Jouluvalmisteluja ja ilmakitaran soittoa

 Pelit seis!

Eräänä kouluvaaripäivänä Mirja-open kanssa otimme yhdessä neljäsluokkalaisten ryhmässä puheeksi tietokonepelit ja pelaamiseen päivittäin käytetyn ajan. Tulos oli meidän aikuisten mielestä järkyttävä! Minecraftia ja muita suosikkipelejä pelataan pahimmillaan tuntikausia, siis joka päivä! Lapset, erityisesti pojat mutta myös tytöt, kertoivat pelaavansa kuusikin tuntia kerrallaan. Vertailun vuoksi: Läksyjen tekemiseen sanottiin käytettävän puolisen tuntia. Oppilaat tuntuivat rehellisiltä vastatessaan eikä rehentelyä tai liioittelua ollut ilmassa. Kun kysyimme vanhempien mahdollisesti antamia aikarajoja, pahimmin korvaan särähti yhden pojan vastaus: ”Ei isä välitä, kauanko pelaan!” Pelejä pelataan jopa keskiyöhön saakka. Kaverit kertoivat, että yksi heistä oli eräänä yönä kahdentoista aikoihin lähettänyt ryhmäkyselyn: ”Hei, ketkä nyt ovat pelaamassa?” Kukaan muu ei silloin tainnut olla, koska sanoivat lukeneensa tuon viestin vasta aamulla.

Mitä tästä seuraa? Vastausten perusteella on useita oppilaita, joilla ei koulunkäynnin ja pelien pelaamisen lisäksi päivään mahdu juuri mitään muuta elämää. Heistä on Mirjan kehittämän termin mukaisesti kasvamassa ”peliperunoita”, joille tavallinen inhimillinen elämä on jotain kaukaista ja epäkiinnostavaa. Kehotimme oppilaita itse aktiivisesti seuraamaan omaa peliaikaansa, tarvittaessa rajoittamaan sitä radikaalisti ja miettimään vanhempiensa kanssa, mitä muutakin voisi harrastaa. Mirja lupasi lähettää asiasta vanhempien vastuuta korostavan yhteisen Wilma-viestin kaikkien lasten koteihin.

 

Joulukalenteriluukun avauskin on oppimistapahtuma!

Kolmosnelosten torilla on joulukalenteri, josta tietenkin avataan joka päivä yksi luukku. Luukun takana koko luokkaa odottaa tehtävä. Itsenäisyyspäivän jälkeen avattavia luukkuja oli kaksi. Ensimmäisen tehtävänä oli ”kirjoita oma nimi kauniisti” siis ei kaunokirjoituksella, koska sitä ei enää opeteta, mutta kauniisti kuitenkin. Ja toden totta, kyllä moni osasi nimensä kirjoittaa kauniisti, kun siihen oikein keskittyi.

Pojat vauhdissa. Vaari komppaa taustalla.
Kuvan otti Mirja-ope.

Toisesta tehtävästä vaarikin innostui: ”Soita ilmakitaraa!” Silmänräpäyksessä syntyi bändi ”Vaari ja pojat”. Kun ääniteknikkomme Mirja-ope kajautti kaiuttimista Käärijän cha cha chan soimaan, oli tunnelma korkealla kuin Euroviisujen loppukilpailussa konsanaan. Bändistämme varsinkin ne pojat jaksoivat esittää sekä loistavia soolonumeroita että hienoa yhteissoittoa. Nyt lähden tanssimaan, niinku cha cha cha, enkä pelkääkään tätä maailmaa...

 

Uskonnoissa on eroja ja yhtäläisyyksiä

Vakavampiakin asioita tuli kouluvaarille tehtäväksi: Yhdelle pojalle järjestettiin erikseen uskonnon ja elämänkatsomustiedon koe. Siihen valmistautumiseksi menimme kahdestaan tyhjään luokkahuoneeseen. Poika luki minulle ääneen, mitä kirjassa kerrottiin eräistä uskonnoista ja uskonnottomuudesta sekä niitä yhdistävistä ja erottavista ajattelutavoista ja näkyvistä muodoista. Etenimme rauhallisesti ja jutellessamme koetimme löytää tekstin olennaiset asiat.  Tunnissa ehdimme käydä läpi ne 12 sivua, mistä koekysymykset huomenna tulisivat. Ainakin minä opin uutta uskonnoista tuon tunnin aikana. Toivottavasti poikakin, ainakin hän suhtautui harjoitteluumme keskittyneesti ja yhteistyöhaluisesti ja lupasi vielä kotona vähän kerrata.

 

Joulujuhla on jo lähellä

Joulunäytelmän pukujen suunnitteluun haetaan ideoita.

Yhdessä haimme ideoita joulujuhlamme näytelmäksi. Lupasin olla paljastamatta näytelmästä etukäteen yhtään mitään. Siksi kerron vain yleisesti, että suljetussa lippuäänestyksessä seitsemästä ehdotuksesta yksi nousi selvästi suosituimmaksi, kun se sai lähes puolet kaikista äänistä. Sen perinteinen juoni ei riittänyt taiteilijoillemme, vaan muutamien oppilaitten käsikirjoitusryhmä perustettiin päivittämään tarinan juonenkäänteet nykypäivään.

Uusi käsikirjoitus tuli viikossa valmiiksi ja sitten olikin vuorossa näyttelijöitten valinta eri rooleihin. Moniin rooleihin oli paljon halukkaita mutta yhteen vanhan äijän rooliin (ei ollut joulupukki!) ei ensin löytynyt kiinnostuneita. Yllättäen Mirja-ope kysyi: ”Tulisitko kouluvaari näytelmään mukaan?” Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, niinpä suostuin. Ajattelin, että tässäpä hienosti jatkuu jo 1950-luvulla alkanut (ja sinne toistaiseksi päättynyt) urani koulun joulunäytelmien näyttelijänä!

Hetken päästä kuitenkin yksi pojista sanoi, että hän olisi halunnut olla tässä äsken minulle annetussa roolissa. Niinpä jouduin luopumaan neljä repliikkiä sisältäneestä osastani. Parempi näin.

 

 

Uskontoa ja urheilua

Onko sinulla heijastin? 

Marraskuisessa aamuhämärässä kävelin kohti koulun ovea. Sen edessä huomasin kolme heijastinliiveihin pukeutunutta miestä tarkkailemassa kouluun tulijoita. – Onko sinulla heijastin, kysyi miehistä yksi, jonka lähempää tunnistin koulun rehtoriksi. Eipä ollut, mutta sellaisen sain kohta rehtorin kantamasta laatikosta itselleni valita. Otin mielelläni heijastimen, minkä sitten myöhemmin kiinnitin reppuuni killumaan. Vanhempainyhdistys siinä taas oli hyvällä asialla, oppilaitten ja aikuistenkin koulumatkaa turvaamassa.

Mitä tiedät eri uskonnoista?

Syvälahden koulussa kokeillaan kaikille oppilaille uskontokunnasta riippumatta yhteistä uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta. Normaali käytäntö Suomessa on, että elämänkatsomustiedon tunneille voivat osallistua vain uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat.  Syvälahden kokeilussa kaikille oppilaille esitellään eri uskontokuntien keskeisinä pitämiä teemoja sekä kerrotaan uskontojen eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Joulun ja pääsiäisen aikoihin oppilaat jakautuvat viideksi viikoksi omien uskontokuntiensa mukaisiksi ryhmiksi. Vilaukselta olen nähnyt oppimateriaalia, jossa käsitellään myös esimerkiksi syyllisyyttä, anteeksiantoa ja sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. 

Nyt uskonnosta pidettiin kokeet. Osaisitko vastata: Missä uskonnossa käsite ”kenttätyö” on tärkeä? Mikä on kipa? Mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa?  Pistää miettimään.

Ilmettä kasvoille!

Kuvataiteen tunnilla tehtävänä oli luoda paperinukke, jolla olisi mahdollisimman ilmeikkäät kasvot. Inspiraatiota helpottamaan oli tuotu kaksi amerikkalaisen taidemaalarin ja kuvittajan Norman Rockwellin (1894-1978) teoksia esittelevää kirjaa. Käy googlaamassa mainioita kuvia! Tekijänoikeussyistä en hänen kuviaan tässä voi julkaista. Sen sijaan syvälahtelaisen tekijän luvalla voin julkaista yhden version ilmeikkäistä kasvoista.

