen. Vähemmän ääniä saaneitten ehdotusten tekijät joutuvat tyytymään enemmistön päätökseen. Kotona se voi tarkoittaa, että tehdään sitä ruokaa, mitä useimmat perheenjäsenet haluavat ja muuta ruokaa halunneet joutuvat syömään sitä, minkä enemmistö on valinnut. Se voi tarkoittaa sitäkin, että kesälomaehdotuksista toteutetaan se vaihtoehto, mitä useimmat haluavat tehdä. Koulussa taas pidettiin muutama viikko sitten oppilaskunnan hallituksen jäsenten vaalit. Siinä eniten ääniä saaneet valittiin edustamaan kaikkia oppilaita.  

Valtakunnan politiikasta oppilaat tiesivät, että vaaleissa kansanedustajat valitaan töihinsä eduskuntaan määräajaksi kerrallaan ja jos työtänsä siellä ei tee kunnolla, voi olla, ettei tule sinne toista kertaa valituksi. Sekin tiedettiin, että yhden kansanedustajan isä asuu ihan koulun lähellä aika erikoisen näköisessä talossa.

Lukuhetki päiväkodissa.

Lukemista lapsille

Yhden kerran tähän mennessä olen päässyt mukaan, kun seinän takana olevassa päiväkodissa kolmasluokkalaiset ovat käyneet lukemassa kirjastosta lainaamiaan kirjoja esikouluikäisille lapsille. Se oli mukavan lämpöinen tapahtuma. Kullekin lukijalle annettiin lapsi tai kaksi, jotka etsivät yhdessä hyvän lukupaikan ja pikkuiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun iso koululainen luki heille Ellaa ja kavereita, Koiramäen tapahtumia tai mitä nyt kukakin oli luettavakseen valinnut. Ajattelin, että seuraavalla kerralla voisin olla lukijana itsekin, vaikka en enää kolmasluokkalainen olekaan.

Erityinen ilon aihe oppilaille viime viikolla oli tieto siitä, että kaupunki tarjoaa vielä ennen joulua meidän kolmosnelosillemme jäätelöt palkkioksi siitä, että he ovat ansiokkaasti esiintyneet syksyn aikana tehdyillä opetusvideoilla, joiden aiheena on ollut oppilaitten osallistaminen ja joku toinenkin aihe, jota en nyt muista.

Kolmoset Verna-open johdolla
joulukoristeitaan askartelemassa.

Liisteriä, glitteriä ja touhukkaita tonttuja

Joulun lähestyessä ovat kuvaamataidon tunneilla kolmasluokkalaiset tehneet joulukoristeita, joihin on tarvittu metallista kanaverkkoa, paperisuikaleita, liisteriä, maaleja ja glitteripölyä. Innokkaasti niitä tehtiin useamman tunnin ajan, vaikka käsien työntäminen liisteriastiaan olikin monille aluksi ällöttävä kokemus. Lopputulokset olivat upeita!

Neljäsluokkalaisten tonttujen myötä
 toivottelen kaikille oikein hyvää joulua!

Neljäsluokkalaiset piirsivät, värittivät ja leikkasivat ääriviivojaan myöten irti tonttujen kuvia. Ohjeena oli, että kuvissa olisi jotakin menoa ja meininkiä eikä ihan suoraan edestäpäin kuvattu pönöttävä perustonttu. Mallia sai hakea netistäkin. Itsekseni ajattelin, että jos minulla olisi harmaa parta, niin voisin mennä luokan eteen malliksi ja siinä se olisi: vanha tonttu. Ei tarvinnut, sillä parempia tonttuja löytyi oppilaitten mielikuvituksesta. 

Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita

Jostakin syystä neljäsluokkalaisten torstainen matikantunti oli vaihdettu yhteiskuntaopin tunniksi, mitä ei yleensä ole ollenkaan torstaipäivän lukujärjestyksessä. Tunnilla keskusteltiin aivan perimmäisistä kysymyksistä, kun teemana olivat tasa-arvo ja ihmisten perusoikeudet.

Aihetta oli käsitelty jo viime tunnilla ja kotitehtäviäkin oli saatu ja tehty. Hämmästyin positiivisesti taas kerran siitä, kuinka fiksuja tämän päivän kymmenvuotiaat ovatkaan, ainakin nämä Syvälahden pojat ja tytöt. Osattiin rauhallisen asiallisesti ja hyviä esimerkkejä kertoen puhua siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että kaikilla ihmisillä on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun ja oikeus ilmaista omat mielipiteensä.

Kaikki tiesivät, että laki kieltää syrjimästä ketään esimerkiksi sukupuolen, iän, ihonvärin tai uskonnon perusteella. Verna-ope johdatteli keskustelua taitavasti ja tasapuolisesti silloinkin, kun puheeksi tuli se, kuka saa kenenkin kanssa mennä naimisiin. Lasten oikeudet tietenkin kiinnostivat ja tiedettiin, että lapsilla on oikeus saada opetusta mutta myös oikeus leikkiä, levätä ja viettää vapaa-aikaansa turvallisessa ympäristössä. Monissa maissa nämä asiat eivät ole läheskään niin hyvin kuin Suomessa.

Juhlalliset sopimukset ja koululaisen arkipäivä

Syvälahdessa aika monen kolmos- ja nelosluokkalaisen etunimi puuttuu suomalaisesta nimipäiväalmanakasta. Muutama puuttuu siksi, että nimi on vielä uusi ja harvinainen. Joukolla oppilaita on nimet, jotka kertovat heidän tulevan toisenlaisten etunimien maista, toisenlaisista kulttuureista. Todellisia esimerkkejä en voi antaa, koska ymmärrän sen tiedon kuuluvan salassapitovelvollisuuteni piiriin. Sen voin kuitenkin kertoa, että oppilaitten kansainvälinen tausta on varsin laaja. Meillä on tyttöjä ja poikia, joitten juuret ovat naapurimaissa, keskemmällä Eurooppaa, Välimeren maissa, Afrikassa, jopa Etelä-Amerikassa asti.

Käyty keskustelu perusoikeuksista ja tasa-arvosta sekä muutamien oppilaitten kauniit ulkomaiset nimet saivat minut pohdiskelemaan sitä, miten erilaisista kulttuuritaustoista tulevien oppilaitten yhteistyö koulun arjessa sujuu. Millä tavalla kantasuomalaiset ja toisista kulttuureista tulleet noin kymmenvuotiaat lapset tulevat koulussa keskenään toimeen? Onko ristiriitoja tai ennakkoluuloja? Ollaanko kavereita? Touhutaanko yhdessä välitunnilla? Istutaanko ruokapöydässä vierekkäin?

Yritin muistella kokemuksiani aikaisemmilta kouluvaaripäiviltäni. Mieleeni ei tullut yhtään sellaista tilannetta, missä jonkun oppilaan etninen tausta, ihonväri, vanhempien kotimaa tai muu sen kaltainen tekijä olisi tullut esille. Keskustelin aiheesta opettajienkin kanssa. He vahvistivat käsitykseni: Oppilaitten erilaiset taustat eivät näy arkipäivän koulunkäynnissä millään tavalla. Ei ole mitään väliä, kuka kenenkin kanssa tekee ryhmätöitä tai kenen vieressä istuu. Lapsissamme on tulevaisuus, onneksi.

Oppilaitten osaamat muut kielet tulevat kyllä oikein tarkoituksella esiin aina silloin tällöin: Luokan syntymäpäiväsankaria voi aina onnitella onnittelijan omalla kotikielellä ja välillä voidaan kuunnella hyvän päivän toivotuksia tai numeroitten luettelemisia useammallakin kielellä.

Lohikäärme tuo onnittelut

Isänpäivä lähestyy: Kolmosten kuvaamataidon tunnilla alettiin rakentaa isänpäivälahjaa. Tämän päivän perheitten monilaatuisuus otettiin huomioon jo lahjan saajan valinnassa: Jos perinteistä isää ei perheessä ole, voi lahjansa antaa isoisälle tai muulle läheiselle henkilölle sukulaisuussuhteesta tai sukupuolesta riippumatta.

Vessapaperirullan hylsystä tehtiin isälle lohikäärme, joka suustaan syöksee paitsi tulta, myös isänpäivän onnittelutekstejä. Tavanomaiset ”Olet maailman paras isä” ja ”olet kiva” tulivat monille ensiksi mieleen. Yksi tyttö huomasi, että hänen pitääkin sitten kirjoittaa isän omalla kielellä, ei suomeksi. Mitä kirjoittaisit, kerro se meille, pyysi Micke-ope. Tyttö mietti hetken ja sanoi: ”Kyllä sinä olet minulle rakas isä, suukkoja ja halauksia.” 

Arvelen, että aika lämpöinen ilmapiiri on isänpäivänä siinäkin perheessä, jossa sunnuntaina onnittelukortista luetaan ensin nämä ”olet paras” ja ”olet ihana” ja kolmanneksi: ”olet minulle niin kuin isä”. Liikuttava viesti on tämäkin: ”Kiitos isä, kun et lähtenytkään niihin harkkoihin, vaan jäit kanssani pihalle leikkimään.”

