Kortti kouluun ja kirjat aakkosiin

”Lähetitkö kortin”, kysyi kolmosnelosten opettaja heti, kun talvilomamatkani jälkeen koulussa tapasimme ensimmäisen kerran. Hyvällä omallatunnolla vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, vaikka kortti Saariselältä ei vielä ollutkaan tullut perille. Me ajoimme Lapista Turkuun kahdessa päivässä mutta postin kiireet ovat hitaammat.

Pehmolelut rentoutumassa

Oi jospa oisin saanut olla mukana aamulla kolmosten liikuntatunnilla, sillä niin mukavalta tuntui jo kuullakin, mitä he olivat juuri tehneet. Kaikki olivat aamulla saaneet tuoda kouluun oman pehmolelunsa ja se oli ollut liikuntatunnilla mukana rentoutumisharjoituksissa pehmeillä patjoilla. Mutta mistä olisin saanut pehmolelun itselleni? Ei hätää, kyllä omat 4- ja 2-vuotiaat lapsenlapseni varmasti olisivat minulle päiväksi raskineet lainata yhden pehmon omista valtavista varastoistaan. Pehmolelut saivat myös osallistua kaikille loppupäivän oppitunneille. Mutta liikuntatunti oli siis jo ohi, kun menin kolmosten ja nelosten torille, missä minulta heti kysyttiin siitä kortin lähettämisestä.

Aamun ensimmäisen tunnin olin ollut ”pikkuisten” kanssa. Tätä lämpöistä nimitystä eka- ja tokaluokkalaisista oli kerran käyttänyt rehtori minulle lähettämässään sähköpostissa. Yhden pikkuisen ääneen lukemista kuuntelin. Lukeminen alkoi jo sujua aika hyvin, vaikka tuntuikin kovin ottavan pienen lukijan voimille. Sen verran syvään hän huokaisi, kun sai urakkansa valmiiksi.

Pikkuiset tekivät myös laskutehtäviä. Koska tiesin, että en saa kertoa oikeaa vastausta, olin aika avuton neuvojen ja vihjeitten antajana. Kun tehtävänä on vähentää neljästätoista pois kahdeksan, niin ei sitä voi neuvoa laskemaan sormillaan. Eihän kellään ole neljäätoista sormea! Sitten löysimme kiertotien: Päässä oli helppo neljästätoista vähentää kymmenen ja tulla neljään. Kun kahdeksan on kaksi vähemmän kuin kymmenen, niin oikea vastaus oli kaksi enemmän kuin neljä eli kuusi! Näin pääsimme yhdessä oikeaan maaliin.

Aaa, bee, cee, dee

Vahvempi kuin matematiikassa olin aakkostustehtävässä. Kolmosten äidinkielen tunnin teemana oli: Mihin kaikkeen kirjastoa voi käyttää? Oppikirjan kuvien ja omien kokemustensa avulla oppilaat olivat varsin hyvin selvillä kirjaston palveluista. Onhan tässä meidän upouudessa monen palvelun talossamme myös hieno kirjasto, johon päästään koulusta sisäkautta.  Mutta miten sen etsimänsä kirjan voi kirjastosta löytää? Oppilaat tiesivät, että kirjat ovat hyllyissä aakkosjärjestyksessä mutta minkä mukaan aakkostus tehdään? Kun selvisi, että ratkaiseva lajitteluperuste on kirjailijan sukunimi, pääsin minäkin näyttämään osaamistani. Oppilaat muutama kerrallaan tulivat laittamaan sivupöydällä olleet kymmenkunta kirjaa oikeaan aakkosjärjestykseen. Minun tehtäväni oli tarkistaa, menikö oikein. Kyllä meni, usein ääneen höpötettyjen aakkosten jälkeen. Colfer on ennen Lipastia ja Simukka tulee vasta melkein viimeisenä Parvelan jälkeen.

