Tunnista linnut, varo liikkuessasi, hälytä palokunta!

 Havaintoja lintutornista

Friskalanlahdella riitti katsottavaa ja tornissa katsojia.
Kuva: Mirja-opettaja.

”1 random lintu, 1 varis, 1 parvi, 2 lokkia, kai…” Näin alkoi yhden tytön lista lintuhavainnoistaan. Me kolmosneloset olimme tulleet Friskalanlahden lintutornille parin kilometrin päähän koulustamme lintujen kevätmuuttoa seuraamaan. Tornissa aamulla olleet aikuiset lintuharrastajat siirtyivät rauhallisesti seuraavaan tarkkailupaikkaansa kun huomasivat, että tornin juurelle ilmestyi viitisenkymmentä noin kymmenvuotiasta innokasta luonnontutkijaa. 

Kiikarit, sekä koulusta lainatut että muutamilla kotoa tuodut, suunnattiin tornilta merelle päin ja yritettiin innokkaasti tunnistaa lahdella lenteleviä lintuja. Lahden elämän seuraaminen oli selvästi mieluisaa puuhaa ja varmasti kaikki kävivät vuorollaan tornissa tähyilemässä.

”Saako jo ruveta syömään eväitä?” Tämä retkipäivien aina ehkä tärkein kysymys esitettiin opettajille jo varsin pian, kun lintujen havainnointi oli päässyt käyntiin. Täytetyt sämpylät ja muut koulusta ja kotoa saadut eväät maistuivat kylmähkössä ulkoilmassa vallan mainioilta. Päivän ohjelma oli melko väljä ja lintuhavaintojen lisäksi lapset saivat tutustua paikan luontoon oma-aloitteisesti. Koko ajan kaikkien sijainti oli kyllä aikuisten tiedossa eikä yli 200 metrin päähän tornista saanut mennä. Vahingoilta vältyttiin yhtä nokkosen polttamaa kättä ja pientä kompastumiskolhua lukuun ottamatta.  Mainiota luovuutta esittivät ne kolme tyttöä, jotka keksivät ryhtyä keskenään leikkimään kaikille tuttua vanhaa satua ”Kultakutri ja kolme karhua”. Kun leikki päättyi, taputin käsilläni suosionosoituksia mutta vastaanotto oli tylyhkö: ”Ei tämä ollut aikuisille tarkoitettu!”

Useimmat lapsista olivat liikkeellä omilla polkupyörillään. 

Kun joutsenet, haikarat, pääskyt, lokit ja muut vähän tuntemattomammatkin linnut oli nähty, leikit
leikitty ja eväät syöty, palasimme hyvässä järjestyksessä koululle. Pyöräilijät tulivat Mirja-open vetämässä pitkässä letkassa ja me muut Fölin kyydissä. Vähäisistä lämpöasteista huolimatta päivä oli ollut kiva ja olimme saaneet mukavia kokemuksia Hirvensalomme lähiluonnosta.

…monta vaaraa onpi eessä!

Viime viikolla kouluvaaripäivän pääteemana oli turvallisuus. Aihetta käsiteltiin kolmesta eri näkövinkkelistä: liikenneturvallisuus, ensiaputaidot ja palomiesten työ.

Liikenneturvan edustaja Elias osasi hyvin keskustella lasten kanssa risteyksistä ja muista liikenteen riskipaikoista polkupyöräilijän ja jalankulkijan näkökulmasta. Monet asiat olivat oppilaille ennestään tuttuja ja hyvä niin, kertaus turvallisuusasioissa on aina paikallaan. Kouluttaja ja oppilaat kävivät hyviä keskusteluja esimerkiksi siitä, millä puolella kevyen liikenteen väylää jalankulkijat ja millä pyöräilijät kulkevat.

Polvessa oli pahannäköinen haava,
onneksi vain leikisti.

Toiselle Suomen Punaisen Ristin edustajista oli kentän reunalla käynyt huonosti: Hän oli kaatunut
polkupyörällä ja polveen oli tullut verinen haava. Tai ainakin siltä näytti. Hienosti maskeerattu haava johdatteli lapset keskustelemaan siitä, miten päin pyyhitään, kun haavaa puhdistetaan ja sidotaan ja miten pienet hiekanmurut saadaan pinseteillä haavasta pois. Kiinnitin huomiotani siihen, että aika monen pojan kommentti alkoi sanoilla: ”Silloin, kun minä kaaduin pyörällä…” Tärkeätä oli myös oppia 112-sovelluksen käyttö, kun apua tarvitaan.

