Kolmosneloset jalkapallomaaottelussa

Kolmetuhatta katsojaa Kupittaan jalkapallostadionilla seurasi, kuinka Syvälahden koulun kolmosnelosten edustajat torstaina 7.9. saattoivat Suomen ja Islannin alle 21-vuotiaat pelaajat kentälle ystävyysottelun alkaessa. Käsi kädessä meidän noin kymmenvuotiaat ja maajoukkueitten parikymppiset pelaajat kävelivät ryhdikkäästi katsomon eteen ja kuuntelivat rivissä seisten kummankin maan kansallislaulut ennen kuin peli alkoi.

Onni suosi arvonnassa

Kuinka tähän oli tultu? No, Fölin vuorobusseilla, mutta valmistelut olivat alkaneet jo paljon aikaisemmin. Turun kaupungin ideana oli syntynyt ajatus, että kutsutaan pääkatsomo täyteen koululaisia tätä ystävyysottelua seuraamaan. Ottelun alkuseremonioihin kuuluu, että juniorit saattavat pelaajat kentälle, kun peli alkaa. Jossakin päin Turun perusopetuksen hallintoa oli sitten päätetty järjestää arvonta, minkä voittajaluokka pääsisi saattamaan Suomi-Islanti -ottelun pelaajat kentälle. Tässä arvonnassa voittajaksi nousi Syvälahden koulun kolmas ja neljäs luokka. Mahtava tuuri! Miten sitten valittiin noin 60:stä oppilaasta ne noin 25, jotka kentälle tarvittiin? Taas arvottiin, ensin kolmannen luokan tytöistä, sitten kolmosen pojista ja vastaavasti nelosen tytöistä ja nelosen pojista saattajiksi pääsevät. Nekin, joita ei arvottu saattajiksi, pääsivät kyllä tapahtumaan mukaan, katsomoon luomaan suuren urheilujuhlan tunnelmaa yhdessä Turun muitten koululaisten kanssa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Mirja-opettaja ja minä, me liikuimme saattajiksi arvottujen lasten kanssa Kupittaalle Fölin busseilla. Kulku oli sujuvaa, lapset olivat tottuneita bussien käyttäjiä ja osasivat tietenkin olla siivosti matkat mennen tullen. Bussin vaihto Kauppatorilla ei tuottanut ongelmia. Kupittaalla ensimmäiseksi söimme kaikki eväät ennen stadionille menoa, koska katsomoon ei saa omia eväitään tuoda, ei syötävää eikä juotavaa. Toinen kouluvaarimme, Ilpo, löysi meidät stadionin takaa nurmikolta ja liittyi joukkoomme. Ilpolla ja minulla oli tyylikkäät kouluvaari-heijastinliivit yllämme. Samankaltaiset olivat myös stadionin järjestyksenvalvojilla. Järjestysmiesten edustaja tuli pyytämään, että ottaisimme liivit pois ennen stadionille menoamme, jotta meitä ei luultaisi oikeiksi järjestysmiehiksi. Meillä heijastinliivit ovat yleensä retkillä päällämme siksi, että lapset tarvitessaan näkisivät jo kauempaa, missä on aikuinen. Emme protestoineet ja otimme liivit pois.

Kiitettävä onnistuminen!

Ennen seremonioiden alkua meidät ohjattiin pukuhuoneeseen vanhimman katsomon alle. Siellä lapset vaihtoivat ylleen yhtenäisen asun, housut, paidan ja sukat. Oppaamme selittivät lapsille tarkasti, mitä reittiä ensin kuljetaan kentän reunaa urheilijoitten portille ja sieltä sitten pelaajien kanssa kentälle ja seremonioitten jälkeen kentältä pois. Yksi kävelyharjoituskerta riitti, kun se meni ihan hyvin. Odotuksen mukavaa jännitystä ei suinkaan vähentänyt tieto siitä, että saattajat varmasti näkyvät myös televisiossa. Yle Areena lähetti ottelun suorana ja se on sieltä katseltavissa vielä pitkän ajan.

Ottelun alkuun oli vajaa kymmenen minuuttia, kun kävelimme parijonossa kentän reunaa toisen maalin takaa urheilijaportille pääkatsomon eteen. Katsomossa oli jo reipas tunnelma ja oma oloni oli jotenkin epätodellinen: Tämmöiseenkin paikkaan voi kouluvaarina päästä, saattajien jälkipään valvojaksi! Ja yleisö taputtaa... Jäin katsomon eteen urheilijaportin viereen odottelemaan huippuhetkeämme.

Seremonia onnistui aivan nappiin. Kaikki tiesivät paikkansa ja reittinsä, vain yksi pojistamme meinasi palatessaan mennä urheilijaportista takaisin katsomon taakse, vaikka me muut olimme jääneet siihen viereen katsomon eteen. Hän itsekin naureskeli kömmähdykselleen. Parijonossa kävelimme takaisin pukuhuoneeseemme, missä alkoi iloinen puheensorina. Hyvin osasimme!

Mirja-ope kehotti painamaan tämän kokemuksen mieleen, sillä emmehän tiedä, onko meidän joukossamme nyt joku, joka kymmenen vuoden kuluttua onkin tuolla pelaajien joukossa ja jota silloin joku pieni kymmenvuotias on kentälle saattamassa.

 

 P.S. Kumpi voitti? Ensimmäisellä puoliajalla ei tehty yhtään maalia. Toisella puoliajalla tehtiin ja tilanne juuri ennen loppua oli 2–2. Ottelun viimeisellä minuutilla Islanti onnistui tekemään vielä yhden maalin ja voitti koko ottelun 3–2. Ei se mitään, upea tapahtuma joka tapauksessa!

P.P.S. Kuvaajat: Ylempi kuva Ilpo. Alempi kuva Mirja.

Ystävyydestä ja ötököistä

Kuka meistä on nyt viltin alla?

Mistä tunnet sä ystävän?

