Joulu lähestyy, ja Iso Paha Susi

Vähän erilainen joulunäytelmä 

Uusia käänteitä tutussa tarinassa.

Lukutunnilla ei nyt treenattukaan tavallista peruslukutaitoa, vaan tavoitteet olivat korkeammalla: Kolmosnelosten joulujuhlan näytelmän pohjaksi olivat opettajat valinneet tutun tarinan Isosta Pahasta Sudesta ja kolmesta pienestä jouluporsaasta.  Aihe oli annettu oppilaitten jatkokäsittelyyn. Kertomukseen olikin ilmestynyt useita lisähenkilöitä, mm. Shrek ja räppäriryhmä sekä uusia, jännittäviä juonenkäänteitä. Näytelmässä on kaksi kertojapoikaa. Pojat harjoittelivat omia vuorosanojaan ja itse koetin vuorollani eläytyä esittämään kaikkia muita hahmoja, mm. vihaista tiilikauppiasta, äitiporsasta ja pahaa sutta. Olimme aluksi harjoitelleet koko luokan kanssa Petteri Punakuonoa eikä meillä siten ollut ihan koko tuntia enää käytettävissä mutta kahteen kertaan ehdimme kyllä näytelmän käydä läpi. En kerro sen enempää juonipaljastuksia mutta yhden kyllä: Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Kouluvaari kielikylvyssä

Puukäsitöitten tunnin lopussa minulle opetettiin kieltä, jota en ennestään osannut sanaakaan (enkä kyllä harjoituksen jälkeenkään). Yksi ryhmän tytöistä sanoi minulle ohi kulkiessani jotakin vekkuli pilke silmissään. Äänen sävystä päättelin, että hän kysyi jotakin. Mitä sanoit, kysyin häneltä ja hän sanoi tuon saman sanan uudestaan. Se oli hänen omaa äidinkieltään. Sitten hän kehotti minua toistamaan sanan hänen perässään. Lausuin sanan niin kuin sen olin kuullut mutta ei se varmaan ihan oikein mennyt, niin paljon tyttöä lausumiseni nauratti. Koska hänellä oli puolivalmiit puujalat käsissään, niin arvasin lopulta, mitä hän tarvitsi. ”Maalarinteippiä?” Se oli oikein. Teippiä tarvitaan puutöissä oman työn merkitsemiseen, eikä teippirullaa näkynyt missään. Jostakin sitä sitten löysin ja päivän kielikylpyni oli ohi.

 

Nuori fiksu harjoittelija

Meillä oli tet-harjoittelijana ( = TyöElämään Tutustumassa) 15-vuotias Kalle St. Olofskolanin yhdeksänneltä luokalta. Uskallan ilman lupaa kirjoittaa hänen nimensä tuohon julki, koska hän suoriutui tutustumisestaan erinomaisesti. Aikuisten kanssa hän osasi keskustella asiallisesti ja hän osasi kysyä asioista tavalla, joka kertoi aidosta kiinnostuksesta. Mutta erityisen mukavaa oli seurata, kuinka hän käsityötunnilla sai mutkattomasti kontaktin meidän oppilaisiimme, kun he yhdessä esimerkiksi miettivät työstettävien puupalojen kiinnitystapoja höyläpenkkiin. Kalle kertoi itsekin mielellään tekevänsä käsitöitä. Hyvä tyyppi!

 

Luostarivuoren tarinat ja rakennukset kiinnostivat lapsia varsin paljon.
Opas veti kierroksen lapsille sopivalla tavalla.

Jouluvalmisteluja Luostarinmäellä

Syyslukukauden viimeisenä kouluvaaripäivänä kävimme Luostarinmäellä sen entisajan asukkaitten jouluvalmisteluihin tutustumassa. Kymmenen asteen pakkasessa kuljimme talosta toiseen. Oppaan perässä kävimme muun muassa suutarin, merimiehen ja muurarin kodeissa sekä hevostallissa, jossa oli melkein oikea hevonen. Muutaman oppilaan mielestä tallin hajutehoste oli ehkä vähän liioiteltu, kun vaikutti ihan siltä, että siellä olisi ollut sitä itseään lattialla. 

Erilaisista kätköistä löysimme tonttujen antamien vihjeitten perusteella entisajan jouluvalmisteluista tietoa, mitä opas sitten täydensi. Kierroksen loputtua oppaamme Eeli kiitteli lapsia aktiivisesta kyselemisestä, ja me kaikki saimme Luostarinmäen tontuilta joululahjaksi merimiehen talon paperisen pienoismallin kotona koottavaksi.

 

Patterihevonen?

Matkalla Luostarinmäelle kuulin bussissamme mielestäni mainion arvoituksen:  

- Tiedätkö, miksi hevonen halusi itselleen patterit?
-    ???
- No tietenkin siksi, että se halusi olla virtahepo!

 

Hyvän mielen hetkiä

Kohta jää korttelimme joulukuusi
ihan yksinään joulua viettämään.

Yksi pojista Luostarinmäellä ei huolinut hänelle tarjottua pienoismallimateriaalia, vaan ilmoitti: ”Minulla on se jo. Myöhästyin aiemmin oman ryhmäni retkeltä mutta minulle tuotiin tuo koottava kouluun. Siksi en enää ota toista.” Rehellisyys maan perii, sehän tiedetään.

Marraskuisessa jutussani oli kertomus hauskimmasta matematiikantunnistani ikinä. Siinä pelasin yhden tavallisesti aika hiljaisen tytön kanssa noppapeliä, jossa hänkin innostui kovasti nauramaan ja juttelemaan kanssani. Tänään, kun näin hänet aamulla, hänellä oli minulle heti tärkeätä asiaa: Iloisin silmin hän kertoi, että yksi koulunkäynninohjaajistamme oli näyttänyt hänelle tuon tekstini ja he olivat siitä kai jotain jutelleetkin. ”Kiva, että kirjoitit, kiitos siitä.”

Juuri ennen kotiinlähtöäni tänään Ulla-ope antoi minulle sisällöltään hyvänmakuisen joulumuistamisen (syötävää, ei juotavaa). Mukana oli kaunis joulukortti, jonka kaksi Ullan nimeltä mainitsemaa tyttöä oli kaikkien puolesta askarrellut. Kortin kääntöpuolelle he olivat kirjanneet etunimeni kirjaimilla alkavia ominaisuuksia, jotka heidän mielestään kuvasivat minua. En jäljennä niitä tähän mutta vihjeeksi voin sanoa: Kyllä on kivaa taas tammikuussa jatkaa näitä kouluvaaritouhuja, kun minusta noin nätisti ajatellaan.

Oikein hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille!

t. kouluvaari Mauri

Kivoin matikantuntini ikinä!

 

Tässä pelissä jäin pahasti
häviölle, hyvä niin!

Neloset opettelivat positiivisia ja negatiivisia lukuja noppapelillä, missä peliin lähdettiin nollasta ja piti päästä plus kuuteen ennen pelipariaan. Nopan silmälukujen mukaan liikuttiin joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Aluksi yksi vähän ujonpuoleinen tyttö jäi parittomaksi, ilman pelikaveria. Kysyin häneltä, että kelpaisinko minä. Pikkuinen hymy ja nyökkäys kertoivat, että kyllä kelpaan.

Pelimme lähti hyvin liikkeelle: Olimme aika tasaväkisiä, välillä tyttö oli johdossa, välillä minä. Vaihteleva pelionni sai tytön ujoudenkin häviämään: Hän puhui ja nauroi iloisesti, kun heitti nopalla hyvän numeron tai kun hän pääsi minun edelleni kisassa. Eikä hän oikeasti mieltään pahoittanut huonoistakaan numeroista. Tunnelmaa ei pilannut sekään, että arpanoppa välillä pomppi jonnekin lattialle, mistä hän sen vikkelästi kävi poimimassa ylös.

Pelin lopputulos oli tytön ylivoimainen voitto: Olin taas jossain nollan lähellä, kun hän jo pääsi laskemaan: ”…Neljä, viisi, maalissa! Minä voitin!”. Häviöni oli todellinen. Omien pienten lastenlasteni kanssa pelatessa olen ehkä joskus joutunut vähän huijaamaan, jotta voittamisen ilo on osunut juuri heille. Tässä ei tarvinnut. Vielä reippaat ylävitoset ja hauska kisa oli ohitse.

Pelin jälkeen Oona-opettaja kertoi seuranneensa meidän pelaamistamme ja oli nähnyt siinä hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa. Ehkä niinkin, mutta minusta meillä vain oli molemmilla hauskaa, kun peli oli niin tasaväkinen. Toivottavasti näin kivan pelin avulla positiivisten ja negatiivisten lukujen käsitteet tulivat tytölle tutuiksi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että turha ujous ja sivulle vetäytyminen jäisivät häneltä vähitellen pois ja hän rohkaistuisi olemaan aktiivinen osallistuja niin kuin äsken tässä pelissä. Ehkä niin tapahtuukin, kun hänen suomen kielen sanavarastonsa karttuu.

 

Ruokailun arkea

Ruokalistalla oli hernekeittoa, jälkiruoaksi ohukaisia (5 kpl/hlö) ja mansikkahilloa. Hernekeitto selvästi jakoi oppilaitten mielipiteitä, toisilla oli lautanen täynnä, toisilla oli vain tahra lautasen pohjalla. Jälkiruoka syötiin niillä välineillä, mitkä keittiö oli linjastoon laittanut: Samalla soppalusikalla, millä hernekeittoa oli juuri syöty, sekä veitsellä, jos oli sattunut sellaisen voin leivälle levittämistä varten tarjottimelleen ottamaan. Hilloisten ohukaisten syöminen näillä välineillä on pikkuisen hankalaa. Siksi monet söivätkin jälkiruokansa sormin, onneksi sentään juuri pestyin käsin. Säästetäänkö tässä väärässä paikassa, kun säästetään astiainpesuaineista eikä anneta haarukoita jälkkäriä varten? Lasten ruokailutavat eivät näin ainakaan hyvään suuntaan kehity.

