sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Matikkaa ja satujen lukemista, kouluvaarin kevät on alkanut



”Jippii, koulu alkaa!”
Näin iloisella mielellä kiirehti pihalta sisälle yksi kolmasluokkalainen poika, kun kävin avaamassa alaoven sen merkiksi, että kello on kohta yhdeksän ja heidän torstaipäivänsä on juuri alkamassa. Oppilaille se oli kevätlukukauden kolmas päivä, kouluvaarille kevätpuolen päivistä ensimmäinen.

Oli mukava katsella innokasta joukkoa, joka selvästi mielellään tuli kouluun ja melkein harppoi rappuset ylös toiseen kerrokseen omaa luokkaansa kohti. Toki sieltä sitten tuli yksi poika jo vastavirtaan pihalle päin. Hän tokaisi ohi mennessään ”Reppu jäi!” Niin kiire oli tullut lähteä sisälle, että koulureppu oli unohtunut pihalle. Kolmasluokkalaisista monet ovat vielä niin pieniä, että omista tavaroista ei ole ihan sataprosenttisesti opittu huolehtimaan. Kyllä muutamilla nelosillakin on joskus parantamisen varaa: Joku päivän läksykirjoista on saattanut unohtua kotiin, kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty tai kirjastokortti on jäänyt kotiin, vaikka torstaisin aina käydään kirjastossa. Mutta sitäkin varten koulua käydään, että nämä taidot pikkuhiljaa opitaan.

Oman mukin kanssa opettajainhuoneeseen

Kouluvaarina minulla alkoi toinen vuosi. Olen selvästi jo kotiutunut tähän mainioon Syvälahden kouluun, sillä nyt toin kotoa itselleni oman kahvimukin taukokahveja varten ja lisäsin kuvani yhteystietoineen sukupuun tapaiseen kaavioon, joka on kiinnitetty opettajainhuoneen seinälle. (Käytän nyt tästä tilasta vanhanaikaista nimitystä opettajainhuone, huonehan on tarkoitettu koko monitoimitalon kaikkien aikuisten käyttöön.) Kotiutumistani on hyvin edistänyt sekin, että opettajat ja muu henkilökunta tervehtivät minua aina ystävällisesti ja tuttavallisesti, kun kouluun tulen. Yhtään ei haittaa se, että suurinta osaa opettajista en vieläkään ole oppinut nimeltä tuntemaan.

Yksi uusi kasvo oli opettajainhuoneessa, kun kevätlukukausi alkoi. Tämä nuori partainen mies tervehti minua iloisesti ”morjes Mauri!” kun tulin sisään. Partansa takaa hän näytti lievästi tutulta mutta en kuitenkaan löytänyt sopivaa nimeä muististani. Vasta kun hän sanoi sukunimensä, niin tunnistin: Siinähän on yksi meidän Kallen leikkikavereista kolmenkymmenen vuoden takaa, naapuriportaan poika. Oli kasvanut siitä, kun viimeksi on nähty. Nyt hän on ainakin kevään ajan Syvälahdessa opettajana.

Aikuistuminen, mitä se tarkoittaa?

Opettajainhuoneessa keskustellaan paljon muustakin kuin oppilaisiin ja opettamiseen liittyvistä asioista. Yhtenä päivänä vieressäni istuneet alkoivat jutella siitä, mitä aikuistuminen tarkoittaa ja milloin ihminen sitten oikein on aikuinen. Jälkimmäisestä oltiin yhteisesti sitä mieltä, että koko elämänsä ajan kannattaa säilyttää ainakin pieni pala lapsenmielisyyttä, muuten menee oleminen liian totiseksi. Siitä olen ihan samaa mieltä, ei ilman sitä pärjäisi kouluvaarinakaan. Aikuistumisen merkiksi nähtiin se, että ajatusmaailma ei enää koko ajan pyöri oman navan ympärillä, vaan opitaan ottamaan toiset huomioon ja joustamaan omista tarpeista toisten hyväksi. Viisaita puhuivat nämä opettajat, vaikka nuoria ovatkin. 

Kyllä se keskustelu välillä rönsyili ”harhateillekin”: Ryhdyttiin arvioimaan sitä, kuinka vanha on vanha? Yhden 23-vuotiaan opetusharjoittelijan mielestä yli kolmekymppiset ovat jo suhteellisen vanhoja. Varttuneemmat keskustelijat olivat tässä ehkä vähän joustavampia. Yli seitsemänkymppisenä en kovin aktiivisesti tähän keskusteluosuuteen osallistunut, kuuntelin vain.