Keskustelimme elämäntaidon tunnilla ystävyydestä. Minkälainen ero on käsitteillä koulukaveri, kaveri ja ystävä? Lasten mielestä hyvällä ystävällä on aikaa sinulle, hän on kiltti, rehellinen ja luotettava, ei kiusaa eikä jätä ulkopuolelle. On mielestäni tosi tärkeätä, että näistä asioista puhutaan heti lukuvuoden alkupäivinä. Ystävyys kehittyy myös leikkimällä: Luokassa oli parikymmentä oppilasta ja leikimme ”kenet mörkö on syönyt?” -leikkiä. Ensin käveltiin ympäri luokkaa. Musiikin loputtua kaikki paitsi yksi leikkijöistä menivät mahdollisimman pieneen kippuraan lattialle ja se yksi sitten laittoi ison viltin valitsemansa leikkijän päälle. Muut saivat nousta ylös ja yrittää mahdollisimman nopeasti tunnistaa, kuka viltin alla piileskeli. Leikki oli hauska ja pian lapset keksivät, kuka luokkakavereista puuttui. Kouluvaarin tunnistamiseen viltin alta kului korkeintaan kolme sekuntia, vaikka yritin olla siellä tosi pienessä kippurassa.

 

Olematon kouluvaari

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla pääsin taas yhteen mukavimmista puuhistani, mitä minulle täällä koulussa vastaan on tullut. Sain kuunnella, kuinka muutamat lapset yksi kerrallaan kehittivät lukutaitojaan lukemalla minulle ääneen. Tilanteen koki jännittäväksi yksi kolmannen luokan tytöistä. Ujostellen hän sanoi: ”Olen lukenut ääneen vain kotona isälle ja äidille”. Sain hänet kuitenkin houkuteltua aloittamaan Tuhkimo-satukirjansa lukemisen.

Muutaman kappaleen jälkeen, jotka sujuivat hitaasti mutta virheettömästi, hän toisti taas tuon kommenttinsa. Olin aistivinani, että hänellä oli kyllä lukuhaluja mutta vieraalle ihmiselle lukeminen vain jännitti kovasti. Sitten hän keksi aivan loistavan ratkaisumallin tilanteen helpottamiseksi: ”Mä luen ääneen niin kuin sä et olisikaan siinä.” Ehkä lukunopeus hiukan parani, ainakin tytön olemus rentoutui ja kaikki oli paremmin kuin lukuhetken alussa. Eikä se nyt kouluvaarin itsetunnon päällekään kovin paljon käynyt, että homma alkoi sujua, kun vaari kuviteltiin pois tieltä häiritsemästä.

Ystävän kanssa on kiva tutkia luontoa.

Ihanat ja inhottavat ötökät

Täällä on hepokatti luupin alla!

Ympäristöopin tunnilla oltiin pihalla. Tehtävänä oli löytää pieniä ötököitä, saalistaa ne varovasti ja kiusaamatta valkoisen paperinpalan päälle ja tutkia otuksia sitten lähemmin luupin kanssa. Ötökkänäyttely kerättiin pihan asfaltin päälle, luuppien alle. Kun hyönteisiä oli tarpeeksi tutkittu, ne täytyi palauttaa vahingoittumattomina takaisin luontoon. 

Yhden luupin alla oli hepokatti, jonka palauttaminen parinkymmenen metrin päähän ruohikkoon tuntui parista tytöstä hankalalta ja vähän inhottavaltakin. Autoin heitä ottamalla hyvällä tuurilla hepokatin kiinni kahdella kädellä ja näytin, että sieltä se pilkistelee ehjänä sormieni raosta. Yksi tytöistä olisi halunnut ottaa sen käteensä mutta en antanut, vaan laitoin omat käteni hänen kädelleen, hepokatti edelleen kourieni sisällä. ”Iik! Mulla on hepokatti kädessäni!” hän silti kiljui niin kuin ei mitään sen inhottavampaa voisi maailmassa ikinä ollakaan. Tosiasiassa siis hänen pienessä kädessään olivat kouluvaarin isot kourat ja niiden sisällä ötökkä, joka sitten loppujen lopuksi pääsi onnellisesti ehjänä omaan ruohikkoonsa.

Ykköskakkoset saivat oman kouluvaarinsa

Sattui niin onnellisesti, että yksi kouluvaaritoiminnasta kiinnostunut henkilö oli juuri hyväksytty yhdistyksemme jäseneksi mutta hänelle ei ollut vielä nimetty omaa koulua. Niinpä kävin tämän ehdokkaan esittelemässä Marko-rehtorille ja ykköskakkosten opettajille. Keskustelut johtivat siihen, että Ilpo-vaari lupasi aloittaa ”työnsä” meillä seuraavana torstaina. Esittelypäivänsä loppuosan hän oli kanssani kolmosnelosilla seurailemassa, miten vaarin päivä siellä kului.  Kaikille vanhemmille tiedoksi: Jokaisesta kouluvaariksi pyrkivästä tehdään aina lakisääteinen taustaselvitys, sama mikä lasten kanssa palkkatyötä tekeviltäkin edellytetään. Rikosrekisterimerkintöjä ei saa olla. En tiedä, että sellaisia koskaan kenelläkään vaariehdokkaalla olisi ollutkaan.

 

 

Älä kiusaa tee!

 

 Yksi tärkeimmistä säännöistä on se, että ketään ei saa kiusata!

Syvälahden kolmosnelosten uusi lukuvuosi alkoi. Ensimmäisellä ympäristöopin tunnilla keskityttiin oppilaitten lähimpään työympäristöön eli siihen, miten omassa luokassa ja koko koulussa käyttäydytään. Miksi yhteisiä sääntöjä tarvitaan ja mikä on tärkein sääntö? ”Että ei kiusata toista!” Sen tiesivät kaikki. Asiasta on lasten kanssa puhuttu monta kertaa, toisten kanssa kahden, toisten kanssa jo kolmen vuoden aikana. Kolmosnelosten yhteishenki ja opiskeluinto vaikuttavat näin alkusyksystä oikein hyviltä. Viime lukuvuonna näin muutaman kerran, kuinka opettajat tarttuivat todella jämäkästi ja nopeasti kiusaamistapauksiin, joita hyvässäkin koulussa aina joskus sattui. Kiusaaja, kiusattu ja opettaja istuivat yhteisen pöydän ääreen ja selvittivät puhumalla, mitä oli tapahtunut ja miten mennään tästä eteenpäin. Toivottavasti alkavana lukuvuonnakin kiusaamistapaukset pysyvät mahdollisimman lähellä nollaa.

 

Kuka pelkää...mitä se nyt olikaan? Ai niin, mustekalaa! En minä ainakaan...
Varsinaisesti vitoskutosten opettajana toimiva Timi
oli mukanamme aamupäivän liikuntatunnilla.