 

Lukuhalut vaihtelevat

Lukupojat saavat itse valita,
mitä kirjaa haluavat lukea.

Kolmesta lukupojastani yksi ei tänään suostunut lukemaan sanaakaan.
Oma kirja oli kotona (mikä saattoi olla hyvä merkki lukemisharrastuksesta?) eikä kaverin kirjasta lukeminenkaan maittanut. Lähetin hänet takaisin luokkaan harjoittelemaan joululauluja muitten oppilaitten kanssa (mikä saattoi olla hänen tavoitteensakin). Kuulin opettajilta tunnin jälkeen, että hän oli luvalla käynyt kirjastosta hakemassa itselleen uutta luettavaa. Ehkä ensi kerralla on taas parempi päivä, toivotaan niin.

Minulle jäi tämän päivän tunnille siis vain kaksi lukupoikaa, mutta he olivatkin sitä innokkaampia ja tuttua keskustelua käytiin taas: ”Joko nyt olisi mun vuoro?” ”Ei kun mä luen vielä yhden aukeaman, tai kaksi.” Kaikkiaan sentään he lukivat suunnilleen saman verran. Ulla-ope oli tällä viikolla kuunnellut kaikkein innokkaimman ja mielestäni eniten kehittyneen lukupoikani lukemista. Hän sanoi huomanneensa merkittävän taitoharppauksen viime kevään tilanteeseen verrattuna. Se oli mukava kuulla. Toinenkin havainto on samasta pojasta: Sini-opesta tuntui, että muittenkin aineitten tehtävät ja läksyt olisivat alkaneet sujua paremmin. Tämä osui suoraan kouluvaarin sydämeen: En ole turhaan tänä syksynä monta tuntia kuunnellut poikien ääneen lukemista, auttanut pitkien ja vaikeitten sanojen selvittämisessä ja lähetellyt koteihin positiivisia Wilma-viestejä! Molemmat tämän päivän lukupojat olivat itsekin sitä mieltä, että lukutaito on parantunut. Lukeminen todellakin kannattaa aina, ja sen harjoitteleminen.

 

Päivän epäonnistumiseni ja onnistumiseni:

Tässä on itse tehty nappi
itse tehtyyn padipussukkaan
tekstiilikäsitöissä.

Viime viikon tekstiilikäsitöissä en saanut lankaa neulansilmään, vaikka yritin muutamankin kerran.
Apuani (testausmielessä?) pyytänyt tyttö otti sitten neulan ja langan minulta ja näytti, miten se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Pitää kai kotona vielä harjoitella, jos joku sattuisi joskus taas apua pyytämään. Voi olla, että maine meni jo.

Yhteiskuntaopin tunnilla puhuttiin presidenteistä. Lapset tiesivät Sauli Niinistön sekä pari aikaisempaa, Tarja Halosen ja Urho Kekkosen. Oona-ope kysyi yllättäen minulta, muistanko minä näiden lisäksi vielä muita. Silloin pääsin loistamaan: Luettelin oikeassa järjestyksessä kaikki Suomen presidentit Ståhlbergistä Niinistöön. Samalla kyllä ajattelin, että tätäkö varten minä olen tuon nimilistan opetellut yli 60 vuotta sitten (Kekkoseen asti)? Että pääsen sen Syvälahden koulussa vuonna 2022 luettelemaan? Enpä sitä listaa juuri koskaan missään ole aikaisemmin tarvinnut. Lapset eivät mitenkään litaniaani reagoineet, eivät taputtaneet käsiään eivätkä ihmetelleet mahtavaa muistiani. Tämän päivän koululaisten ei onneksi tarvitsekaan osata tuota nimilistaa ulkoa. Heille tärkeätä on tietää, mistä eri aikoina virassa olleitten presidenttien nimiä lähdetään etsimään, jos niitä tarvitaan.

 

P.S.
Puukäsitöissä vaihtui ryhmä ja uudet oppilaat aloittivat puujalkojensa suunnittelun. Tässä ryhmässä tuli myös viimeviikkoisen matikantunnin noppapelikaverini. Kysyin häneltä, jäikö hänellekin pelistä hyvä mieli niin kuin minulle. Kyllä jäi. Sen kertoi nyökkäys ja leveä hymy, joka hänen kasvoillaan kävi.

Hyvä kun on hyviä sijaisia!

 
Kaikki kolme vakituista opettajaa poissa! Ihmettelin kolmosnelosten kortteliin aamulla tullessani, että missä nyt oikein mennään. Yksi opettajista oli muutama päivä sitten aloittamallaan opintovapaalla, toinen ennakoidulla sairauslomalla ja kolmas yllättävällä mutta toivottavasti lyhyeksi jäävällä sairauslomalla. Mutta eihän hätä sitten ollutkaan minkäännäköinen. Paikalla oli kaksi jo meille kotiutunutta ammattitaitoista sijaista ja kolmas, joka oli tänään Syvälahdessa ensimmäisen kerran elämässään. Vakituista väkeä oli paikalla Laura, koulunkäynnin ohjaaja. Niin, ja sitten vielä kouluvaarikin.

Uuden sijaisen ensimmäinen oppitunti oli matematiikkaa. Menin hänen ryhmänsä luokan takaseinustalle seisoskelemaan ja valmiina tarvittaessa auttamaan. Oppitunnin aiheena oli valmistautuminen tuleviin kertolaskun kokeisiin. Ihailin taas kerran meidän oppilaittemme suhtautumista luokan aikuisiin: Uudella opettajalla ei ollut aivan täsmällistä tietoa siitä, millä tehtävillä kokeisiin oli jo aikaisemmin valmistauduttu ja mitkä nyt olivat tekemättä tai kertaamatta. Oppilaat auttoivat opettajaa oikeille sivuille, näyttivät missä nyt mennään ja vastasivat asiallisesti hänen kysymyksiinsä. Hyvin lähti käyntiin. Oppilaitten mainio suhtautuminen koulutyöhön ja uuteen opettajaan jatkui: Työrauha luokassa oli koko lopputunnin ajan erittäin kiitettävä. Kukaan ei häärännyt omia juttujaan eikä häirinnyt toisten keskittymistä. Kohta opettajaksi valmistuva nuori sijainenkin kehui tunnin päätyttyä luokan työskentelytaitoja. Myöhemmin päivällä en hänen tunneillaan enää mukana ollutkaan. Arvelen hänen päivänsä sujuneen hyvin, ainakin hän välitunneilla näytti ihan levolliselta.

Työpisteen ja omien
vaatteitten suojaus on
maalatessa tärkeää.

Toisen, jo jonkin aikaa talossa olleen sijaisen kanssa olin mukana nelosten käsityötunnilla puutöitä tekemässä. Kävi ilmi, että opettaja oli tässä käsityöluokassa nyt ensimmäistä kertaa. Hänellä oli kyllä selvä suunnitelma siitä, mikä parin kaksoistunnin mittainen välityö tänään aloitettaisiin. Tarvittiin neliönmuotoisia laudanpaloja ja erilaisia työkaluja ja maalausvälineitä. Minä tiesin, että tuolla on lautavarasto, mutta en sitä, saako sieltä omin päin käydä materiaalia hakemassa. Tiesin myös, että tuossa vieressä on maalaamo mutta en sitä, mitä kaikkia turvallisuus- ja suojausohjeita pitää siellä osata noudattaa. Työkalukaapeista sentään löysin ihan itse sahoja ja vasaroita. Onneksi lähettyvillä oli käsityönopettaja Ilkka, jonka valtakuntaa tämä kaikki oli. Hän auttoi meidät alkuun ja sahasi pitkät laudat vähän lyhyemmiksi paloiksi, joita oppilaitten olisi helpompi ja turvallisempi käsitellä. Sama ilmiö toistui kuin äsken matikantunnilla: Oppilaat tiesivät työkalukaappien sisällön paremmin kuin minä ja kun heille oli jo aiemmin opetettu, miten mitataan, että laudasta tulee sahatuksi oikean mittainen pala, niin työthän lähtivät sujuvasti käyntiin. Sahauksen jälkeen kaikki eivät mahtuneet yhtaikaa maalaamaan, mutta oppilaat osasivat oma-aloitteisesti hakea jonotusajaksi materiaalia ”omiin töihinsä” eli vapaamuotoiseen askarteluun ja kaikilla oli koko ajan kiinnostavaa tekemistä.

Samaan aikaan toisaalla, Haarlan koulussa:

Kouluvaariystäväni Reino, joka on ollut Hirvensalon Haarlan koulussa vaarina jo monen monta vuotta, kertoi kouluvaarien aamukahveilla mukavasta kokemuksestaan: Haarlassa käy koulua myös Ukrainasta Suomeen muuttaneita oppilaita. Reino oli ottanut mukaan veistotunnille näitä Ukrainan lapsia ja opettanut heille sahaamista ja maalaamista. Aivan alusta oli aloitettu ilman yhteistä kieltä: Opeteltiin työkalujen suomenkielisiä nimiä: Vasara, saha, viila. Arpakuutio syntyi, kun ensin oli opittu, että vastakkaisten sivujen summa on aina seitsemän. Haarlan käsityöluokassa oli ollut iloinen tekemisen meininki!