Tuoreeks, terveeks, syömällä ja virpomalla

Ruokatunnilla kiinnitin huomiotani asiaan, joka todennäköisesti ilahduttaa myös vanhempia: Kaikki ruokailijat annostelevat itse oman annoksensa tarjottimelleen, ensin lisäkkeet ja sitten pääruoan. Jos opettajat huomaavat, että jonkun lautaselta puuttuu aivan olennainen osa päivän annoksen sisällöstä ja että lautanen on kovin vajaa ja yksipuolinen, he pyytävät oppilasta täydentämään annostaan puuttuvilla osilla. Täydentämistä ei sen kummemmin kontrolloida, saahan jokainen periaatteessa syödä, mitä päivän tarjonnasta haluaa. Terveellistä syömistä tässä vain opetellaan.

”Virvon, varvon, tuoreeks, terveeks…” Yllätyin, kun välitunnilta palanneet tytöt alkoivat minua virpoa, vaikka palmusunnuntaihin on vielä muutama viikko aikaa. He olivat pihalta löytäneet muutaman pajunkissan ja virpoivat sekä opettajan että minut. ”Vitsa sulle, ei tartte antaa palkkaakaan mulle,” oli virpomislorun minulle sanoitettu uusi versio. Toin saamani vitsan kotiin asti.

Ennen kotiin lähtöäni kävelin vielä korttia kysyneen opettajan kanssa opettajien postilokeroille katsomaan, olisiko luvattu kortti jo tullut. Ja siellähän se oli! Matka Lapin talvesta Syvälahden koulun kevääseen oli kestänyt yhdeksän päivää mutta perille kortti oli vihdoinkin tullut. Saman tien sain opettajalta tehtävän: ”Valmistaudu sitten ensi kerralla kertomaan jotakin matkastasi.” Lupasin sen tehdä, ehkä näytän pari kuvaakin.

P.S. Tiedätkö, että Suomen tunnetuin lasten sarjakuvalehti on myös hyvää luettavaa iltasatuina? Tämän vinkin sain tänään eräältä sujuvalta lukijalta. Hän kertoi lukevansa sitä iltaisin pikkusiskolleen tai -veljelleen (en muista, kumpi hänellä on). Huomasin, että harjoitus oli tehnyt mestarin.

Lukeminen kannattaa aina

Kuinkas sitten kävikään?

Kakkosluokkalaisilla oli tänään kirjastotunti. Menin heidän kanssaan kirjaston puolelle ottamaan selvää, minkälaisia kirjoja alle kymmenvuotiaat nykyään lukevat.

Kun entiset lainat oli palautettu, siirryttiin kirjaston sivuhuoneeseen ja alkoi kirjavinkkaus. Kirjavinkkari on aikuinen henkilö, joka on valikoinut laajasta lasten ja nuorten kirjojen joukosta sellaisia, joista hän arvelee kuulijoittensa tykkäävän ja esittelee nämä heille. Kirjavinkkaus toteutettiin hienosti: Ensin kyseltiin, mitä hyviä kirjoja lapset muistivat lukeneensa. Risto Räppääjä, Ella ja kaverit ja monet muut muistettiin, jopa Guinnessin Ennätysten kirja. ”Entä oletteko ehdottaneet kaverillekin, että hänenkin kannattaisi tuo hyvä kirja lukea?” ”Joo”, vastasivat melkein kaikki. ”Sittenhän te olette ihan oikeita kirjavinkkareita itsekin!”  

Tunnin aikana kirjavinkkari esitteli ehkä 7-8 erilaista kirjaa. Hän kertoi jokaisesta kirjasta sen aiheen, juonen alkuasetelman sekä muutamia kiinnostavia tapahtumien käänteitä. Vinkkari korosti lapsille, että hän ei kerro kirjan koko juonta eikä loppuratkaisua, vaan ne jäävät aina lukijan itse luettaviksi.

Kirjoja oli monentyyppisiä. Vanhanaikaisesti ajatellen joukossa oli sekä poikien että tyttöjen kirjoja mutta todellisuudessa tällaisesta jaosta ei ollut sanallakaan puhetta. Monet kirjoista on hienosti kuvitettu. Kuvien yhteydessä on lukijalle tarjolla erilaisia tehtäviä, jotka hienosti kehittävät päättelykykyä ja kuvanlukutaitoja. 