Hyvää isänpäivää kaikenlaisille isille.

Kirjastossa kuhisee

Syvälahden monitoimitalossa koulun ja kirjaston välissä on vain yksi ovi, siinäkin on iso lasiruutu. Tätä ovea on tänä syksynä torstaisin käytetty todella ahkerasti. Kouluvaarin mieluisiin tehtäviin kuuluu viedä kaksi kolmosnelosten oppilasryhmää peräkkäin kirjaston puolelle kirjoja lainaamaan ja palauttamaan. Ensimmäinen ryhmä ei hae luettavaa itselleen, vaan he valitsevat kirjat, jotka he kohta menevät lukemaan ääneen saman talon päiväkodissa oleville esikoululaisille.

Toinen ryhmä etsii lukemista itselleen. Ohjeena on etsiä kertomuskirjoja, joissa on jokin tarina pää- ja sivuhenkilöineen, juonenkäänteitä ja loppuratkaisu. Tähän ryhmään eivät siis kuulu mitkään ennätyskirjat eivätkä sarjakuvat tai tietokonepelivinkkejä jakavat teokset. Heti, kun sopiva kirja on löytynyt, sen kanssa palataan luokan torille tai luokkahuoneisiin, johonkin mukavaan rauhalliseen soppeen ja juuri alkaneen lukutunnin aikana vain hiljaa aletaan lukea omaa kirjaa muitten höpöttelemättä kanssa.

Sopivan päiväkotiluettavan löytäminen on usein vaikeaa. Kolmasluokkalaiset itse lukevat jo hiukan eri kirjoja kuin kuusivuotiaat eskarilaiset. Onneksi Syvälahden kirjastossa on lastenkirjoissa todella paljon valinnanvaraa. Olen ollut huomaavinani, että toiset mielellään valitsevat eskaria varten kirjoja, joissa on paljon tekstiä, kun taas toisia houkuttelevat pienten lasten kuvakirjat isoine kuvineen ja vähine teksteineen. Olen yrittänyt ohjata tässäkin lukijoita kertomusten ja tarinoitten pariin.

Yksi tyttö oli kerran murheissaan, kun mitään sopivaa eskarilaisille luettavaa kirjaa ei tuntunut löytyvän. Toiset olivat jo lähteneet kirjojensa kanssa ja hän oli ryhmän viimeisiä. Ehdottelin hänelle useita kirjoja, jotka kuitenkin jäivät vielä hyllyyn. Joku sieltä sitten kuitenkin tuli valituksi ja vasta sitten paljastuikin epäröimisen todellinen syy: ”Jos mä luen niille väärin…” Minä lohduttelin, että pienet lukuvirheet eivät eskarilaisia häiritse. He kuuntelevat oikein mielellään, kun isot kolmasluokkalaiset tulevat heille tarinoita lukemaan. Vasta viikon tai kahden päästä kuulin opettajalta, että tytön äidinkieli ei olekaan suomi. Pienintäkään vieraan kielen vivahdetta en itse ole hänen puheessaan huomannut. Lukeminen oli jännityksestä huolimatta silloin varmasti sujunut hyvin, koska seuraavilla kirjastokäynneillä hänkin on löytänyt eskarilaisille luettavat kirjat ihan helposti.

Noin kilometrin päässä koulustamme Moikoisissa toimii toinen päiväkoti. Viime torstaina kirjastossa oli pikkuväestä tungosta, kun meidän lisäksemme toistakymmentä moikoislasta oli päiväkodista tullut kävellen tutustumiskäynnille kirjastoomme. Joukossa oli pieni tyttö, jota selvästi harmitti se, että hän sisälle tullessaan oli joutunut riisumaan heijastinliivinsä pois. Ohjaajat päättivät sitten, että annetaan tytölle liivi takaisin, kun sentään muut ulkovaatteet ja kengät oli jätetty eteiseen ja tarjosivat tytölle liiviä puettavaksi. Tuopa ei enää kelvannutkaan ja tyttö tiputti vihaisesti liivin lattialle ja näytti koko olemuksellaan, että nyt mikään ei ole hyvin. Onneksi oltiin nimenomaan kirjastossa, sillä käteen annettu kirja hävitti kiukun saman tien.

Ystävysten yhteinen lukutunti

Lukemista kaikille

Itselle lainatun kirjan lukutunti on kiinnostavaa seurattavaa: Lukemattomia oppilaita ei luokan tiloissa ole, vaan kaikki lukevat äsken tai aiemmin kirjastosta lainaamaansa kirjaa. Lukuasentoja on yhtä monta kuin lukijoitakin. Lattialla loikoillaan pitkin poikin, pöytien alla, tuoleissa todella väärissä asennoissa (ergonomian näkövinkkelistä katsoen), yksin tai parin kolmen lukijan ryhmissä. Mutta hiljaisuus on hiljaista ja keskittynyttä. Vain silloin tällöin kuuluu pientä supatusta, kun jokin kiinnostava kohta on jaettava jonkun toisen kanssa.

Pari viikkoa sitten yksi poika oli lainannut tiiliskiven kokoisen Harry Potter -romaanin. Varttia ennen tunnin loppua hän tuli minulle ja opettajalle kertomaan, että nyt se tuli luetuksi. Ilmoitustaan hän perusteli sillä, että hänellä on tuo kirja kotona ja hän oli sen siellä jo melkein kokonaan lukenut. ”No menepä kouluvaarin kanssa tuonne syrjemmälle istumaan ja kertomaan hänelle Harry Potterista”, ehdotti Micke-opettaja tälle Potter-fanille. 

Minä, joka en vielä ole lukenut yhtään Harry Potter -kirjaa, aloin jututtaa poikaa, joka tuntui kyllä kohtalaisesti olevan perillä kirjojen sisällöstä. Hän kertoi lukeneensa kaikki sarjan kirjat ja osasi kuvailla kertomusten henkilöitäkin, kertoa, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Hän sanoi myös katsoneensa Potter-elokuvat englanniksi ja ymmärsin, että ilman suomenkielistä tekstitystä. Micke-opettajan kanssa jäimme hieman epäröivälle kannalle sen suhteen, oliko pojan puheissa pikkuisen liioittelun makua.

P.S. Jos joku vielä muistaa laskutehtävän, jonka viime kerralla annoin laskettavaksi, niin sen oikea vastaus on 15.

Luokka kuvassa

Vastoin aiempia lupauksiani ja koulusta saamiani valokuvausohjeita olen päättänyt, että julkaisen Syvälahden koulun neljäsluokkalaisten luokkakuvan. Ohjeet valokuvauksesta koulussa sanovat, että lapsia ei saa kuvata niin, että heidät voidaan kuvasta tunnistaa. Vanhemmilta saatu lupa sallii tästä poikkeuksen. Nyt sitä lupaa en ole kysynyt mutta suorastaan toivon, että vanhemmat ja muut oppilaitten läheiset tästä kuvasta oman neljäsluokkalaisensa tunnistaisivat.

Syvälahden koulu 4 lk 2019-2020

Kuvassa ovat valmiina ne Lego-ukkelipohjat, jotka Elli-opettajan ohjeen mukaan piti piirtää ja värittää sellaisiksi, että piirtäjän kuvasta tunnistaa. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, photoshoppasin joistakin kuvista pois kovin suurilla kirjaimilla tehdyt signeeraukset. Muuten kuvat ovat aivan tekijöittensä jäljiltä.

Kuvaa katsellessani tuli mieleen Veikko Lavin 1970-luvulla tekemä ja esittämä laulu ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Tässä laulussa sanotaan viisaasti ja kauniisti:

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi erottaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois'…
Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.

Siinä he nyt ovat, meidän neljäsluokkalaisemme, jokainen erilainen.

Luonto kuvassa

Kyllä kolmasluokkalaisetkin osaavat piirtää ja maalata. Tänään jatkettiin parin viikon takaista luontoaihetta, jota oikein luupin kanssa oli aloitettu etsimään koulun pihalta. Siinäkään ”kahta samanlaista eipä ois,” vaan toteutukset vaihtelivat pienistä yksityiskohtakuvista laajoihin kuvakulmiin. Upeat yksittäiset kukat ja kukkakimput, pikkuiset ötökät ja syyspihan alkavan ruskan sävymaailma toteutuivat toinen toistaan hienommin oppilaitten töissä. Vesiväreillä maalaaminen tuntui olevan varsin mieluista puuhaa.

P.S.

Tänään huomasin kauhukseni, että en osannut nelosten matematiikan kaikkia koetehtäviä ainakaan päässä laskien. Olin koetta valvomassa ja luin olkapäitten yli koepaperin viimeiset tehtävät. Ne olivat tämän tapaisia:

Lisää kysymysmerkin kohdalle puuttuva luku niin, että laskutoimitus on oikein:

45 -? : 3 + 2 x (3+5) = 56

Näitä laskuja oli kaikkiaan neljä. Laskemisessa piti siis muistaa, mitä laskujärjestyksestä ja sulkumerkeistä oli viime tunneilla opittu. Osaatko sinä?  Kerron oikean vastauksen seuraavassa kirjoituksessani.