Yhtäkkiä matikan tukiopettajaksi

Yksi poika, joka oli ollut aamulla poissa matikantunnilta, kysyi minulta kahdentoista välitunnin alkaessa, että mihin hän voisi mennä laskemaan aamun laskuja. Kävin Verna-opelta selvittämässä asiaa ja palasin näyttämään pojalle yhtä sopivan rauhallista pientä luokkahuonetta. Katsoimme kirjasta tekemättömät tehtävät ja hän pyysi minua istumaan tuolille hänen viereensä. Vastasin jotakin epämääräistä, että lähden tästä kyllä kohta opettajainhuoneeseen loppuvälitunnin ajaksi. Sitten tajusin, että tuo pyyntöhän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus ja istuuduin siihen hänen opastajakseen. Olin joskus aiemminkin häntä neuvonut matikantehtävien tekemisessä ja ilmeisesti se tilanne ei hänestä ollut tuntunut epämiellyttävältä.

Onneksi olin tarkkaavaisesti aamulla seurannut opetusta murtolukujen laventamisesta, niin osasin jotenkin asioita selittää, vaikka tilanne minut yllättikin. Koko puolen tunnin välitunti laskutehtävien kanssa nyt kului mutta itse asiassa en sinä aikana kaivannut yhtään sitä taukoa enkä omaa kahvikuppiani. Tällaiset erilliset askareet yhden tai kahden oppilaan kanssa tuntuvat tosi mukavilta. 

Kolmosten ja eskarin tytöt yhteisessä Barbi-leikissään

Eskarin puolella leikkimässä ja satua lukemassa


Kevään ensimmäisenä kouluvaaripäivänäni olin mennyt kolmasluokkalaisten mukana esikoulun puolelle. Siellä ohjelmassa oli kolmosten ja eskarilaisten yhteinen leikkipäivä. Auttelin sopivien legopalikoitten etsimisessä, kun rakensimme autoa, vai avaruusrakettiko siitä nyt oli tulossa, en ole ihan varma. Kotileikkiä leikkineet puolestaan alkoivat kysellä minulta, minkä nimiseen ruokailuryhmään minä kuuluin. He itse kuuluivat vaahtopäät-ryhmään. Vastasin, että minun ryhmälläni ei ole oikein mitään nimeä, vaan minun pitää itse osata kellosta katsoa, koska minun ruoka-aikani on. Juuri silloin esikoulun ohjaajista yksi tuli minulle sanomaan: ”Sinun lapsesi menivät jo!” Olin jäänyt suustani kiinni näitten ”vaahtopäitten” kanssa, enkä ollut huomannut, että kolmoset opettajineen olivat jo lähteneet eskarista ruokatunnille, joka minullakin oli juuri alkanut.
Jännittävä tilanne: Karhuperhe on juuri
löytänyt nukkuvan Kultakutrin

Viikkoa myöhemmin olin taas eskarissa, nyt neljäsluokkalaisten kanssa. Meillä kaikilla oli mukana jokin tätä yhteistä lukutuntia varten juuri äsken kirjastosta lainattu kirja, nyt minullakin. Olin lainannut tutun satukirjan, joka kertoi Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Minulle annettiin kaksi kuuntelijaa, tyttö ja poika, joiden kanssa menin pieneen rauhalliseen huoneeseen kirjaa heille lukemaan. Istuuduimme löhöilemään mukaville säkkituoleille ja kumpikin kuunteli minua tarkkaavaisesti, vaikka tarina olikin heille molemmille ennestään jo tuttu. Minäkin tiesin tarinan kaikki käänteet, olinhan samaa satua lukenut jo sekä lapsilleni että lapsenlapsilleni. En uskaltanut nyt eläytyä isäkarhun repliikkeihin ihan niin paljon kuin kotona, jotta pienet kuulijani eivät olisi aivan säikähtäneet isäkarhun möreä-äänistä kysymystä: ”Kuka on maannut minun vuoteessani?”

Tarinan päätyttyä selailimme kirjaa vielä uudestaan ja katselimme sen kauniita kuvia. Karhujen kodin seinällä ollut ison kalan kuva sai pojan kertomaan, kuinka suuria kaloja hän itse oli kesällä ongellaan saanut. Selvä kalamiehen alku, sillä puheitten perusteella aikamoisia vonkaleita oli tullut, haukia ja ahvenia. Tuntui kivalta laajentaa kouluvaarin reviiriä vähän myös eskarin puolelle. Taidan taas seuraavaakin lukukertaa varten lainata jonkin satukirjan pikkuisille luettavaksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti