Syyslomaviikon jälkeen tulin taas Syvälahden kouluun. Toiveikkaana ajattelin, että koronan takia määrättyjä rajoituksia maskin käytöstä ei enää tarvitsisi noudattaa, kun yhteiskuntaa muutenkin on jo avattu. Turha toivo! Henkilökunta käyttää maskia edelleen, sanoi Jarmo-rehtori. Ainoa helpotus maskien suhteen on se, että kolmosnelosten oppilaitten ei enää tarvitse niitä pitää. Siispä maski naamalle ja kohti kotikortteliani ottamaan selvää, mitä tänään tapahtuu. Olin nimittäin poikkeuksellisesti kouluvaarina torstaina enkä ollut painanut edes päivän lukujärjestystä mieleeni. Mukava päivähän tästä taas tuli.
Ensin enkkua
Aamulla oli
nelosilla englantia. Yhden pojan kanssa opettelimme kahdestaan marjojen nimiä
sekä puita, pensaita ja kallioita. - Kiinnitä sitten huomiota oikeaan ääntämiseen,
oli Suvi-ope antanut minulle ohjeeksi. Samalla hetkellä muistin oman
englanninopettajani jostain puolen vuosisadan takaa. Hänen ääntämisensä ei
ollut kovinkaan lähellä sitä, mitä silloin jo kuuli englantilaisissa
televisiosarjoissa. – Hän opettaa meille englantia Raunistulan murteella,
irvailivat luokkamme vitsinikkarit opettajamme selän takana. No, sillä samalla murteella
minäkin nyt yritin selviytyä. Sanasto meni kyllä pojan päähän hyvin, ääntämiseen
jäi ehkä vielä pientä viilattavaa.
Enkun tunti
jatkui kirjallisella sanakokeella juuri näistä luontosanoista. Suvi-ope hoiti
koetilanteen mutta minäkin sain ehdottaa yhtä suomen sanaa, jonka oppilaat
kääntäisivät englanniksi. Piti olla sopivan vaikea mutta mahdollinen kuitenkin.
Kysyin sanaa ”talvi”. Taisi olla juuri oikean tasoinen sana, koska noin puolet
vastaajista tiesi, puolet ei.
Viime
kouluviikolla, siis ennen syyslomaa, olin mukana kolmasluokkalaisten
käsityötunnilla. Osa oppilaista oli saanut omat puutyönsä valmiiksi jo
edeltäneellä tunnilla. He olivat saaneet alkaa tehdä luppoaikatyönään käsillä
olevista materiaaleista ihan mitä halusivat. Kyllä he olivat taitavia
käsistään! Hienoimpiin luomuksiin kuului ehdottomasti yhden tytön tekemä pieni,
söpö koiranpentu. Otin pennusta kuvan mutta jätän tekijän mainitsematta, koska
en huomannut häneltä siihen lupaa kysyä. Käsityötaitajan työnäyte,
siis vasta kolmasluokkalaisen!
Viisas
väistää aina!
Kolmosilla oli
puolen päivän aikoihin ympäristöoppia. Tunnin aihe oli yksi kaikkein
tärkeimmistä: Turvallinen polkupyörällä ajaminen muun liikenteen joukossa. Missä
ajetaan, kuka väistää ketä ja mitkä liikennemerkit ainakin pitää tuntea? Oppikirjan tekstissä oli tärkeä väliotsikko:
Viisas väistää aina! Lapset tiesivät liikennesäännöt aika hyvin. Selvästikään
näistä asioista ei puhuttu ensimmäistä kertaa. Tarkkasilmäisimmät huomauttivat
siitä, että oppikirjan kuvassa olevan polkupyörän varustus oli puutteellinen: puuttuivat
sekä soittokello että valaisin.
Kolmoset turvallista liikkumista harjoittelemassa. |
Luokan
teoriaosuuden jälkeen mentiin käytännön harjoituksiin, tosin kävellen.
Parijonossa kuljimme Vanhan Kakskerrantien varteen, ylitimme kadun suojatietä
pitkin ja tunnistimme liikennemerkkejä. Kävelimme kevyen liikenteen väylää liikenneympyrälle
asti ja katselimme, miten autot siinä ajoivat. Koulun pihalle palatessamme korostimme
lapsille vielä sitä, että parkkipaikan vierestä koululle kulkeva pyörätien
näköinen pätkä on todellisuudessa myös erilaisille huoltoautoille tarkoitettu
autotie. Siispä silmät auki siinäkin!
Aina
roiskuu, kun maalataan!
Maalaaminen on värikästä puuhaa! |
Iltapäivällä
nelosilla oli kaksi tuntia käsitöitä, toisilla puutöitä, toisilla
tekstiilijuttuja. Mirkka-ope pyysi minua valvomaan puutöitten maalausta
erillisessä maalaustilassa. Suostuin, vaikka uusimman muoti-ilmauksen
mukaisesti tunsin hyppääväni suoraan syvään päähän eli vanhanaikaisesti
sanottuna siirryin epämukavuusalueelleni. Hyvinhän siinäkin kävi! Ensimmäinen
maalari aukaisi tottuneesti maalikaapin oven, harkitsi eri värivaihtoehtoja ja
otti sieltä punaisen purkin. Pensselit ja maalin sekoitustikutkin löytyivät
ongelmitta. Semmoinen vahinko siinä kyllä kävi, että purkkia avattaessa
punaista maalia loiskahti aikamoinen loraus lattialle ja maalarin puutyönkin
päälle. Onneksi hänellä oli esiliina edessään, joten vaatteet säilyivät
puhtaina. Poika ei vahingosta hämmentynyt, vaan alkoi ahkerasti siivota lattiaa.
Kun lattia oli hinkattu puhtaaksi, alkoi varsinainen maalaustyö.
Parasta
tässä kaikessa kuitenkin oli se, että siinä siivotessaan ja maalatessaan poika
alkoi keskustella kanssani: ”Onko tämä kouluvaarin työ teille semmoista
eläkepäivien ajankulua?” Huomatkaa teitittely! Vastasin myöntävästi ja jouduin
vielä miksi-kysymyksen jälkeen vähän perustelemaankin: ”Tykkään olla lasten ja
nuorten kanssa tekemisissä. Saan aina hyvän mielen, kun saan autetuksi niin,
että lapsi oivaltaa ja oppii uusia asioita.” Hän kertoi sitten vähän isästään ja äidistään,
mutta tunnistamisen välttämiseksi jätän sen sisällön nyt tietysti tässä
toistamatta. Häntä oli myös jossain vaiheessa koulussa kiusattukin mutta asia
ei kai enää ollut ajankohtainen. Fiksu
poika muutti maalaustyön epämukavan valvomistehtävän mukavaksi jutteluhetkeksi.
Viime kouluviikon
suomen kielen tunnilla oli ajatuksia herättävä tehtävä:
”Kirjoita kolme virkettä, jotka haluaisit kuulla tänään. Virkkeistä yksi on
toteamus, toinen on kysymys ja kolmas on käsky.”
Näin minä olisin
vastannut:
1. Odotamme sinua leikkimään meille.
2. Koska sinä tulet?
3. Tule pian!
Mitä sinä
olisit halunnut kuulla tänään?