Luku!

Nelosilla yhä useammat
 puujalat tulevat valmiiksi.
Näillä voisi mennä vaikka
Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä!

Viime viikon lukutunnilla katselimme ensin kaikki yhdessä edellisen viikon kaupunkiretkemme valokuvia, ja sen jälkeen siirryin lukupoikieni kanssa tuttuun luokkaamme. Jo aamupäivällä oli ryhmämme innokkain ja edistynein poika tullut eteeni, tehnyt melkein asennon ja ilmoittanut: ”Minä olen valmiina!” Lupasin, että iltapäivällä luetaan taas. Millään mittarilla en osaa varmistaa, mutta korvakuulolta olen sitä mieltä, että kaikilla on tapahtunut myönteistä kehitystä: ”Minä luen nyt kaksi sivua”, ilmoitti se innokkain. Viime viikolla yksi pojista oli poissa mutta hänkin lienee harjoitellut kotonaan. Sain onnitella häntä: ” Hyvä! Nyt luit koko kappaleen ihan virheettömästi.” Tosin sujuvuudessa on vielä paljonkin hiottavaa. Kolmannen pojan, sen kapinoivan kieltäytyjän olemus on merkittävästi rauhoittunut. Hän lukee melko sujuvasti, vaikka valitseekin ja jaksaa lukea vain aika pieniä pätkiä kerrallaan.

Viikkoa myöhemmin, marraskuun ensimmäisenä torstaina lukutunti olikin heti aamulla. Innokkain poika puuttui joukosta, mutta hänen tilallaan ryhmässämme oli yksi tyttö. Pojat keskittyivät odottamattoman hyvin kuuntelemaan, kun tyttö luki ääneen. Ja aika hyvin lukikin poikiin verrattuna, vain melko hiljaisella äänellä. Ehkä hänellä itseluottamus vaatii enemmän tukemista kuin kohtuullinen lukutaito. Mutta mitä tekikään tuo tuttu kapinallisemme, kieltäytyjä ja ympäri luokkaa haahuilija? Pysyi melkein koko tunnin paikallaan, luki kunnollisesti pitkiä kappaleita kirjastaan eikä mitenkään osoittanut mieltään! Tunnin jälkeen kiittelin häntä hyvästä käytöksestä ja aktiivisesta osallistumisesta ja pyysin opettajaa kirjaamaan hänelle positiivisen Wilma-merkinnän kotiväelle tiedoksi. Sinne meni!

 

Aikuisten vanhatukka

Ennen päivän viimeisen tunnin alkua istuin ajatuksissani pitkällä penkillä. Viereeni tupsahti poika, jonka kanssa olin joskus jotain pientä jutellut mutta en sen paremmin häntä tuntenut, nimeltä kyllä. ”Mitäs mietit?”, poika kysyi minulta. Vastasin ihan totuudenmukaisesti, että kun tunti päättyy, menen suoraan parturille, kun minulla on aika varattuna runsaan tunnin päästä. Hän innostui vertaamaan hiuksiemme pituuksia. Hänen otsahiuksensa ulottuivat alemmas silmille kuin minun omat hiukseni minun naamalleni. ”Minulla onkin tämmöistä nuorten tyyliä. Sinulla on tuollainen aikuisten vanhatukka”, poika lausui mielipiteenään ja lähti jonnekin muualle. Kyselin opettajilta, että pitäisikö minunkin vähän nuorentaa lookkiani, esimerkiksi leikkaamalla sivuilta ihan kaljuksi ja jättämällä joku tupsu päälaelle, niin kuin nyt muotia on.

Eivät suositelleet. Parturi oli opettajien kanssa samaa mieltä.

P.S. Tämä on kouluvaariblogini viideskymmenes teksti. Ensimmäisen julkaisin talvella 2019. Jokaisella jutulla on ollut lukijoita. Kiitos palautteesta, mitä olen tähän mennessä saanut. Tarinat jatkuvat vielä...

 

Retkellä kotikaupungissamme

Aika kuluu lukiessa

Koulussa oli viikko sitten urheilupäivä, johon en osallistunut. Sen sijaan tein kaikenlaista mukavaa niitten kanssa, jotka olivat koulussa. Käsitöissä oli vain muutama oppilas paikalla ja auttelin heidän puujalkojensa ruuvailuissa, porailuissa ja maalailemisessa.

Kolmesta lukupojastanikin oli paikalla vain yksi, mutta sitäkin innokkaampana. Hän oli ilmoittanut minulle jo ruokailuun mennessämme: ”Olen valmis lukemaan!” Häntä ei häirinnyt kahden muun poissaolo, vaan kehotustani odottamatta hän ryhtyi jatkamaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian ääneen lukemista. ”Olen harjoitellut kotona”, hän ilmoitti ja antoi mennä niin reippaasti, että jouduin jo vähän toppuuttelemaankin: ”Pisteen kohdalla kannattaa pitää ihan pieni tauko, niin ymmärtää paremmin, mitä on lukenut”. Totuudessa pysyäkseni täytyy kyllä sanoa, että joskus joku rivi jäi kokonaan väliin ja monimutkaisimmista sanoista tuli vain alku luetuksi ja loppu arvatuksi mutta lukuinto oli kyllä aivan kohdallaan. Välillä pidimme pieniä hengähdystaukoja. Selitin vieraitten sanojen merkityksiä ja juttelimme kirjan hahmoista, Mikael Agricolasta, Kustaa Vaasasta ja muista merkkimiehistämme. Paras palkinto tästä tunnista minulle oli se, kun poika luokan kelloa vilkuiltuaan huokaili: ”Kuinka aika voi kulua näin nopeasti!”

 

Vilinää Rannikon myyntikojulla

Kertomus Turku-retkestämme
ja lapsia ymmärtävästä torikauppiaasta

Seuraavalla viikolla kävin kouluvaarin hommissa kaksi kertaa: Keskiviikkona kaupunkiretkellä ja torstaina taas lukupoikiani kuuntelemassa. Kaupunkiretkeä varten kolmosneloset oli jaettu kolmeen noin 20 lapsen ryhmään. Kaikilla ryhmillä oli samat tutustumiskohteet mutta eri järjestyksessä. Fölin vuorobussilla meidän ryhmämme matkusti ensin Kauppatorille. Siellä tehtävänä oli parityöskentelynä selvittää, mitä vihanneksia, hedelmiä ja juureksia torilla oli myytävänä ja millä kilohinnoilla. Koteihin oli annettu ohje, että lapsille oli voinut antaa muutaman euron rahaakin mukaan mahdollisia toriostoksia varten. Lasten suosikkimyyjäksi osoittautui torikauppias Rannikko, eikä syyttä. Taustalta seurailin, kuinka hän otti lapset huomioon tasaver
taisina asiakkaina aikuisten ostajien rinnalla. Hän esitteli lapsille valikoimaansa ja vastaili ystävällisesti heidän kysymyksiinsä. Kaiken huipuksi hän jakoi lapsille maistiaisiksi ainakin satsuma-hedelmiä, ehkä joitain muitakin. Kyllä monet lapset siinä jotain pientä häneltä ostivatkin.

Otin Rannikosta ja lapsista kuvan, missä näkyy, kuinka ystävällisesti ja aidon avuliaasti hän meidän joukkoamme palveli. Vein siitä tulostamani paperikuvan pienen kiitosviestin kanssa seuraavana päivänä hänelle mutta kauppias itse ei sattunutkaan olemaan paikalla. Toinen myyjä sen sijaan muisti meidät oikein hyvin. Hän selvästi ilahtui kuvasta ja kehui mukavia lapsia, eilisiä ja toivottavasti myös tulevia asiakkaitaan. Kaiken kukkuraksi hän antoi minulle muovikassillisen omenoita lapsille kouluun vietäväksi!

 

Kirkkoon, museoon ja kirjastoon

Tuomiokirkossa riitti ihmeteltävää

Tuo omenakassijuttu oli siis torstaina mutta keskiviikkona kaupunkiretkemme oli vasta alussaan Kauppatorilla. Sieltä kävelimme siistissä parijonossa tuomiokirkkoon, Mirja-ope kärjessä ja minä peräpään valvojana. Opas kertoi meille kirkon esineistä (haarniskat, kuningattaren kruunu, votiivilaiva, …) ja kirkon historiasta, erityisesti Turun palossa tornista pudonneista kelloista sekä kuorin seinämaalauksista ja alttaritaulusta. Monia kiinnosti ja mietitytti kirkon lattian alle haudatut vainajat ja se, miksei sinne päässyt niitä katsomaan. 

Kun halukkaille oli vielä annettu enkeliheijastimet koulutietä turvaamaan, oli tärkeimmät asiat kirkosta nähty ja kuultu ja menimme ulos tuomiokirkkopuistoon syömään koulusta mukaan annettuja eväitämme. Ilma oli kaunis ja eväät maukkaita.

Puistosta oli vain muutama askel seuraavaan kohteeseemme, Sibelius-museoon. Äskeisestä evästauosta huolimatta ihan kaikki eivät enää oikein jaksaneet kiinnostua museon betoniarkkitehtuurista mutta hyvin siltäkin opaskierrokselta selvisimme. Näimme myös melkein museon takapihalla kasvavan korkean tammen, joka on sinne istutettu 1700-luvun puolivälissä, siis noin 260 vuotta sitten.

Sibelius-museoon tutustuimme ensin ulkopuolelta.
Talon takana vasemmalla näkyy se vanha tammi.

