Arkista koulutyötä ja synttärijuhlia

Saisin varmaan tulla kouluvaariksi jo kahdeksaltakin, koska pari minuuttia ennen yhdeksää odotellessani tunnin alkua yksi opettajista kysyi minulta, että eikö minulla ollut ollut mitään tekemistä ensimmäisen tunnin aikana. Kysymys oli aivan vilpitön ja spontaani eikä ollenkaan tyly, miltä se kirjoitettuna näyttää. Kerroin aloittavani sovitusti aina yhdeksältä ja vasta tulleeni tähän ykkösten torille. Hänellä olisi ollut antaa minulle tehtäviä jo heti kahdeksasta alkaen. Pääsin niitä tekemään sitten yhdeksältä tuntien vaihtuessa. Tuo sanonta ”tuntien vaihtuessa” ei Syvälahden koulussa tarkoita pelkästään kellonviisarien siirtymistä uudelle tunnille vaan myös uuden oppitunnin alkamista ilman välituntia. Koulussa työskennellään kaksi oppituntia peräkkäin ja tuon puolentoista tunnin jakson jälkeen on puolen tunnin välitunti. Vain porrastetut ruokatunnit tekevät pienen poikkeuksen tuohon rytmiin.

Mikään taito ei synny opettelematta

Ekaluokkalaisten aamun matikantunnilla pantiin asioita parempaan järjestykseen: Pitkissä laskutehtävissä, esimerkiksi kolmen luvun yhteenlaskussa kannattaa miettiä, pääsisikö helpommalla, jos lukujen yhteenlaskemisen järjestystä muutettaisiin. Esimerkiksi jos tavoitteena on laskea summa lukusarjalle 22+5+8 niin kun ensin laskeekin ensimmäisen ja viimeisen luvun yhteen, niin päästään tasan kolmeenkymmeneen ja siihen on sitten helppo jo ekaluokkalaisenkin lisätä viisi ja kirjoittaa tehtävän vastaukseksi 35. Kokeilepa itse päässä laskien: 31+7+9=? Huomasitko, missä järjestyksessä luvut laskit yhteen? tai 68+3+12=?

Tunnin aikana ajattelin, että ei tämäkään taito opettelematta synny, vaikka aikuiselta nuo yhteenlaskut käyvät ihan huomaamatta. Samanlainen automaattiselta tuntuva taito on pituuksien mittaaminen viivoittimella, mitä yhdessä luokassa pari viikkoa sitten opeteltiin. Aikuinen tietää, että joka ainut viivoittimen sentti on kymmenen millin mittainen ja että se vähän pitempi viiva siellä senttien keskellä on aina viiden millin kohdalla. Eikä mittausta aloiteta viivoittimen vasemmasta yläkulmasta vaan nollan kohdalta, asteikon alusta. Nyt sen tietävät jo Syvälahden alaluokkalaisetkin. Ihaillen olen seurannut opettajien kykyä havainnollistaa näitäkin asioita.

Parturissa ja synttärijuhlissa

Aika moni kolmasluokkalaisista pojista oli kuluneen viikon aikana käynyt parturissa. Tuloksena heillä oli ainakin sivuilta lyhyet nykymuodin mukaiset kesätukat. Siistit hiukset heillä toki oli ollut ennenkin mutta aika paljon ne nyt olivat lyhentyneet. Se, että yhdellä pojista oli tänään syntymäpäivä, ei ehkä kuitenkaan ollut ollut parturikäyntien syynä. Äidinkielen tunnin lopuksi tätä tämän päivän sankaria juhlittiin luokassa ”perinteisin menoin”. Kymmenen vuotta täyttävä synttärisankari tuli tuolille luokan eteen istumaan. Hänelle laulettiin yhdessä ”Paljon onnea vaan” ensin suomeksi, sitten englanniksi. Sen jälkeen järjestettiin luokassa ”ilotulitus”: Taputettiin kädet yhteen ja nostettiin ne samalla reippaasti ylös pään päälle ikään kuin ilotulitusrakettien kaariksi monta kertaa peräkkäin. Lopuksi vielä menimme jonossa jokainen päivänsankarin luokse häntä halaamaan ja onnittelemaan. Sankari tuntui olevan osakseen tulleista huomionosoituksista selvästi hyvillään. Hieno tapa lisätä yhteisöllisyyttä ja luokan yhteishenkeä! Harmi vain niiden puolesta, jotka joutuvat viettämään syntymäpäiviään kesäloman aikana.