Rästitöitä ja rentoutusharjoituksia

 

Kouluvaari töissään. Ei ihme, että jää rästihommia! (Kuva: Verna-ope).

Tänään ei poikkeuksellisesti lainattukaan lukutunnin aluksi kirjastosta kirjoja ääneen eskarilaisille luettaviksi, niin kuin edellisinä torstaiaamuina oli tehty. Lukuhetki on ollut sekä lukijoitten että kuuntelijoitten odottama tapahtuma mutta tänään eskarilaisilla oli kuulemma muuta ohjelmaa. Ja mitähän se ”muu ohjelma” sitten mahtoikaan olla? Osan siitä ehkä satuin näkemään: 6-7 pientä päiväkotilasta ohjaajineen ilmestyi omalta puoleltaan meidän opettajainhuoneeseen (tai mikä sen talon kaikkien aikuisten yhteisen kokoontumistilan oikea nimi nyt onkaan). Heillä oli mukanaan uunipellillinen yhdessä leivottua omenapiirakkaa. Se laitettiin meidän uuniimme paistumaan. Epäilen, että ääneenlukuhetki olikin tänään muuttunut leivontapäiväksi!

Vaarilla on töitä rästissä

Siinä opettajainhuoneen ovella minua vastaan käveli myös koulun johto, rehtori Jarmo ja apulaisrehtori Marko. Otin puheeksi sen, että lupauksistani huolimatta en ollut yhtään edistynyt Syvälahden vanhan maatalon historiatietojen keräilyssä ja jalostamisessa. Huomasin kyllä pilkkeen rehtorin silmäkulmassa, kun hän otti käyttöön sen virallisimman äänensävynsä (sen, jolla kaikkein visakalloisimpia sonneja palautetaan kuriin ja nuhteeseen): ”Niin, me olemme kyllä jo jonkin aikaa harkinneet, että tässä vakavassa laiminlyönnissä ottaisimme yhteyttä kouluvaariyhdistyksen hallituksen puheenjohtajaan…”. Lupasin kovin nöyrästi parantaa tapani.

Tämän pienen improvisaation jälkeen pääsin kysymään varsinaista asiaani, eli sitä että kuka opettajista voisi olla tässä tehtävässä apunani. Molemmat rehtorit suosittelivat minulle historianopettaja Jannea. Lupasin ottaa hänen kanssaan asian esille mutta rehtorit ehtivät ensin: Kun Janne seuraavalla välitunnilla käveli vastaani, hän jo osasi kysyä: ”Niin, sinulla oli jotakin tästä Syvälahdesta?” Sovimme, että ensi torstaina käymme läpi sitä materiaalia, mitä minulla jo on.

Mitä tehtäisiin koulussa lauantaina?

Yksi lokakuun lauantaipäivistä on sovittu koulupäiväksi (ja vastaavasti itsenäisyyspäivää edeltävä torstai lomapäiväksi). Sen päivän aikana on tarkoitus vahvistaa koulun ja kodin välistä yhteistoimintaa. Koulun vanhempainyhdistys on mukana järjestämässä päivän ohjelmaa ja sitä varten tänään sekä kolmosilta että nelosilta kerättiin ideoita päivän sisällöksi. Tämä oli taas hyvää kokousharjoittelua. Yhtaikaa ei huudeltu, vaan viittaamalla pyydettiin puheenvuoro ja sitten esitettiin oma idea. Koska kysymyksessä oli vasta ideoitten keruu, ei esitettyihin tekemisiin saanut ottaa vielä mitään kantaa, vaan ne ainoastaan kirjattiin ylös vanhempainyhdistykselle kerrottaviksi. Monenlaista kivaa keksittiin lemmikkieläinten esittelystä erilaisiin urheilutapahtumiin.

Kiusaamiseen puututaan heti

Puolen päivän aikoihin puhuttiin vakavammasta asiasta, kiusaamisesta. Sekä kolmoset että neloset olivat yhdessä torillamme asiasta keskustelemassa. Jossakin päin kouluamme oli havaittu kiusaamista, oppilaan ulkonäköön liittyvää asiatonta huutelua ja nimittelyä ja meidän opettajamme olivat päättäneet ottaa asian heti puheeksi myös kolmosnelosten kanssa. Aiheesta oli selvästi puhuttu aikaisemminkin, sillä oppilailla tuntuivat kiusaamisen kitkemiseen liittyvät asiat olevan aika hyvin hallinnassa: Havaittuun kiusaamiseen (tai itse kiusatuksi tulemiseen) pitää puuttua esimerkiksi kertomalla siitä opettajalle tai muulle aikuiselle ja tiedettiin sovitteluun liittyvän anteeksipyynnön oikea esittämistapa, silmiin katsominen ja mahdollinen sovintohalaus tai kädenpuristus. Oppilaat osasivat vakavasta aiheesta keskustella vakavasti ja hälisemättä.

Otettiin rennosti

Tunnelmasta toiseen: Yhden tunnin aluksi kolmasluokkalaisilla oli ohjelmassa rentoutusharjoitus. Se tapahtui pareittain. Rentoutuja makasi lattialla vatsallaan ja toinen ajeli Verna-opettajan kotoa pojaltaan lainaamilla pikkuautoilla pitkin rentoutujan selkää ja jalkoja rauhallisesti muutaman minuutin ajan ja sitten vuoro vaihtui. Rentouttava musiikki soi taustalla hämärässä luokassa. Nukahtaakin sai mutta niin ei sentään tainnut kenellekään käydä. Pääsin mukaan, koska oppilaita oli paikalla pariton määrä. Ajelin pikkuisella leluautolla yhden pojan selkää pitkin ja kun vuoro vaihtui, alkoi kouluvaarin ”töissä” tähän mennessä kaikkein helpoin tehtävä, maata lattialla hiljaa paikallaan. Hyvä harjoitus, jota nelosluokkalaiset ”kadehtivat”: ”Miksei meillä ollut tänään rentoutumista?”

Tutun näköisiä Lego-ukkeleita

Nelosten viime viikolla aloitettu kuviksen tehtävä, omakuvan piirtäminen ja värittäminen Lego-ukkelihahmon päälle, tuli tänään valmiiksi. Syntyi todella hienosti ja huolellisesti väritettyjä hahmoja, joita sitten yhdessä koetettiin tunnistaa ja arvata tekijä. Hiusten ja puseroitten mallit antoivat vähän vihjettä ja aika monet tunnistettiin ihan heti. Upeita töitä!

Tässä harjoituksessa hienosti käytettiin apuna uusia iPadeja ja niihin nyt ladattua Showbie-sovellusta: Jokaista oppiainetta varten, ensimmäisenä tämä kuvaamataito, luotiin joka oppilaalle omat kansiot ja jokainen kuvasi sinne oman Lego-muotokuvansa. Näin oppilaalle syntyy oppiaineittain kansiosarja, jossa ovat kaikki hänen sinne kuvaamansa valmiit tehtävät. Opettaja näkee omasta sovelluksestaan kaikkien oppilaitten tallennetut työt, pystyy ne arvostelemaan ja vaikkapa kiirehtimään vielä puuttuvia töitä.

Valtava, pitkään kestänyt rankkasade kasteli varmaan koko Hirvensalon päivän viimeisen kuvistunnin aikana. Polkupyöräilevät oppilaat kauhistelivat kohta alkavaa kotimatkaansa ja jotkut arvelivat iPadinsakin menevän piloille, koska reppu ei voi pitää vettä tuollaisessa sateessa. Onneksi sade loppui kymmenen minuuttia ennen tunnin päättymistä niin, että kaikki pääsimme poutasäässä lähtemään kotiin.

Positiivinen merkintä

Kaikki oppilaat ja vanhemmat varmasti haluavat, että kotiin tulee oppilaista kodin ja koulun välisen Wilma-viestijärjestelmän kautta mahdollisimman paljon positiivisia merkintöjä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että oppilas on alkanut usein onnistua siinä, missä aikaisemmin on mennyt vähän takkuisemmin, hän huolehtii tavaroistaan tarkemmin kuin ennen tai että hän on ryhmässä paremmin mukana. Tänään positiivinen merkintä tuli.