Yhdeksättä luokkaa käyvä Joona esitteli nuoremmille syvisläisille
paloauton varusteita. Apuna hänellä oli toinen palomies, Arttu.

Kolmas turva-aihe kiinnosti yhtä paljon kuin liikenneturva ja pyörätapaturmat: Kentälle oli ajettu tutustuttavaksi Turun VPK:n iso paloauto. Kolme miestä esitteli auton palonsammutus-varusteita. Mikä hienointa, yksi esittelijöistä oli meidän koulumme yhdeksäsluokkalainen Joona. Hän on jo monen vuoden ajan harrastanut vapaapalokuntatoimintaa. Joona tunsi hyvin esittelemänsä laitteet ja työkalut, joiden käyttöä hän oli monta kertaa harjoitellut. Monelle lapselle varmaan selvisi, että kaikki palomiehet eivät olekaan päätoimisia, vaan tekevät jotain muuta (niin kuin Joona käy koulua) ja kun hälytys tulee, he lähtevät apuun. Joona alaikäisenä ei vielä lähde, mutta harjoittelee, jotta osaa sitten aikuisena, parin vuoden päästä. Komeaksi lopuksi auton kaikki hälytysvalot laitettiin vilkkumaan, tosin ilman ääntä, koska olimme ihan auton vieressä. Syttyiköhän tässä jollekulle kipinä vpk-harrastukseen? (Vai voiko sellaista vertausta lainkaan käyttää, kipinä palokuntatyöhön?)

Älä tule paha kesä

Tämä lukuvuosi on kohta ohi. Vielä kerran menen kouluun viimeisellä kouluviikolla, kun ensi syksyn kolmasluokkalaiset tulevat tutustumaan uuteen kortteliinsa ja uusiin kavereihinsa, tuleviin neljäsluokkalaisiin. Syksyllä taas jatkan samassa korttelissa. Kolmesta mukavasta opettajasta yksi vaihtuu.

Alkavan kesän tunnelmiin pääsee helposti lasten juuri opettelemalla laululla ”Älä tule paha kesä”, minkä duo Eino ja Aapeli (kaksospojat, s. 2008!) ovat tehneet vuonna 2019, tässä reilusti lyhennettynä:

Kesäkuun eka ja koulut on kii
juostaan laiturille tänään vois vaik onkii
tai maata nurtsil ja olla tekemät mitään
aamupalaks jädee jälkiruoaks sitä lisää

Voiko olla olemas ihanampaa fiilistä
kun on kesäkuun eka ja koko loma edessä
se on ihan sama vaikka palais vähän nenä
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä
kun aamusta iltaan iho tuntee auringon
ja ei oo hajuukaan mikä viikonpäivä on
ollaan odotettu tätä syksy-talvi-kevät
nii älä tule paha kesä, tule hyvä kesä.

( https://genius.com/Eino-ja-aapeli-ala-tule-paha-kesa-lyrics   
Sanoittajan nimeä ei löytynyt, mahdollisesti Einon ja Aapelin yhteistyötä,
tuottajat Joonas Parkkonen ja Jonas Olsson 2019).

 

Tule hyvä kesä, kaikille!
t. kouluvaari Mauri

Konsertissa ja näyttämön takana

 
Olimme kolmosnelosten kanssa lähdössä tutustumisretkelle Konserttitaloon ja seuraamaan saman illan konsertin kenraaliharjoitusta. Mutta kuinka siirretään noin 60 lasta Hirvensalosta Konserttitaloon ja muutaman tunnin päästä takaisin? Vastaus kysymykseen on yksinkertainen: Fölillä tietysti. Onneksi Hirvensalon ja keskustan välillä kulkee vuoroja niin tiheästi, että isoa ongelmaa ei tullut. Lapset jaettiin kolmeen ryhmään ja jokainen ryhmä nousi eri bussiin. Kussakin ryhmässä oli kaksi aikuista, opettaja ja kouluvaari. Minun lisäkseni viitoskutosten vaari Epa oli värvätty mukaan ja kolmanneksi vielä Epan löytämä kokelasvaari Ilpo. Opettajien hienosti suunnittelema siirtyminen onnistui ihan nappiin.

Tuletko viereeni?