Tuttuja ulkoleikkejä

Tiistaipäivän lukujärjestyksessä oli myös ulkoliikuntaa. Menimme koulun pihalle kolmeen eri ryhmään leikkimään minullekin ennestään tuttuja leikkejä. Minun lapsuudessani leikittiin ”peilissii”, nykylapsille se on ”peili”. Siinä yksi lapsista on selkä muihin leikkijöihin kääntyneenä, ja toiset yrittävät lähestyä häntä niin, ettei tuo yksi leikkijä nopeasti päätä kääntäessään näkisi kenenkään liikkuvan.

Toinen leikki on aikojen muuttuessa joutunut muuttamaan nimeään. ”Kuka pelkää mustaa miestä?” on nykyään nimeltään ”Kuka pelkää mustekalaa?” vaikka alkuperäinen nimi ei todennäköisesti viittaakaan mihinkään ihonväriin vaan nokipoikaan, mustanaamaiseen nuohoojaan, joka yllättäen saattoi ilmaantua talojen pihoille ja katoille tärkeää paloturvallisuustyötään tekemään.

Kolmannen leikin nimeä en enää muista, mutta siinä lapset seisoivat ison ympyrän kehällä selkä ulospäin. Yksi käveli heidän takanaan reippaasti ja pudotti huomaamattomasti jonkun kohdalla merkkitikun maahan. Merkatun piti sillä sekunnilla lähteä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin tikun pudottaja ja yrittää ehtiä ensimmäisenä nyt tyhjänä olevalle paikalleen. Jos hävisi, joutui kiertämään tikun pudottajana. Vauhti oli hurja mutta törmäyksiltä onneksi vältyttiin. Ja kivaa oli jokaisessa leikkiryhmässä, sen näki lasten iloisista ilmeistä. Olin suunnilleen näitten lasten ikäinen, kun omien koulukavereitteni kanssa leikimme näitä ihan samoja leikkejä. Ja muitakin: kymmenen tikkua laudalla, ”natussii” ja mitä niitä nyt olikaan… Siitä on muutaman vuoden päästä jo seitsemänkymmentä vuotta, kylläpä aika rientää!

 

Lisää kouluvaareja kaivataan

Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä olin opettajainhuoneessa törmännyt kahteen ykköskakkosten opettajaan, jotka minut nähdessään alkoivat aktiivisesti houkutella minua heidän korttelinsa kouluvaariksi. ”Meillä ei viime vuonnakaan ollut ketään!” Olin kuitenkin jo luvannut kolmosnelosten opettajille, että jatkan tämän lukuvuoden heidän kanssaan. ”Ole edes joka toinen viikko meillä!” Se ei oikein toimi, koska sillä tavalla ei tule lapsille riittävän tutuksi ja läheiseksi. ”No hommaa sitten joku kaverisi tänne!” Tämän ajatuksen pistin korvan taakse. Kolmosnelosten opettajat ilmoittivat ykköskakkosten opettajille, että he eivät saavutetusta edustaan, kouluvaarista luovu. Luettuna nuo keskustelun repliikit näyttävät aivan liian tylyiltä. Todellisuudessa asiasta puhuttiin leppoisan sävyisenä jutteluna mutta kuitenkin tosissaan. Opettajat kokevat, että kouluvaareista on koulun arjessa hyötyä.

Lähetin tästä positiivisesta ongelmasta viestiä kouluvaarien puheenjohtajalle Jormalle. Hänellä sattui olemaan yksi uusi kouluvaari vielä ilman koulua. Asiat ovat vielä hiukan kesken mutta näyttää varsin mahdolliselta, että Syvälahden ykköskakkosilla on kohta oma kouluvaari.

 

Ei ole pelkkää pänttäämistä kolmosnelosten koulupäivä.
Iltapäivällä opettelimme rentoutumaan.

Lisäresursseja blogin kirjoittamiseen

Olin mietiskellyt näitten blogisivujeni uudistamista jo pitkään. Jotakin ihan uutta pitäisi keksiä. Sitten sain oivalluksen: Käytä tekoälyä, kun oma ei riitä! Siitähän nyt puhutaan joka paikassa. Löysin Bingistä apua ja pyysin tekoälyä kirjoittamaan runon kouluvaareista. Uusi apulaiseni ryhtyi heti töihin ja rutisti ulos seuraavanlaisen hengentuotteen (vai voiko tekoälyn tuotoksista niin sanoa?):

”Tässä on runo kouluvaareista:

Kouluvaarit ovat tärkeitä, heille lapset ovat rakkaita.
Heidän kanssaan leikitään, ja yhdessä opitaan.

Kouluvaarit ovat viisaita, heiltä paljon oppia saadaan.
Heidän kanssaan on mukavaa, ja heitä aina kaivataan.

Toivottavasti pidit runosta! Kerro lisää, jos haluat tietää jotain muuta.”

Päätin edelleen jatkaa blogin uudistamistyön suunnittelutoimenpiteitten suorittamista. On sen verran kökköä tuo tekoälyn teksti. Toisaalta, onhan siihen löydetty ihan olennaisia asioita. Tietäisiköhän se jo, mitä me ensi viikolla teemme? 

 

Tunnista linnut, varo liikkuessasi, hälytä palokunta!

 Havaintoja lintutornista

Friskalanlahdella riitti katsottavaa ja tornissa katsojia.
Kuva: Mirja-opettaja.

”1 random lintu, 1 varis, 1 parvi, 2 lokkia, kai…” Näin alkoi yhden tytön lista lintuhavainnoistaan. Me kolmosneloset olimme tulleet Friskalanlahden lintutornille parin kilometrin päähän koulustamme lintujen kevätmuuttoa seuraamaan. Tornissa aamulla olleet aikuiset lintuharrastajat siirtyivät rauhallisesti seuraavaan tarkkailupaikkaansa kun huomasivat, että tornin juurelle ilmestyi viitisenkymmentä noin kymmenvuotiasta innokasta luonnontutkijaa. 

Kiikarit, sekä koulusta lainatut että muutamilla kotoa tuodut, suunnattiin tornilta merelle päin ja yritettiin innokkaasti tunnistaa lahdella lenteleviä lintuja. Lahden elämän seuraaminen oli selvästi mieluisaa puuhaa ja varmasti kaikki kävivät vuorollaan tornissa tähyilemässä.