Aamulla matikantunnin loppupuolella olin yhden tytön vieressä seuraamassa ja auttamassa, kun hän opetteli sitä, miten sulkumerkit vaikuttavat laskujärjestykseen ja laskun lopputulokseen. Parin tehtävän jälkeen sulkumerkkien salaisuus selvisi hänelle ja loput hän osasi laskea kaikkine välivaiheineen aivan oikein. Sanoin hänelle muutaman kannustavan sanan ja kerroin Verna-opettajallekin, joka oli tullut pöytäämme kannettavan tietokoneensa kanssa, että täällä edistytään nyt todella hienosti. Verna lähetti saman tien oppilaan kotiin Wilma-viestin, positiivisen merkinnän siitä, että koulussa laskutehtävät sujuvat nyt oikein hyvin. Samalla Verna heitti minulle vitsinä, että harmi, kun vaarilla ei ole Wilman käyttäjätunnuksia. Muuten voisi ehkä minullekin joskus kirjata jonkun positiivisen merkinnän. Noin kolme sekuntia myöhemmin sain laskunsa osanneelta tytöltä käteeni pienen post-it -viestilapun, johon hän oli kirjoittanut: ”Positiivinen merkintä”.  ”Nyt sinulla sellainen on”, hän sanoi kasvot vielä oppimisen iloa loistaen.

Tuollaista odottamatonta ja vilpitöntä hyvää palautetta on vaikea ottaa liikuttumatta vastaan. Onneksi osasin sanoa ”kiitos”. Omasta mielestäni olin vain pikkuisen auttanut häntä alkuun sulkumerkkien ihmeellisessä maailmassa. Itse hän oli kaikki tehtävät ratkaissut, yhtään oikeata vastausta en hänelle ollut kertonut. Ehkäpä juuri tuo pieni alkutukeni ja kannustukseni hänelle olikin ollut juuri se juttu, mikä häneltä enää puuttui sulkumerkkien arvoituksen selvittämiseksi. Tätä on mielestäni kouluvaarin ”työ” parhaimmillaan. Tällaisissa oivaltamisen hetkissä haluan olla mukana.

Kiinnitin saamani positiivisen merkinnän kaulassani roikkuvaan kouluvaari-tunnukseeni ja esittelin sitä mielelläni. Myös kotona kaivoin sen ensimmäiseksi repustani ja kerroin, mistä se oli tullut. Kaiken huipuksi illalla vielä koulun vanhempainkokouksessa kerroin tämän tarinan pääpiirteittäin kolmosnelosten vanhemmille ja esittelin saamaani merkintää. Tosin se siinä vaiheessa oli jo pikkuisen nuhraantunut ja ryppyinen. Kotona se on minulla nyt tallessa muitten kouluvaarimuistojen joukossa.

Tapahtuiko tänään jotain muutakin? Tapahtui toki. Kolmosilla oli kuvaamataidon tunnilla aiheena luonto todella läheltä nähtynä. Apuvälineeksi annettiin jokaiselle luuppi, jolla esimerkiksi kasvin lehden yksityiskohdat näkyivät selvästi.  Aihe oli selvästi mieluinen ja monet keskittyivät todella huolellisesti piirtämään löytämäänsä aihetta. Tässä kuviani kuvaamataidon tunnilta:

Niin, ja illalla siis menin kouluun vielä uudestaan, kun oli se vanhempainilta. Tältä näytti koulun aulassa vähän ennen tilaisuuden alkua, meillähän sisällä liikutaan sisäkengillä, kenkäsuojilla tai sukkasilllaan:

Pilven piirtäjiä ja avaimen antajia

Mikä sen hienommin voisikaan yhdistää ”eri sukupolvia” kuin se, että lukutaitoiset lukevat satukirjoja lukutaidottomille? Näin tehtiin torstaina Syvälahdessa. Osa kolmosnelosista kävi kanssani ensin kirjaston puolella lainaamassa kirjoja, joitten he arvelivat päiväkotilaisia kiinnostavan. Sen jälkeen he kävivät niitä lapsille itse lukemassa. Kun opettaja oli vähän sitä mieltä, että lukemisen kuuntelijaa ei voi päiväkodissa itse valita, niin yksi meidän tytöistämme sanoi topakasti: ”Minä ainakin haluan lukea minun pikkuveljelleni!” No sehän tietysti onnistui. Itse en varsinaista lukuhetkeä päässyt todistamaan, kun olin siinä kirjaston puolella kirjojen lainausta valvomassa.

Kertomuksia lainaamassa

Kun päiväkoti oli hoidettu, haettiin kirjastosta luettavaa omaa lukutuntia varten. Ohjeeksi annettiin, että kirjan pitää sisältää kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tietokirjat (tosi suositut Guinnessin ennätyskirjat ja muut sen kaltaiset) sekä sarjakuvakirjat lainataan joku toinen kerta. Taas olin kirjastossa ja monet halusivatkin minulta varmistaa, että heidän valitsemansa opukset olivat kertomakirjallisuutta, ja olivathan ne.

Kaikki eivät muistaneet oman kirjastokorttinsa tunnuslukua eivätkä siis saaneet kirjaansa omatoimisesti lainattua. Onneksi kirjaston väki oli tullut paikalle ja aivan tasan kello kymmeneltä he alkoivat auttaa näitä tunnuslukunsa unohtaneita. Lainauksen he rekisteröivät mutta itse tunnuslukua he eivät tietenkään voineet pienelle lainaajalle kertoa, koska minä en vielä ollut oppinut kaikkia nimeltä tuntemaan enkä siis voinut todistaa, että Liisan kortilla lainannut oikeasti oli nimeltään Liisa ja että hän oli omalla kortillaan lainaamassa (nimi on keksitty, luokassa ei ole yhtään Liisaa).

Hiljaista kuin Syvälahden lukutunnilla

Kaikki saivat kirjansa lainatuiksi ja kohta lukutunti jo alkoikin. Jokainen lukija haki korttelimme luokista tai torilta itselleen mieluisan lukupaikan, johon jäi kirjaansa lukemaan. Tarkoituksena oli, että jokainen saisi rauhassa syventyä omaan kirjaansa, sen henkilöihin ja juonenkäänteisiin. Sen takia kaikenlaiset keskustelut ja kommentoinnit olivat lukutunnin ajan kiellettyjä. Hiljaisuus lukutunnilla oli melkein sataprosenttista, paljon parempaa kuin minun valvontani alla kirjaston puolella oli ollut. No, onneksi kirjastossa ei vielä aamulla ollut muita lainaajia kuin nämä minun viemäni.

Syksyn ensimmäinen kuvaamataidon tunti oli kolmasluokkalaisilla vuorossa heti ruokatunnin jälkeen. Kun Verna oli ensin opettanut oikeanlaisen piirtämis- ja värittämistekniikan, lähdettiin pihalle pilviä piirtämään. Ei tietenkään pilviä sellaisenaan, vaan etsittiin pilvien muodoista erilaisia hahmoja tai otuksia, mitä kunkin oma silmä sieltä nyt sattui löytämäänkään. Ne tallennettiin paperille ja väritettiin oman mielikuvituksen tai hahmon olemuksen mukaan. Luovaa porukkaa nämä ”minun” kolmasluokkalaiseni! Monet näkivät pilvissä eläimiä tai ihmishahmoja mutta kulkipa taivaalla kuninkaan kruunu ja vilkuttava käsikin. Oli niin kiva tehtävä, että innostuneimpia ei tahtonut saada siirtymään välitunnille ollenkaan.

Koska saadaan padit?

Kolmosten jälkeen olin mukana nelosten ensimmäisellä kuviksen tunnilla. Tätä tuntia he olivat odottaneet jo ainakin viikon, lukuvuoden ensimmäisestä päivästä alkaen, ellei sitten jo kevään puolelta saakka. Jo viikko sitten innokkaimmat olivat opettajilta kyselleet: ”Koska saadaan padit?” Tänään, aamun ensimmäisellä tunnilla jokaiselle oli annettu henkilökohtainen iPad, jonka käyttöönotto tapahtui sitten kuvaamataidon kaksoistunnin aluksi.

Ensin kaikki koneisiinsa koskematta seurasivat tarkasti Ellin opastusta käyttöönoton eri vaiheista. Kukaan ei halunnut hänen kertaavan käyttöönottoa vielä toisella koneella, koska kaikkien sormet jo odottivat malttamattomina, että pääsisivät omaa konettaan käyttämään. Kun lupa tuli, alkoi innokas näpyttely. Kun oli valittu maa ja kieli, annettu käyttäjätunnukset ja salasanat ja liitytty koulun wifi-verkkoon, oli ”padi” käyttökunnossa. Kaikilta se onnistui ongelmitta.

Padista löytyi nopeasti vaikka mitä, toiset olivat heti YouTubessa ja monet jo kokeilivat itse valokuvien ja videoiden ottamista. Varsin riemullinen tunnelma vallitsi kuvaamataidon luokassa. Minultakin kysyttiin, olenko Instagramissa ja sain sinne itselleni saman tien yhden seuraajan lisää. Olen varma, että tämä oli ainakin monille tietokoneista innostuneille yksi syksyn tähtihetkistä. Päivä, josta he muistavat vain, että padit saatiin silloin.