Tässä vielä keskeneräisenä mutta
jo havaittavissa: Ilmeikkäät kasvot!

Pinkit Syvälahden urheilijat pelasivat
vihreitä haarlalaisia vastaan.

Vaari koripallovalmentajana!

Viime maanantaiaamuna olin lupaukseni mukaan puoli yhdeksältä naapurikoulumme Wäiskin eli Wäinö Aaltosen koulun pihalla odottelemassa meidän koulun nelosluokan koripalloilijoita ja Mirja-opettajaa. Alkamassa olivat Turun alakoulujen välisen koripalloturnauksen Hirvensalon koulujen alkusarjan A- ja B-lohkon ottelut. Opettaja ja kaikki pelaajat tulivat ajoissa paikalle ja kun vielä yhden oppilaan pappa ehti tuomaan pelipaikalle lapsenlapseltaan kotiin unohtuneet tossut, sukat ja shortsit, niin pelit lähtivät käyntiin ihan aikataulun mukaisesti.

Meiltä oli kaksi sekajoukkuetta, kummassakin 8 pelaajaa, joista neljä aina pelissä ja neljä vaihdossa. Minä pääsin taas touhuamaan asioissa, joiden kunnollisesta hoitamisesta minulla ei ollut aavistustakaan eikä aikaisempaa kokemusta: Toisen joukkueemme valmentajana minun piti aina tarpeen tullen huutaa ” Vaihto!”, jotta kaikki saisivat suunnilleen saman verran peliaikaa eikä kukaan pelaisi itseään läkähdyksiin tai pahimmassa tapauksessa istuisi vaihtopenkillä suurinta osaa peliajasta (kaksi kertaa kahdeksan minuuttia). 

Peli lähti vauhdikkaasti ja tasaväkisesti käyntiin. Silloin tällöin huusin niitä vaihtojani. Olisi ehkä pitänyt useamminkin, sillä pelaajamme alkoivat kesken peliä omavaltaisesti huudella vaihtoja, mitkä sitten toteuttivatkin. Mainio joukkueemme pärjäsi melko hyvin: Wäiskin vitosluokkalaisia vastaan meidän neloset hävisivät vain 14 – 18, koska meitä päätä pitemmät wäiskiläiset onnistuivat vapaaheittokisassa paremmin. Ottelussamme Haarlan koulua vastaan piste-ero Haarlan hyväksi oli pikkuisen suurempi. Muitten joukkueitten tuloksista kannattaa mainita, että meidän kuudesluokkalaisemme peittosivat Haarlan koulun toisen joukkueen suhteellisen selvästi luvuin 52 – 5.

Tärkeämpää kuin voitot oli taas jalo kilpa. Ei ketään tuntunut harmittavan, jos sattui olemaan hävinneessä joukkueessa. Yksi aamupäivä oli vain nautittu kavereitten kanssa vauhdikkaasta liikunnasta. Yhdeltä pojalta kysyin pelien jälkeen, onko hän jo kauan harrastanut koripalloa, kun näyttivät pallon kuljetukset ja heitotkin käyvän niin sujuvasti.

-       En ole sitä harrastanut ollenkaan, vastasi poika.

Pojan kasvoilla käynyt pieni hymy kertoi, että hänen omasta mielestäänkin hyvin oli mennyt.

Myrskysäätä kolmosnelosten korttelissa

  

Nykynuorilla mukamas keskittymisvaikeuksia? Ei kyllä ole, kun aihe kiinnostaa.
Ulla-ope näyttää, kuinka myrskytunnelma saadaan syntymään.

Kuvataiteen tunnilla (huomaa oppiaineen nykyinen virallinen nimi, kavereitten kesken ”kuvis”) tavoiteltiin syksyisiä myrskytunnelmia. Inspiraatiota haettiin ensin netistä, itävaltalaisen art nouveau -taidemaalarin Gustav Klimtin (1862–1918) tyylistä. Kun Ulla-ope vielä näytti, miten myrskyvaikutelma märkää märälle -tekniikan avulla saadaan syntymään, alkoivat nuoret taiteilijamme tuottaa toinen toistaan upeampia syysmyrskyjä. Puut ja talot taipuivat, lehdet lensivät ympäriinsä ja vesisateet piiskasivat maisemaa. Klimtille on kasvamassa kilpailijoita!

Tässä yksi hienoimmista lopputuloksista!

 

Osaatko yhdeksän kertotaulun?

Tiesitkö, että sinulla on yhdeksän kertotaulu aina mukana, sormissasi? En minäkään, mutta kun kuuntelin tunnilla tarkkaavaisesti, niin nyt tiedän. Aseta molemmat kätesi pöydälle peukalot ulospäin. Jos haluat tietää esimerkiksi kertolaskun kolme kertaa yhdeksän tuloksen, niin taivuta vasemmalta alkaen kolmas sormi kohti rannettasi. Tuon sormen vasemmalla puolella ovat nyt kymmenet eli kaksi sormea ja oikealla puolella ykköset eli seitsemän sormea, siis käsissä yhteensä kaksi kymmentä ja seitsemän ykköstä eli 27. Toinen esimerkki: kuusi kertaa yhdeksän? Ensin vasemmalta kuudes sormi kohti rannetta. Nyt sen vasemmalla puolella on viisi kymmentä ja oikealla neljä ykköstä, siis 54, ihan oikein taas! Ei päivää, etten koulussa oppisi jotain uutta.

Positiivinen palaute häiritsi lukemista

Lukupiirini kokoontui taas, nyt yksi lukija kerrallaan. Huomasin yhden jo viime keväänä mukana olleen pojan lukevan nyt selvästi sujuvammin kuin silloin. Kehuin häntä parantuneesta taidosta mutta ei ehkä olisi pitänyt: Poika ei kai ollut tottunut positiiviseen palautteeseen, koska heti kommenttini jälkeen hän alkoi takellella ja lukea väärin. Onneksi hän hetken päästä taas pystyi keskittymään ja lukeminen jatkui mainiosti. Meistä taisi loppujen lopuksi tulla kavereita: Samana päivänä seuraavalla tunnilla hän tuli minulta hakemaan apua kuviksen tehtävään. Yhdessä saimme lankakerän langat muuttumaan kuumailmapallon köysiksi.

Sain isänpäiväkortin!

Hyvää isänpäivää
toivotti koko luokka!

Kuumailmapallo oli kortti, jonka kaikki tekivät onnitellakseen sillä omaa isäänsä tulevana isänpäivänä. Minna-ope oli tehnyt hienon mallin ja opetti siitä lapsille kortinteon eri vaiheet. Jossakin vaiheessa halusin tarkistaa jonkin yksityiskohdan mutta en löytänyt mallikorttia mistään, vaikka se juuri oli ollut pöydällä kaikkien nähtävissä. Piti sitten vain opastaa oppilasta eteenpäin niin kuin parhaaksi itse näin. Yhtäkkiä edessäni oli monen oppilaan lähetystö, jonka johtaja ilmoitti: ”Tämä on sinulle, ole hyvä!” Siinähän se oli, se äsken kadoksissa ollut Minnan mallikortti! Tällä välillä siihen oli lisätty isänpäiväonnittelut kouluvaarille. Toivottajina olivat kaikki paikalla olleet omakätisin nimikirjoituksin. Häkellyin saman verran kuin edellä kertomani lukupoika mutta muistaakseni ymmärsin sentään kiittää kaikkia. Lapset vaikuttivat iloisilta saatuaan minut näin yllätetyksi.

Siisti lahja!

Koulun vanhempainyhdistys oli tehnyt oivallisen hankinnan. Alakoulun jokaiseen kortteliin oli ostettu Electroluxin näppärät varsi-imurit. Niillä saadaan tarvittaessa pienet pikasiivoukset nopeasti hoidetuiksi ja tilojen yleisilme säilyy siistinä. Korttelimme kaikki aikuiset olivat sitä mieltä, että varsi-imurin kokoaminen myyntipakkauksestaan käyttökuntoon sopii parhaiten kouluvaarin tehtäväksi. Rohkein mielin heittäydyin haasteeseen ja hämäristä kokoamiskuvista huolimatta onnistuin saamaan imurimme toimimaan ja latautumaan. Muutaman neliömetrin laajuinen koeimurointi tuotti siistiä jälkeä. Kiitoksia vanhempainyhdistyksellemme hyvästä tuki-ideasta!