Olin saanut tehtäväkseni muutama viikko sitten valvoa kolmosten harjoitusta, jossa he lajittelivat kirjoja järjestykseen kirjastossa käytetyllä tavalla. Monet olivat sitä jo kanssani ehtineet tehdäkin ja tänään taisivat olla viimeiset kaksi ryhmää vuorossa. Hyvä on, että harjoitellaan ja opitaan etsimään kirjan kannesta sen tekijän sukunimi. Se ei kaikissa tapauksissa ole ihan helppoa, sillä isoilla kirjaimilla kirjoitettu Artemis Fowl ei ole tekijä vaan kirjasarjan päähenkilö eikä Arktinen Banaani ole tekijän taiteilijanimi vaan kustantamo.  

Hirvensaloa en kirjastosta löytänyt

Kun olin sitten vielä tunnin ollut auttamassa pääsiäismatkojen takia rästiin jääneitten tehtävien tekemisessä sekä valvonut yhdet matematiikan kokeet, niin koulupäiväni olikin tullut täyteen. Kotiin lähtiessäni poikkesin kirjaston puolelle hakemaan tietoa Hirvensalon ja sen maalaistalojen historiasta mutta en löytänyt hyllystä mitään. Sitä vähän ihmettelin mutta en lähtenyt koneilta etsimään lisätietojakaan. Lainasin vain lempikirjailijani Antti Tuurin uudehkon romaanin ja päätin käydä pääkirjaston pitempiä hyllyjä myöhemmin tutkimassa.

Hiljaisella viikolla: Vaikeneminen on kultaa

Pääsiäisen alla hiljaisella viikolla sopinee hyvin kirjoittaa niistä asioista, joista ei koulun ulkopuolelle saa kertoa. Sattumoisin juuri tämän viikon tiistaiaamuna tuli yhden minulle vielä vieraan opettajan kanssa opettajainhuoneessa puheeksi tämä blogikirjoitteluni ja siihen olennaisesti liittyvä vaitiolovelvollisuuden noudattaminen. Siitä sain aiheen tähän hiukan aiemmista poikkeavaan tekstiini.

Lait, asetukset, hyvät tavat ja terve järki asettavat rajoja sille, mitä koulun tapahtumista voi julkisesti kirjoittaa. Vaikka lähtökohta on se, että perusopetus Suomessa on lain mukaan julkista, ei kaikkea kuitenkaan voi kertoa. Erikseen on määrätty salassa pidettäväksi pitkä lista asioita mutta luettelon voi tiivistää siihen, että tekstistä (tai valokuvista!) yksittäistä oppilasta ei milloinkaan saa tunnistaa.

Olen nyt ollut kouluvaarina tammikuusta alkaen. Sinä aikana olen muutaman kerran ollut tilanteissa, joista ei juuri tuon tunnistamisriskin takia ole voinut mitään kirjoittaa. Nyt kun aikaa niistä on jo kulunut viikkoja tai kuukausia, voin tilanteista ja kouluvaarin roolista niissä yleisellä tasolla jotakin kertoa.

Oppilailta voivat joskus jäädä läksyt osittain tai kokonaan tekemättä, monenlaisista syistä. Tapauksissa, joissa olen ollut mukana, ei kyse ole kenenkään kohdalla ollut perinteisessä mielessä ”laiskanläksyistä”, siis välinpitämättömyydestä tai unohduksesta seuranneesta läksyjen teon tehovalvonnasta. Jokaisella oppilaalla on ollut erilaiset, täysin hyväksyttävät syyt sille, että jotkut tehtävät olivat tekemättä. Jos nämä syyt kertoisin, voisi ehkä joku lukija mahdollisesti luulla tunnistavansa jonkun näistä oppilaista. Samalla tulisin rikkoneeksi vaitiolovelvollisuuttani ja mahdollisuuteni jatkaa kouluvaarina kutistuisivat olemattomiksi.  