Kyllä kuviksen tunnilla kuvaamataitoakin harjoiteltiin. Padit suljettiin ja pantiin pinoon keskelle pöytiä ja alettiin värittää isoa Lego-ukkelin kuvaa. Tavoitteena on värittää se värittäjänsä näköiseksi niin hyvin, että vanhemmat siitä kuvasta tuntevat: ”Tuossa on meidän lapsemme!”  Myöhemmin syksyllä järjestetään vanhempainilta. Siellä taitaa olla ohjelmassa mielenkiintoinen tunnistuskisa.

Avaimet on

Päivän aikana olin kulkenut monta kertaa koulun ja kirjaston välisestä lukitusta ovesta, opettajainhuoneen ovesta ja muutamasta muustakin lukossa olleesta väliovesta. Olin saanut sitä varten lainata lyhyeksi ajaksi kerrallaan pariltakin opettajalta heidän avaimiaan mutta eihän sellaista pidä tehdä. Rohkaisin mieleni ja kävin pyytämässä koulun avainhenkilö Petriltä, että saisin tänne omat avaimet. Sain ja kuittasin. Kerroin, että minulle riittää, että avaimet toimivat torstaisin aamukahdeksan ja iltapäivän kahden välillä. Petri lupasi, että kyllä ne ainakin silloin toimivat.

Oli muuten yllättävän hyvä tunne, kun nuo avaimet sain. Ei ehkä ihan sama riemu kuin nelosilla heidän saadessaan tänään nuo omat iPadinsa mutta omilla avaimilla kulkeminen antaa tunteen, että kuuluu taas hiukan enemmän henkilökuntaan kuin ilman avaimia.

Uusi lukuvuosi alkoi – kouluvaari jäi luokalleen

Tässä bloginpitäjä itse omassa
ekaluokan kuvassaan
Saramäen koulussa syksyllä 1954.

Kääntyessäni aamulla isolta tieltä kohti Syvälahden koulua tuli mieleni iloiseksi: Nyt tämä taas alkaa, tämä kouluvaarina häärääminen. Varmaan vähän jännitinkin, niin kuin koulun oppilaista ainakin ne pienimmät, jotka tänään olivat isänsä tai äitinsä saattamina aloittamassa opintietään. Vähän ennen yhdeksää monet vanhemmista ottivat lapsestaan vielä sen valokuvan, mitä katsellaan sitten vuosien jälkeen ylioppilasjuhlissa ja muissa valmistujaisissa: ”Ensimmäinen koulupäiväsi”.

Itse olin keväällä jäänyt luokalleni mutta niin olin toivonutkin. Silloin oli sovittu, että syksyllä jatkaisin uusien kolmosnelosluokkalaisten vaarina samojen opettajien, Ellin ja Vernan apuna. Nyt lukuvuoden alkaessa oli tämä opettajaryhmä saanut vielä kolmannenkin jäsenen. Viime vuonna ykkösiä ja kakkosia opettanut Micke tuli nyt kolmosnelosten opettajaksi. Kaikilta heiltä sain tänään luvan, että saan heistä blogissani kertoa nimeltä mainiten.

Mutta missä on Aapeli?

Koulunkäynninohjaajia meillä on kaksi, niin kuin viime vuonnakin. ”Mutta missä on Aapeli?” huomasi yksi pojista kysyä kesken kaiken. Opettajat tiesivät kertoa, että viimevuotinen, kovin tykätty koulunkäynninohjaaja Aapeli oli tiukkojen karsintojen jälkeen hyväksytty opiskelijaksi haluamaansa opiskelupaikkaan Raumalle. Hänestä tulee opettaja ja ehkä näemme hänet joskus tulevina vuosina vielä Syvälahdessakin. Minäkin olin Aapelin opiskelupaikasta iloinen, miehellä tuntui kyllä olevan eväitä hyväksi opettajaksi.

Tutustutaan, opastetaan

Aamupiirissä, aamun ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa, muisteltiin ensin mennyttä kesää. Puhua ei saanut mutta peukkua nostamalla vastasi kyllä, kun me aikuiset vuorotellen kyselimme oppilailta kesän tapahtumista. No eihän se peukuttaminen ihan hiljaisuudessa tapahtunut mutta monta peukkua aina nousi, kun kysyttiin jäätelön syömisestä, uimisesta, huvipuistoissa käymisestä, matkustamisesta, mökillä käymisestä ja mitä nyt kaikkea kesällä voikaan kuvitella tehtävän.

Sitten olikin oppilaitten vuoro kysyä aikuisilta. Piinapenkki-leikin tässä versiossa oppilaat saivat kysyä meiltä jokaiselta vuorollamme ihan mitä halusi, jotta oppisi tuntemaan meidät paremmin. Lempiruoat, -eläimet, -värit ja -elokuvat tietysti kysyttiin mutta niiden lisäksi minä sain vastata esimerkiksi kysymyksiin suosikkikäyttöjärjestelmästäni (iOS vai Android?) ja suosikkivarustamostani (Viking vai Silja?). Muilta kysyttiin myös suosikkitubettajista ja -peleistä.

Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita. Jotkut olivat siirtyneet Turun muista kouluista mutta joukossa oli myös muualta tänne muuttaneita. Heille kaikille valittiin opastajakummit, jotka näyttivät uusille esimerkiksi sen, miten ruokalassa toimitaan ja miten välitunnilla ollaan kavereitten kanssa. Vapaaehtoisista opastajiksi halukkaista ei ollut pulaa.

Kuka olen? Mitä odotan?

Päivän tärkein tehtävä oli piirtää itsestä kuva ja kirjoittaa paperille ajatuksia siitä, kuka minä olen ja mitä odotan alkaneelta lukuvuodelta. Tehtävää ei suinkaan tarvinnut tehdä tyhjälle aaneloselle, vaan Vernan taiteellinen käsi oli luonut pohjaksi smoothie-purkin kuvan ja sen ympärille juoman ainekset, erilaiset hedelmät ja vihannekset. Päärynään kirjoitettiin täydennys lauseeseen ”Haluaisin muiden tietävän minusta…”, kirsikoihin ”kolme mahtavinta asiaa minusta…” ja niin edelleen. Purkin kylkeen kun sai sitten piirretyksi omakuvan ja kaiken vielä kauniisti väritetyksi niin valmista tuli.

Keskeneräisiä jäi paljon ja työtä jatketaan tulevina päivinä. Lopputulokset säilytetään koko lukuvuoden ajan näkyvillä torimme ilmoitustaululla. Ei ollut helppo tehtävä, ajattelin askareita seuratessani.  

Otin oman paperini kotiin ja yritän saada sen viikon aikana valmiiksi. Saa nähdä, millainen smoothie minusta syntyy! Banaaniin tiedän jo vastauksen ”Uusi asia, jonka toivon oppivani” on oppia muistamaan mahdollisimman monen oppilaan nimi. Helppo juttu, eihän heitä ole kuin kuutisenkymmentä! Kevään jäljiltä muistan jo 4 -5 nykyisen nelosluokkalaisen nimen, kolmosista en yhtään.

Kouluvaarin kevätlukukausi juostiin päätökseen

Voi sitä riemumetelin ja kannustushuutojen määrää, mikä tiistaina täytti Urheilupuiston. Menossa olivat Turun koulujen alaluokkien perinteiset viestikarnevaalit. Ensin arvioin väärin, että osanottajia olisi satoja mutta tarkistettuani määrän järjestäjien nettisivuilta tajusin, että karnevaalit ovatkin keränneet paikalle tuhansia kilpailijoita! Tarkka lukumäärä oli jossakin 2400:n paikkeilla. Puistossa oli lisäksi tietysti paljon aikuisia, opettajia, järjestäjiä, kouluvaareja, Aarnen Tallin miehiä maastojuoksun ratavalvojina ja muutamia vanhempiakin jälkikasvuaan kannustamassa. Siis varmasti yli kolmetuhatta ihmistä viettämässä liikunnan riemujuhlaa aurinkoisessa mutta pikkuisen viileässä kevätsäässä.

Sukkulaviestissä voitto kotiin

Olin Syvälahden kolmas- ja neljäsluokkalaisten kanssa ja taas sain olla voittajien joukossa! Viestikarnevaaleissa kilpailtiin luokittain muita kouluja vastaan. Kentällä lajit olivat sukkulaviesti ja maastojuoksu sekä katsomossa koulujen välinen kannustuskilpailu. Sukkulaviestijoukkueeseen kuului viisi poikaa ja viisi tyttöä. He juoksivat kukin noin 50 metrin osuuden. Ensin juostiin tiukat alkuerät, joista parhaat joukkueet pääsivät loppukilpailuun. Neljänsien luokkien sukkulaviestin loppukilpailun selvä voittaja kahden sekunnin erolla seuraavaan oli Syvälahden koulu. Joukkueessamme juoksivat Sara, Melissa, Randa, Elsa ja Josefiina sekä Emil, Juho, Oiva, Elias ja Oliver. Iloinen kuva voittajista mitaleineen on jo koulun Instagram-sivulla, joten jätän sen tästä nyt pois. Lämpimät onnittelut ja ylävitoset kultamitalisteille hienoista juoksuista!