Kouluvaari työnsä ääressä:
Uusi imuri koekäytössä.

 

Kulttuuria ja kansainvälisiä vieraita

 

Onko kirjastossa uutuushylly?

 

Tytöt selvittivät ulko-oven luona 
kirjaston aukioloaikoja.

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla perehdyttiin suomalaisen sivistyksen yhteen peruskiveen, kirjaston palveluihin. Työpareina selvitettiin oppikirjan pitkän kysymyslistan kysymyksiä. Etsittiin vitsikirjoja, luettiin niistä vitsejä, selailtiin lehtiä ja ennestään tuntemattomia sarjakuvakirjoja. Yritettiin löytää kiinnostavia tietokirjoja ja mahdollisimman moniosaisia kirjasarjoja. Uutuushylly oli lapsille tuntematon asia, kunnes yksi kirjaston aikuisista sen heille esitteli. Monille oli varmasti uutta, miten monenlaisia asioita kirjastosta voikaan löytää, myös Hirvensalon kirjastosta, vaikka se pieni onkin.

 

Sherwoodin metsässä

Polkupyöräretki Hirvensalosta
Ursininkadulle on alkamassa.

Kuudenkymmenen lapsen siirtäminen Syvälahdesta Ursininkadulle teatteriin ja esityksen päätyttyä takaisin koululle vaatii pilkuntarkkaa suunnittelua mutta sen meidän opettajat kyllä osaavat. Se näkyi taas, kun kävimme katsomassa Robin Hoodin ja Sherwoodin iloisten veikkojen seikkailuja Turun Nuoressa Teatterissa. Puolet ryhmästämme teki matkan polkupyörillä kahden aikuisen ja toinen puoli bussilla kolmen aikuisen valvomina. Ihan ilman kommelluksia selvisivät molemmat ryhmät. 

Teatterissa huomasin, että aikuisille tuttu asia, oman numeroidun istuinpaikan etsiminen, oli monille lapsille ihan uusi asia. Kaikki istuivat omilla paikoillaan kun esitys alkoi. Hyvät nuoret näyttelijät ja vauhdikkaat juonenkäänteet, laulut ja tanssit saivat melkein kaikkien katsojien kiinnostuksen säilymään koko esityksen ajan. Aikataulumme oli tiukaksi suunniteltu mutta toimi hyvin: Olimme teatterilla viitisen minuuttia ennen näytöksen alkua. Pyöräilijämme olivat tulleet sinne hetkeä aikaisemmin.  Näytöksen päätyttyä ehdimme bussipysäkille yhtaikaa Pikisaaren bussin kanssa.

 

Intialaiset ja bangladeshilaiset vieraamme kolmosnelosten korttelissa.
Isäntänä apulaisrehtorimme Tuomas (oik.).

Kaukaisia vieraita koulussa

 Syvälahden koulussa käy melko usein vierasryhmiä eri maista.  Lokakuun alkupuolella tuli melkein kymmenhenkinen vierasryhmä aika pitkän matkan takaa, Intiasta ja Bangladeshista. Ryhmän päätarkoituksena oli tutustua suomalaiseen kouluun, opetukseen ja ViLLE-oppimisympäristöön.

Turun seudun kouluvaaritoimintakin varmaan alkaa kohta olla kansainvälisesti tunnettua. Kävi niin sopivasti, että vieraat olivat koulussamme juuri kouluvaaripäivänä. Apulaisrehtori Tuomaksen opastuksella koulutiloja kiertänyt ryhmä sattui kohtaamaan päivän aikana kaksi kouluvaaria, Ilpon ja minut. Tuomas ja me ”grandpa in the school” -ukot kuvailimme askareitamme parilla sanalla, kunnes kohta jo vieraamme jatkoivat kierrostansa koulun tiloja innokkaasti valokuvaten ja videoiden. 

Ystävällisistä vieraistamme tuli mieleen ajatus, että kaukana Intiassakin kohta tiedetään, että Turun seudulla harrastetaan aktiivista kouluvaaritoimintaa. Toisaalta, kun Intiassa on noin 1400 000 000 asukasta ja heistä kymmenen muistaa kouluvaarit hetken aikaa, niin ei se vielä kovin paljon ole. Mutta hyvä alku!

 

Epätavallisia näkövinkkeleitä!

 Kuvis on kivaa, osa 1        

Kouluvaari istuu bussin katolla ja ajelee pitkin koulun käytäviä? Siltä ainakin kuvassa näyttää. Kuvaamataidon tunnilla opettelimme ottamaan padilla kuvia, joissa mittasuhteet ja etäisyydet näyttivät kovin oudoilta. Pienet leluautot saivat oppilaat kuljettajikseen, kunhan perspektiivi saatiin mukaan huijaamaan katsojan silmää. Tehtävä oli mielestäni hauska ja yksi kolmen pojan ryhmä huomasi pyytää kouluvaariakin kuvaan mukaan, vaikka en minä siihen nyt niin kauheasti itseäni tyrkyttänytkään.

                            

Muutaman harjoituskuvan jälkeen pojat saivat minut istumaan aika luonnollisen näköisesti bussin katolle. Moni tyttöryhmä tykkäsi tehdä erilaisia voimisteluasentoja, jotka olisivat olleet minulle ihan liian vaikeita, niinpä pysyin vain bussikuskina. Maailma on aika ihmeellinen paikka, kun sitä välillä katsoo epätavallisesta näkövinkkelistä!  

Välituntipiha, koulutalo...

Suomen kielen tunnilla menimme pihalle kilpailemaan siitä, kuinka monta yhdyssanaa pihalta löytyy. Hetken kun olimme ympärillemme katselleet, niin alkoihan niitä ilmestyä vaikka kuinka paljon: kiipeilyteline, valotolppa, pingispöytä, koivupuu, kiviportaat, jalkapallomaali, valvontakamera, hämähäkkikeinu, … Yksi parhaista ryhmistä taisi löytää pihalta melkein kaksikymmentä yhdyssanaa. Hauska harjoitus, kokeilepa itse!

Mukavaa, kun entiset ”luokkakaverini” viimevuotiselta neloselta pysähtyvät juttelemaan kanssani ja kertomaan kuulumisiaan: Koulussa tuli yksi heistä hyväntuulisena vastaani ja selvästi halusi kertoa, että koulu sujuu edelleen hyvin, kesälomakin oli ollut kiva. Hän oli käynyt toisessa kotimaassaan ja matka oli onnistunut erinomaisesti. Sitten hän taas jo jatkoikin eteenpäin, minne mahtoikaan olla menossa.

Ammattilaisia, sijaisia ja harjoittelijoita

Viime torstaina aamulla kolmosnelosten korttelissa oli tiukka paikka: Kolmesta opettajasta kaksi oli kipeänä. Oppilaita on kuutisenkymmentä, joten lisävoimia tarvittiin välttämättä. Yksi opettaja ja yksi koulunkäynninohjaaja olivat sen päivän ammatillinen perusvoima, jota sitten täydensivät yksi nuori sijainen, yksi tet-harjoittelija ysiluokalta ja yksi kouluvaari. Kun kirjoitan ”yksi nuori sijainen”, niin lukijat herkästi olettavat, että siinä ryhmässä tämä koulupäivä varmasti kuluisi levottomassa kohinassa. Näin ei käynyt. Tämä nuori nainen osasi luontevasti pitää yllä rauhallista oppimisilmapiiriä. Päivän viimeisen tunnin viimeistä 30 minuuttia lukuun ottamatta edes levottomimmat pojat eivät yrittäneet esittää omasta mielestään humoristisia kommentteja. Eikä tuo viimeinen puolituntiakaan mitenkään hulinaksi mennyt, kaukana siitä. ”Sijaisia koetellaan, sellaisia mekin olimme omana kouluaikanamme.” Näin myhäili koulupäivästään kunnialla selvinnyt sijaisopettaja. Tet-harjoittelijallammekin oli jo neljäs harjoittelupäivä menossa, joten hänkin pystyi oikeasti olemaan avuksi esimerkiksi materiaalien jaossa ja muussa tarpeellisessa.