Kouluvaarina olen ollut oppilaan kanssa tunnin kahden kesken luokkahuoneessa tukemassa häntä rästiin jääneitten tehtävien tekemisessä. Joka kerta olen saanut opettajilta lyhyet opastukset oppikirjojen rakenteeseen ja ohjeet, mitä tehtäviä tunnin aikana tulisi tehdä. Oppilaskin on ne etukäteen tiennyt. Olen tässä yhteydessä tutustunut myös minulle ennestään tuntemattomiin opettajiin. Luokkien muut oppilaat ovat sinä aikana olleet naapuriluokissa seinän takana (meidän koulussamme lasiseinän takana!) lukujärjestyksensä mukaisella oppitunnilla.

Kahdenkeskiset tunnit ovat sujuneet hyvin ja tavoitteisiin on päästy. Roolini on ollut lähinnä seurata tekemisen edistymistä. Vaikeissa kohdissa olen yrittänyt oppilasta auttaa kertomatta kuitenkaan oikeita vastauksia. Jokainen oppilas on keskittynyt tehtäviinsä hienosti. Valmista on tullut ja joskus on jäänyt vähän aikaa ylimääräisellekin juttelulle.

Tämän päivän koulussa on monenlaisia mahdollisuuksia saada tukea, jos koulunkäynti tai oppiminen mistä tahansa syystä ei pysy tavoitellussa tahdissa. Kouluvaari ei suinkaan ole ainoa eikä edes pätevimmästä päästä oppimista avustavista toimijoista koulun sisällä.

Tämän osan ”työstäni” olen kokenut itselleni todella tärkeäksi. Koen olevani hyödyllinen sekä oppilaalle että opettajille. Oppilaan oivalluksen hetket, kun hän esimerkiksi löytää oikean etenemistavan laskutehtäviinsä antavat minullekin paljon iloa.  Tuntuu, että opettajatkin ovat tyytyväisiä siihen, että ”ylimääräisiä” aikuisia on näihin tehtäviin käytettävissä. Kyllä luistimennauhojen kiristäminenkin on kouluvaarille ihan sopivaa auttamista mutta uskon, että tällä tekemisellä on pitkäaikaisemmat vaikutukset.

Kouluvaari hämmentyy, kaksi kertaa päivässä

Kolmasluokkalaiset olivat viikon aikana saaneet kirjeensä valmiiksi. Niin kuin viimeksi oli puhetta, harjoituskirjeet oli kirjoitettu jollekin oppilaan itse valitsemalle koulussa toimivalle aikuiselle, ei kaverilta kaverille. Minulle oli vihjattu, että saattaisin minäkin olla kirjeen saajien joukossa. Ja kyllä olinkin! 

Jokainen minulle kirjoittanut kävi vuorollaan tuomassa kirjeensä käteeni. Kirjeitä vain tuli ja tuli. Lopulta olin kuin ”Maajussille morsian” -ohjelman päähenkilö ällistyneenä isoa kirjepinoani ihmettelemässä. Luokan noin kolmestakymmenestä oppilaasta melkein kaksikymmentä oli osoittanut kirjeensä minulle! Onneksi olin kirjoittanut kotona valmiin vastauskirjeen. Aidosti hämmentyneenä kaivoin kirjeeni esille ja sain sen luetuksi luokalle ääneen:

”… Minulle kuuluu hyvää: Tykkään olla kouluvaarina juuri sinulle ja kaikille sinun luokkasi oppilaille. Olen huomannut, että sinä olet enimmäkseen iloinen ja hyväntuulinen ja teet koulutehtäväsi innostuneesti ja huolellisesti. Koeta säilyttää reipas ”tekemisen meininki”, vaikka tehtävät joskus tylsiltä tai vaikeilta tuntuisivatkin… Toivon, että kouluvaarina osaan olla sinulle avuksi ja iloksi koulutyössäsi…”

Onko kivaa olla kouluvaari?