Itse innostuin eniten David Walliamsin kirjasta ”Koulussa on käärme!” Siinä oppilaat saivat tuoda lemmikkieläimiä kouluun ja esitellä niitä siellä. Toiset toivat gerbiilejä, kissoja ja koiria mutta yksi tyttö toi valtavan pitkän python-käärmeen. Se osoittautui tosi kiltiksi lasten kaveriksi mutta rehtori ei tykännyt ollenkaan siitä, että kouluun tuotiin eläimiä. Kuinkas sitten kävikään? En tiedä, koska kaikki Koulussa on käärme! -kirjat lainattiin heti, kun vinkkaus loppui ja ennen kuin itse ehdin lainaushyllyn lähellekään.

Piinapenkkiin oli paljon halukkaita

Kolmosilla oli äikkää eli suomeksi: kolmannella luokalla oli äidinkielen tunti. Synonyymejä sanalle auto etsittiin reipasta liikuntaakin sisältäneessä ryhmien välisessä kilpailussa ja monenlaista kärryä ja menopeliä siinä sitten keksittiinkin. Sanaluokista adjektiivit oli hiljattain opeteltu ja niitä nyt kerrattiin. Hätkähdin harjoituksen nimeä, kun opettaja ilmoitti, että nyt taas pystytetään piinapenkki ja kysyi, kuka olisi siihen ensimmäinen vapaaehtoinen. Monta kättä nousi ja moni oppilas siinä ehtikin lopputunnin aikana olla.

Piinapenkki osoittautui täydellisesti vastakohdakseen. Yksi oppilas kerrallaan tuli luokan eteen tuolille istumaan ja toiset harjoittelivat adjektiiveja. Tehtävänä oli kuvailla piinapenkissä istuvaa oppilasta mahdollisimman monella myönteisellä adjektiivilla. ”Energinen, ystävällinen, hyvä matikassa, iloinen, kiva, avulias, …” Lista oli jokaisen kohdalla pitkä ja syntyi reipasta vauhtia, vaikka samaa istujasta jo sanottua sanaa ei saanutkaan toistaa.

Olipa upea äidinkielen harjoitus! Tai ehkä se ei kovin paljon oikeasti ollutkaan mikään adjektiivitehtävä, kyllä siinä taidettiin enemmän ihan huomaamatta opetella vuorovaikutustaitoja, myönteisen palautteen antamista ja vastaanottamista. Välitunnille mennessämme kysyin yhdeltä piinapenkissä istuneelta pojalta, miltä hänestä siinä luokan edessä oli tuntunut. Ujon oloisesti hän vastasi: ”Kyllä se hyvältä tuntuu, kun kehutaan.” Jälkeen päin mietin, mitä vastaavaa harjoittelua tulisi mieleeni omalta kouluajaltani. No ei tullut kyllä yhtään mitään. Silloin palautetta olivat vain kokeiden ja todistusten numerot.

Nyt seuraa kouluvaariaskareissani lyhyt tauko ensi viikon kestävän lomamatkamme takia. Viime syksynä lievästi ihmettelin, kun ystäväni Reino (josta sittemmin tuli kouluvaarikummini) harmitteli sitä, että hän erään kouluvaaripäivänsä aamuna ei edes pariksi tunniksi ehtinyt koulussaan käymään, kun hänen oman lomamatkansa lento lähti niin aikaisin aamulla. Mikä niissä kouluvaarihommissa nyt niin kivaa on, ettei sieltä yhtään malttaisi olla poissa?

Alan vähitellen tietää vastauksen.

Lutu-tunti ja paljon hyvää mieltä

  

Kokeissa saa kysyä neuvoja

Olin opettajan apuna valvomassa kakkosluokkalaisten matematiikan koetta. Ohjeeksi olin saanut, että kun oppilas kaipaa apua, niin neuvoa saat, mutta älä kerro oikeaa vastausta. Sitä mukaa, kun oppilaat saivat koepaperinsa täyteen, he palauttivat sen opettajalle ja saivat siirtyä opetustilasta torille lukemaan kirjoja. Minäkin sitten siirryin torin ”lopputuntivalvojaksi”. Kun kello soi oppitunnin päättymisen merkiksi, ei tapahtunut mitään. Oppilaat, joilla kokeeseen vastaaminen oli kesken, jatkoivat tehtäviensä kanssa puurtamista opettajan hoputtamatta. Aloin yhdelle korttelissa liikkuvalle opettajalle muistella, kuinka minun aikanani, siis noin 60 vuotta sitten, kellonsoitto tarkoitti, että kokeeseen varattu aika päättyi ja koepaperit oli sillä minuutilla palautettava, olipa kesken vielä kuinka paljon tahansa.