Kouluvaari siirrettiin suomen kielen tunnin ajaksi syrjään, ei sentään kokonaan pois tieltä, vaan korttelimme ulkopuolelle rauhalliseen pöytäryhmään kuuntelemaan taas ääneenlukijoitamme, yhtä kerrallaan. Ne ovat mukavia hetkiä. Siinä voi vähän jutella muitakin kouluasioita kuin korjata väärin luettuja sanoja ja kysellä samalla, ymmärrätkö lukemasi vai luetteletko vain sanoja peräkkäin. Tämän päivän lukijat olivat varsin yhteistyöhenkisiä ja lukuhaluisia. Yksi kummitustarina sai minut melkein unohtamaan tehtäväni, kun tempauduin mukaan seuraamaan uskomattoman hauskoja ja jännittäviä juonenkäänteitä.

Kuvis on kivaa osa 2                    

Syyslukukausien oppimäärän perustehtäviä on todennäköisesti jo yli sadan kouluvuoden ajan ollut: ”Piirrä sieni!”  Siitä ei poikettu tänäkään vuonna. Jokainen sai piirtää itse valitsemansa sienen. Parhaimmat olivat isoja, värikylläisiä teoksia, suosituimpana punainen kärpässieni. Työt eivät vielä tulleet ihan valmiiksi, vaan viikon päästä jatketaan.

 Kiitos vanhemmille!

Lämpimät kiitokset kaikille teille lasten vanhemmille ja huoltajille, jotka kyselyssäni annoitte minulle luvan julkaista tässä blogissani lapsistanne kuvia, joista heidät saattaa tunnistaa. Se helpottaa merkittävästi kuvien ottamista ja käyttöä sekä antaa minulle intoa kertoa edelleen näistä koulun arkipäivän pienistä tapahtumista.

 

Kolmosneloset jalkapallomaaottelussa

Kolmetuhatta katsojaa Kupittaan jalkapallostadionilla seurasi, kuinka Syvälahden koulun kolmosnelosten edustajat torstaina 7.9. saattoivat Suomen ja Islannin alle 21-vuotiaat pelaajat kentälle ystävyysottelun alkaessa. Käsi kädessä meidän noin kymmenvuotiaat ja maajoukkueitten parikymppiset pelaajat kävelivät ryhdikkäästi katsomon eteen ja kuuntelivat rivissä seisten kummankin maan kansallislaulut ennen kuin peli alkoi.

Onni suosi arvonnassa

Kuinka tähän oli tultu? No, Fölin vuorobusseilla, mutta valmistelut olivat alkaneet jo paljon aikaisemmin. Turun kaupungin ideana oli syntynyt ajatus, että kutsutaan pääkatsomo täyteen koululaisia tätä ystävyysottelua seuraamaan. Ottelun alkuseremonioihin kuuluu, että juniorit saattavat pelaajat kentälle, kun peli alkaa. Jossakin päin Turun perusopetuksen hallintoa oli sitten päätetty järjestää arvonta, minkä voittajaluokka pääsisi saattamaan Suomi-Islanti -ottelun pelaajat kentälle. Tässä arvonnassa voittajaksi nousi Syvälahden koulun kolmas ja neljäs luokka. Mahtava tuuri! Miten sitten valittiin noin 60:stä oppilaasta ne noin 25, jotka kentälle tarvittiin? Taas arvottiin, ensin kolmannen luokan tytöistä, sitten kolmosen pojista ja vastaavasti nelosen tytöistä ja nelosen pojista saattajiksi pääsevät. Nekin, joita ei arvottu saattajiksi, pääsivät kyllä tapahtumaan mukaan, katsomoon luomaan suuren urheilujuhlan tunnelmaa yhdessä Turun muitten koululaisten kanssa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Mirja-opettaja ja minä, me liikuimme saattajiksi arvottujen lasten kanssa Kupittaalle Fölin busseilla. Kulku oli sujuvaa, lapset olivat tottuneita bussien käyttäjiä ja osasivat tietenkin olla siivosti matkat mennen tullen. Bussin vaihto Kauppatorilla ei tuottanut ongelmia. Kupittaalla ensimmäiseksi söimme kaikki eväät ennen stadionille menoa, koska katsomoon ei saa omia eväitään tuoda, ei syötävää eikä juotavaa. Toinen kouluvaarimme, Ilpo, löysi meidät stadionin takaa nurmikolta ja liittyi joukkoomme. Ilpolla ja minulla oli tyylikkäät kouluvaari-heijastinliivit yllämme. Samankaltaiset olivat myös stadionin järjestyksenvalvojilla. Järjestysmiesten edustaja tuli pyytämään, että ottaisimme liivit pois ennen stadionille menoamme, jotta meitä ei luultaisi oikeiksi järjestysmiehiksi. Meillä heijastinliivit ovat yleensä retkillä päällämme siksi, että lapset tarvitessaan näkisivät jo kauempaa, missä on aikuinen. Emme protestoineet ja otimme liivit pois.

Kiitettävä onnistuminen!

Ennen seremonioiden alkua meidät ohjattiin pukuhuoneeseen vanhimman katsomon alle. Siellä lapset vaihtoivat ylleen yhtenäisen asun, housut, paidan ja sukat. Oppaamme selittivät lapsille tarkasti, mitä reittiä ensin kuljetaan kentän reunaa urheilijoitten portille ja sieltä sitten pelaajien kanssa kentälle ja seremonioitten jälkeen kentältä pois. Yksi kävelyharjoituskerta riitti, kun se meni ihan hyvin. Odotuksen mukavaa jännitystä ei suinkaan vähentänyt tieto siitä, että saattajat varmasti näkyvät myös televisiossa. Yle Areena lähetti ottelun suorana ja se on sieltä katseltavissa vielä pitkän ajan.

Ottelun alkuun oli vajaa kymmenen minuuttia, kun kävelimme parijonossa kentän reunaa toisen maalin takaa urheilijaportille pääkatsomon eteen. Katsomossa oli jo reipas tunnelma ja oma oloni oli jotenkin epätodellinen: Tämmöiseenkin paikkaan voi kouluvaarina päästä, saattajien jälkipään valvojaksi! Ja yleisö taputtaa... Jäin katsomon eteen urheilijaportin viereen odottelemaan huippuhetkeämme.

Seremonia onnistui aivan nappiin. Kaikki tiesivät paikkansa ja reittinsä, vain yksi pojistamme meinasi palatessaan mennä urheilijaportista takaisin katsomon taakse, vaikka me muut olimme jääneet siihen viereen katsomon eteen. Hän itsekin naureskeli kömmähdykselleen. Parijonossa kävelimme takaisin pukuhuoneeseemme, missä alkoi iloinen puheensorina. Hyvin osasimme!

Mirja-ope kehotti painamaan tämän kokemuksen mieleen, sillä emmehän tiedä, onko meidän joukossamme nyt joku, joka kymmenen vuoden kuluttua onkin tuolla pelaajien joukossa ja jota silloin joku pieni kymmenvuotias on kentälle saattamassa.

 

 P.S. Kumpi voitti? Ensimmäisellä puoliajalla ei tehty yhtään maalia. Toisella puoliajalla tehtiin ja tilanne juuri ennen loppua oli 2–2. Ottelun viimeisellä minuutilla Islanti onnistui tekemään vielä yhden maalin ja voitti koko ottelun 3–2. Ei se mitään, upea tapahtuma joka tapauksessa!

P.P.S. Kuvaajat: Ylempi kuva Ilpo. Alempi kuva Mirja.

Ystävyydestä ja ötököistä

Kuka meistä on nyt viltin alla?

Mistä tunnet sä ystävän?

Keskustelimme elämäntaidon tunnilla ystävyydestä. Minkälainen ero on käsitteillä koulukaveri, kaveri ja ystävä? Lasten mielestä hyvällä ystävällä on aikaa sinulle, hän on kiltti, rehellinen ja luotettava, ei kiusaa eikä jätä ulkopuolelle. On mielestäni tosi tärkeätä, että näistä asioista puhutaan heti lukuvuoden alkupäivinä. Ystävyys kehittyy myös leikkimällä: Luokassa oli parikymmentä oppilasta ja leikimme ”kenet mörkö on syönyt?” -leikkiä. Ensin käveltiin ympäri luokkaa. Musiikin loputtua kaikki paitsi yksi leikkijöistä menivät mahdollisimman pieneen kippuraan lattialle ja se yksi sitten laittoi ison viltin valitsemansa leikkijän päälle. Muut saivat nousta ylös ja yrittää mahdollisimman nopeasti tunnistaa, kuka viltin alla piileskeli. Leikki oli hauska ja pian lapset keksivät, kuka luokkakavereista puuttui. Kouluvaarin tunnistamiseen viltin alta kului korkeintaan kolme sekuntia, vaikka yritin olla siellä tosi pienessä kippurassa.