”Saako jo ruveta syömään eväitä?” Tämä retkipäivien aina ehkä tärkein kysymys esitettiin opettajille jo varsin pian, kun lintujen havainnointi oli päässyt käyntiin. Täytetyt sämpylät ja muut koulusta ja kotoa saadut eväät maistuivat kylmähkössä ulkoilmassa vallan mainioilta. Päivän ohjelma oli melko väljä ja lintuhavaintojen lisäksi lapset saivat tutustua paikan luontoon oma-aloitteisesti. Koko ajan kaikkien sijainti oli kyllä aikuisten tiedossa eikä yli 200 metrin päähän tornista saanut mennä. Vahingoilta vältyttiin yhtä nokkosen polttamaa kättä ja pientä kompastumiskolhua lukuun ottamatta.  Mainiota luovuutta esittivät ne kolme tyttöä, jotka keksivät ryhtyä keskenään leikkimään kaikille tuttua vanhaa satua ”Kultakutri ja kolme karhua”. Kun leikki päättyi, taputin käsilläni suosionosoituksia mutta vastaanotto oli tylyhkö: ”Ei tämä ollut aikuisille tarkoitettu!”

Useimmat lapsista olivat liikkeellä omilla polkupyörillään. 

Kun joutsenet, haikarat, pääskyt, lokit ja muut vähän tuntemattomammatkin linnut oli nähty, leikit
leikitty ja eväät syöty, palasimme hyvässä järjestyksessä koululle. Pyöräilijät tulivat Mirja-open vetämässä pitkässä letkassa ja me muut Fölin kyydissä. Vähäisistä lämpöasteista huolimatta päivä oli ollut kiva ja olimme saaneet mukavia kokemuksia Hirvensalomme lähiluonnosta.

…monta vaaraa onpi eessä!

Viime viikolla kouluvaaripäivän pääteemana oli turvallisuus. Aihetta käsiteltiin kolmesta eri näkövinkkelistä: liikenneturvallisuus, ensiaputaidot ja palomiesten työ.

Liikenneturvan edustaja Elias osasi hyvin keskustella lasten kanssa risteyksistä ja muista liikenteen riskipaikoista polkupyöräilijän ja jalankulkijan näkökulmasta. Monet asiat olivat oppilaille ennestään tuttuja ja hyvä niin, kertaus turvallisuusasioissa on aina paikallaan. Kouluttaja ja oppilaat kävivät hyviä keskusteluja esimerkiksi siitä, millä puolella kevyen liikenteen väylää jalankulkijat ja millä pyöräilijät kulkevat.

Polvessa oli pahannäköinen haava,
onneksi vain leikisti.

Toiselle Suomen Punaisen Ristin edustajista oli kentän reunalla käynyt huonosti: Hän oli kaatunut
polkupyörällä ja polveen oli tullut verinen haava. Tai ainakin siltä näytti. Hienosti maskeerattu haava johdatteli lapset keskustelemaan siitä, miten päin pyyhitään, kun haavaa puhdistetaan ja sidotaan ja miten pienet hiekanmurut saadaan pinseteillä haavasta pois. Kiinnitin huomiotani siihen, että aika monen pojan kommentti alkoi sanoilla: ”Silloin, kun minä kaaduin pyörällä…” Tärkeätä oli myös oppia 112-sovelluksen käyttö, kun apua tarvitaan.

Yhdeksättä luokkaa käyvä Joona esitteli nuoremmille syvisläisille
paloauton varusteita. Apuna hänellä oli toinen palomies, Arttu.

Kolmas turva-aihe kiinnosti yhtä paljon kuin liikenneturva ja pyörätapaturmat: Kentälle oli ajettu tutustuttavaksi Turun VPK:n iso paloauto. Kolme miestä esitteli auton palonsammutus-varusteita. Mikä hienointa, yksi esittelijöistä oli meidän koulumme yhdeksäsluokkalainen Joona. Hän on jo monen vuoden ajan harrastanut vapaapalokuntatoimintaa. Joona tunsi hyvin esittelemänsä laitteet ja työkalut, joiden käyttöä hän oli monta kertaa harjoitellut. Monelle lapselle varmaan selvisi, että kaikki palomiehet eivät olekaan päätoimisia, vaan tekevät jotain muuta (niin kuin Joona käy koulua) ja kun hälytys tulee, he lähtevät apuun. Joona alaikäisenä ei vielä lähde, mutta harjoittelee, jotta osaa sitten aikuisena, parin vuoden päästä. Komeaksi lopuksi auton kaikki hälytysvalot laitettiin vilkkumaan, tosin ilman ääntä, koska olimme ihan auton vieressä. Syttyiköhän tässä jollekulle kipinä vpk-harrastukseen? (Vai voiko sellaista vertausta lainkaan käyttää, kipinä palokuntatyöhön?)

Älä tule paha kesä

Tämä lukuvuosi on kohta ohi. Vielä kerran menen kouluun viimeisellä kouluviikolla, kun ensi syksyn kolmasluokkalaiset tulevat tutustumaan uuteen kortteliinsa ja uusiin kavereihinsa, tuleviin neljäsluokkalaisiin. Syksyllä taas jatkan samassa korttelissa. Kolmesta mukavasta opettajasta yksi vaihtuu.

Alkavan kesän tunnelmiin pääsee helposti lasten juuri opettelemalla laululla ”Älä tule paha kesä”, minkä duo Eino ja Aapeli (kaksospojat, s. 2008!) ovat tehneet vuonna 2019, tässä reilusti lyhennettynä:

Kesäkuun eka ja koulut on kii
juostaan laiturille tänään vois vaik onkii
tai maata nurtsil ja olla tekemät mitään
aamupalaks jädee jälkiruoaks sitä lisää

Voiko olla olemas ihanampaa fiilistä
kun on kesäkuun eka ja koko loma edessä
se on ihan sama vaikka palais vähän nenä
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä
kun aamusta iltaan iho tuntee auringon
ja ei oo hajuukaan mikä viikonpäivä on
ollaan odotettu tätä syksy-talvi-kevät
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä.

( https://genius.com/Eino-ja-aapeli-ala-tule-paha-kesa-lyrics   
Sanoittajan nimeä ei löytynyt, mahdollisesti Einon ja Aapelin yhteistyötä,
tuottajat Joonas Parkkonen ja Jonas Olsson 2019).