Sain ajatusmaailmaani hienosti ravistelevan vastauksen: ”Alaluokilla koetilanne on myös oppimistapahtuma eikä pelkästään jo opitun tason mittaamista. Se tarkoittaa sitä, että oppilaat opettelevat koetilanteessa olemista, sen oivaltamista, että mitä taitoja ja menetelmiä juuri tässä tarvitaan ja mikä on oikea etenemisjärjestys oikean vastauksen löytämiseksi.” Tämä ei ole täsmällinen sitaatti opettajan puheesta mutta näin olen sen jälkeen päin ymmärtänyt, toivottavasti oikein.

Tämän jälkeen tajusin senkin, miksi on sallittua, että kokeissa oppilas voi opettajalta tai kouluvaarilta kysyä neuvoa koetehtävän suorittamiseen. Olin opettajan mielestä osannut neuvoa aivan oikein, kun olin pyytänyt oppilasta miettimään, onkohan tässä nyt kysymyksessä yhteen- vai vähennyslasku. Toisessa tehtävässä oppilas halusi vain varmistaa minulta oikean etenemisjärjestyksen: ”Lasketaanko ensin yhteen nämä tällä puolella ja toiseksi nuo toisella puolella ja sitten vielä kumpikin summa yhteen?”  Monilla oppilaitten vanhemmilla on vielä mielessään vanha koekäytäntö ja hekin ovat ihmetelleet luvallista neuvon kysymistä.

Lutu-tunti, mitä silloin opetellaan?

Uutta minulle oli myös kolmosnelosten yhteinen lutu-tunti. Me kaikki kokoonnuimme omalle torillemme ja minulle selvisi, että lutu tarkoittaa luokan omaa tuntia. Sen teemana oli yhdessä ideoida erilaisia retkimahdollisuuksia ihan lähiympäristöön ja hiukan kauemmaksikin. Hyvät ideat mahdollisesti toteutettaisiin tänä keväänä tai ensi syksynä.

Ideoinnin pohjaksi opettajat olivat laatineet kyselylomakkeen, jonka kaikki näkivät isolta näytöltä. Aikuiselle lomake toi mieleen kokouksen esityslistan ja sehän sen tarkoitus oikeasti olikin. Asiat oli jaettu pienempiin, loogisesti eteneviin kappaleisiin ja toinen opettajista toimi sihteerinä ja täytti lomaketta sitä mukaa, kun ideoita tuli.

Puheenvuoroa pyydettiin viittaamalla ja yksi oppilaista puheenjohtajana antoi yhdelle kerrallaan luvan ehdotuksensa esittämiseen tai toisten ehdotusten kommentoimiseen. Kaikki eivät aina malttaneet odottaa omaa vuoroaan vaan ryhmässä oli lievää taipumusta yhtaikaa puhumiseen. Opettajat puuttuivat siihen ja kohta kokous pääsi jatkumaan. Lopputuloksena oli lista mieluisista retkikohteista ja mitä niissä voitaisiin yhdessä tehdä, leikkiä ja tutkia. Myös monenlaisia myyjäisiä ja muita mahdollisia varojenkeruukeinoja löydettiin.

Oppilaille tunti oli mieluinen, keskusteltiinhan siitä, mitä joskus lähitulevaisuudessa olisi kiva yhdessä tehdä. Aikuinen näki siinä myös laajempaa opettelemista: Oikeassa asiakohdassa pysyminen, oman vuoronsa odottaminen, oman ehdotuksensa selvä esittäminen, toisen kuunteleminen. Kaikkia näitä elämässä tarvitaan. Monet osasivat jo nyt.

