Kolmasluokkalaisten kanssa uimakoulussa
Viime
viikolla olin mukana, kun puolet kolmasluokkalaisista, viitisentoista oppilasta
osallistui uimakouluun Impivaaran uimahallissa. Minun päävastuualueenani oli
pitää poikien ryhmä kasassa ja aikataulussa pesu- ja pukuhuoneitten puolella. Fiksujen
lasten kanssa selvisin tehtävästäni ongelmitta mennen tullen.
Lapset
tykkäsivät uimakoulusta: Kaksi uimaopettajaa järjesti heille kivoja uinti- ja
sukellustehtäviä, joita olisi harjoiteltu mielellään kauemminkin. Melkein kaikki uskalsivat hypätä radan
lähtökorokkeelta syvään päähän. Mitä kauemmaksi vesi roiskui, sitä hauskempaa! Aikuisista
vain toinen uimaopettaja meni altaaseen. Toinen ojenteli sinne harjoitusvälineitä ja varmisti lasten turvallisuutta. Me koulun aikuiset pysyttelimme myös altaan reunalla, emme hyppyharjoituksissa
ihan kuivina kuitenkaan. Valitettavasti kaupunki säästää uimataidon opetuksessakin:
Neljäsluokkalaisille ei uimakoulua tänä vuonna järjestetä!
Vaarikin maalaa linnun
Kaunis punatulkku,
huolellista työtä!
Kuva: Mirja-ope.
Kuvataiteen
tunnilla tehtävänä oli maalata vesiväreillä kuva punatulkusta oksalla. Luokan
näytölle oli Minna-ope hakenut mallikuvan. Onneksi kuuntelin tarkasti hänen
lapsille antamansa ohjeet työn eri vaiheista. Taisin nimittäin istua ihan joutilaan
näköisenä, kun Mirja-ope yhtäkkiä tuli sanomaan: ”Tulepas kouluvaari sinäkin tekemään
punatulkun kuvaa!” Eihän siinä mikään
auttanut, ensin kynä kauniiseen käteen ja tulkkua piirtämään, sitten
vesiväreillä maalaamaan se niin hyvin, että lopputuloksen tunnistaisi. Huomasin,
että näillä taidoilla en ihan vielä pysty kilpailemaan Wrightin veljesten
kanssa lintumaalarina. Parempia
punatulkkuja syntyi lastenkin käsissä mutta kyllä mielestäni minunkin lintuni
punatulkkua muistutti. Jostakin syystä Mirja
kysyi, koska olin viimeksi vesiväreillä maalannut. Arvelin siitä olevan yli
neljäkymmentä vuotta, kun lapsemme olivat vielä ihan pieniä.
 |
| Vaarinkin lintu on päässyt seinälle lasten punatulkkujen joukkoon (ei ole tuo, jota Minna-ope juuri ripustaa!) |
Sinä olet minun pikkuveljeni!
Eräänä
aamuna luokkamme arabiaa äidinkielenään puhuvat tytöt tulivat iloisena ryhmänä
luokseni. Heitä hihitytti ja nauratti jo valmiiksi. Yksi heistä sanoi minulle
jotakin arabiaksi ja toisilla oli entistä hauskempaa. Minuakin hymyilytti,
sillä selvästi heillä oli jotain kivaa asiaa. Kysyin suomeksi ”mitä?” ja tyttö sanoi aurinkoisesti
hymyillen uudestaan arabiaksi asiansa. Sanoin, että olen joskus oppinut
arabiaksi sanomaan ”kiitos” enkä sitäkään enää muista. Toiset vain hymyilivät
ympärilläni, mutta sitten yksi tytöistä käänsi: ”Hän sanoo, että sinä olet
hänen pikkuveljensä!”
Yllätyin
heidän asiastaan ja otin sen aikamoisena ystävyyden osoituksena. Jäi vähän
epäselväksi, puhuiko viestin kertoja vain omasta puolestaan niin, että toiset
olivat hänen tukiryhmänään vai ottivatko he kaikki minut pikkuveljekseen. Asian
esitti tyttö, joka viime syksynä ujouttaan sai minulle luetuksi ääneen vain
kuvittelemalla minut pois siitä kuuntelemasta. Nuo tytöt osaavat suomea ihan hyvin,
mutta arabian puhuminen minulle mielestäni viestitti sitä, että olen jotenkin
päässyt heidän kaverikseen. Lisäksi mietin, että mitä olen tehnyt oikein, kun minulle
halutaan kertoa tällaisesta ystävyydestä. En tiedä sitä, koska en ole heihin
mielestäni suhtautunut mitenkään eri tavalla kuin kantasuomalaisiin lapsiin. Tilanne
meni ohi, kun asia oli saatu kerrotuksi ja arki palasi taas koulutyöhömme.
Jäätävä piha
Koulun piha
oli ollut kahtena edellisenä päivänä lumisateitten ja suurten lämpötilavaihtelujen
jälkeen niin liukas, että välitunnit oli määrätty turvallisuussyistä pidettäviksi
sisällä. Kouluvaaripäivänä piha oli taas käytössä. Todellista liukkauden syntymissyytä
en varmaksi voi tietää, mutta minun kuullen epäiltiin ääneen, että koulun
välituntipihan takaisesta ylärinteestä vesi jopa mahdollisen suunnitteluvirheen
takia ohjautuisi helposti pihalle eikä valu viereisiin ojiin taikka
viemäreihin. Ongelmaa ovat minua viisaammat nyt ratkomassa.
 |
| Koulun piha, kun pahin liukkaus oli jo ohi. |