 

Tule hyvä kesä, kaikille!
t. kouluvaari Mauri

Konsertissa ja näyttämön takana

 
Olimme kolmosnelosten kanssa lähdössä tutustumisretkelle Konserttitaloon ja seuraamaan saman illan konsertin kenraaliharjoitusta. Mutta kuinka siirretään noin 60 lasta Hirvensalosta Konserttitaloon ja muutaman tunnin päästä takaisin? Vastaus kysymykseen on yksinkertainen: Fölillä tietysti. Onneksi Hirvensalon ja keskustan välillä kulkee vuoroja niin tiheästi, että isoa ongelmaa ei tullut. Lapset jaettiin kolmeen ryhmään ja jokainen ryhmä nousi eri bussiin. Kussakin ryhmässä oli kaksi aikuista, opettaja ja kouluvaari. Minun lisäkseni viitoskutosten vaari Epa oli värvätty mukaan ja kolmanneksi vielä Epan löytämä kokelasvaari Ilpo. Opettajien hienosti suunnittelema siirtyminen onnistui ihan nappiin.

Tuletko viereeni?

Kun nousin ryhmäni viimeisenä meidän bussiimme, kysyi etupenkillä yksinään istunut poika minulta: ”Haluaisitko tulla tähän istumaan?” ja osoitti tyhjää paikkaa vieressään. No halusin tietysti, koska kysymys oli selvästi pyyntö. Ei hänellä mitään erityistä juteltavaa minulle ollut mutta hän istui siinä vieressäni varsin rauhallisena ja katseli Martinmäen ja jokirannan maisemia. Muutaman sanan vaihdoimme mutta enimmäkseen matkustimme puhumattomina. Tunneilla poika on ollut usein levoton ja keskittymiskyvytön mutta nyt oli oikein hyvä, levollinen hetki.

Eerikinkadulla, Kauppatorin kulmalla nousimme bussista pois. Koska aikataulussamme oli varaa, pysähdyimme vartiksi torille sen elämää tarkkailemaan. Ensimmäiset kysyivät jo lupaa eväitten syömiseen ja kun mitään estettä siihen ei ollut, niin sallittiinhan se. Koulusta oli saatu mukaan tutut retkieväät, ainakin banaani, täytetty sämpylä ja juotavaa.

Konserttitalon yläaulassa meille kerrottiin
talon historiasta ja viulun soittamisesta.

Katsomossa ja näyttämön takana

Osa eväistä kehotettiin vielä säästämään myöhemmäksi. Matkamme jatkui parijonon tapaisessa muodostelmassa Konserttitaloon. Sinne olivat jo meidän kaksi muutakin ryhmäämme ehtineet ja paikalla oli myös oppilaita muista kouluista. Yläaulassa meille kerrottiin Konserttitalon 70-vuotisesta historiasta sekä viulun soittamisesta. Jälkimmäinen liittyi siihen, että illan konsertissa esiintyisi Karen Gomyo, ”maailmanluokan viulisti” niin kuin oppaamme sanoi. Siirryimme sitten katsomoon seuraamaan, kuinka tämä viulisti ja Olli Mustosen johtama Turun filharmoninen orkesteri soittivat illan ohjelmiston kenraaliharjoituksen. Viulisti olikin varsin taitava. Ihan kaikki lapset eivät hänen soittoonsa aivan sataprosenttisesti jaksaneet keskittyä, suurin osa kyllä. Turun Sanomat kirjoitti pari päivää myöhemmin konserttiarvostelussaan näin: ” Konsertin alkupuolen kohokohta oli maailmanmainetta niittäneen Karen Gomyon esiintyminen […] solistina. Herkkyys ja keveys yhdistyivät saumattomaan virtuoositekniikkaan tavalla, joka ei jättänyt toivomisen varaa.” (Lauri Mäntysaari TS 13.5.). Aikamoista taituria me saimme kuunnella ja katsoa.

Tästä on helppo panna paremmaksi
uudessa musiikkitalossa!

Harjoitusten seuraamisen jälkeen söimme yläaulassa loput eväämme ja pääsimme vielä kierrokselle Konserttitalon näyttämön takaiseen maailmaan. Jos takatiloja kuvaa kahdella sanalla, niin sanoisin: ahdasta ja ankeaa. Uusi musiikkitalo tulee ilmiselvästi tarpeeseen, vaikka sen sijoituspaikasta voi olla ainakin kahta mieltä.

Takki jäi!

Kun Konserttitalo oli nähty, lähdimme taas parijonossa kohti bussipysäkkiämme Ruotsalaisen Teatterin lähelle. Onneksi olimme vasta lähestymässä Brahenkadun kulmaa, kun yksi tyttö tuli sanomaan minulle, joka taas kuljin ryhmämme viimeisenä: ”Minulta taisi jäädä takki tuonne naulakkoon.” 

Kiirehdimme ensin jonon alkupäähän kertomaan Ulla-opelle, mitä oli sattunut. Koko ryhmä pysähtyi odottelemaan meitä kahta, jotka sitten riensimme takaisin talolle hakemaan takkia naulakosta. Vahtimestarit kertoivat, että kaksi takkia on vielä jäljellä, sininen ja musta. Jälkimmäinen oli se, mitä olimme hakemassa ja helpotuksesta huokaisten kiirehdimme takaisin oman ryhmämme luokse. Loppumatka koululle meni ilman kommelluksia.

 

Turun Linnassa palkittiin hyvät kirjoittajat

 

Palkinnot on jaettu: Keskellä voittaja Lilja
vierellään kunniamainitut Ingrid (vas.) ja Stella.

Syvälahden kolmosneloset olivat oppaan johdolla juuri kiertäneet Turun linnan ja kuulleet mielenkiintoisia tarinoita sen historiasta. Olimme kokoontuneet linnan lipunmyyntiaulaan syömään eväitämme, kylmän ilman vuoksi sisälle eikä ulos nurmikolle, niin kuin alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut.