Mitä lapset sitten minulle kirjoittivat? Lempiruokia ja kivoimpia kouluaineitani koskevien peruskysymysten lisäksi monilla oli muutakin asiaa:

”Moi! Mauri. Mitä kuuluu? Onko kivaa olla kouluvaari? Olet hyvä sellainen. Minusta oli kivaa, kun näytit kuviasi. Hyvää kevättä! Ystävällisin terveisin [Etunimi] 3lk.”

”Minulla on ollut hauska päivä. Olen leikkinyt kavereiden kanssa, entä sinä? Pelaatko sinä jotain lautapelejä? Terveisin [Etunimi].”

”Oot paras.” Siis mihin verrattuna? Olen Syvälahden ainoa kouluvaari!

”Minun koulu on tosi mukava…Minun päivä oli tosi kiva. Hyvää pääsiäistä. Terveisin [Etunimi].”

”Ja muuten, kuinka vanha olet? Minä olen 9 v…Ai niin, mitä sinä harrastat? Minä tykkään lukea kirjoja, entä sinä?... P.S. Olet mukava kouluvaari.

”Minusta oli mukavaa, että kerroit kouluajoistasi, iloisin terveisin [Etunimi].”

”Voisitko tulla kertomaan lisää tarinoita meille joskus. Olisi hauskaa, jos kertoisit sukulaisistasi... Iloisin terveisin [Etunimi]”

Vieläkin hämmennyn ja liikutun, kun kotona luen näitä kirjeitä. Monet olivat todella nähneet vaivaa paitsi sisällön myös ulkoasun suhteen. Sydämenkuvia, tähtiä ja muita koristeita oli piirretty sekä kirjeeseen että postimerkiksi. Kaikki kirjeet talletan tärkeitten muistojeni joukkoon.

Tuo äidinkielen tunti oli kyllä yksi minun tähänastisen kouluvaariurani tähtihetkistä ja jää pysyvästi mieleen.

Rehtorille unohduksesta kertomassa

Välitunnilla kävin rehtorille tunnustamassa, että olin unohtanut yhden häneltä saamani tehtävän. Tai en kokonaan unohtanut, olin minä sitä vähän helmikuussa aloittanut ja vasta sitten unohtanut. Ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä viime tammikuussa hän oli pyytänyt minua keräämään Syvälahden talon historiaan liittyvää materiaalia jonkinlaista historiakoostetta varten, esimerkiksi koulun aulaan kertomaan paikan menneisyydestä.

Nyt näytin hänelle ja apulaisrehtorille, mitä materiaalia olin talvella löytänyt: Koossa oli Syvälahden talon esittely jostakin Hirvensalon historiakirjasta, vanhimman rippikirjan sivu vuosilta 1687-1710, sanomalehtiuutisia tulipaloista, jotka kahteen kertaan ovat pahasti polttaneet Syvälahden rakennuksia, onnittelukirjoitus Antti Syvälahdelle, joka vuonna 1925 oli täyttänyt 75 vuotta ja muuta sekalaista. ”Oikeansuuntaista materiaalia, jatka vain kaivamista”, oli rehtorien kommentti. Lupasin haeskella lisää.

Kyllä nolotti, kun voitin kaikki

Musiikkitunneilla osallistuin ensin nelosten, sitten kolmosten kanssa Kahoottiin (kahoot.it), joka on opetuskäyttöön tarkoitettu netin kautta toimiva tietokilpailualusta. Se oli oppilaille tuttu, itse osallistuin ensimmäistä kertaa. Koska musiikkitunnilla oltiin, vastattavana oli musiikkiaiheisia kysymyssarjoja. Pisteitä sai oikeasta vastauksesta ilmeisesti sitä enemmän, mitä nopeammin osasi valita neljästä vastausvaihtoehdosta sen oikean.