 

Olematon kouluvaari

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla pääsin taas yhteen mukavimmista puuhistani, mitä minulle täällä koulussa vastaan on tullut. Sain kuunnella, kuinka muutamat lapset yksi kerrallaan kehittivät lukutaitojaan lukemalla minulle ääneen. Tilanteen koki jännittäväksi yksi kolmannen luokan tytöistä. Ujostellen hän sanoi: ”Olen lukenut ääneen vain kotona isälle ja äidille”. Sain hänet kuitenkin houkuteltua aloittamaan Tuhkimo-satukirjansa lukemisen.

Muutaman kappaleen jälkeen, jotka sujuivat hitaasti mutta virheettömästi, hän toisti taas tuon kommenttinsa. Olin aistivinani, että hänellä oli kyllä lukuhaluja mutta vieraalle ihmiselle lukeminen vain jännitti kovasti. Sitten hän keksi aivan loistavan ratkaisumallin tilanteen helpottamiseksi: ”Mä luen ääneen niin kuin sä et olisikaan siinä.” Ehkä lukunopeus hiukan parani, ainakin tytön olemus rentoutui ja kaikki oli paremmin kuin lukuhetken alussa. Eikä se nyt kouluvaarin itsetunnon päällekään kovin paljon käynyt, että homma alkoi sujua, kun vaari kuviteltiin pois tieltä häiritsemästä.

Ystävän kanssa on kiva tutkia luontoa.

Ihanat ja inhottavat ötökät

Täällä on hepokatti luupin alla!

Ympäristöopin tunnilla oltiin pihalla. Tehtävänä oli löytää pieniä ötököitä, saalistaa ne varovasti ja kiusaamatta valkoisen paperinpalan päälle ja tutkia otuksia sitten lähemmin luupin kanssa. Ötökkänäyttely kerättiin pihan asfaltin päälle, luuppien alle. Kun hyönteisiä oli tarpeeksi tutkittu, ne täytyi palauttaa vahingoittumattomina takaisin luontoon. 

Yhden luupin alla oli hepokatti, jonka palauttaminen parinkymmenen metrin päähän ruohikkoon tuntui parista tytöstä hankalalta ja vähän inhottavaltakin. Autoin heitä ottamalla hyvällä tuurilla hepokatin kiinni kahdella kädellä ja näytin, että sieltä se pilkistelee ehjänä sormieni raosta. Yksi tytöistä olisi halunnut ottaa sen käteensä mutta en antanut, vaan laitoin omat käteni hänen kädelleen, hepokatti edelleen kourieni sisällä. ”Iik! Mulla on hepokatti kädessäni!” hän silti kiljui niin kuin ei mitään sen inhottavampaa voisi maailmassa ikinä ollakaan. Tosiasiassa siis hänen pienessä kädessään olivat kouluvaarin isot kourat ja niiden sisällä ötökkä, joka sitten loppujen lopuksi pääsi onnellisesti ehjänä omaan ruohikkoonsa.

Ykköskakkoset saivat oman kouluvaarinsa

Sattui niin onnellisesti, että yksi kouluvaaritoiminnasta kiinnostunut henkilö oli juuri hyväksytty yhdistyksemme jäseneksi mutta hänelle ei ollut vielä nimetty omaa koulua. Niinpä kävin tämän ehdokkaan esittelemässä Marko-rehtorille ja ykköskakkosten opettajille. Keskustelut johtivat siihen, että Ilpo-vaari lupasi aloittaa ”työnsä” meillä seuraavana torstaina. Esittelypäivänsä loppuosan hän oli kanssani kolmosnelosilla seurailemassa, miten vaarin päivä siellä kului.  Kaikille vanhemmille tiedoksi: Jokaisesta kouluvaariksi pyrkivästä tehdään aina lakisääteinen taustaselvitys, sama mikä lasten kanssa palkkatyötä tekeviltäkin edellytetään. Rikosrekisterimerkintöjä ei saa olla. En tiedä, että sellaisia koskaan kenelläkään vaariehdokkaalla olisi ollutkaan.

 

 

Älä kiusaa tee!

 

 Yksi tärkeimmistä säännöistä on se, että ketään ei saa kiusata!

Syvälahden kolmosnelosten uusi lukuvuosi alkoi. Ensimmäisellä ympäristöopin tunnilla keskityttiin oppilaitten lähimpään työympäristöön eli siihen, miten omassa luokassa ja koko koulussa käyttäydytään. Miksi yhteisiä sääntöjä tarvitaan ja mikä on tärkein sääntö? ”Että ei kiusata toista!” Sen tiesivät kaikki. Asiasta on lasten kanssa puhuttu monta kertaa, toisten kanssa kahden, toisten kanssa jo kolmen vuoden aikana. Kolmosnelosten yhteishenki ja opiskeluinto vaikuttavat näin alkusyksystä oikein hyviltä. Viime lukuvuonna näin muutaman kerran, kuinka opettajat tarttuivat todella jämäkästi ja nopeasti kiusaamistapauksiin, joita hyvässäkin koulussa aina joskus sattui. Kiusaaja, kiusattu ja opettaja istuivat yhteisen pöydän ääreen ja selvittivät puhumalla, mitä oli tapahtunut ja miten mennään tästä eteenpäin. Toivottavasti alkavana lukuvuonnakin kiusaamistapaukset pysyvät mahdollisimman lähellä nollaa.

 

Kuka pelkää...mitä se nyt olikaan? Ai niin, mustekalaa! En minä ainakaan...
Varsinaisesti vitoskutosten opettajana toimiva Timi
oli mukanamme aamupäivän liikuntatunnilla.

Tuttuja ulkoleikkejä

Tiistaipäivän lukujärjestyksessä oli myös ulkoliikuntaa. Menimme koulun pihalle kolmeen eri ryhmään leikkimään minullekin ennestään tuttuja leikkejä. Minun lapsuudessani leikittiin ”peilissii”, nykylapsille se on ”peili”. Siinä yksi lapsista on selkä muihin leikkijöihin kääntyneenä, ja toiset yrittävät lähestyä häntä niin, ettei tuo yksi leikkijä nopeasti päätä kääntäessään näkisi kenenkään liikkuvan.

Toinen leikki on aikojen muuttuessa joutunut muuttamaan nimeään. ”Kuka pelkää mustaa miestä?” on nykyään nimeltään ”Kuka pelkää mustekalaa?” vaikka alkuperäinen nimi ei todennäköisesti viittaakaan mihinkään ihonväriin vaan nokipoikaan, mustanaamaiseen nuohoojaan, joka yllättäen saattoi ilmaantua talojen pihoille ja katoille tärkeää paloturvallisuustyötään tekemään.

Kolmannen leikin nimeä en enää muista, mutta siinä lapset seisoivat ison ympyrän kehällä selkä ulospäin. Yksi käveli heidän takanaan reippaasti ja pudotti huomaamattomasti jonkun kohdalla merkkitikun maahan. Merkatun piti sillä sekunnilla lähteä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin tikun pudottaja ja yrittää ehtiä ensimmäisenä nyt tyhjänä olevalle paikalleen. Jos hävisi, joutui kiertämään tikun pudottajana. Vauhti oli hurja mutta törmäyksiltä onneksi vältyttiin. Ja kivaa oli jokaisessa leikkiryhmässä, sen näki lasten iloisista ilmeistä. Olin suunnilleen näitten lasten ikäinen, kun omien koulukavereitteni kanssa leikimme näitä ihan samoja leikkejä. Ja muitakin: kymmenen tikkua laudalla, ”natussii” ja mitä niitä nyt olikaan… Siitä on muutaman vuoden päästä jo seitsemänkymmentä vuotta, kylläpä aika rientää!