Paikalle oli ilmaantunut myös Turun Kirjan talon edustaja (jonka nimeä en huomannut kirjata muistiin). Hänellä oli todella mukavaa asiaa: Kirjan talo oli aiemmin talvella järjestänyt Varsinais-Suomen koululaisille kevätaiheisen kirjoituskilpailun, ja hän oli tänne tullut jakamaan palkintoja: Meidänluokkalainen Lilja oli kirjoittanut 9–11 -vuotiaitten parhaan kertomuksen ja hänet palkittiin nyt sarjansa voittajana! Palkintojen jakaja kehui Liljan taitavuutta monin sanoin, mutta mieleeni jäi se, että teksti oli erinomaisen luovasti kirjoitettu, jopa runomuotoisia riimejä oli saatu tekstiin sopimaan. Harmi, ettei tuota tekstiä ollut nyt luettavissa. Voittaja sai upean kunniakirjan ja valtavan sylillisen kirjoja.

Lilja ei jäänyt ainoaksi palkituksi: Kunniamaininnat omista erinomaisista teksteistään saivat myös Ingrid ja Stella. Heillekin annettiin kunniakirjat sekä vähän pienemmät pinot kirjoja. Suomen kielen ystävänä olin todella mielissäni sitä, että nuorten joukosta löytyy taitavia kirjoittajia. Kouluvaari onnittelee! 

P.S. Lasten nimien ja kuvien julkaisuun on saatu lupa vanhemmilta. Kiitos teille!

Hyvin sujunut retki

Tuo oli retkemme kohokohta. Koululta matkaan olimme lähteneet jo yhdeksän aikoihin. Lapsia oli kuutisenkymmentä. Liikuimme kolmessa ryhmässä: Suuri osa oli saanut vanhemmiltaan luvan tulla koulusta linnaan polkupyörillään, kouluvaari ja monet oppilaat tulivat ensin bussilla Förille ja siitä kävellen linnaan. Kolmanteen ryhmään kuuluivat ne muutamat, jotka tulivat vanhempiensa kuljettamina kotoa linnan portille. Pelkäämättä kylmää ilmaa ja satunnaista tihkusadetta opettajat Mirja ja Sini vetivät polkupyöräilijöitten ryhmää. Ulla-ope, Mauri-vaari ja Minna-ohjaaja, me valvoimme, että oppilaat osasivat asiallisesti liikkua bussikyydillä. Ja hyvinhän se meni, kaikilla ryhmillä. 

Lasten vanhemmille voi kyllä antaa pienen muistutuksen: Vain muutama arkipäivä ennen retkipäiväämme vasta noin puolet vanhemmista oli vastannut opettajien Wilma-viestiin, jossa oli kysytty, saako lapsi halutessaan tulla linnaan polkupyörällä vai ei. Kyselyn uudistaminen tuotti opettajille harmistuksen tuhahduksia. Aktiivisimmat vanhemmat olivat toki jo ilmoittaneet, että he tarkistavat lapsen pyörän kunnon vielä ennen retkipäivää, ettei matkalla satu kommelluksia. Ja kypärä oli kaikilla.

Linnan opastetun kierroksen aikana lapset osasivat tehdä monia hyviä kysymyksiä: Miten tuo katossa oleva kuva on voitu maalata ja lähteekö maali irti, jos siihen kädellä koskee? Se Jagellonica vai mikä se oli, eikös hän ollut vihollismaasta kotoisin? Missä täällä olivat palveluskunnan asuinhuoneet? Nuori opastyttö joutui oikein miettimään muutamia vastauksiaan. No, Jaakko Ilkan pakoreittiä ei tiedä kukaan muukaan ihan varmasti.

Lasten kulttuurikierrokset Turun kaupungissa jatkuvat: Ensi viikolla on tarkoitus käydä ainakin Konserttitalossa ja kierrellä siellä vähän kulissien takanakin. Odotettavissa on lisää vaikeita kysymyksiä…

Kouluvaari on koulussa taas!

 

 ”Hyvää huomenta, Mauri!”

Oppilaitten yhteen ääneen lausuma aamutervehdys sai minut tietenkin oikein hyvälle mielelle. Edellisestä kouluvaaripäivästäni olikin kulunut jo kaksi kuukautta. Selkään iskenyt yllätyskipu oli helmikuun puolivälissä vienyt minut ensiksi muutamaksi päiväksi sairaalaan ja sieltä palauttanut kotiin rollaattorin ja jumppaohjeiden kanssa. Koskaan en vielä ollut tuntenut itseäni niin vanhaksi kuin sairaalasta lähtöpäivänä, kun rollaattorin käsikahvojen korkeutta aseteltiin minulle sopivaksi. Vanhuus tulee meille kaikille, minulle se tuli tuona helmikuun maanantaisena päivänä. Eipä silti, rollaattori on erinomainen apuväline, kun kävely on jostakin syystä vaikeaa tai huteraa. Lainauskuitissanikin sen virallinen nimi on ”Kävelyteline, nelipyöräinen.” Kävelyni parani sen avulla niin hyvin, että kun lumet olivat sulaneet, en sitä enää ulkonakaan tarvinnut.

Opettajat ja muut yhteisömme aikuisetkin tuntuivat ilahtuneen paluustani ja toivottivat minut lämpimästi tervetulleiksi takaisin työmaalleni. Erityisesti lämmitti keskusteluni yhden viimesyksyisen lukupoikani kanssa (lukutunti on kevään lukujärjestyksessä siirretty torstaista maanantaiksi, siksi en niissä enää ole mukana). Poika tervehti minua iloisena. Kyselin häneltä, kuinka koulu oli noin yleisesti kevätlukukaudella mennyt ja oliko hän muistanut jatkaa lukuharrastustaan. Hyvin oli mennyt ja harrastus lukemiseenkin oli säilynyt. Hyvä niin!

Arki alkoi

Puukäsitöiden kaksoistunti oli selälleni vähän pitkä ilman istumataukoa mutta ei se mitään. Innokkaat puujalkojen maalarit olivat kovin juttutuulella ja aika kului sinänsä nopeasti. Viimeisenkin ryhmän viimeiset puujalat alkavat kohta olla loppusilausta myöten valmiita. Tehtäväni maalaushuoneessa on olla maalivahtina, eli valvoa maalipurkkien ja pensseleitten asianmukaista käyttöä. Homma on helppo, ainakin rauhallisimpien ja käsitöistä kiinnostuneiden oppilaitten maalausvuoroilla.

Mitä kuvat kertovat?