Koska olen tietokilpailuhenkinen, innostuin tietenkin aluksi pelaamaan ihan tosissani. Osasin moneen kysymykseen vastata nopeasti oikein ja yhtäkkiä huomasin väliaikatilanteissa johtavani koko kisaa. Onneksi tajusin, että eihän minun kuulu tätä kisaa voittaa, vaan jonkun oppilaan. Vastasin muutamiin kysymyksiin tahallani väärin mutta kaikissa kysymyssarjoissa se ei enää auttanut, koska olin ollut liian ylivoimaisessa johdossa ennen havahtumistani. Niin kävi, että parikin kertaa vahingossa voitin kaikki kolmasluokkalaiset. Siitä en ollut kauhean ylpeä, pikemminkin hämmentynyt (jo toisen kerran tänään!). Oppilaat kuitenkin antoivat minulle ja muille palkintosijoille päässeille vilpittömät aplodit.

Meistä kaikista tämä oli todella hauska kisa. Oppilaitten riemunkiljahdukset täyttivät luokan joka kerta, kun heidän vastauksensa osuivat oikeaan. Oppilaitten kunniaksi on sanottava, että he tiesivät musiikista varsin paljon. Kuvista tunnistettiin esimerkiksi käyrätorvi, pasuuna ja patarumpu, tiedettiin Vivaldi Neljän vuodenajan säveltäjäksi ja jopa Juice Leskinen tunnistettiin videolla esiintyneeksi laulajaksi. Muistatko sinä, kuka oli Suomen ensimmäinen rap-artisti? En minä muista vieläkään, vaikka hänen nimensä vastausvaihtoehtojen joukossa näinkin.

Ensi viikolla on odotettavissa uusinta, koska tähän osallistuttiin puoli luokkaa kerrallaan. Toiset olivat samaan aikaan musisoimassa toisessa musiikkiluokassa. Toivottavasti viikon päästä osaan vastata ”oikein”.

Kirjeen sulle kirjoitan

”Hei kouluvaari, mikä sun sukunimesi on?” Tämä kysymys sai minut aavistelemaan, että minäkin saisin pian kirjeen, ehkä useammankin. Kolmosten viime äidinkielen tunnilla oli alettu opetella kirjeen kirjoittamista. Varsinainen kirje oli melkein kaikilla jo valmiina ja tänään keskityttiin kirjekuoreen tuleviin merkintöihin. On nimittäin tärkeätä, että posti tietää, kumpi kuoren nimistä ja osoitteista tarkoittaa vastaanottajaa ja kumpi lähettäjää. Muuten voi käydä niin kuin opettajalle, kun hän oli ostanut netistä lapselleen käytettyjä leluja: Ilmeisesti lelupaketin nuori lähettäjä oli merkinnyt itsensä vastaanottajaksi ja opettajan lähettäjäksi ja postiin jätetty paketti olikin toimitettu lähettäjälleen. Pienen viivästyksen jälkeen paketti oli sitten lähtenyt oikeaan suuntaan.

Kolmosten kirjeet oli ohjeistettu kirjoitettavaksi jollekin koulun piirissä toimivalle aikuiselle, ei siis kaverilta kaverille. Kaikille vastaanottajille osoitteeksi kirjoitettiin koulun postiosoite. Kirjekuoret eivät tulleet ihan valmiiksi, sillä esimerkiksi postimerkin piirtäminen jäi joillakin vähän vielä kesken. Kirjeitä ei sentään anneta oikean postin kuljetettaviksi. Ensi viikolla kirjeet sitten tulevat. Pitänee varmuuden vuoksi valmistella myös jonkinlainen vastauskirje.