 

Lisää kouluvaareja kaivataan

Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä olin opettajainhuoneessa törmännyt kahteen ykköskakkosten opettajaan, jotka minut nähdessään alkoivat aktiivisesti houkutella minua heidän korttelinsa kouluvaariksi. ”Meillä ei viime vuonnakaan ollut ketään!” Olin kuitenkin jo luvannut kolmosnelosten opettajille, että jatkan tämän lukuvuoden heidän kanssaan. ”Ole edes joka toinen viikko meillä!” Se ei oikein toimi, koska sillä tavalla ei tule lapsille riittävän tutuksi ja läheiseksi. ”No hommaa sitten joku kaverisi tänne!” Tämän ajatuksen pistin korvan taakse. Kolmosnelosten opettajat ilmoittivat ykköskakkosten opettajille, että he eivät saavutetusta edustaan, kouluvaarista luovu. Luettuna nuo keskustelun repliikit näyttävät aivan liian tylyiltä. Todellisuudessa asiasta puhuttiin leppoisan sävyisenä jutteluna mutta kuitenkin tosissaan. Opettajat kokevat, että kouluvaareista on koulun arjessa hyötyä.

Lähetin tästä positiivisesta ongelmasta viestiä kouluvaarien puheenjohtajalle Jormalle. Hänellä sattui olemaan yksi uusi kouluvaari vielä ilman koulua. Asiat ovat vielä hiukan kesken mutta näyttää varsin mahdolliselta, että Syvälahden ykköskakkosilla on kohta oma kouluvaari.

 

Ei ole pelkkää pänttäämistä kolmosnelosten koulupäivä.
Iltapäivällä opettelimme rentoutumaan.

Lisäresursseja blogin kirjoittamiseen

Olin mietiskellyt näitten blogisivujeni uudistamista jo pitkään. Jotakin ihan uutta pitäisi keksiä. Sitten sain oivalluksen: Käytä tekoälyä, kun oma ei riitä! Siitähän nyt puhutaan joka paikassa. Löysin Bingistä apua ja pyysin tekoälyä kirjoittamaan runon kouluvaareista. Uusi apulaiseni ryhtyi heti töihin ja rutisti ulos seuraavanlaisen hengentuotteen (vai voiko tekoälyn tuotoksista niin sanoa?):

”Tässä on runo kouluvaareista:

Kouluvaarit ovat tärkeitä, heille lapset ovat rakkaita.
Heidän kanssaan leikitään, ja yhdessä opitaan.

Kouluvaarit ovat viisaita, heiltä paljon oppia saadaan.
Heidän kanssaan on mukavaa, ja heitä aina kaivataan.

Toivottavasti pidit runosta! Kerro lisää, jos haluat tietää jotain muuta.”

Päätin edelleen jatkaa blogin uudistamistyön suunnittelutoimenpiteitten suorittamista. On sen verran kökköä tuo tekoälyn teksti. Toisaalta, onhan siihen löydetty ihan olennaisia asioita. Tietäisiköhän se jo, mitä me ensi viikolla teemme? 

 

Tunnista linnut, varo liikkuessasi, hälytä palokunta!

 Havaintoja lintutornista

Friskalanlahdella riitti katsottavaa ja tornissa katsojia.
Kuva: Mirja-opettaja.

”1 random lintu, 1 varis, 1 parvi, 2 lokkia, kai…” Näin alkoi yhden tytön lista lintuhavainnoistaan. Me kolmosneloset olimme tulleet Friskalanlahden lintutornille parin kilometrin päähän koulustamme lintujen kevätmuuttoa seuraamaan. Tornissa aamulla olleet aikuiset lintuharrastajat siirtyivät rauhallisesti seuraavaan tarkkailupaikkaansa kun huomasivat, että tornin juurelle ilmestyi viitisenkymmentä noin kymmenvuotiasta innokasta luonnontutkijaa. 

Kiikarit, sekä koulusta lainatut että muutamilla kotoa tuodut, suunnattiin tornilta merelle päin ja yritettiin innokkaasti tunnistaa lahdella lenteleviä lintuja. Lahden elämän seuraaminen oli selvästi mieluisaa puuhaa ja varmasti kaikki kävivät vuorollaan tornissa tähyilemässä.

”Saako jo ruveta syömään eväitä?” Tämä retkipäivien aina ehkä tärkein kysymys esitettiin opettajille jo varsin pian, kun lintujen havainnointi oli päässyt käyntiin. Täytetyt sämpylät ja muut koulusta ja kotoa saadut eväät maistuivat kylmähkössä ulkoilmassa vallan mainioilta. Päivän ohjelma oli melko väljä ja lintuhavaintojen lisäksi lapset saivat tutustua paikan luontoon oma-aloitteisesti. Koko ajan kaikkien sijainti oli kyllä aikuisten tiedossa eikä yli 200 metrin päähän tornista saanut mennä. Vahingoilta vältyttiin yhtä nokkosen polttamaa kättä ja pientä kompastumiskolhua lukuun ottamatta.  Mainiota luovuutta esittivät ne kolme tyttöä, jotka keksivät ryhtyä keskenään leikkimään kaikille tuttua vanhaa satua ”Kultakutri ja kolme karhua”. Kun leikki päättyi, taputin käsilläni suosionosoituksia mutta vastaanotto oli tylyhkö: ”Ei tämä ollut aikuisille tarkoitettu!”

Useimmat lapsista olivat liikkeellä omilla polkupyörillään. 

Kun joutsenet, haikarat, pääskyt, lokit ja muut vähän tuntemattomammatkin linnut oli nähty, leikit
leikitty ja eväät syöty, palasimme hyvässä järjestyksessä koululle. Pyöräilijät tulivat Mirja-open vetämässä pitkässä letkassa ja me muut Fölin kyydissä. Vähäisistä lämpöasteista huolimatta päivä oli ollut kiva ja olimme saaneet mukavia kokemuksia Hirvensalomme lähiluonnosta.

…monta vaaraa onpi eessä!

Viime viikolla kouluvaaripäivän pääteemana oli turvallisuus. Aihetta käsiteltiin kolmesta eri näkövinkkelistä: liikenneturvallisuus, ensiaputaidot ja palomiesten työ.

Liikenneturvan edustaja Elias osasi hyvin keskustella lasten kanssa risteyksistä ja muista liikenteen riskipaikoista polkupyöräilijän ja jalankulkijan näkökulmasta. Monet asiat olivat oppilaille ennestään tuttuja ja hyvä niin, kertaus turvallisuusasioissa on aina paikallaan. Kouluttaja ja oppilaat kävivät hyviä keskusteluja esimerkiksi siitä, millä puolella kevyen liikenteen väylää jalankulkijat ja millä pyöräilijät kulkevat.

Polvessa oli pahannäköinen haava,
onneksi vain leikisti.

Toiselle Suomen Punaisen Ristin edustajista oli kentän reunalla käynyt huonosti: Hän oli kaatunut
polkupyörällä ja polveen oli tullut verinen haava. Tai ainakin siltä näytti. Hienosti maskeerattu haava johdatteli lapset keskustelemaan siitä, miten päin pyyhitään, kun haavaa puhdistetaan ja sidotaan ja miten pienet hiekanmurut saadaan pinseteillä haavasta pois. Kiinnitin huomiotani siihen, että aika monen pojan kommentti alkoi sanoilla: ”Silloin, kun minä kaaduin pyörällä…” Tärkeätä oli myös oppia 112-sovelluksen käyttö, kun apua tarvitaan.

Yhdeksättä luokkaa käyvä Joona esitteli nuoremmille syvisläisille
paloauton varusteita. Apuna hänellä oli toinen palomies, Arttu.

Kolmas turva-aihe kiinnosti yhtä paljon kuin liikenneturva ja pyörätapaturmat: Kentälle oli ajettu tutustuttavaksi Turun VPK:n iso paloauto. Kolme miestä esitteli auton palonsammutus-varusteita. Mikä hienointa, yksi esittelijöistä oli meidän koulumme yhdeksäsluokkalainen Joona. Hän on jo monen vuoden ajan harrastanut vapaapalokuntatoimintaa. Joona tunsi hyvin esittelemänsä laitteet ja työkalut, joiden käyttöä hän oli monta kertaa harjoitellut. Monelle lapselle varmaan selvisi, että kaikki palomiehet eivät olekaan päätoimisia, vaan tekevät jotain muuta (niin kuin Joona käy koulua) ja kun hälytys tulee, he lähtevät apuun. Joona alaikäisenä ei vielä lähde, mutta harjoittelee, jotta osaa sitten aikuisena, parin vuoden päästä. Komeaksi lopuksi auton kaikki hälytysvalot laitettiin vilkkumaan, tosin ilman ääntä, koska olimme ihan auton vieressä. Syttyiköhän tässä jollekulle kipinä vpk-harrastukseen? (Vai voiko sellaista vertausta lainkaan käyttää, kipinä palokuntatyöhön?)