Suomen kielen ja kirjallisuuden (vanhalta nimeltään äidinkielen) tunnilla käsiteltiin mielenkiintoista aihetta: Kuvien tarkastelua, erilaisten yksityiskohtien löytämistä sekä päätelmien ja tilannearvioitten tekemistä nähdyn perusteella. Tunnilla käsiteltiin useita kuvapareja, tässä niistä yksi: 

Mitä kiinnostavia yksityiskohtia kuvissa on? Mitä henkilöistä voi päätellä? Mitä heille on tapahtunut? Näytteleekö jompikumpi? Onko toinen rikkaampi kuin toinen vai onko kysymyksessä lavastus? Mitä kuvan ulkopuolella voisi olla tai tapahtua? 

Oppilaat olivat varsin innokkaasti mukana kuvia selittämässä ja tulkitsemassa. He löysivät usein yksityiskohtia ja tapahtumaketjuja, joita aikuiselle ei heti olisi mieleen tullutkaan. Vanhempi nainen tulkittiin ensin kerjäläiseksi, joka pyysi jotakin, kunnes huomiota kiinnitettiin hänen kaula- ja korvakoruihinsa ja siisteihin, puhtaisiin vaatteisiinsa. Käsien asento viittasikin ehkä epätoivoon jonkin suuren menetyksen yhteydessä, vai mitä se tarkoitti? Erittäin hyvä, että kuvien lukutaitoa käsitellään jo alakoulussa. 

(Kuvien lähde jäi kirjaamatta ylös, lisään sen tähän ensi viikolla).

Muista äänestää!

Päivä päättyi taas mukavaan hyvän mielen tunteeseen: Yhteiskuntaopin tunnilla käsiteltiin tietenkin juuri järjestettyjen eduskuntavaalien tuloksia. Lopputehtävänä oppilaat saivat itsekseen tai pienissä ryhmissä suunnitella oman vaalimainoksensa, joko jonkin oikean tai sitten keksityn puolueen edustajina. Satuin istumaan kahden tytön vieressä, olkoot he nyt vaikka Maija ja Liisa (eivät oikeasti olleet, ei sinne päinkään!). Heillä oli juliste, jossa puolueen nimilyhenteeksi oli kehitetty heidän etunimistään MJLP, Maijan ja Liisan puolue. Tulin kysyneeksi, että eikö heidän puolueeseensa saa muun nimiset lainkaan liittyä. Liisa korjasi äkkiä asian ja kirjoitti uudeksi lyhenteeksi MJLJMP, Maijan ja Liisan ja Maurin puolue. Paina lyhenne mieleesi ja muista äänestää meitä seuraavissa vaaleissa!

 

”Hyvää Australian päivää!”

Mitä kello on?

Päivä alkoi kolmasluokkalaisten matematiikan kokeella, aiheena pituuksien vertailut ja ajanlaskut, siis kellonaikojen laskemista. Pärjäisitkö heille: Kahden köyden pituus on yhteensä 2 m 40 cm. Toinen köysi on toista 60 cm pitempi. Minkä mittaiset köydet ovat? Maijan koulumatka oli kestänyt 20 minuuttia ja hän saapui kouluun klo 7.55. Mihin aikaan Maija oli lähtenyt kouluun? Kellolaskut osoittautuivat vaikeiksi, mutta onneksi oppilaat saivat apunaan käyttää pahvikelloa liikkuvine viisareineen.

 

Happy Australian Day!

Ennen äskeisen kokeen alkamista kaiuttimista oli kuulunut rehtorin erikoinen kuulutus: ”Koulussamme on henkilö, joka viettää tänään erityistä juhlapäivää. Kun hänelle sanoo: [jotain, mistä en saanut selvää], niin hän tarjoaa sen sanojalle karamellin.” Olin aivan hämmennyksissäni, koska minulla sattui juuri tänään olemaan syntymäpäivä, eikä minun kanssani mistään tuollaisesta ollut sovittu. Eikä minulla ollut karamellejakaan. Ei se sitten onneksi minua tarkoittanutkaan. Sain lukea opettajille tulleen Wilma-viestin. Siitä tiesin, että koko koulumme viettää tänään Australian kansallispäivää, vaikka siitä ei tainnut opetussuunnitelmissa mainintaa ollakaan. Päivän merkkihenkilö oli Jyri, yksi koulunkäynninohjaajistamme. Hän oli alle kouluikäisenä 1970-luvun alkupuolella muuttanut Suomesta Australiaan, missä hän oli asunut vuosikymmenien ajan ja on nyt siis Suomessa ja meillä töissä. Hän oli ehdottanut Jarmo-rehtorille, että hänen ideoimallaan tavalla koulussamme vietettäisiin tätä Australian juhlapäivää. Idea oli niin hyvä, että lupa oli irronnut todennäköisesti helpolla.

Jyri jakoi karkkeja ja Mirja-ope seurasi,
että jokainen tuli vuorollaan tervehtimään.

Jyrillä oli olkapäillään Australian lippu ja sylissään iso karamellisäkki, niin kuin kengurulla pussi. Hän liikkui päivän aikana sekä luokissa että koulun yhteisissä tiloissa ja puhui enimmäkseen englantia. Jokainen, lapsi tai aikuinen, minä mukaan lukien sai ottaa säkistä karamellin, kunhan osasi toivottaa Jyrille hyvää Australian päivää, ”Happy Australian Day!” Toisen karkin sai, jos osasi kertoa Australiasta jonkin faktatiedon. Monet kolmosnelosten oppilaistakin tienasivat toisen karamellin tällä lauseella: ”The capital of Australia is Canberra.” Eläimistä tiedettiin ainakin koala ja kenguru.

Australian maisemia
ruokatunnin ratoksi.

Aussipäivä sai suuren suosion. Ruokatuntien aikana ruokasalin laidalla olevan näyttämön isolla näytöllä esiteltiin Australian maisemia, videokuvaa autiomaista ja isoista kaupungeista. Karkkeja riitti koko päiväksi. Koulun yhteisissä tiloissa yläluokkien isot pojatkin seisoivat kiltisti jonossa ja vuorollaan taikasanat lausuttuaan nappasivat karkin tai kaksi Jyrin kengurupussista.

Mielestäni kerrassaan mainio idea kansainvälisyyskasvatukseen! Kuulin toisen käden tietona, että muutamat yläluokkien ulkomaalaistaustaiset oppilaat olisivat jo kyselleet opettajilta, voitaisiinko jotakin vastaavaa järjestää heidänkin kansallispäivinään. Perästä kuuluu, toivottavasti.