Lukuhetki toi minulle hyvän mielen

Musiikkitunnin aikana taas niin kuin kerran ennenkin, oppilaat yksi kerrallaan kävivät naapurihuoneessa minulle kirjasta lukemassa ääneen sivun mittaisia elämäkertatarinoita. Lukemiseen liittyen yksi oppilas toimi musiikkiluokan puolella spontaanisti tavalla, joka sai minut melkein liikuttumaan. Opettajan kanssa katsoimme hymyillen toisiamme ja tulkitsin myös hänen pitäneen oppilaan toimintaa oikein positiivisena. Jos oppilaan vanhemmat tietäisivät, mitä tapahtui, he olisivat lapsensa toiminnasta varmasti hyvillään. Tällaiselle julkiselle sivustolle ei tapahtuman yksityiskohtainen kuvailu kuitenkaan kuulu.

Rehtorin kommentti blogikirjoituksistani

Jos lukuhetken tapahtuma toi minulle hyvää mieltä odottamatta, niin rehtorilta koulupäivän aikana saamaani sähköpostiviestiä olin osannut odottaa. Se toi minulle lisää hyvää mieltä. Tässä suora lainaus rehtorin viestistä:

Terve Mauri!

Odottelen opettajien kommentointia blogiteksteihin.

Syy odottelulle olen minä: Lähetin pyynnön vasta hiljattain.

Pahoittelen.

Olen itse lukenut blogin tekstit, enkä näe niissä (edelleenkään) mitään ongelmallista.

Ennemminkin päinvastoin.

On hienoa, että kouluvaarien tekemä erittäin arvokas työ aukeaa laajemmin luettavaksi ruohonjuurelta käsin.

Samaa mieltä on apulaisrehtori Marko.

J

Jarmo-rehtorin tarkoittamat opettajien kommentit sain tiedokseni seuraavana päivänä. Ne olivat hengeltään samankaltaisia kuin yllä lainattu rehtorin teksti sekä yhteneviä aiemmin opettajien kanssa ruokatunneilla käymieni epävirallisten keskustelujen kanssa.

Tässä on minulle hyvä selkänoja jatkaa blogin pitoa ja kertoa edelleenkin siitä, miten yhden kouluvaarin ja pienten koululaisten maailmat kohtaavat. Mitä opimme toisiltamme ja mitä ilon, oivalluksen ja kehittymisen hetkiä koemme yhdessä.

Kirjoittaa vai eikö kirjoittaa, kas siinä pulma

Helmitaulua tarvitaan vieläkin

Tärkeimmät asiat ensin: Hiihtolomaviikon jälkeen tämän viikon tiistaina oli taas oikein mukava kouluvaaripäivä. Idan tokaluokkalaiset harjoittelivat monivaiheisia laskutehtäviä. Niissä piti yhdistellä yhteen-, vähennys- ja kertolaskutaitoja. Jos 36:sta vähennetään kaksi kertaa neljä, paljonko jää jäljelle?

Oppilailla oli erilaisia apuvälineitä käytössään. Mielenkiintoista oli huomata, että jo yli tuhat vuotta sitten käytössä ollut helmitaulu on nykyäänkin tarpeellinen näitten laskutoimitusten opettelemisessa. Näppärästi helmet siirtyivät puolelta toiselle ja oikea tulos selvisi nopeasti. Kaikki eivät helmitaulua käyttäneet vaan laskivat päässään tai sormistaan.

Helmitaulun lisäksi oppilailla oli toinenkin apuväline käytettävissään: vastamelukuulokkeet. Niitä sai käyttää, jos halusi täydellisesti keskittyä omiin tehtäviinsä ja sulkea luokan sinänsä melko hiljaisen puheensorinan kokonaan ulkopuolelleen. Mistä se puheensorina sitten syntyy luokassa, kun tehtäviä suoritetaan? Siitä, että useat oppilaat haluavat ehkä samanaikaisestikin kysyä opettajalta tai kouluvaarilta neuvoja laskutehtävien suorittamiseen tai tulosten tarkistamiseen. Välillä oppilaat myös halusivat keskenään vertailla laskutehtäviensä tuloksia. Kirjan aukeamalla oli paljon laskettavaa mutta vähitellen melkein kaikkiin tehtäviin saatiin oikeat vastaukset lasketuiksi. Loput jäivät sitten kotitehtäviksi.