Viimeisessä kohteessamme sai ottaa ihan rennosti ja olla vain tai lueskella mitä halusi: Kaupunginkirjaston lastenosastolla sai pöytien vieressä istuen syödä vielä mahdollisesti jäljellä olleet eväät ja sitten etsiä hyllyistä mieluisaa lueskeltavaa. Kahden pojan kanssa käväisimme yläkerrassa aikuisten tietokirjaosastollakin selailemassa karttakirjoja, mutta eivät ne sitten loppujen lopuksi heitä pitkään kiinnostaneetkaan. Bussilla matkustimme takaisin koululle, missä olimme vähän ennen kello kahta. Takana oli kiva retkipäivä, mukavia kokemuksia ja uusia paikkoja kotikaupungistamme.

Torstaina sitten tulin kouluun kahdentoista välitunnilla mukanani kassillinen omenia, jotka olin torilta Rannikon kojulta juuri saanut mukaani. Tosin en ollut kehdannut sanoa omenien lahjoittajalle, että lapsia on kaikkiaan yli kuusikymmentä. Kokonainen omena pussistani olisi riittänyt ehkä puolelle lapsista. Niinpä opettajat päättivät jossakin sopivassa välissä pilkkoa omenat pieniksi, jotta jokainen saisi edes pienen maistiaissiivun.

Lukemaan vai pihaa siivoamaan?

Varsinaisesti olin tullut koululle lukupoikien lukutuntia varten. Jos tänään ei olisi luettu yhdessä, olisi lukemiseen tullut ensi viikon syysloman takia peräti kolmen viikon tauko. Siinä ajassa voi juuri syttynyt lukukipinä helposti sammua. Tänään oli kuitenkin jouduttu päivän lukujärjestyksen tunteja pitämään poikkeavassa järjestyksessä, ja luokan yhteinen lukutunti olikin ollut jo heti aamulla. Iltapäivän kaksi jäljellä olevaa tuntia käytettäisiin roskien keräämiseen koulun pihalta ja lähiympäristöstä. Siihen kolmosnelosista osallistuisivat lähes poikkeuksetta kaikki muut paitsi lukutunnilleni tulevat kolme poikaa.

Miten pojat sisälle jäämiseen suhtautuivat? Yksi luki edelleen innostuneena, toinen neutraalisti mutta kolmas kapinoi. Hän vältteli luokkaan tulemista, käveli sitten levottomasti ilman kirjaa luokassa edestakaisin ja kieltäytyi osallistumasta. Lähetin hänet ulos siivousporukoitten mukaan, koska ei tähän lukemiseen pakko ole osallistua. Poika meni, tuli kohta takaisin, haki lokerosta kirjansa ja tuli puhumattomana luokkaan, tosin omaan yksinäiseen pöytäänsä. Kaksi muuta poikaa luki vuorotellen ja kesken kaiken tuo kapinoitsija ilmoitti: ”Seuraavaksi luen minä!” Niinpä sitten lukikin ja parin lukukierroksen jälkeen hän tuli meidän yhteiseen pöytäämme istumaan ja luki vuorollaan ihan kunnolla. Vuorojen välissä piti kyllä käydä haahuilemassa ympäri luokkaa. Lopputunti sujui ihan kohtuullisen hyvin.

Kun kello soi, kaikki kolme poikaa lähtivät salamana luokasta ja pääsivät vielä tunniksi mukaan pihan siivoustalkoisiin. Yhdelle heistä pyysin opettajaa lähettämään kotiin positiivisen Wilma-viestin.

 

 

Lukupojat työtään jatkaa

   

”Hei Mauri, mennäänkö tänään taas lukemaan yhdessä?” Sydämeni hypähti ilosta yhden ylimääräisen lyönnin, kun kuulin tuon innostuneen kysymyksen yhdeltä viime viikolla aloittaneen lukuryhmämme pojalta. Kyllä mentiin, kun lukutunti alkoi. Siirryimme taas, kolme poikaa ja minä, rauhalliseen luokkaan. Pojat lukivat ääneen viime viikolla aloitettuun tapaan kukin vuorotellen pätkiä kirjoistaan ja toiset kuuntelivat sen verran kuin jaksoivat. Eivät toki ihan koko aikaa eikä aina valtavan kiinnostuneina mutta olivat mukana kuitenkin. Ja lukivat aktiivisesti omalla vuorollaan. Tunti kului vikkelästi ja lopuksi kysyin pojilta, mitä kotona sanottiin viime viikolla ansaituista positiivisista Wilma-merkinnöistä. ”Olenko minä saanut positiivisen merkinnän?” kysyi pojista yksi. Hänen kotonaan oli Wilma jäänyt lukematta mutta toisten naamat paljastivat, että hyvää se oli heille tehnyt. Toisenkin kokoontumiskerran jälkeen lähetettiin poikien koteihin positiivinen viesti.

Viikkoa myöhemmin, siis ennen kolmatta kokoontumiskertaamme, yksi ryhmän pojista kysyi minulta ruokatunnilla astioita palauttaessamme: ”Luetaanko tänään yhdessä?” Vastasin myöntävästi ja pojan kommentti yllätti minut todella iloisesti: ”Hyvä, olen siihen valmistautunut! Olen kotona lukenut kirjaa jo monta sivua eteenpäin.” Oliko lukenut ääneen, jäi vähän epävarmaksi. Lukutunnin aikana olin kyllä kuulevinani, että pojan lukutaito olisi pikkuisen jo parantunut. Ainakin hän oli porukan innokkain lukija. Ehkä se oli vain omaa haluani havaita edistymistä mutta niin tai näin, ihan varmasti innostus lukemiseen oli ottanut jonkun mittaisen loikan. Toiset pojat lukivat kukin vuorollaan mutta varsinaista taidon kasvua en heissä vielä huomannut.

Itse tehdyillä puujaloilla
käveleminen vaatii vielä
aluksi opettajan tukea.
Huomatkaa kauniit värit!

Puujalat ovat valmiit!

Käsityötunnilla valmistuivat ensimmäiset puujalat kävelykuntoon. Lupaamaani kuvaa en niistä kuitenkaan voi julkaista. Tyttö kuvassani oli lähestulkoon tunnistamaton mutta kun ”mun pääni on tollai vinossa”, niin sovimme, että kuvaa ei nettiin laiteta, edes rajattuna. Viikkoa myöhemmin valmistuivat toiset puujalat, nekin tytön tekemät. Hänen kävelystään Mirja-open tukemana sain kelvolliset kasvottomat kuvat mutta näkisittepä (mutta ette näe!), mikä ilonsekainen jännitys tytön kasvoilta loistaa siinä kuvassa, minkä talletan vain omien kouluvaarimuistojeni kansioon.

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Samalla käsityötunnilla yksi pojista oli toisen kanssa eri mieltä siitä, onko Taiwan valtio vai ei. Aika yllättävä keskustelunaihe kymmenvuotiailla, mutta keskustelun aloittaja halusi minut tuomariksi samalla kun he askartelivat omien käsitöittensä kanssa. Aloittajalla oli aika paljon tietoa Taiwanin hankalasta asemasta Kiinan kyljessä ja Kiinan sen lähivesillä äskettäin pitämistä isoista sotaharjoituksista. Yritin selittää jotakin, mitä muistin Taiwanin historiasta ja miten määritellään itsenäinen valtio, mutta lopullisesti kiistakysymys jäi poikien mielestä vielä ratkaisematta. Poikien välit jäivät sentään olennaisesti parempaan kuntoon kuin noiden kahden maan keskinäiset suhteet tällä hetkellä.

 

Punakynää en paljon tarvinnut

Matikantunnin aluksi neljäsluokkalaisia testattiin, kuinka hyvin viiden kertotaulu onkaan hallussa. Kaikille jaettiin koepaperi, joka sisälsi neljä moniosaista laskutehtävää. Aikarajaa ei ollut, mutta vastaaminen kesti oppilailta vain noin 15–20 minuuttia. Sain tehtäväkseni tarkistaa koepaperit saman tien. Lopputunnin ajan Mirja opetti lapsille uutta asiaa, ja minä sain paperit punakynälläni tarkistettua vielä ennen kellon soimista. Hyvätasoista porukkaa: En tarkkaan laskenut, mutta suuri enemmistö oli suoriutunut testistä virheettömästi. Virheellisten joukossa monilla oli vain joku tehtävänosa jäänyt vastaamatta ja vain muutamilla oli selvästi vääriä vastauksia.

Jonoon järjesty!

Pitkän päivän päätteeksi harjoiteltiin yhteiskuntaopin tunnilla vielä ryhmätyötaitoja: Noin viiden hengen ryhmissä mentiin jonoon milloin minkäkin kriteerin perusteella. Nopein oikein järjestäytynyt ryhmä oli osatehtävän voittaja. Helpoin oli ensimmäinen: pituusjärjestykseen lyhyin ensin. Sitten tulivat vaikeammat: Hiusten pituus, puhelimen viimeinen numero, sukunimi, kotiosoitteet, koulumatkan pituus ja muita, mitä Heli-ope nyt keksikään. 

Meno luokassa oli aika reipasta. Yritin ylituomarina seurata, mikä ryhmä kulloinkin oli ensimmäisenä valmiina. Ei ollut ihan helppoa. Ryhmiä taisi olla viisi tai kuusi ja oli vaikea huomata, millä ryhmällä oli kädet ensimmäisenä pystyssä. Pisteitä ei saanut, vaikka olisi ollut nopein, jos jono oli kuitenkin väärässä järjestyksessä. Loppujen lopuksi kaikilla ryhmillä oli pisteitä ainakin yhdestä osatehtävästä ja jokaisella vähän voittajan olo.