Iloinen jälleennäkeminen

Yksi opettaja oli tänään palannut töihin pitkähkön lomansa jälkeen. Koska en koulussa ota kuvia enkä ainakaan julkaise niitä tässä, niin joudun vain sanallisesti kuvailemaan, mitä tapahtui: Kun tämä opettaja tuli kolmosten torille, oppilaat huomasivat hänet heti. Ensin pari oppilasta välitunnilta tullessaan kiiruhti puolijuoksua hänen luokseen. He eivät jääneet lähelle tervehtiäkseen arvokkaasti vaan juoksivat suoraan syliin kädet levällään halaamaan tätä jo pitkään takaisin odotettua opettajaa.  Perässä tuli lisää oppilaita. Kun he huomasivat, kuka torille oli tullut, hekin juoksivat opettajan syliin ja hetkessä syntyi todellinen joukkohali: koska ensimmäisetkään eivät olleet irrottaneet otettaan opettajasta, niin halaajista ja halattavasta syntyi monikerroksinen ryhmä iloisia kasvoja ja kurkottelevia käsiä. Oli siis kirjaimellisesti käsin kosketeltavan iloinen, melkein liikuttava vastaanotto! Kertoo kyllä aika paljon koulun hengestä.

Yhdellä välkällä (hei, osaan jo koululaisten kieltäkin, siis välitunnilla!) koulun apulaisrehtori Marko tuli juttelemaan kanssani. Selvisi, että hän on nuorempana pitkään asunut melkein meidän naapurissamme, vaikka emme silloin toisiamme vielä tunteneetkaan. Tärkeämpi osa keskusteluamme oli asia, jonka hän toi esille: Koulu tukee täysillä tätä minun blogikirjoitteluani. On hyvä, että näistä asioista kerrotaan julkisuuteen, kenenkään intimiteettiä kuitenkaan loukkaamatta. Teen hänen mielestään arvokasta työtä.

Olin iloinen Markon kommenteista enkä siksi viitsinyt kovin tarkasti hänelle referoida pari viikkoa sitten pidetyn kouluvaariyhdistyksen vuosikokouksen kulkua. Ehkä hän oli siitä jo jotain kautta kuullutkin ja näki siksi tarpeelliseksi tulla kanssani juttelemaan.

Lomaterveisin kouluvaari

Koulussa on mukava tapa, ainakin näillä luokilla, joiden kanssa olen tekemisissä: Jokaisen, joka lähtee vähänkin pitemmälle lomamatkalle, ”pitää” lähettää kouluun postikortti kohteestaan ja kun hän on palannut takaisin, kertoa toisille matkakokemuksistaan. Olin kerran jo ollut mukana, kun yksi oppilas oli kertonut opettajan haastattelemana matkastaan erääseen isoon eurooppalaiseen kaupunkiin. Hän kuvaili, mitä nähtävyyksiä oli käynyt katsomassa ja tarjosi lopuksi tuliaiskarkit kaikille. 

Tänään oli minun vuoroni, koska olin juuri viettänyt talvilomaviikon Saariselällä. Tuliaiskarkkeja minulla ei ollut mutta näytin muutamia valokuviani sekä Suomen kartan, jonka avulla yritin saada lapset jotenkin hahmottamaan, kuinka kaukana Lappi Turusta oikein on: Kun täältä Helsinkiin ajetaan kahdessa tunnissa, niin Saariselälle ajetaan kahdessa päivässä! Lapin kohteet tuntuivat olevan monille tuttuja ja sain paljon kommentteja oppilaitten omista matkoista ja matkasuunnitelmista. Kyllä minäkin vähän pääsin kertomaan, mitä me olimme viikon aikana tehneet.

Kotiin lähtiessäni sulattelin uusinta oivallustani: Käyn täällä aina tiistaisin, puuhailen aina samojen luokkien kanssa, joilla aina on sama lukujärjestys, samat tiistaipäivien oppiaineet. Silti jokainen kerta on erilainen. Aina minä täällä opin tai koen jotakin uutta. Joka päivä tulee hyvä mieli jostakin, kertaakaan en ole mieltäni täällä mistään pahoittanut. Ehkä ensi viikolla tulevista kirjeistä selviää se toinen puoli: Olenko osannut antaa oppilaille jotakin?