Älä tule paha kesä

Tämä lukuvuosi on kohta ohi. Vielä kerran menen kouluun viimeisellä kouluviikolla, kun ensi syksyn kolmasluokkalaiset tulevat tutustumaan uuteen kortteliinsa ja uusiin kavereihinsa, tuleviin neljäsluokkalaisiin. Syksyllä taas jatkan samassa korttelissa. Kolmesta mukavasta opettajasta yksi vaihtuu.

Alkavan kesän tunnelmiin pääsee helposti lasten juuri opettelemalla laululla ”Älä tule paha kesä”, minkä duo Eino ja Aapeli (kaksospojat, s. 2008!) ovat tehneet vuonna 2019, tässä reilusti lyhennettynä:

Kesäkuun eka ja koulut on kii
juostaan laiturille tänään vois vaik onkii
tai maata nurtsil ja olla tekemät mitään
aamupalaks jädee jälkiruoaks sitä lisää

Voiko olla olemas ihanampaa fiilistä
kun on kesäkuun eka ja koko loma edessä
se on ihan sama vaikka palais vähän nenä
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä
kun aamusta iltaan iho tuntee auringon
ja ei oo hajuukaan mikä viikonpäivä on
ollaan odotettu tätä syksy-talvi-kevät
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä.

( https://genius.com/Eino-ja-aapeli-ala-tule-paha-kesa-lyrics   
Sanoittajan nimeä ei löytynyt, mahdollisesti Einon ja Aapelin yhteistyötä,
tuottajat Joonas Parkkonen ja Jonas Olsson 2019).

 

Tule hyvä kesä, kaikille!
t. kouluvaari Mauri

Konsertissa ja näyttämön takana

 
Olimme kolmosnelosten kanssa lähdössä tutustumisretkelle Konserttitaloon ja seuraamaan saman illan konsertin kenraaliharjoitusta. Mutta kuinka siirretään noin 60 lasta Hirvensalosta Konserttitaloon ja muutaman tunnin päästä takaisin? Vastaus kysymykseen on yksinkertainen: Fölillä tietysti. Onneksi Hirvensalon ja keskustan välillä kulkee vuoroja niin tiheästi, että isoa ongelmaa ei tullut. Lapset jaettiin kolmeen ryhmään ja jokainen ryhmä nousi eri bussiin. Kussakin ryhmässä oli kaksi aikuista, opettaja ja kouluvaari. Minun lisäkseni viitoskutosten vaari Epa oli värvätty mukaan ja kolmanneksi vielä Epan löytämä kokelasvaari Ilpo. Opettajien hienosti suunnittelema siirtyminen onnistui ihan nappiin.

Tuletko viereeni?

Kun nousin ryhmäni viimeisenä meidän bussiimme, kysyi etupenkillä yksinään istunut poika minulta: ”Haluaisitko tulla tähän istumaan?” ja osoitti tyhjää paikkaa vieressään. No halusin tietysti, koska kysymys oli selvästi pyyntö. Ei hänellä mitään erityistä juteltavaa minulle ollut mutta hän istui siinä vieressäni varsin rauhallisena ja katseli Martinmäen ja jokirannan maisemia. Muutaman sanan vaihdoimme mutta enimmäkseen matkustimme puhumattomina. Tunneilla poika on ollut usein levoton ja keskittymiskyvytön mutta nyt oli oikein hyvä, levollinen hetki.

Eerikinkadulla, Kauppatorin kulmalla nousimme bussista pois. Koska aikataulussamme oli varaa, pysähdyimme vartiksi torille sen elämää tarkkailemaan. Ensimmäiset kysyivät jo lupaa eväitten syömiseen ja kun mitään estettä siihen ei ollut, niin sallittiinhan se. Koulusta oli saatu mukaan tutut retkieväät, ainakin banaani, täytetty sämpylä ja juotavaa.

Konserttitalon yläaulassa meille kerrottiin
talon historiasta ja viulun soittamisesta.

Katsomossa ja näyttämön takana

Osa eväistä kehotettiin vielä säästämään myöhemmäksi. Matkamme jatkui parijonon tapaisessa muodostelmassa Konserttitaloon. Sinne olivat jo meidän kaksi muutakin ryhmäämme ehtineet ja paikalla oli myös oppilaita muista kouluista. Yläaulassa meille kerrottiin Konserttitalon 70-vuotisesta historiasta sekä viulun soittamisesta. Jälkimmäinen liittyi siihen, että illan konsertissa esiintyisi Karen Gomyo, ”maailmanluokan viulisti” niin kuin oppaamme sanoi. Siirryimme sitten katsomoon seuraamaan, kuinka tämä viulisti ja Olli Mustosen johtama Turun filharmoninen orkesteri soittivat illan ohjelmiston kenraaliharjoituksen. Viulisti olikin varsin taitava. Ihan kaikki lapset eivät hänen soittoonsa aivan sataprosenttisesti jaksaneet keskittyä, suurin osa kyllä. Turun Sanomat kirjoitti pari päivää myöhemmin konserttiarvostelussaan näin: ” Konsertin alkupuolen kohokohta oli maailmanmainetta niittäneen Karen Gomyon esiintyminen […] solistina. Herkkyys ja keveys yhdistyivät saumattomaan virtuoositekniikkaan tavalla, joka ei jättänyt toivomisen varaa.” (Lauri Mäntysaari TS 13.5.). Aikamoista taituria me saimme kuunnella ja katsoa.

Tästä on helppo panna paremmaksi
uudessa musiikkitalossa!

Harjoitusten seuraamisen jälkeen söimme yläaulassa loput eväämme ja pääsimme vielä kierrokselle Konserttitalon näyttämön takaiseen maailmaan. Jos takatiloja kuvaa kahdella sanalla, niin sanoisin: ahdasta ja ankeaa. Uusi musiikkitalo tulee ilmiselvästi tarpeeseen, vaikka sen sijoituspaikasta voi olla ainakin kahta mieltä.

Takki jäi!

Kun Konserttitalo oli nähty, lähdimme taas parijonossa kohti bussipysäkkiämme Ruotsalaisen Teatterin lähelle. Onneksi olimme vasta lähestymässä Brahenkadun kulmaa, kun yksi tyttö tuli sanomaan minulle, joka taas kuljin ryhmämme viimeisenä: ”Minulta taisi jäädä takki tuonne naulakkoon.” 

Kiirehdimme ensin jonon alkupäähän kertomaan Ulla-opelle, mitä oli sattunut. Koko ryhmä pysähtyi odottelemaan meitä kahta, jotka sitten riensimme takaisin talolle hakemaan takkia naulakosta. Vahtimestarit kertoivat, että kaksi takkia on vielä jäljellä, sininen ja musta. Jälkimmäinen oli se, mitä olimme hakemassa ja helpotuksesta huokaisten kiirehdimme takaisin oman ryhmämme luokse. Loppumatka koululle meni ilman kommelluksia.

 

Turun Linnassa palkittiin hyvät kirjoittajat

 

Palkinnot on jaettu: Keskellä voittaja Lilja
vierellään kunniamainitut Ingrid (vas.) ja Stella.

Syvälahden kolmosneloset olivat oppaan johdolla juuri kiertäneet Turun linnan ja kuulleet mielenkiintoisia tarinoita sen historiasta. Olimme kokoontuneet linnan lipunmyyntiaulaan syömään eväitämme, kylmän ilman vuoksi sisälle eikä ulos nurmikolle, niin kuin alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut.

Paikalle oli ilmaantunut myös Turun Kirjan talon edustaja (jonka nimeä en huomannut kirjata muistiin). Hänellä oli todella mukavaa asiaa: Kirjan talo oli aiemmin talvella järjestänyt Varsinais-Suomen koululaisille kevätaiheisen kirjoituskilpailun, ja hän oli tänne tullut jakamaan palkintoja: Meidänluokkalainen Lilja oli kirjoittanut 9–11 -vuotiaitten parhaan kertomuksen ja hänet palkittiin nyt sarjansa voittajana! Palkintojen jakaja kehui Liljan taitavuutta monin sanoin, mutta mieleeni jäi se, että teksti oli erinomaisen luovasti kirjoitettu, jopa runomuotoisia riimejä oli saatu tekstiin sopimaan. Harmi, ettei tuota tekstiä ollut nyt luettavissa. Voittaja sai upean kunniakirjan ja valtavan sylillisen kirjoja.