Kun nousin ryhmäni viimeisenä meidän bussiimme, kysyi etupenkillä yksinään istunut poika minulta: ”Haluaisitko tulla tähän istumaan?” ja osoitti tyhjää paikkaa vieressään. No halusin tietysti, koska kysymys oli selvästi pyyntö. Ei hänellä mitään erityistä juteltavaa minulle ollut mutta hän istui siinä vieressäni varsin rauhallisena ja katseli Martinmäen ja jokirannan maisemia. Muutaman sanan vaihdoimme mutta enimmäkseen matkustimme puhumattomina. Tunneilla poika on ollut usein levoton ja keskittymiskyvytön mutta nyt oli oikein hyvä, levollinen hetki.

Eerikinkadulla, Kauppatorin kulmalla nousimme bussista pois. Koska aikataulussamme oli varaa, pysähdyimme vartiksi torille sen elämää tarkkailemaan. Ensimmäiset kysyivät jo lupaa eväitten syömiseen ja kun mitään estettä siihen ei ollut, niin sallittiinhan se. Koulusta oli saatu mukaan tutut retkieväät, ainakin banaani, täytetty sämpylä ja juotavaa.

Konserttitalon yläaulassa meille kerrottiin
talon historiasta ja viulun soittamisesta.

Katsomossa ja näyttämön takana

Osa eväistä kehotettiin vielä säästämään myöhemmäksi. Matkamme jatkui parijonon tapaisessa muodostelmassa Konserttitaloon. Sinne olivat jo meidän kaksi muutakin ryhmäämme ehtineet ja paikalla oli myös oppilaita muista kouluista. Yläaulassa meille kerrottiin Konserttitalon 70-vuotisesta historiasta sekä viulun soittamisesta. Jälkimmäinen liittyi siihen, että illan konsertissa esiintyisi Karen Gomyo, ”maailmanluokan viulisti” niin kuin oppaamme sanoi. Siirryimme sitten katsomoon seuraamaan, kuinka tämä viulisti ja Olli Mustosen johtama Turun filharmoninen orkesteri soittivat illan ohjelmiston kenraaliharjoituksen. Viulisti olikin varsin taitava. Ihan kaikki lapset eivät hänen soittoonsa aivan sataprosenttisesti jaksaneet keskittyä, suurin osa kyllä. Turun Sanomat kirjoitti pari päivää myöhemmin konserttiarvostelussaan näin: ” Konsertin alkupuolen kohokohta oli maailmanmainetta niittäneen Karen Gomyon esiintyminen […] solistina. Herkkyys ja keveys yhdistyivät saumattomaan virtuoositekniikkaan tavalla, joka ei jättänyt toivomisen varaa.” (Lauri Mäntysaari TS 13.5.). Aikamoista taituria me saimme kuunnella ja katsoa.

Tästä on helppo panna paremmaksi
uudessa musiikkitalossa!

Harjoitusten seuraamisen jälkeen söimme yläaulassa loput eväämme ja pääsimme vielä kierrokselle Konserttitalon näyttämön takaiseen maailmaan. Jos takatiloja kuvaa kahdella sanalla, niin sanoisin: ahdasta ja ankeaa. Uusi musiikkitalo tulee ilmiselvästi tarpeeseen, vaikka sen sijoituspaikasta voi olla ainakin kahta mieltä.

Takki jäi!

Kun Konserttitalo oli nähty, lähdimme taas parijonossa kohti bussipysäkkiämme Ruotsalaisen Teatterin lähelle. Onneksi olimme vasta lähestymässä Brahenkadun kulmaa, kun yksi tyttö tuli sanomaan minulle, joka taas kuljin ryhmämme viimeisenä: ”Minulta taisi jäädä takki tuonne naulakkoon.” 

Kiirehdimme ensin jonon alkupäähän kertomaan Ulla-opelle, mitä oli sattunut. Koko ryhmä pysähtyi odottelemaan meitä kahta, jotka sitten riensimme takaisin talolle hakemaan takkia naulakosta. Vahtimestarit kertoivat, että kaksi takkia on vielä jäljellä, sininen ja musta. Jälkimmäinen oli se, mitä olimme hakemassa ja helpotuksesta huokaisten kiirehdimme takaisin oman ryhmämme luokse. Loppumatka koululle meni ilman kommelluksia.

 

Turun Linnassa palkittiin hyvät kirjoittajat

 

Palkinnot on jaettu: Keskellä voittaja Lilja
vierellään kunniamainitut Ingrid (vas.) ja Stella.