 

 

 

Metsässä, pihalla ja luokassa

 

Sieni metsässä vai sienimetsässä?

Kun olimme sienimetsässä,
oli tämä sieni metsässä.

Aamulla harjoittelimme yhdyssanojen oikeinkirjoittamista. Mistä sen tietää, kirjoitetaanko jotkut sanayhdistelmät yhteen vai erikseen ja jos yhteen, niin väliviivalla vai ilman väliä? Ja mitä väliä sillä on? Kuka leipoi munkit tässä: Mummo leipoi pullat ja possu munkit?  Yhdyssanojen kirjoitusohjeita voisivat jotkut sosiaalisen median aikuiset kirjoittajatkin joskus kerrata.  Kirjoitusvirheisiin liittyviä kommentteja en ole viitsinyt koskaan lähettää esimerkiksi Facebookiin, sillä odotettavissa ei varmaankaan olisi kiittävää palautetta.

Kun olimme oppineet yhdys sanojen oikein kirjoituksen, lähdimme lähi-metsään sieni retkelle. Heti koulun välituntipihan takaa alkoi polku, jota pitkin hävisimme metsän peittoon. Tavoitteenamme oli löytää mahdollisimman monenlaisia sieniä. Hyvillä sienipaikoilla oli melkein tungosta, kun Syvälahden päiväkodin lapsetkin olivat lähteneet samalle asialle. Taas huomasin, että metsässä liikkuminen oli meidän oppilaillemme mieluista puuhaa. Kovin vauhdikkaasti tuotiin sieniä laakealle kalliolle, missä niitä sitten yhdessä tunnistettiin ja tutkittiin. Koululle palatessamme oli yhdellä tytöllä pienissä käsissään muutamia kantarelleja, jotka hän halusi viedä kotiin äitiään ilahduttamaan. ”Kyllä äiti on minusta nyt ylpeä”, hän sanoi minulle eikä varmasti väärässä ollutkaan.

Matti oli retkellä koko ajan muitten mukana ja sen jälkeen
ihan turvallisesti ja valvottuna koulun pihalla.

Missä Matti on?

Mutta vielä oli päivästä kolmasluokkalaisilla yksi tunti jäljellä: matematiikkaa. Heti kun oli aloitettu, Mirja-opettaja huomasi, että yksi poika puuttuu. ”Missä Matti on?”  (keksitty nimi, luokissamme ei ole yhtään Mattia). ”Se jäi tuonne mäelle”, tiesi joku. Sienimetsäänkö? No ei varmasti jäänyt, sillä kaikki lapset laskettiin ennen paluumatkan alkua. Opettaja lähetti minut ulos katsomaan, mistä päin pihaa Matti löytyisi. 

Pihalla oli heti välitunnin jälkeen alkanut ykköskakkosten iltapäiväkerho, kavereitten kesken ”ippe”. Joku palloleikki oli menossa. Kerroin ipen vetäjälle, minkä nimistä poikaa haen ja miksi. Leikkijätkin kuulivat kysymykseni ja sanoivat kuorossa yhdelle heistä: ”Matti, sun kuuluu olla matikantunnilla eikä täällä!” Myrtynein mielin poika lähti mukaani sisälle ja kysyi minulta: ”Enkö minä edes nyt yhden kerran saisi jäädä tuonne ippeen?” Kovetin luontoni enkä antanut periksi. Luokassa sitten huomattiin, että Matin reppu matikankirjoineen oli jäänyt ulos välituntipihan takaiseen mäkeen. Reppu vielä haettiin yhdessä ja matikantunti alkoi Matiltakin sujua.

Ampiainen pisti!

Viime torstaina ensimmäisen välitunnin aikana tuli yksi välituntivalvojista sisälle sanomaan, että meidän korttelimme Heikki-poikaa (ei tämäkään ole oikea nimi, tietenkään!) oli ampiainen pihalla pistänyt korvaan ja että siitä tuli vertakin. Terveydenhoitajaa ei tänään ollut koulussa, joten tilanne hoidettiin omin voimin. Heli-ope kävi hakemassa pojan sisälle ja samalla matkalla hankki jostakin jo kylmäpussinkin turvotusta alentamaan. Itkuinen poika istuskeli tuolilla ja menin häntä lohduttelemaan. Tiesin kokemuksesta, että ampiaisen pisto sattuu järjettömän kovin.

Samalla Heli soitti jo pojan vanhemmille ja isä vastasikin nopeasti. Isälle kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Pistoskohta oli onneksi korvalehdessä eikä syvällä korvakäytävässä. Heikki sanoi, että häntä on joskus aiemminkin ampiainen pistänyt eikä silloin tullut mitään allergisia reaktiota. Isä lupasi heti tulla autolla hakemaan Heikin kotiin. Lähdin saattamaan poikaa parkkipaikalle. Ensin otimme repun kypärineen naulakosta ja sitten vielä polkupyörän pihalta. Heikki alkoi jo reipastuakin ja kertoi minulle mukavia asioita heidän perheestään. Talutin pyörää ja kannoin reppua ja Heikki käveli vierelläni. Tulimme parkkipaikalle juuri samaan aikaan isän kanssa. Isä pakkasi pojan, repun ja polkupyörän autoon ja he lähtivät kohti kotia pistosta hoitamaan. Rauhallinen isäkin oli luottavainen siihen, että poika on varmaan taas jo huomenna koulussa ihan primakunnossa.

Tykkään siitä, että opettajilla on selvä toimintamalli tällaisia äkillisiä tilanteita varten. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että kun jotakin sattuu, asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Lukemisen harjoittelu kannattaa aina

Suomen kielen ja kirjallisuuden lukutunnilla sain mieluisan tehtävän: Minulle annettiin kolmen pojan ryhmä ja tehtäväni oli kuunnella, kun heistä kukin vuorollaan luki minulle ääneen. Pojat oli valikoitu sillä perusteella, että opettajat arvioivat juuri heidän eniten hyötyvän ääneenlukuharjoittelusta. Menimme vähän kauempana olevaan pieneen luokkaan, missä saimme olla ihan rauhassa. Jokaisella pojalla oli mukanaan kirjastosta lainattu, itse valittu kirja. Mukaan olivat päässeet Mauri Kunnaksen Suomen historia, Neropatin päiväkirja ja Homer Simpsonin sarjakuvaseikkailut.

Tunti alkoi takkuisesti: Ensimmäinen poika ilmoitti heti: ”Emmä haluu lukee ääneen. Emmä tykkää siitä.” Pääsimme kuitenkin alkuun, kun luin hänelle aika pitkän sivun kokonaan ja hänelle jäi vain pieni pätkä seuraavalta sivulta.

Toisia poikia ei noin tarvinnut houkutella ja tunti lähti kuin lähtikin ihan yhteistyöhenkisesti käyntiin. Kaikki pojat lukivat vuorotellen kirjoistaan pikkuisia pätkiä. Lukeminen alkoi tuntua mieluisammalta ja pojat pitivät hyvää huolta siitä, että lukuvuorot vaihtuivat oikeassa järjestyksessä. Kirjoissa oli vaikeitakin sanoja mutta niistäkin selvittiin: postitalonpoika, eläinlääkäriasema, pienoismalliliima. Korjailin muutamia väärin luettuja tai väliin jääneitä kohtia. Kehotin poikia kuuntelemaan toistensa lukemista. Kyllä he kuuntelivatkin, vaikka kuunteluvuorossa olleet välillä haahuilivatkin ympäri luokkahuonetta. Liikkuivat äänettömästi ja olivat tuolillaan, kun oma vuoro tuli. Ehkä pieni välikävely auttoi keskittymään omaan lukemiseen.

Loppujen lopuksi pojat viihtyivät ääneenlukutunnilla oikein hyvin ja kaikki ehtivät lukea yllättävän montakin tekstinpätkää kirjoistaan. Lupasin pojille, että ensi torstaina kokoonnumme samalla porukalla ja jatkamme siitä, mihin nyt jäätiin. Vastaukseksi sain hyväksyvää hyminää, niin sen ainakin tulkitsin.

Kerroin opettajille, kuinka hienosti tuntimme oli sujunut. Ulla-ope lähetti heti jokaisen pojan kotiin positiivisen Wilma-merkinnän: ”Motivoitunutta ääneen lukemista kouluvaarin kanssa.”

Pojat olivat merkintänsä kyllä ansainneet.

Kuvituskuvia aikaisemmilta lukutunneilta. Kuvien lapset eivät mitenkään liity tämän päivän kertomukseeni ääneen lukemisen harjoittelusta.

 

Tietotekniikkaa ja grillimakkaraa

  

iPadien jakaminen oppilaille kävi nopeasti,
käyttöönotto kesti pikkuisen kauemmin.

Nyt jaettiin padit!

Muistan, että kouluvuoden aloituspäivän, elokuun kymmenennen päivän aamusta oli kulunut vain 30 minuuttia, kun kuulin ensimmäisen kerran kysyttävän neljännen luokan opettajilta: Milloin saadaan padit? Alkusyksyn odotetuin koulupäivä oli vihdoin tänään, ensimmäisenä syyskuuta: Jokainen neljäsluokkalainen sai henkilökohtaiseen käyttöönsä kolmen vuoden ajaksi oman iPadinsa. Kolmasluokkalaisina he olivat käyttäneet vain yhteiskäyttöön tarkoitettuja ja koulussa säilytettäviä laitteita.