Lilja ei jäänyt ainoaksi palkituksi: Kunniamaininnat omista erinomaisista teksteistään saivat myös Ingrid ja Stella. Heillekin annettiin kunniakirjat sekä vähän pienemmät pinot kirjoja. Suomen kielen ystävänä olin todella mielissäni sitä, että nuorten joukosta löytyy taitavia kirjoittajia. Kouluvaari onnittelee! 

P.S. Lasten nimien ja kuvien julkaisuun on saatu lupa vanhemmilta. Kiitos teille!

Hyvin sujunut retki

Tuo oli retkemme kohokohta. Koululta matkaan olimme lähteneet jo yhdeksän aikoihin. Lapsia oli kuutisenkymmentä. Liikuimme kolmessa ryhmässä: Suuri osa oli saanut vanhemmiltaan luvan tulla koulusta linnaan polkupyörillään, kouluvaari ja monet oppilaat tulivat ensin bussilla Förille ja siitä kävellen linnaan. Kolmanteen ryhmään kuuluivat ne muutamat, jotka tulivat vanhempiensa kuljettamina kotoa linnan portille. Pelkäämättä kylmää ilmaa ja satunnaista tihkusadetta opettajat Mirja ja Sini vetivät polkupyöräilijöitten ryhmää. Ulla-ope, Mauri-vaari ja Minna-ohjaaja, me valvoimme, että oppilaat osasivat asiallisesti liikkua bussikyydillä. Ja hyvinhän se meni, kaikilla ryhmillä. 

Lasten vanhemmille voi kyllä antaa pienen muistutuksen: Vain muutama arkipäivä ennen retkipäiväämme vasta noin puolet vanhemmista oli vastannut opettajien Wilma-viestiin, jossa oli kysytty, saako lapsi halutessaan tulla linnaan polkupyörällä vai ei. Kyselyn uudistaminen tuotti opettajille harmistuksen tuhahduksia. Aktiivisimmat vanhemmat olivat toki jo ilmoittaneet, että he tarkistavat lapsen pyörän kunnon vielä ennen retkipäivää, ettei matkalla satu kommelluksia. Ja kypärä oli kaikilla.

Linnan opastetun kierroksen aikana lapset osasivat tehdä monia hyviä kysymyksiä: Miten tuo katossa oleva kuva on voitu maalata ja lähteekö maali irti, jos siihen kädellä koskee? Se Jagellonica vai mikä se oli, eikös hän ollut vihollismaasta kotoisin? Missä täällä olivat palveluskunnan asuinhuoneet? Nuori opastyttö joutui oikein miettimään muutamia vastauksiaan. No, Jaakko Ilkan pakoreittiä ei tiedä kukaan muukaan ihan varmasti.

Lasten kulttuurikierrokset Turun kaupungissa jatkuvat: Ensi viikolla on tarkoitus käydä ainakin Konserttitalossa ja kierrellä siellä vähän kulissien takanakin. Odotettavissa on lisää vaikeita kysymyksiä…

Kouluvaari on koulussa taas!

 

 ”Hyvää huomenta, Mauri!”

Oppilaitten yhteen ääneen lausuma aamutervehdys sai minut tietenkin oikein hyvälle mielelle. Edellisestä kouluvaaripäivästäni olikin kulunut jo kaksi kuukautta. Selkään iskenyt yllätyskipu oli helmikuun puolivälissä vienyt minut ensiksi muutamaksi päiväksi sairaalaan ja sieltä palauttanut kotiin rollaattorin ja jumppaohjeiden kanssa. Koskaan en vielä ollut tuntenut itseäni niin vanhaksi kuin sairaalasta lähtöpäivänä, kun rollaattorin käsikahvojen korkeutta aseteltiin minulle sopivaksi. Vanhuus tulee meille kaikille, minulle se tuli tuona helmikuun maanantaisena päivänä. Eipä silti, rollaattori on erinomainen apuväline, kun kävely on jostakin syystä vaikeaa tai huteraa. Lainauskuitissanikin sen virallinen nimi on ”Kävelyteline, nelipyöräinen.” Kävelyni parani sen avulla niin hyvin, että kun lumet olivat sulaneet, en sitä enää ulkonakaan tarvinnut.

Opettajat ja muut yhteisömme aikuisetkin tuntuivat ilahtuneen paluustani ja toivottivat minut lämpimästi tervetulleiksi takaisin työmaalleni. Erityisesti lämmitti keskusteluni yhden viimesyksyisen lukupoikani kanssa (lukutunti on kevään lukujärjestyksessä siirretty torstaista maanantaiksi, siksi en niissä enää ole mukana). Poika tervehti minua iloisena. Kyselin häneltä, kuinka koulu oli noin yleisesti kevätlukukaudella mennyt ja oliko hän muistanut jatkaa lukuharrastustaan. Hyvin oli mennyt ja harrastus lukemiseenkin oli säilynyt. Hyvä niin!

Arki alkoi

Puukäsitöiden kaksoistunti oli selälleni vähän pitkä ilman istumataukoa mutta ei se mitään. Innokkaat puujalkojen maalarit olivat kovin juttutuulella ja aika kului sinänsä nopeasti. Viimeisenkin ryhmän viimeiset puujalat alkavat kohta olla loppusilausta myöten valmiita. Tehtäväni maalaushuoneessa on olla maalivahtina, eli valvoa maalipurkkien ja pensseleitten asianmukaista käyttöä. Homma on helppo, ainakin rauhallisimpien ja käsitöistä kiinnostuneiden oppilaitten maalausvuoroilla.

Mitä kuvat kertovat?

Suomen kielen ja kirjallisuuden (vanhalta nimeltään äidinkielen) tunnilla käsiteltiin mielenkiintoista aihetta: Kuvien tarkastelua, erilaisten yksityiskohtien löytämistä sekä päätelmien ja tilannearvioitten tekemistä nähdyn perusteella. Tunnilla käsiteltiin useita kuvapareja, tässä niistä yksi: 

Mitä kiinnostavia yksityiskohtia kuvissa on? Mitä henkilöistä voi päätellä? Mitä heille on tapahtunut? Näytteleekö jompikumpi? Onko toinen rikkaampi kuin toinen vai onko kysymyksessä lavastus? Mitä kuvan ulkopuolella voisi olla tai tapahtua? 

Oppilaat olivat varsin innokkaasti mukana kuvia selittämässä ja tulkitsemassa. He löysivät usein yksityiskohtia ja tapahtumaketjuja, joita aikuiselle ei heti olisi mieleen tullutkaan. Vanhempi nainen tulkittiin ensin kerjäläiseksi, joka pyysi jotakin, kunnes huomiota kiinnitettiin hänen kaula- ja korvakoruihinsa ja siisteihin, puhtaisiin vaatteisiinsa. Käsien asento viittasikin ehkä epätoivoon jonkin suuren menetyksen yhteydessä, vai mitä se tarkoitti? Erittäin hyvä, että kuvien lukutaitoa käsitellään jo alakoulussa. 

(Kuvien lähde jäi kirjaamatta ylös, lisään sen tähän ensi viikolla).

Muista äänestää!

Päivä päättyi taas mukavaan hyvän mielen tunteeseen: Yhteiskuntaopin tunnilla käsiteltiin tietenkin juuri järjestettyjen eduskuntavaalien tuloksia. Lopputehtävänä oppilaat saivat itsekseen tai pienissä ryhmissä suunnitella oman vaalimainoksensa, joko jonkin oikean tai sitten keksityn puolueen edustajina. Satuin istumaan kahden tytön vieressä, olkoot he nyt vaikka Maija ja Liisa (eivät oikeasti olleet, ei sinne päinkään!). Heillä oli juliste, jossa puolueen nimilyhenteeksi oli kehitetty heidän etunimistään MJLP, Maijan ja Liisan puolue. Tulin kysyneeksi, että eikö heidän puolueeseensa saa muun nimiset lainkaan liittyä. Liisa korjasi äkkiä asian ja kirjoitti uudeksi lyhenteeksi MJLJMP, Maijan ja Liisan ja Maurin puolue. Paina lyhenne mieleesi ja muista äänestää meitä seuraavissa vaaleissa!