 

Juhlan jälkeen arki jatkui, opeteltiin adjektiiveja

Kevätlukukauden alkaessa torstaisin pidetty lukutunti on erityisopettajien aikataulujen takia siirretty alkuviikkoon enkä minäkään siis ole päässyt enää lukupoikieni lukutaidon kehittymistä seuraamaan (paitsi sattumalta kerran, kun yksi heistä matematiikan tunnilla luki erinomaisen sujuvasti ääneen yhden sanallisen laskutehtävän tekstin!) Nyt torstaisin suomen kielen tunnilla opetellaan kielioppiasioita. Isosta adjektiivijoukosta jokainen sai koota mieleisensä virkkeen. Yksi jäi mieleeni: ”Vihainen äiti pesi likaisen Padin.”  Taisi olla kotoa muistettu esimerkki?

Viides vuosi kouluvaarina alkaa!

 

 Lukutaitoista ei helpolla huijata

”Hei kouluvaari, olen joululomalla lukenut!” Reippain lukupojistani sai heti aamulla mieleni iloiseksi, kun kevätlukukauden ensimmäisenä vaaripäivänä tapasimme. Muistelin Finlandia-voittaja Iida Rauman kiitospuheen ydinsisältöä palkinnonjakotilaisuudessa 1.12.2022:

”En ole niinkään huolissani lukijakunnan katoamisesta. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta. Sen sijaan pelkään yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja demokratian romahtamista. ”Eriytynyt” lukutaito, tarkoittaa eriarvoisia ihmisiä. Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku yrittäisi hyötyä tästä. (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009238494.html). Lukupojallani ei vielä ole Finlandia-voittajan sanavarastoa mutta on hänkin jo huomannut, minkä riemun parantunut lukutaito tuo tullessaan. Toivottavasti kipinä säilyy.

 

Mikä on substantiivi, entä kukka monikossa?

Tänään ei suomen kielen tunnilla käyty lukemassa, vaan keskityttiin kielioppiasioihin, substantiivien monikkomuotoihin. Siis näihin: Kukka-sanan monikko ei ole kukkat vaan kukat ja ilta monikossa on illat, ei iltat ja niin edelleen. Yksi pojista ei ollut aiheesta ollenkaan kiinnostunut vaan hääräili jotain ihan omiaan (ei ollut näitä minun lukupoikiani). Menin hänen vierelleen ja rohkaisin keskittymään monisteen tehtäviin. Parin kehotuksen jälkeen poika parahti: ”Mutta kun minä en tiedä, mikä on substantiivi!” Samassa paperit lensivät lattialle. Annoin hänelle puoliääneen noin 30 sekuntia yksityisopetusta aiheesta: ”Substantiivien erottaminen muitten sanojen joukosta ja mihin niitä tarvitaan.” 

Poika haki lattialta sinne lennähtäneet paperit ja teki muutaman tehtävän, kunnes taas kyllästyi, painoi päänsä pöydälle ja osoitti, että ei enempää kiinnosta. ”Minkäs takia minulle kiukuttelet”, kysäisin. Hän ei vastannut mutta jostakin syystä poikaa itseäänkin alkoi naurattaa omat kiukuttelutouhunsa. Hän nosti päänsä häkeltyneesti hymyillen ja alkoi kohtuullisella tarmolla tehdä tehtäviään. Kohta kello jo soikin ja tunti päättyi. Toinen monistesivu jäi kotiläksyksi.

 

Kouluvaari rahamiehenä

Yhteiskuntaopin tunneilla oli pitkin syksyä puhuttu erilaisista tavoista vaikuttaa,
äänestämisestä, osallistumisesta päätöksentekoon ja omien mielipiteitten perustelemisesta. Tänään päästiin käytännön harjoituksiin: Minusta tehtiin se iso pomo, jolla oli rahaa vaikka kuinka paljon toisille jakaa, kunhan rahan tarve vain osattiin kunnolla perustella. Oppilaat jaettiin 3–4 hengen ryhmiin ja he saivat kuvitella tarpeen, mihin minulta tulisivat rahaa pyytämään. Jokaisesta ryhmästä tuli sitten valittu edustaja minun puheilleni ja kaikki muut kuuntelivat hänen tilannekuvaustaan ja perustelujaan. 

Lasten mielikuvitus on kyllä mahtava: Yksi ryhmä pyysi rahaa jollakin tavalla pulassa olevien eläinten pelastamiseen, toinen avaruusasemalla oleville astronauteille vapaa-ajanvieton tylsyyden lievittämiseen, kolmas ryhmänsä yhden pojan yhdeksän lapsen elättämiseen! Yksi ryhmä puhutteli minua nimellä Zelon Tusk mutta näyttävimmin minuun yritti vaikuttaa se poikien ryhmä, joka ryömi valtaistuimeni eteen nenät maassa ja takapuolet pystyssä kuin kansa kuninkaan luokse joissakin vanhoissa satukuvituksissa. En muista, mihin he rahaa tarvitsivat mutta kyllä minä sitä heillekin avokätisesti lupasin. Hauska ja varmaan lapsillekin mieliin jäänyt harjoitus!

 

Neljä mukavaa vuotta jo mennyt

Aamulla alkoi viides vuoteni Syvälahden kouluvaarina. Toinen ja kolmas vuosi jäivät koronan takia aika vähälle osallistumiselle mutta sekä ensimmäisen että päättyneen neljännen vuoden olen onnistunut olemaan mukana varsin säännöllisesti. Kertaakaan en ole katunut, että aikanani suostuin kouluvaariystäväni Reino Hurrin kehotukseen: ”Tule katsomaan, mitä kouluvaarit tekevät!” Tänään kyllä vähän hätkähdin, kun aamulla tulin kortteliimme ja Mirja-ope sanoi: ”Hyvä kun tulit, yksi opettajistamme on tänään sairauslomalla!”  Ei hän onneksi tietenkään sitä tarkoittanut, että minä nyt sijaiseksi ryhtyisin, vaikka se siltä kuulostikin. Se tarkoitti vain sitä, että olen yksi aikuinen lisää kolmosnelosten korttelissa.

Koulupäivämme eteni hiukan vajaalla aikuisten joukkueella ihan normaalisti lukujärjestyksen mukaan. Päivän päätteeksi opettajien kiitokset avustani tietysti lämmittivät mieltäni. Niin kauan kun saan tästä mainiosta vapaaehtoistyöstä enemmän kuin annan, on kaikki hyvin.