Malttamaton yleishälinä täytti luokkahuoneen, kun padeja alettiin lapsille jakaa. Yli kolmekymmentä oppilasta yritti edetä samanaikaisesti käyttöönoton vaiheesta toiseen ja seurata isolta näytöltä opettajan ohjeita. Ja vaiheitahan riitti. Ei ollut ihan yksinkertaista saada tehdasasetuksiin palautetut iPadit toimivaksi osaksi Turun kaupungin opetustoimen tietojärjestelmää. Mutta kyllähän se onnistui, muutamin poikkeuksin. Harmittavin poikkeus oli varmasti se, että yhden pojan padissa ei virtaa ollut kuin prosentin verran eikä sitä saatu käynnistymään ennen kuin tämä yhteinen käyttöönottovaihe oli jo ohi. Kahdella tytöllä oli laitteissaan muita ongelmia ja yhteinen käyttöönotto meni heiltäkin ohi. No mitäs opettajat heidän kanssaan sitten tekivät?  Antoivat ohjeen, joka sai tuskanhien nousemaan otsalleni: ”Menkääpä Maurin kanssa tuohon toiseen luokkaan ja koettakaa siellä saada laitteet toimimaan!”

Tässä hommassa asiantuntemukseni siis rajoittui siihen, että olin juuri vierestä seurannut ja vähän osallistunutkin käyttöönottoasennukseen järjestelmässä, minkä rakenteesta en tiennyt mitään. Mutta niin vain kävi, että rauhallisesti kahden fiksun tytön kanssa näytön ohjeita seuraten saimme kummankin iPadin toimimaan juuri niin kuin pitikin käyttäjätunnuksineen ja uusine salasanoineen. Se kolmas, tyhjäakkuinen padikin oli tässä vaiheessa jo saanut sen verran virtaa sisäänsä, että sekin saatiin käyttökuntoon. Kaikki kolme lasta pääsivät taas samaan vaiheeseen toisten kanssa, lataamaan tarvittavia sovelluksia.

 

Allekirjoitus tähän, kiitos!

Käyttöönottoon liittyi myös byrokratiaa: Jokaiselle jaettiin lomake, mihin tuli kirjoittaa iPadin sarjanumero, oma nimi ja allekirjoitus, jolla luvattiin käyttää iPadia huolellisesti ja ohjeitten mukaan. Siinäpä lapsille uusi ja outo asia: Mikä on allekirjoitus? Nimensä jokainen tietysti osasi tekstauskirjaimin kirjoittaa sille varattuun paikkaan mutta mitä tarkoittaa allekirjoitus? Kaunokirjoitusta osaamattomille lapsille annettiin ohjeeksi vain, että se on sellainen vapaamuotoisempi nimikirjoitus. Niitä sitten tehtiin.

Toinenkin aikuisille yleensä tuttu asia oli lapsille vieras: kaverin sukunimi. Varsinkin sellaiset lapset, jotka eivät koulun ulkopuolella ole keskenään tekemisissä, tuntevat toisensa vain etunimiltä. Tällaisen päätelmän tein, kun huomasin yhden tytön kysyvän vieressään istuvalta tutulta tytöltä tämän sukunimeä.

Oppilaitten joukossa on myös taitavia tietokoneen käyttäjiä. Mirja-ope näytti ruudulta, miten näytön taustakuvan voi vaihtaa mieleisekseen ja ihan sujuvasti näyttikin. ”Sen voi tehdä myös lyhyemmin”, sanoi yksi poika siihen. Saatuansa luvan hän peilasi paikaltaan oman iPadinsa näytön luokan isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi ja esitteli osaamansa oikotien samaan lopputulokseen kuin opettaja edellä. Hyviä tapoja kumpikin.

 

Hyvää ruokahalua!

Välillä vakavampikin huomio: Ruokapöydässä istuin kahden tytön ja yhden pojan pöydässä. Huomasin, että pojalla oli lautasellaan ruokaa minimaalisen vähän, vain sen verran, että lautanen hiukan likastui.  Kyselin, että miksi niin vähän ja eikö sinulle tule nälkä iltapäivällä. Aikuisen logiikalla en ymmärtänyt hänen perustelujaan enkä osannut jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Muuten tuo vähäruokainen poika pöydässäni vaikutti ihan kunnon pojalta. Hän kertoili minulle perheen harrastuksistakin.

Päätin ottaa ruokailuasian jossain sopivassa välissä opettajien kanssa puheeksi. Mitä tällaisen lapsen kanssa voi tehdä? Myöhemmin päivällä Ulla-ope sanoi, että Wilmassa ja vanhempainkokouksissa voidaan yleisellä tasolla kiinnittää vanhempien huomiota asiaan. Paljonkaan keinoja ei juuri ole. Muistin Raili-vaimoni kertoneen, kuinka hän 1950-luvulla oli joutunut jäämään ruokavälitunnilla sisälle lautasensa kanssa, koska ei ollut saanut normaaliajassa syödyksi koko annosta opettajan lautaselle kauhomaa tahmaista kaurapuuroa. Onneksi syömään pakottamista ei enää käytetä rangaistuksena. Tämän päivän ruoassa ei minun mielestäni ollut mitään vikaa.

 

Kenen joukoissa seisot?

Tarppi eli laavukangas oli kesäretkellämme koekäytössä.
Mainio hankinta koulumme vanhempainyhdistykseltä. Kiitos!

Viime viikolla teimme kaikkien kolmosnelosten kanssa yhteisen päiväretken noin puolen kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle. Ohjelmassa oli yhteistä tekemistä, tutustumista ja ryhmäytymistä. Ja tietenkin makkaran grillausta. Siellä koin mieleenpainuvan hetken, enkä nyt tarkoita sitä, kun ainoana porukasta kompuroin menomatkalla liukkailla männynjuurilla. 

Grillimakkarat olivat jo hetken aikaa olleet syömäkunnossa ja useimmat lapsista olivat jo saaneet ja syöneet ensimmäisensä. Silloin joku opettajista kysyi: ”Oletko Mauri jo saanut makkaran?” ”En ole vielä, kun odottelen tässä aikuisten vuoron alkamista.”

Silloin reipas tytön ääni ilmoitti nuotion ympäriltä: ”Mauri lasketaan lapsiin!”

Melkein liikutuin, kun nousin makkaraani hakemaan.

 

 

 

Koulua käydään jo!

Kohta on jo kaksi kouluviikkoa syyslukukaudesta takana. Kolmosnelosten korttelissa on tänä vuonna hiukan vähemmän oppilaita kuin viime lukuvuonna, ei enää yli kahdeksaakymmentä vaan reilut kuusikymmentä oppilasta. Opettajien kuorma ei ole vähentynyt, sillä neljän sijasta meillä on nyt vain kolme luokanopettajaa. Heidän lisäkseen on sitten aineopettajia ja eritysopettajia. Hyvin on työ kuitenkin lähtenyt käyntiin, sillä yhden opettajan kommentin mukaan muita merkittäviä ongelmia ei ole ollut kuin elokuiseen hellejaksoon täysin alimitoitettu koulurakennuksen ilmanvaihto. Koronarajoituksia ei ole. Havahduin siihen, että meidän uudet kolmasluokkalaisemme ovat aikaisemmat kaksi kouluvuottaan viettäneet koronarajoitusten alla. Heillä on siis vasta nyt alkamassa elämänsä ensimmäinen normaali kouluvuosi.

Kouluvaarina olen koulussa useimmiten torstaisin. Se oli opettajien toivomus ja sopi minulle oikein hyvin. Viime torstaina esittäydyin korttelimme väelle, josta siis puolet oli kokonaan uusia tuttavuuksia ja toinenkin puoli, nykyiset nelosluokkalaiset aika vieraita, koska vaaripäiväni viime vuonna olivat olleet melko satunnaisia. Kerroin asuvani Uittamolla ja aika moni joukosta kertoi omien isovanhempiensakin asuvan siellä. Taitaa olla tulossa ikäihmisten asuinseuduksi tuo Uittamo, vaikka mekin olemme asuneet siellä vasta 40 vuotta.

Harrastuksistani mainitsin ainakin matkailun. Yksi poika kysyi, monessako maassa olen käynyt. Vastasin, että ehkä noin 18–20 maassa. Se ei hänen mielestään ollut paljon mitään: ”Sinä olet noin vanha ja käynyt noin vähän. Vaikka olen näin pieni, olen käynyt jo 16 maassa.” Mihin vielä poika ehtiikään…

Esittelyssäni kerroin yhden tavoitteeni tälle lukuvuodelle olevan, että oppisin heidät kaikki tuntemaan etunimeltä. Sain siihen hiukan jo harjoitusta, kun kirjoitin työpöytäkarttaan (eli istumajärjestykseen) siitä vielä puuttuneet nimet. Taas huomasin, että nimivalikoima on todella laaja. On siinä minulla opettelemista!

Tiesitkö, että marsu elää keskimäärin neljävuotiaaksi? En minäkään, ennen kuin yksi tyttö sen minulle ruokapöydässä kertoi. Hänellä oli ollut lemmikkinä jo monta marsua. Vieressä istunut poikakin muisti, kuinka heidän ollessaan alemmalla luokalla tyttö oli koulussa kovasti itkenyt ja surrut silloin kuollutta marsuaan. Nykyinen lemmikki oli vahvasti nyt elossa.

Tästä alkavat nelosten puukäsityöt:
Lauta poikki oikeasta kohdasta.

