Vakavaa ja viihdettä

Mitä tarkoittavat maahanmuuttaja, syrjintä ja rasismi?

Puhuttiin vakavasti perusasioista.

Yhteiskuntaopin tunnilla käsiteltiin ihmisten hyvän yhteiselon keskeisiä teemoja. Erinomaisen havainnollisesti lapsille mielestäni kirkastui käsite maahanmuuttaja, kun heiltä kysyttiin: Jos sinä itse muuttaisit Suomesta vaikka Ruotsiin ja asuisit siellä, niin olisitko sinä maahanmuuttaja? Oikea vastaus on kyllä, ja tärkeätä on huomata, ettei maahanmuuttaja-sanaan liity tämän enempää määritteitä, jotka viittaisivat hänen taustaansa, uskontoonsa, ihonväriinsä tms. Riittää, että on muuttanut toiseen maahan. Opettaja pyysi niitä lapsia nostamaan kätensä, joiden kotona jompikumpi tai molemmat vanhemmista on muuttanut Suomeen ulkomailta. En laskenut, kuinka monta, mutta käsiä nousi paljon useampia kuin olin osannut odottaa. Hirvensalossa asuu paljon maahanmuuttajia.

Suomessa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia eli jokainen ihminen on yhtä arvokas. Siksi ketään ei saa syrjiä.  Syrjintä tarkoittaa sitä, että jotakin ihmistä kohdellaan huonommin kuin muita ihmisiä. Se on laissa kielletty ja syrjinnästä tuomitaan rangaistukseen. Kun havaitsee syrjintää, niin lapsikin voi sanoa: ”Tiedätkö, että noin tehdessäsi rikot lakia?”

Rasismilla lasten oppikirjan mukaan tarkoitetaan sitä, että jotakin ihmisryhmää pidetään huonompana kuin muita. Rasisti ajattelee, että toinen on alempiarvoinen esimerkiksi siksi, että hänen ihonsa on erivärinen tai että hän on kotoisin jostakin muusta maasta. Rasismi on aina väärin ja rasisti rikkoo lakia toiminnallaan. Perusteltua syytä rasismille ei ole olemassa.

Teoriaosuuden jälkeen yksi lapsista kertoi omista kokemuksistaan muutaman vuoden takaa.

 

Ja vanhakin nyt nuortuu ja ryhtyy räppäämään…

Rap (Rhytm-assisted poetry) eli räppi on 1970-luvulla New Yorkissa syntynyt populaarimusiikin tyyli. Sille on tunnusomaista loppusoinnullinen, rytminen puhelaulu eli räppäys, kertoo Wikipedia.

Erään aamun alkajaisiksi Nikolai-ope ilmoitti nyt lunastavansa viimeviikkoisen lupauksensa pienestä itse sanoitetusta rap-esityksestä. Hän kutsui siihen mukaan myös Camillan, lapsenlapseni ikäisen, minulle ennestään tuntemattoman sijaisopettajan. Nämä räppärit ilmoittivat esittävänsä yhteisen kehuräppibattlen, siis kilpailevansa siitä, kumpi pystyy enemmän toista kehumaan siinä hetkessä keksityillä räppirunoriimeillä. Lapset osallistuivat esitykseen taputtamalla yhdessä tahtia räppäreille.

Esitys lähti reippaasti käyntiin hauskoine riimittelyineen. Vuorotellen kumpikin kehui toista vallan mahdottomasti, vaikka tosielämässä eivät kai toisiaan kovin hyvin tunteneetkaan. Sitten, aivan yllättäen, joku aikuisista huusi: ”Vaari mukaan räppäämään!”  Joku kai kannattikin tätä ehdotusta mutta minulta itseltäni sillä hetkellä kaikki sanottava hävisi korvien välistä taivaan tuuliin. Näin silmissäni vain valkoisen tyhjän paperiarkin ilman ainuttakaan ideaa elämäni ensimmäiseksi räppisanoitukseksi. Noin 20 sekunnin kuluttua kumpikin räppäri osoitti käsillään minua vuoroni alkamisen merkiksi. Kuulin räppääväni jotakin tämän tapaista:

-            Kuinka vois osata tällaista juttua, kun yhtään ei siinä oo ennestään tuttua?

Seuraavaa säettä ei näkynyt eikä kuulunut missään, joten minun urani räppärinä jäi suhteellisen lyhyeksi. Lämppäribändinäni esiintyneiden Nikolain ja Camillan keskinäisen kehumisen battle taisi juuri samalla hetkellä päättyä tasapeliin. 

Vähän poikkeavan aamunavauksen jälkeen palattiin arkeen ja alettiin valmistella juhlaa. Kolmosneloset esittävät joulujuhlassa runsaan kuukauden päästä itse tekemänsä joulunäytelmän. Sen casting eli näyttelijöiden valinta rooleihin oli päivän merkittävin tapahtuma. Tärkeimmät roolit annettiin niille, jotka eivät viime jouluna mahtuneet näytelmään mukaan.  Koska halukkaita jokaiseen rooliin oli enemmän kuin yksi, ratkaistiin valinnat arpomalla. Pääsin onnettareksi valitsemaan voittajia. Arvontojen jälkeen yksi tyttö aivan onnessaan tuli luokseni ja kiitteli siitä, että olin valinnut hänet hänen kovasti haluamaansa rooliin. Vakuutin hänelle, että se oli puhdasta arpaonnea. Vähän jäi minulle sellainen olo, että olin saanut aivan ansiotonta arvonnousua hänen silmissään.