Syvälahden kolmosneloset olivat oppaan johdolla juuri kiertäneet Turun linnan ja kuulleet mielenkiintoisia tarinoita sen historiasta. Olimme kokoontuneet linnan lipunmyyntiaulaan syömään eväitämme, kylmän ilman vuoksi sisälle eikä ulos nurmikolle, niin kuin alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut.

Paikalle oli ilmaantunut myös Turun Kirjan talon edustaja (jonka nimeä en huomannut kirjata muistiin). Hänellä oli todella mukavaa asiaa: Kirjan talo oli aiemmin talvella järjestänyt Varsinais-Suomen koululaisille kevätaiheisen kirjoituskilpailun, ja hän oli tänne tullut jakamaan palkintoja: Meidänluokkalainen Lilja oli kirjoittanut 9–11 -vuotiaitten parhaan kertomuksen ja hänet palkittiin nyt sarjansa voittajana! Palkintojen jakaja kehui Liljan taitavuutta monin sanoin, mutta mieleeni jäi se, että teksti oli erinomaisen luovasti kirjoitettu, jopa runomuotoisia riimejä oli saatu tekstiin sopimaan. Harmi, ettei tuota tekstiä ollut nyt luettavissa. Voittaja sai upean kunniakirjan ja valtavan sylillisen kirjoja.

Lilja ei jäänyt ainoaksi palkituksi: Kunniamaininnat omista erinomaisista teksteistään saivat myös Ingrid ja Stella. Heillekin annettiin kunniakirjat sekä vähän pienemmät pinot kirjoja. Suomen kielen ystävänä olin todella mielissäni sitä, että nuorten joukosta löytyy taitavia kirjoittajia. Kouluvaari onnittelee! 

P.S. Lasten nimien ja kuvien julkaisuun on saatu lupa vanhemmilta. Kiitos teille!

Hyvin sujunut retki

Tuo oli retkemme kohokohta. Koululta matkaan olimme lähteneet jo yhdeksän aikoihin. Lapsia oli kuutisenkymmentä. Liikuimme kolmessa ryhmässä: Suuri osa oli saanut vanhemmiltaan luvan tulla koulusta linnaan polkupyörillään, kouluvaari ja monet oppilaat tulivat ensin bussilla Förille ja siitä kävellen linnaan. Kolmanteen ryhmään kuuluivat ne muutamat, jotka tulivat vanhempiensa kuljettamina kotoa linnan portille. Pelkäämättä kylmää ilmaa ja satunnaista tihkusadetta opettajat Mirja ja Sini vetivät polkupyöräilijöitten ryhmää. Ulla-ope, Mauri-vaari ja Minna-ohjaaja, me valvoimme, että oppilaat osasivat asiallisesti liikkua bussikyydillä. Ja hyvinhän se meni, kaikilla ryhmillä. 

Lasten vanhemmille voi kyllä antaa pienen muistutuksen: Vain muutama arkipäivä ennen retkipäiväämme vasta noin puolet vanhemmista oli vastannut opettajien Wilma-viestiin, jossa oli kysytty, saako lapsi halutessaan tulla linnaan polkupyörällä vai ei. Kyselyn uudistaminen tuotti opettajille harmistuksen tuhahduksia. Aktiivisimmat vanhemmat olivat toki jo ilmoittaneet, että he tarkistavat lapsen pyörän kunnon vielä ennen retkipäivää, ettei matkalla satu kommelluksia. Ja kypärä oli kaikilla.

Linnan opastetun kierroksen aikana lapset osasivat tehdä monia hyviä kysymyksiä: Miten tuo katossa oleva kuva on voitu maalata ja lähteekö maali irti, jos siihen kädellä koskee? Se Jagellonica vai mikä se oli, eikös hän ollut vihollismaasta kotoisin? Missä täällä olivat palveluskunnan asuinhuoneet? Nuori opastyttö joutui oikein miettimään muutamia vastauksiaan. No, Jaakko Ilkan pakoreittiä ei tiedä kukaan muukaan ihan varmasti.

Lasten kulttuurikierrokset Turun kaupungissa jatkuvat: Ensi viikolla on tarkoitus käydä ainakin Konserttitalossa ja kierrellä siellä vähän kulissien takanakin. Odotettavissa on lisää vaikeita kysymyksiä…