Maastojuoksijat juoksivat joukkuekilpailuna Karikon lenkin hiukan lyhennettynä niin, että matkaa tuli kilometrin verran. Syvälahtelaisten juoksuvauhti oli huimaa mutta se ei siltikään ihan palkintosijoille asti riittänyt. Nelosluokkien poikien ykkösjoukkue sijoittui neljänneksi. Siinä juoksivat Emil, Oliver ja Juho. Neljäsluokkalaisten tyttöjen ykkösjoukkue tuli myös sarjassaan neljänneksi. Joukkueessa juoksivat Elsa, Josefiina ja Sara. Kolmasluokkalaisten tyttöjen sijoitus oli yhdeksäs (Sofia, Elvi ja Maria) ja poikien (Julius, Eino ja Kasper S.) sijoitus oli kahdestoista. Saavutukset ovat kaikki varsin mahtavia, sillä kaikissa näissä sarjoissa oli 34-39 joukkuetta juoksemassa.

Kolmas kilpailulaji oli siis kannustus. Siinä meillä ei ollut virallista joukkuetta ja ehkä siksi kannustuksen voitto menikin Yli-Maariaan. Ilman kannustusta eivät meidän kilpailijamme tietenkään jääneet. Suorituksensa jo tehneet tai sen alkua odottaneet Syvälahden urheilijat opettajien ja huoltajien kanssa pitivät katsomossa ja maastojuoksun radan varrella sen verran metakkaa ja tunnelmaa yllä, että sillä oli varmasti kirittävä vaikutus kaikkiin juoksijoihimme.

Yhteenvetona syvälahtelaisten niistä urheilutapahtumista, joissa olen ollut kevään aikana mukana, voi sanoa, että aika vahvaa ja vakuuttavaa tekemistä moneen muuhun kouluun verrattuna: Talvella voitettiin kolmosten luokkalätkässä, viime viikolla katukoriskisassa pärjättiin hienosti ja nyt voitettiin tai menestyttiin muuten upeasti juoksukilpailuissa. Ei huono!

Kalajuttuja

Bussimatkalla koululle juttelimme muun muassa kalastuksesta. Minulta kysyttiin suurinta kalansaalistani. Siinä ei paljon kertomista ollut pojalle, joka itse oli saanut kahden ja puolen kilon hauen. ”Muistaakseni olen joskus saanut tuon mittaisen ahvenen”, venyttelin peukaloa ja etusormeani mahdollisimman kauas toisistaan. Toinen poika kertoi saaneensa kaverin haukea vielä paljon suuremman lohen. Mukavia keskustelunaiheita tämmöiset pienet jutut, joiden puheeksi ottamiseen ei aikuisen mielestä juuri tuossa kohdassa ollut mitään erityistä syytä.

Opettajille jokakeväinen viestikarnevaali on mieluinen ja odotettu paitsi oppilaitten liikuntatapahtumana myös siksi, että siellä kaiken hulinan keskellä tapaa pitkästä aikaa opettajakollegoitaan Turun muista kouluista. Lyhyet kuulumiset ehtii aina vaihtaa. Tällaisia tapaamisia ei opettajilla monta kertaa vuodessa ole.

Kevään viimeinen

Tiistai oli tämän kevään viimeinen kouluvaaripäivä ja tämä on siitä syystä myös kevään viimeinen blogikirjoitukseni. Näitä on nyt yhteensä kaksikymmentä eli jokaisesta vaaripäivästäni olen löytänyt sellaista mielestäni mukavaa kirjoitettavaa, jonka olen toivonut kiinnostavan myös lukijoita. Useimmiten jutuillani on ollut useita kymmeniä lukijoita mutta onpa yhtä teksteistäni luettu jopa yli sata kertaa.

Muutamat täysin koulun ulkopuoliset lukijat ovat äänekkäästi olleet sitä mieltä, että kirjoittamisellani rikon kouluvaarien salassapitovelvollisuutta ja että kirjoittamiseni pitäisi kieltää. Minulla on kuitenkin koko ajan ollut koulun johdon ja opettajien selvä tuki ja kannustus tällä uudella tavalla kertoa koulun tapahtumista. Myös vanhempainyhdistykseltä on tullut mieluisia terveisiä. Koska noin 99,5 prosenttia lukijoistani on suhtautunut kirjoittamiseeni erittäin myönteisesti, jatkan tätä myös tulevana syksynä.

Nyt on kesäloman ja kiitosten aika:

Isot kiitokset kaikille teille, joita olen kevään mittaan kouluvaariaskareissani kohdannut. Te olette antaneet minulle paljon uusia, iloisia kokemuksia maailmasta, joka on täysin erilainen verrattuna omaan koulunkäyntiini noin kuusikymmentä vuotta sitten. Kiitokset kaikille kolmosnelosten ja ykköskakkosten oppilaille kaikesta, mitä olemme yhdessä tehneet. Yhteiset kiitokset Syvälahden koulun kaikille opettajille ja koko henkilökunnalle. Erityiskiitokset Ellille ja Vernalle sujuvasta ja innostavasta yhteistyöstä ja siitä, että olette rakentaneet uuden kouluvaarin työlle mielekästä ja mieluista sisältöä. Kiitokset myös kaikille lukijoilleni sekä kouluvaarikummilleni Reinolle, joka talvella minut tähän mukaan houkutteli.

Minusta tuntuu, että vanhenemiseni on juuri teidän kaikkien ansiosta pikkuisen hidastunut tänä keväänä.

Katukoriksen huumaa ja muita ilon hetkiä

”Hei Mauri, mä luin sun päiväkirjas!” Tämän yksi tyttö kertoi minulle iloisella äänellä heti ensimmäiseksi aamulla, kun hän huomasi minut koulun aulassa. Kun kyselin kommentteja, hän sanoi kertomusteni olevan todenmukaisia. Hän oli varmaankin kotona näitä juttujani lukenut, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmille lähetetty Wilma-viesti tekstien olemassaolosta oli mennyt perille ja ainakin yhdessä perheessä niihin oli tutustuttu. Hyvä niin.

Olet yksi meistä

Kouluvaarien yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Kytömäki oli minulle aiemmin keväällä kertonut, että hänen mielestään paras tunnustus, minkä koulun aikuiset voivat kouluvaarille antaa, on tämä viesti: ”Olet yksi meistä”. Hän on sen kuullut pitkän vaariuransa aikana useammankin kerran ja joka kerta se häntä lämmittää. 

Täsmälleen näitä samoja sanoja käytti tänään rehtorimme Jarmo, kun hän kutsui minut henkilökunnan kevätlukukauden päättäjäiskahveille kuun lopussa. Otin kutsun tietenkin iloisena vastaan. Mielelläni kuulun Syvälahden koulun työyhteisöön, missä opettajat ja muut aikuiset tuntuvat tykkäävän työstään ja pelaavan hyvin yhteen keskenään. Hiukan ihmettelin kahvittelun alkamisaikaa, kello 13.05 eikä siis tasan yhdeltä. Ehkä senkin perusteet aikanaan selviävät.

Katukorista ”lumisateessa”

Päivän päätapahtuma kolmosnelosilla oli Turun koulujen alaluokkalaisille järjestetty katukoristapahtuma Kupittaan Citymarketin parkkipaikalla. Siellä oli oppilaita Turun suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä kouluista mutta tapahtumalle oli annettu englanninkielinen nimi ”Pirkka Street Basket.” On kai se sitten hienompi niin. Kysymyksessä oli Suomen Koripalloliiton kiertue, joka kiertää ympäri Suomea Citymarkettien parkkipaikoilla.

Aika pieneen tilaan oli saatu sopimaan kymmenen pelialuetta, joissa kolmihenkisin joukkuein pelattiin yhteen koriin kymmenen minuutin pelejä. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita riitti monen tunnin ajaksi. Oman lisänsä toi valtavan määrän valkoisia haituviaan juuri tänään ilmoille päästävät lehtipuut. Pelikenttä näytti välillä olevan kuin lumisateen peitossa ja haituvat lentelivät myös silmiin ja kurkkuihin. Mikä puu nyt oli noin innostunut? Turun Sanomien jutun (22.5.) ja pienen googlaamisen perusteella kysymyksessä on puistoissa kasvava poppeli, joka on tavallisen metsissä kasvavan haapapuun kaupunkilaisserkku. Voi puistoissa toki haapakin kasvaa ja haituviaan lennättää.

”Lumisade” ei pelien tunnelmaa latistanut, helteinen ilma kuitenkin vähitellen alkoi väsyttää. Niin ja tietenkin itse pelaaminen, monet pelasivat iltapäiväyhteen mennessä monta peliä, tosin taukoja välillä pitäen. Järjestäjiltä loppuivat pelaajille varatut juomapullot kesken (vaikka sponsori Citymarketin ovelle oli matkaa vain 20 metriä). Onneksi meillä oli koulusta mukaan saadut eväät ja monilla toki kotoakin asti tuotuja juomia ja välipaloja repuissaan.