Monilla kolmasluokkalaisilla posket vielä punoittivat, kun äidinkielen tunti alkoi. He olivat juuri tulleet ehkä talven viimeiseltä yhteiseltä hiihtolenkiltään, joka kaikkiaan oli ollut jopa parin kilometrin mittainen. Keskitalven hangista ei enää ollut ollut kovinkaan paljon jäljellä mutta opettaja Verna kehui hiihtäjiensä sitkeyttä ja taitoja selviytyä ladun vaikeistakin kohdista.

Koska en ollut kolmosten edellisellä äikäntunnilla mukana, en ihan päässyt kärryille heidän kotitehtävänsä taustamateriaalista. Joka tapauksessa heidän oli pitänyt muutamalla lauseella kuvata jonkin kertomuksen kolmen roolihenkilön välisiä suhteita ja sitä, miten kiusaaminen saataisiin kitkettyä heidän väleistään kokonaan pois. Oppilaat lukivat ääneen omia tekstejään. Ihaillen hämmästelin sitä, miten sujuvia lauseita ja kokonaisia ajatuksia sisältäviä virkkeitä parhaat tekstit olivat. Niissä oli asiaa ja uusia, luovia näkökulmia.

Koulussa ennen vanhaan

Tänään oli sitten päivä, johon olin valmistautunutkin: Kouluvaari sai kertoa, millaista koulunkäynti oli ollut yli kuusikymmentä vuotta sitten. Kerroin kulkemisesta kouluun, opettajista, aapisestani ja muista oppikirjoista, jälki-istunnoista ja muista rangaistuksista, ehdoista ja luokalle jäämisen mahdollisuudesta. Näytin ekaluokan luokkakuvani ja jopa kansakoulun neljännen luokan todistuksenikin. Ensin kuuntelivat ja kyselivät neljäsluokkalaiset ja seuraavalla tunnilla kolmasluokkalaiset. Koska mielestäni kiinnostavin osa tunneista syntyi oppilaitten kysymyksistä, niin tässä niistä muutamia:

-          Muistatko kaikki luokkakuvan oppilaat vielä nimeltä?

-          Onko sinua kiusattu koulussa?

-          Jäitkö joskus jälki-istuntoon tai luokalle?

-          Onko opettaja joskus lyönyt sinua karttakepillä sormille?

-          Mistä alkaen opettajat eivät enää asuneet koulurakennuksessa?

-          Miksi aapisessa ei kirjaimia opeteta aakkosjärjestyksessä?

Vanhoista kouluasioista oli mukava kertoa näille kuulijoille. Kysymyksistä näkee, että aihe heitä oikeasti kiinnosti ja että he osasivat pohtia asioita monenlaisista näkökulmista. Tiukaksi tilanne meni, kun kesken jälkimmäistä tuntia ääneni hävisi yhtäkkiä melkein kokonaan. Onneksi Elli-opettaja oli valppaana ja haki minulle nopeasti lääkkeeksi lasillisen vettä. Niin sain ääneni taas takaisin. Taisi olla viimeisiä merkkejä hiljakkoin potemastani flunssasta, ei sen kummempaa.

Hallituksen tiedonanto

Näitten tärkeitten asioitten jälkeen vähän tylsempää kerrottavaa, koska tilaa näyttää olevan:

Kouluvaarit ry:n hallitus lähetti minulle tiedoksi heidän viikko sitten kokouksessaan tekemänsä päätöksen. Hallituksen mielestä en saa julkaista näitä blogitekstejäni. Hallituksen linjauksen mukaan blogini on vastoin tekemääni vaitiolositoumusta. Hallitus ilmoitti, että yhdistyksen sääntöjen mukaan kouluvaari ei saa kertoa julkisuuteen mitään koulunsa asioita, siis ei yhtään mitään.

Otin tämän kieltoasian puheeksi rehtori Jarmon kanssa. Hän on tammi-helmikuun vaihteessa lukenut kolme vanhinta tekstiäni ennen niiden julkaisemista. Niitten perusteella sain luvan perustaa blogin, missä käsittelen toimintaani kouluvaarina Syvälahden koulussa.

Jarmo lupasi palata asiaan keskusteltuaan ensin muutaman opettajan kanssa.