Neljäsluokkalaiset eivät taida tuntea käsitettä ”puujalkavitsit”. Ainakaan yhtään sellaista ei lentänyt ilmoille, kun he aloittivat tämän syksyn puukäsityöt. Tavoitteena on saada aikaan kestävät ja toimivat puujalat. Mittaus- ja sahaushommilla aloitettiin ja laitan kyllä tänne kuvan, kun ensimmäisillä puujaloilla sitten aikanaan kävellään!

Tule kouluvaariksi!

Syvälahden ensimmäisen ja toisen luokan oppilailta puuttuu kouluvaari. Siellä viime vuonna vaarin hommia oli tehnyt mukava aviopari, joka oli Mannerheimin Lastensuojeluliiton lukumummo- ja -vaaritoiminnasta laajentanut omaa kenttäänsä kaikenlaisiin ”tavallisiin” kouluvaariaskareisiin. Tänä syksynä heistä ei ole kuulunut mitään. Tuon korttelin Elli-ope kyseli minulta, tuntisinko jonkun sopivan. Suoralta kädeltä ei tullut ketään mieleeni. Niinpä sovimme, että julistamme kouluvaarin paikan avoimeksi tässä blogissani:

Pidätkö lapsista? Haluatko tehdä
antoisaa vapaaehtoistyötä heidän hyväkseen? Haluatko olla avuksi ja iloksi sekä lapsille että heidän opettajilleen? Tule kouluvaariksi Hirvensaloon Syvälahden koulun eka- ja tokaluokkalaisille!

Kouluvaarien tavoitteena on edistää lasten kehittymistä oman kouluyhteisönsä aktiivisina, myönteisinä ja muut huomioon ottavina jäseninä, tuottaa lapsille koulutyössä onnistumisen kokemuksia ja toimia kaikille lapsille yhteisenä ja luotettavana isovanhempien sukupolven edustajana.

Työn painopiste on nykypäivässä, siis onnistumiskokemusten tuottamisessa ja yhteisöön kuulumistaitojen kehittämisessä. Tavallisimmin kouluvaari on koulussaan yhtenä päivänä viikossa 4–6 tuntia kerrallaan. Vakiopäivä sovitaan opettajien toivomukset ja vaarin muut menot yhteen sovittaen. Työ tehdään ”ruokapalkalla” ja lounas syödään oppilaitten kanssa ruokatunnilla. (Se on mainio hetki tutustua oppilaisiin paremmin!)

Kouluvaarihakijalta edellytetään yhtä suosittelijaa (vanhempi kouluvaari tms.) sekä puhdasta rikosrekisteriä samalla tavalla kuin kaikilta lasten kanssa työskentelemään ryhtyviltä henkilöiltä, vaitiolositoumusta ja kohtuullista terveyttä. Kouluvaarit ry hankkii rikosrekisteriotteen hakijan suostumuksella. Toistaiseksi kaikki yhdistykseemme kuuluvat kouluvaarit ovat eläkkeellä olevia miehiä. Toimintaan perehdytetään ja usein aluksi on mukana kokeneempi kouluvaari.

Jos tämä iloa omaankin elämääsi tuottava toiminta lasten parissa kiinnostaa, lähetä yhteystietosi osoitteeseeni mauri.kivela@pp.inet.fi  niin saamme prosessin liikkeelle. Jos toiminta kiinnostaa, mutta haluaisit vaariksi johonkin toiseen kouluun, ota siinäkin tapauksessa yhteyttä!

 

 

Mielikuvitus lensi luokassa ja metsässä!

Ryhmätyönä syntyi hauskoja animaatioita.

Animaatiot elävät!

Minun lapsuudessani käytiin elokuvateattereissa katsomassa piirrettyjä elokuvia. Niissä aikuisten tekijöitten suurissa studioissaan luomat hahmot seikkailivat jännittävissä kertomuksissa. Oli Mikki Hiirtä, Aku Ankkaa, Isoa Pahaa Sutta, Sylvester-kissaa, Tipi-lintua ja vaikka mitä.

Ajat ovat muuttuneet: Nyt lapset tekevät animaatioseikkailuja ihan itse! Kolmoset jatkoivat jo aiemmin aloittamiaan projekteja itse luomine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Parin, kolmen hengen ryhmissä tehtävät videopätkät taisivat olla yksi tämän lukuvuoden mieluisimmista koulutehtävistä. Luokassa oli reipas tekemisen meininki ja melkein valmistakin alkoi jo tulla. Uskomattoman taitavia iPadin ja iMove-sovelluksen käyttäjiä nämä tämän päivän waltdisneyt ovat. He ovat siis kolmasluokkalaisia ja täyttävät tänä kalenterivuonna vasta kymmenen vuotta!

 

Pieniä ilonaiheita tänään

Yhden pojan kanssa opettelimme kasvojen osien nimiä englanniksi, silmät, korvat, otsa ja mitä näitä nyt onkaan. Muistin, että pari viikkoa sitten olin valvonut hänen matikankoettaan, minkä hän koepäiväksi sattuneen poissaolon takia joutui tekemään erikseen. Nyt kesken enkun harjoitusten kysyin matikan kokeesta saatua numeroa. ”Kahdeksan plus”, poika vastasi. Ymmärsin, että se oli mennyt paljon paremmin kuin aikaisemmat kokeet. Silmät loistivat tyytyväisyyttä tulokseen.

Ruokalan jonossa satuin yhden tytön perään, joka muutama vuosi sitten oli ollut kolmosnelosten luokalla kouluvaariurani alkuaikoina. Muistin hämärästi, että joitakin vastuksia hänen koulunkäynnissään oli silloin ollut. ”Nyt sujuu hyvin”, tyttö vastasi kysymykseeni sen näköisenä, että muinainen tilanne oli oikeasti korjaantunut. Hän kertoi myös harrastuksistaan ja kirjoista, joita hän oli viime aikoina lukenut. Mieltäni lämmittivät tytön puheet.

Alakoulun opettajat olivat monien vaiheitten jälkeen saaneet ensi lukuvuoden lukujärjestyksen valmiiksi. Olin ilmoittanut heille, että mielelläni jatkaisin tulevien kolmosnelosten vaarina kahden nykyisen ja yhden uuden opettajan kanssa. Heille se sopi ja päivänkin he olivat jo ajatelleet valmiiksi, torstaisin niin kuin tänäkin vuonna. Mainio juttu!

Kauan on kestänyt, ennen kuin minusta ja oppilaista on tullut niin hyviä tuttuja, että minulle kerrotaan kotiasioista. ”Meille tulee kissa”, kertoi minulle ilouutisen yksi neljäsluokkalainen. ”Meidän isällä on ihan samanlainen höylä kuin tämäkin”, näytettiin minulle käsityötunnilla. Nyt kun koronan jälkeen olen taas voinut käydä koulussa säännöllisesti viikoittain, olemme vähitellen tulleet paremmiksi tutuiksi keskenämme. Olen vähän kuin päässyt porukkaan sisälle, kun minultakin on tultu kysymään neuvoja tai kun olen yhden tai kahden oppilaan kanssa kerrallaan hionut heidän englannin tai matikan taitojaan ja välillä jutellut heidän kanssaan vähän läksyjen ohitsekin.

 

Ronaldo vai Messi?

Monenlaista kouluvaarilta kysytään: Kaksi poikaa tuli välitunnilta suoraan minun luokseni ja sen enempää johdattelematta aiheeseen kysyivät: Ronaldo vai Messi? Vastasin miettimättä, että Ronaldo. Se olikin oikea vastaus kummankin pojan mielestä. Christiano Ronaldo siis ON maailman paras jalkapalloilija!

Lasten on vaikea hahmottaa vanhempien ihmisten ikää: Musiikkitunnilla koottiin tietoja klassisen musiikin suurista säveltäjistä. Yhdellä ryhmällä aiheena oli Pjotr Tshaikovski (1840–1893). ”Elitkö sinä silloin, kun Tshaikovski eli?” kysyivät pojat. Kerroin, että en sentään ihan niin vanha ole, vaikka jo eläkkeellä olenkin.

 

Metsään meni, ainakin kakkoskolmosten tutustumisretki!

Nyt torstaina sattui olemaan päivä, jolloin ensi syksyn kolmasluokkalaiset kävivät tutustumassa meidän kortteliimme, siis heidän tulevaan kortteliinsa. Nykyiset kakkosluokkalaiset hiukan jännittivät tulevaa ympäristöään mutta heidän oppaansa, nykyiset kolmasluokkalaiset olivat tavallistakin touhukkaampia meidän tilojamme esitellessään.

Tiloihin tutustumisen jälkeen lähdettiin porukalla ulos tutustumaan toisiimme. Pitkässä jonossa joka toisena kakkoset ja joka toisena kolmoset kuljimme jyrkkää rinnettä ylös golfkentän takaiseen mäntymetsään. Siellä toimi varsin hyvin opettajien yksinkertainen ohje: ”Leikkikää pienissä ryhmissä yhdessä mitä haluatte ja keksittekään, kunhan ryhmissänne on oppilaita kummaltakin luokalta.” Ryhmät syntyivät nopeasti. Olin iloisesti yllättynyt, kun vanhaa tuttua kirkonrotta-leikkiäkin leikittiin isolla joukolla melkein koko sen tunnin ajan, minkä metsässä vietimme. Lämpimässä kesämetsässä touhuten aika kului todella nopeasti!

Kakkoset ja kolmoset metsään menossa.

Veljekset Hiidenkivellä? Ei, vaan pojat yhdessä leikkimässä.