Kuinka peleissä kävi? Kuka voitti? Sitä ei tiedä kukaan, sillä pisteitä ei laskettu. Tärkeintä oli pelata koripalloa muitten joukkueitten kanssa ja viettää järjestäjien iskulauseen mukaan ” vuoden hauskin koulupäivä”. Syvälahtelaisten kunniaksi voin kyllä puolueettomasti sanoa, että silmämääräisesti arvioiden voitimme otteluistamme useimmat, ellei nyt ihan kaikkia. Joukkueissamme kaikki pelasivat innokkaasti ja muutamat ihailtavan taidokkaastikin. Upeita heittoja läheltä ja kaukaa ja hienoja torjuntoja. Hyvä meidän tytöt ja pojat!

Olimme liikkeellä Fölin vuorobusseilla. Menomatka vei meidät ensin Eerikinkadulle Kuoppatorin kulmalle, missä vaihdoimme toiseen bussiin. Paluumatka tehtiin kävellen (koululle asti, jotkut jo epäilivät!) Kaskenkatua alas Aurajoen rantaan, mistä pääsimme bussia vaihtamatta koululle asti. Oikein hyvin kaikki jaksoivat vielä tuon iltapäiväkävelyn kovien pelien jälkeen.

Mennessä yksi tyttö kiinnitti huolestuneena huomiota pukeutumiseeni: ”Eikö sinulla ole lämmin, kun sinulla on noin tummat housut?” hän kysyi siniharmaita kesähousujani tarkoittaen. Ei minulla vielä siinä vaiheessa ollut, mutta myöhemmin kun olin ollut auringonpaisteisella asvalttikentällä muutaman tunnin, lyhensin housuni shortseiksi ja laitoin irralliset lahkeet reppuuni. Takaisintulomatkalla sama tyttö oli todella hämmästynyt: ”Milloin sinä olet vaihtanut shortsit jalkaasi?” Hänelle taisivat vetoketjulliset katkolahjehousut olla ennestään ihan tuntematon vaatekappale. Menomatkalla minulle esitetty kysymys oli sävystä päätellen ollut ihan aitoa huolestumista siitä, että olen mahdollisesti ihan väärin pukeutunut alkavaan hellepäivään. Mukavalta tuntuu ajatus, että oppilaat pitävät minusta huolta samalla kun minäkin yritän pitää huolta heistä, jotta esimerkiksi ehditään vihreän aikana suojatien yli tai ettei kukaan jää takaa tulevien pyöräilijöitten alle.

Toivottavasti emme syksyllä tapaa

Näin sanoin koulunkäynninohjaaja Aapelille tänään katukorispelejä seuratessamme. Sitä hänkin toivoi.

Aapeli on selvästi oppilaitten ihailema ja arvostama nuorimies kolmosnelosten yhteisössä. ”Hei Aapeli, tiäksmitä?” ”Aapeli hei, mä olen…” ja ”Aapeli, kato, mitä mulla on!” Monilla oppilailla tuntuu olevan valtavan paljon asioita Aapelille kerrottavaksi. Myös opettajat ja kouluvaari tykkäävät työskennellä hänen kanssaan. Hän on jo ollut muutaman vuoden tässä tehtävässä. Nyt hän on päättänyt pyrkiä opiskelemaan Raumalle ja on jo selviytynyt pääsykokeitten toiselle kierrokselle. Jos hän toisesta vaiheesta selviää ja tulee valituksi, niin emme häntä ensi syksynä täällä näe. Sen takia tämä toivotus. Jos opiskeluovet eivät vielä aukene, niin tapaamme syksyllä ja saamme nauttia hänen työkaveruudestaan, mihin olennaisena osana liittyy hyväntahtoinen, myös omaan itseenkin kohdistuva huumori. On sekin hyvä vaihtoehto.

Vauvauutisia ja lisää uusia koululaisia

Aamun ohjelmaan ykköskakkosilla kuului vastakohtien opetteleminen. Matala tiedettiin helposti korkean vastakohdaksi ja pitkä lyhyen, mutta mikä voikaan olla avaran vastakohta? Siihen minulta kysyttiin apua ja taas muistin, että auttaa saa mutta ei kertoa oikeaa vastausta. ”No semmoinen, mistä ei oikein mahdu menemään tai missä on paljon ihmisiä pienessä tilassa…” yritin jotakin selittää. ”Ahdas!” Iloinen oivaltaja kirjoitti heti muistiin juuri keksimänsä vastakohdan.

Yhden oppilaan kanssa laskimme aamulla myös muutaman laskutehtävän. Laskijan työskentelyä oli mukava seurata: Useimmissa tehtävissä hän ensin istui aivan hiljaa ja keskittyneesti, mietti liikahtamatta (ehkä sormet vähän värähtelivät, kun niitä käytettiin ajattelun apuna) ja sitten hän sanoi oikean vastauksen ääneen ja kirjoitti sen paperille. Vasta tehtäväsarjan kaikkein vaikeimmissa tehtävissä sattui pieniä virheitä, jotka hän osasi kyllä korjata mietittyään hiljaa vielä toisen kerran.

Ensimmäisellä välitunnilla tuli Jarmo-rehtori luokseni ja kertoi, että eilisessä vanhempainyhdistyksen kokouksessa tämä blogikirjoitteluni oli tullut puheeksi. Teksteistä oli siellä keskusteltu varsin myönteiseen sävyyn. Lämpimät kiitokseni kaikille vanhempainyhdistyksen kokouksesta minulle terveisiä lähettäneille!

Valtavasti kenkiä ulko-ovella

Pitkään ei rehtori ehtinyt kanssani jutella, sillä tänäänkin oli koulussa paljon vieraita. Ensi syksyn seiskaluokkalaiset, jotka vielä ovat joko Wäinö Aaltosen koulun taikka Haarlan koulun kuudesluokkalaisia, olivat tutustumassa tulevaan kouluunsa. Jos epävirallisesti minulle kerrottu vähän epävarma tieto oli oikea, niin täällä oli ainakin 140 tulevaa seiskaluokkalaista! Vasta jälkeenpäin tuli mieleeni, että minun olisi pitänyt ottaa kuva ulko-ovelle jätetyistä kenkäpareista. Niistähän se olisi ollut helppo laskea! Paljon niitä tossuja ainakin oli.

Oppilaat eivät olleet omin päin liikkeellä, vaan mukana oli myös opettajia heidän nykyisistä kouluistaan. Sekä meidän koulumme opettajat että tutustumismatkalle mukaan tulleet opettajat tapasivat toisiaan pitkästä aikaa. Paitsi monista muista Turun kouluista, niin meille oli opettajia viime syksynä tullut myös näistä Hirvensalon vanhemmista kouluista. Nämä opettajat tunnistivat tulevista seiskaluokkalaisista monta entistä oppilastaan. Opettajien kesken tunnelma oli iloinen. Kouluun tutustuvat oppilaat kyllä jännittivät tilannetta, kertoivat heitä opastaneet opettajat. Ei se ole ihme, aivan uuden tyyppinen koulurakennus ja uudenlaiset opetustilat, uusia kasvoja opettajina eikä ehkä yhtään tuttua oppilasta ennestään.

Tutustumispäivän tärkeydestä kertoivat myös muutamat kolmasluokkalaisten kommentit ennen iltapäivän musiikkitunnin alkua: ”Siellä oli mun veljen kaveri!” ”Niin ja yksi poika asuu meidän naapurissa!” On hienoa tuntea muutama yläluokkalainen, vaikka itse on vasta kolmannella luokalla.

Vauvauutisia

Päivän lämminhenkisin hetki oli kuitenkin yhdellä luokalla, kun saimme kuulla ja nähdä vauvauutisia. Eräässä perheessä oli jo aiemmin tänä keväänä ollut iloinen perhetapahtuma, kun oppilas (josta tässä käytän nimeä Esikoinen) oli saanut pikkusiskon. Vauvan odotuksesta oli luokalle kerrottu jo monta kuukautta ennen syntymää ja Esikoisen tunnelmia oli käsitelty monta kertaa. Sen oppilaat toki tiesivät ennestään, että vauva oli perheeseen jo tullut mutta vasta nyt näimme hänestä kuvia. Ja millä tavalla esitettyinä! Esikoinen oli itse ottanut vauvasta monta kuvaa, koonnut ne tabletilleen hienoksi koosteeksi ja lisännyt otsikot ja tekstit, muun muassa painon, pituuden ja syntymäajan minuutilleen. Todella hieno näyte tietotekniikan osaamisesta! 

Kuvat katsottiin luokan isolta näytöltä ja Esikoinen vastaili oppilaitten kysymyksiin. Lasten kysymykset olivat hyviä: ”Oletko jo paljon pitänyt sitä sylissä? Oletko syöttänyt sitä tai vaihtanut vaippaa? Miltä nyt tuntuu, kun sinulla on pikkusisko?” Tähän viimeiseen kysymykseen saatiin tehtäväänsä valmistautuneen Esikoisen vastaus: ”Kyllä minulla nyt on vastuuta enemmän kuin ennen mutta on minulla vapaa-aikaakin.” Monilla oppilailla oli toki pikkusiskoja tai -veljiä mutta pienen vauvan hoitokokemuksia ei juuri kenelläkään muulla tainnut olla.

Puolen päivän aikoihin valvoin vielä kahden oppilaan rästiin jäänyttä koetta. Aikaa oli varattu koko tunti mutta eiväthän nämä siihen niin pitkää aikaa tarvinneet. Ehdimme vielä hyvin musiikkitunnin loppupuolelle mukaan suunnittelemaan kevätjuhlajuttuja.

Muutamat opettajat kyselivät minulta, minkälainen menettely siihen vaaditaan, että minä syksyllä jatkaisin kouluvaarina näitten samojen luokka-asteitten kanssa. Käsitykseni mukaan se vaatii vain sen, että minä syksyllä ilmestyn paikalle sovittuna päivänä ja sovittuun kellonaikaan. Suosittelivat tulemista heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Tulen kyllä, mutta sitä ennen on vielä nyt keväällä yksi kouluvaaripäivä koulussa ja toinen Urheilupuistossa.

Arvovieraita kouluun tutustumassa

Koulun aulaan aamulla tullessani huomasin, että ruokasali/juhlasali oli täynnä aikuisia ihmisiä ja kuulin rehtorin puhuvan heille. Siitä muistin, että tänään meillä ovat ensi syksyn ekaluokkalaiset kouluunsa tutustumassa. Vanhemmat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun rehtori kertoi heille elämästä ja opiskelusta Syvälahden koulussa. Tulevat ekaluokkalaiset oli ohjattu omaan kortteliinsa koulun toiseen kerrokseen. Mutta mihin olivatkaan sieltä joutuneet nykyiset eka- ja tokaluokkalaiset?

”Mene ulos, sieltä heidät löydät”. Tämän ohjeen sain tulokkaita opastavalta opettajalta. Ohjeen sävy oli ystävällinen, ei ollenkaan tuollainen tyly, miltä se tässä näyttää ja opettaja tuli vielä myöhemmin ruokatunnillakin minulta varmistamaan, että olinhan nykyiset ykköset pihalta löytänyt.

Heti ei heitä kuitenkaan näkynyt missään. Pihalla oli vain yksi viluinen koulunkäynninohjaaja ja kaksi vasta yhdeksäksi kouluun tulevaa oppilasta. Aamu oli varsin kylmä, vaikka elämmekin jo toukokuun alkupäiviä. Oppilailla ei vilu ollut, heillä olivat jalkapallo ja kaikki kiipeilytelineet ahkerassa käytössä. Ohjaajalla oli tilanne täysin hallinnassa: Hän tiesi, että oppilaat olivat menneet läheiselle urheilukentälle ja olivat sieltä jo tulossa tännepäin.

Siemenet itämään, nyt on kevät!

Kun koko luokka oli pihalle palannut, aloitettiin istutushommat: Maitopurkeista oli taiteiltu puolen litran istutusruukut ja koristeltu ne äitienpäivään sopivin piirroksin ja tekstein. Jokainen sai nyt täyttää oman purkkinsa mullalla ja istuttaa siihen yhden siemenen. En muista kasvin nimeä, jokin papu se oli ja siemen oli iso, muistutti joulupuuron mantelia. Saa nähdä, mitä purkeista alkaa nousta!

Tulokkaitten ja heidän vanhempiensa kouluun tutustuminen kesti kymmeneen asti. Kun he olivat poistuneet, huomasin opettajainhuoneessa, että rehtori Jarmo ja apulaisrehtori Marko saivat heti uusia vieraita. Vajaan kymmenen hengen ryhmä käväisi huoneessa ja jatkoi isäntiensä opastuksella heti matkaansa muualle kouluun. Ryhmän nimi jäi minulle vieraaksi, enkä sillä tiedolla sinänsä mitään tekisikään. Opettajat kertoivat, että koulussamme käy usein vierasryhmiä, onhan tämä sekä rakennuksena että toimintatavoiltaan uudenlainen kasvattajia, opettajia ja kuntapäättäjiä kiinnostava kohde.

Wilma-viesti vanhemmille:
kouluvaari kirjoittaa blogia

Kolmosten opettaja kertoi, että hän oli eilen laittanut Wilma-viestinä vanhemmille tiedon ja linkin, että koulussa on kouluvaari, joka pitää tällaista blogia kokemuksistaan ja elämyksistään. Olin iloinen, että hän oli sen tehnyt. Viestillä näytti heti olevan pieni lisäysvaikutus blogin lukijalaskurissa. ”On hienoa, että kouluvaarien tekemä erittäin arvokas työ aukeaa laajemmin luettavaksi ruohonjuuritasolta,” oli rehtori Jarmo kerran keväällä ottanut kantaa näihin blogiteksteihini. 

Monesti olen havainnut, että kyllä tällä työllä oma tarkoituksensa on: Kouluvaarin askareet ovat auttamis- ja mukanaolotyötä. Auttamisen kohteina vuorottelevat opettajat, luokan kaikki oppilaat, pienemmät oppilasryhmät ja yksittäiset oppilaat. Itselleni palkitsevimpia hetkiä ovat ne, joissa saan olla auttamassa oppilaita onnistumaan. Tuloksena voi olla vaikkapa matikantehtävän oivaltaminen, luetun tekstin vaikeitten sanojen ymmärtäminen, kirjaston kirjojen aakkostamistehtävän onnistuminen tai rästiin jääneitten läksyjen ajan tasalle saattaminen. Näitä hetkiä on ollut paljon jo yhden kevätlukukauden aikana.

Lukuvuosi päättyy, kesäloman jälkeen alkaa uusi

Kolmasluokkalaiset suunnittelivat osallistuvansa toukokuun lopussa perinteisiin viestikarnevaaleihin Urheilupuistossa. Päivä sattuu olemaan kuun viimeinen tiistai ja samalla siis myös kevään viimeinen kouluvaaripäiväni. Lupasin mielelläni tulla tapahtumaan mukaan.

Ruokatunnilla juttelimme kolmosnelosten opettajien kanssa ensi syksystä. He ilmeisesti opettavat silloinkin työparina kolmatta ja neljättä luokkaa. Heille tuntui hyvin sopivan se, että jatkaisin nimenomaan heidän kanssaan kouluvaarina myös tulevana lukuvuonna. Se sopii minullekin oikein mainiosti.

Mikä on sinun lempikappaleesi?

Musiikkitunneilla opin taas uutta. Musiikkia voidaan soittaa, laulaa ja kuunnella. Nyt oli kuuntelemisen vuoro. Sekä nelosten että kolmosten tunneilla keskityttiin nyt kuuntelemaan. Oppilaat saivat itse valita lempikappaleitaan. Ne haettiin verkosta ja kuuntelun jälkeen toiveen esittäjä sai perustella valintaansa ja toiset saivat kommentoida kuulemaansa. Kuuntelu ei ollut pelkkää kuuntelemista. Siihen kuuluivat myös tanssiminen luokan pöytien välissä ja yhdessä laulaminen. Kaikki kappaleet tuntuivat olevan ainakin osalle luokasta hyvinkin tuttuja. Pojistakin monet osasivat tanssien käsiliikkeet ja askeleet.

Tämän jutun otsikkokuvana on kolmasluokkalaisten lista lempikappaleistaan. Se on mainio esimerkki noin kymmenvuotiaitten musiikkimausta ja sen monipuolisuudesta. Lista on soittojärjestyksessä, mikä ei ollut sama kuin suosituimmuusjärjestys. Tunnustan, että en tuntenut kappaleista ainuttakaan. Olin ennestään kuullut Eminemistä ja Justin Bieberistä mutta kummaltakaan en ole osannut nimetä yhtään ainoaa heidän kappaleistaan. Nyt osaan mutta en kerro. Tunnistatko sinä, mahdollinen lukijani, tältä listalta edellä mainittujen esittäjien teokset? Katso oikeat vastaukset ja muittenkin kappaleitten esittäjät vaikka Spotifysta, niin tiedät, mitä tämän päivän varhaisnuoriso kuuntelee, katselee ja tanssii.

Huomioni kiinnittyi siihenkin, että lapset kiinnostuvat ja innostuvat musiikista eri kanavien kautta. Esimerkiksi kappale numero viisi, Fortnite on heille tuttu samannimisestä huippusuositusta tietokonepelistä.

Taidan olla pahasti jo ajastani jäljessä, Fortniteakaan en ole ikinä pelannut.

P.S. Yksi ilonaiheistani kouluvaarin töissä jäi vielä mainitsematta: Se että oppilas tulee vaikkapa ruokalassa tai kirjastossa minua vastaan ja tervehtii iloisesti: ”Moi, Mauri!”