Itse erehdyin menemään ostoksille neljän tytön (kaksi kakkosta, kaksi kolmosta) perustamaan kebab-ravintolaan. Ahneuksissani söin sammaleesta ja muusta karikkeesta valmistetun annoksen ennen kuin ymmärsin kysyä sen hintaa. ”Yhdeksän miljoonaa euroa. Jos et maksa, joudut vankilaan ja tiskaamaan!” Kukkarossani ei sattunut juuri nyt olemaan ihan tarpeeksi euroja ja yritin hätäpäissäni kerätä puuttuvaa summaa tarjoamalla ravintolanpitäjille viimevuotisia lehtiä ja ruohoja. Ei kelvannut, vaan jouduin seisomaan hiljaa paikallani kahden männyn välissä. Rangaistuksen pituudeksi ilmoitettiin kolme vuotta ja rangaistusajan evääksi sain maahan pudonneen männynoksan. Minulle luvattiin vapaus, jos saisin houkuteltua paikalle lisää ostajia. ”Hae Mirja!” Sain Mirjan, yhden opettajistamme, houkuteltua paikalle. Mirja onnistui ostoksissaan paremmin kuin minä. Hän ei joutunut vangiksi tilalleni vaan minut vangittiin uudestaan. Tämä hassutteluleikki oli tytöistäkin varmaan ihan hauskaa, koska he halusivat vielä sitä jatkaa koulun pihallakin. Siinä vaiheessa olin jo ihan puhki ja minun oli pakko mennä kouluun sisälle hörppäämään ihan oikeaa vettä.

Muuten metsäretki kyllä onnistui aivan mainiosti ja varmasti tulevat kolmas- ja neljäsluokkalaiset tuntevat nyt toisensa paljon paremmin kuin ennen retkeä.

 

Näitten kevätlukukauden viimeisten merkintöjen myötä toivotan kaikille oikein hyvää kesää.

Syksyllä jatketaan!

Kouluvaari Mauri

 

 

 

 

 

 

Kevätretki sillan alle

 

”Heippa Mauri! Kolmoset lähtevät torstaina linturetkelle ruoan jälkeen, ihan vaan kävellen tuohon sillan pieleen. Lapsille ohjeistus on, että mukaan saa ottaa lintukirjan, kiikarit, istuinalustan, vesipullon ja herkkuja evääksi. Tervetuloa mukaan siis!”

Tällaisen vastustamattoman kutsun sain alkuviikosta Ulla-opettajalta. Totta kai lähdin mukaan! Repussani olivat kaikki nuo kutsussa mainitut varusteet, kun torstaiaamuna kouluun menin. Aamun pari tuntia ja ruokailu sujuivat tavalliseen tapaan ja sitten lähdettiin. Tai ei ihan heti lähdetty, vaan ensin luokassa tarkistettiin, onko kaikilla riittävästi varusteita. Eipä ollut, mutta onneksi koulusta löytyi lisää: Istuinalustoja otettiin mukaan ja mikä itseni yllätti, niin kiikareita lainattavaksi löytyi koulusta toistakymmentä kappaletta. Niitä riitti kaikille halukkaille, sillä monella oli kotoa tuodut kiikarit mukanaan. Kiikareitten sijasta yhdellä tytöllä oli mukanaan luuppi, jolla pystyi tarkastelemaan kasvien lehtiä ja muita luonnon pienimpiä ihmeitä. Hyvä idea! Eväitä taisi olla kaikilla, se oli tärkeää.

Oppilaat olivat saaneet kutsua kotiväkeään mukaan retkellemme ja pihalla meitä odottivatkin yhden tytön äiti sekä pari miestä, vaareja tai isiä, en ottanut siitä selvää, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan.

Parijonossa lähdimme kaikki yli kolmekymmentä syvälahtelaista kulkemaan kohti tavoitettamme, Hirvensalon sillan saaren puoleista päätä. Sinne oli matkaa noin 700 metriä. Autoilijat antoivat meille liikenneympyrässä kauniisti tietä ja kommelluksitta saavuimme perille. Kaivoimme kiikarit silmillemme ja aloimme tähyillä Pitkänsalmen rantojen elämää.  Lähellä uiskenteli ja lenteli ainakin muutamia sorsia ja kauempana näimme upean joutsenpariskunnan. Hetken aikaa rannan elämää kiikaroituamme asetuimme syömään eväitämme sillan alle.

Siistiä!

Erityisen kunniamaininnan haluan antaa niille kahdelle pojalle, jotka jo koulusta olivat pyytäneet mukaansa roskapussit, joihin he sitten keräsivät erityisesti täältä periltä löytyviä roskia. Heidän roskakävelynsä oli erinomainen idea! Hirvensalon sillan alusta jäi varmasti siistimpään kuntoon kuin mitä se oli sinne tullessamme. Eikä sillekään pojalle tullut kotona mitään moitteita, joka hetkeksi hukkasi oman kiikarinsa linssinsuojuksen. Kävin sitä yhdessä hänen kanssaan etsimässä ja se löytyikin juuri siltä paikalta, missä hän oli kiikarinsa esille ottanut.

Runsaan tunnin kestänyt retkemme oli oikein mukava kokemus. Kahdentoista aikaan olimme takaisin koulun pihalla, palautimme lainatut varusteet ja välitunti alkoi.

 

Kuinka ihmeessä tehdään toimiva lukujärjestys?

Välitunnin aikana alakoulun opettajat suunnittelivat ehdotustaan ensi lukuvuoden lukujärjestykseksi ja opettajien keskinäiseksi työnjaoksi, siis kuka mitäkin millekin ryhmälle opettaa. Tai niin ainakin ymmärsin, vaikka paljon mitään en keskustelusta ymmärtänytkään. Suunnittelutehtävä oli tullut rehtorilta jokin aika sitten saatesanoilla ”oppilaitten etu ensin ja opettajien henkilökohtaiset toivomukset sen jälkeen kohtuullisesti huomioon”. Muitakin ehtoja on, esimerkiksi koulupäivän maksimipituudet sekä käsite ”lukitut tunnit”. Niihin ei voi koskea. Opettajia on kymmenen ja oppilaita alakoulussa yli kaksisataa. Ei ole helppoa lukujärjestyksen teko, ei todellakaan!

 

Vain pientä auttamista enkun tunnilla

Luontoretken jälkeen toinen päivän hyvistä kokemuksista oli kolmosten enkun tunti heti tuon välitunnin päätyttyä (puoli luokkaa, viitisentoista oppilasta). Kun tunti alkoi, seisoskelin hetken luokan ovella ja siirryin kohta luokan takaosaan, kun huomasin siellä tyhjän tuolin. Sieltä näin paremmin, mitä tehtäviä näytöllä kulloinkin oli menossa. Vähän ajan kuluttua huomasin, että minua lähinnä istuvalle pojalle oli vielä jäänyt paljon käyttämätöntä energiaa tuon luontoretken jälkeen. Nyt hän käytti sitä tuolillaan pyörimiseen, ylimääräiseen hääräämiseen ja viittaamatta vastaamiseen. 

Liikahdin ”pyörätuolini” kanssa ihan pojan viereen, katselin hänen harjoituskirjaansa ja odottelin reaktiota lähestymiselleni. Joskus tällaisissa tapauksissa oppilaan kehonkieli kertoo, etten nyt varsinaisesti ollut tervetullut hänen touhujaan seuraamaan mutta niin ei nyt käynyt. Huomasin, että yhteen lauseeseen hän oli kirjoittanut ”have” vaikka oikein olisi ollut ”has”. Pyysin häntä katsomaan, olisiko siinä lauseessa jotakin korjattavaa. Poika katsoi hetken, huomasi virheensä ja korjasi sen. Olemus kertoi, että hän oli tyytyväinen minulta saamaansa vinkkiin.  Sen jälkeen kaikki alkoikin mennä rauhallisempaan suuntaan. Hän halusi vastata vielä montakin kertaa Suvi-opettajan kysymyksiin mutta nyt hän malttoi viitata ja odottaa lupaa puhumiseen.  Lempiaiheestani, käsialasta vaihdoimme pojan kanssa muutaman sanan. Hänellä oli kohtalaisen selvä käsiala mutta nopeasti kirjoitetut kirjaimet olivat valtavan suuria eivätkä lauseet mahtuneet niille varatuille riveille vaan kiertelivät pitkin marginaaleja.

Kun tunti ja koko koulupäivä päättyi, poika sattui jäämään viimeisenä luokkaan minun ja Suvi-open kanssa. Suvi kiitteli häntä siitä, että hän oli ollut nyt rauhallisempi kuin aikaisemmilla tunneilla ja malttanut hyvin viitata silloin, kun oli jotakin asiaa. Oppilas otti opettajan palautteen vastaan tyytyväisin ilmein.

Poika tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.

Mutta sitten Suvi alkoi kiitellä minuakin, vaikka mielestäni oikeasti en ollut tehnyt muuta mainittavaa kuin näyttänyt pojalle hänen väärin kirjoittamansa harjoituslauseen. ”Sinä osaat aina hyvin löytää sen oppilaan, joka tunnin aikana tarvitsee erityistä huomiota”, hän sanoi. En saanut sanotuksi, että omasta mielestäni olin siirtynyt luokan perälle vain nähdäkseni paremmin, mitä taululla lukee. Mieleeni tuli kyllä siinä Suvin sanoja kuunnellessani myös hänen aikaisempi kommenttinsa, jonka on sanonut myös kouluvaarikummini Reino Hurri: ”Läsnäolo riittää.” Eikä sitä aina edes huomaa.

Vaari tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.