Olemisesta, lukemisesta ja valon havaitsemisesta

 Joskus riittää, että on

Kyllä kouluvaarin tehtävistä osa on tosi helppoja: Riittää, että on. Viimeksi tällainen olemistehtävä oli suomen kielen kokeitten valvonta. Mirja-ope valvoi puolikasta luokkaa ja pyysi minua valvomaan luokan toista puolikasta viereisessä luokkahuoneessa. Siellä tehtävämoniste oli jo jaettu, kukaan ei tarvinnut lisäohjeita eikä kukaan höpötellyt mitään ylimääräistä. Kovimmat äänet luokassa olivat lyijykynän rapina ja pyyhekumin satunnainen hankausääni. Olin hiljaa paikallani.

Värikynät voi järjestää
monella tavalla
(kuvituskuva).

Arvelin, että nopeimmat saavat tehtävät tehtyä jo paljon ennen tunnin loppumista ja yritin mielessäni
keksiä heille jotakin hiljaista tekemistä lopputunnin ajaksi. Kun nopein vastaaja sitten palautti minulle koepaperinsa, ei hän minulta mitään ohjeita kaivannut, vaan palasi ääneti paikalleen, otti jonkin kirjan laukustaan ja alkoi sitä lukea. Hiljaisuus jatkui, minäkään en liikkunut tuoliltani. Toinen palauttaja ei ottanut laukustaan kirjaa, vaan penaalistaan parinkymmenen värikynän nipun, asetteli kynät värijärjestykseen vierekkäin tummimmasta vaaleimpaan, käänsi kaikkien kynien kärjet samaan suuntaan, tasasi kynien toiset päät samalle linjalle ja alkoi teroitella kynistään tylsimpiä. Kaikki muutkin oppilaat löysivät jotain hiljaista tekemistä koepaperinsa palauttamisen jälkeen.  Ainoaksi tehtäväkseni minulle jäi tunnin lopuksi varmistaa, että kaikki olivat vastauspaperinsa minulle palauttaneet. 

Ja olivathan he, tietenkin.

Lukupiirissä keskityttiin lukemaan ja
kuuntelemaan. Päiväkotilapsilla heijastinliivit.

Ulkona, ei ulkoa oppimassa

Lukukauden alussa pidetyssä vanhempainillassa opettajat kertoivat, että kolmosnelosten yhteisen tekemisen muotoja yhteisöllisyyden, muiden huomioon ottamisen ja toiminnallisen oppimisen lisäksi on ”ulkona oppiminen”. Korostan, että se on aivan eri asia kuin minun kouluajoiltani niin tuttu ”ulkoa oppiminen”. Syvälahden kolmosneloset ovat jo useamman kerran tänä syksynä olleet eri oppitunneilla ulkona koulun pihalla ja kauempanakin metsässä. Esimerkiksi matematiikan, suomen kielen ja ympäristöasioitten opiskelu sujuu vallan mainiosti luokkahuoneen ulkopuolellakin.

Viime torstaina kävelimme taas tutulle grillikodalle ulkona oppimaan. Ensin vähän laulettiin, mikä luonnossa kuulosti vielä hienommalta kuin tavallinen luokassa laulaminen. Sitten seurasi päivän mieluisin ohjelmanumero: Saimme kodalle vieraiksemme Syvälahden päiväkodin Maininki-ryhmän, eli melkein kaksikymmentä 3-4 -vuotiasta päiväkotilasta hoitajineen. Kolmosneloset olivat edellisenä päivänä käyneet valikoimassa kirjastosta 6 -7 lastenkirjaa, jotka he sitten lukivat metsässä pienissä ryhmissä ääneen näille pikkuisille maininkilapsille. Kodan lähiympäristöön syntyi taika- ei kun lukupiirejä ja metsä muuttui melkein hiljaiseksi, kun kaikenlainen mekastus taukosi ja sekä lukijat että kuulijat keskittyivät kirjojen satumaailmaan. Ryhmässä lukijat vaihtuivat ja kirjoja vaihdettiin myös ryhmien välillä. Lukuhetken jälkeen oli hauska havaita, että päiväkodin ohjaajilla oli ”vanhoja” tuttuja myös meidän kolmosnelostemme joukossa. Aika monet olivat olleet Syvälahden päiväkodissa ennen kuin heistä oli tullut koululaisia.

 

Kouluvaareille valon havaitsemisesta

Löytäkää maailmasta valoisat puolet,
patisteli vaareja emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Kouluvaarien yhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta. Juhlaa vietettiin lokakuussa panimoravintola Koulussa. Juhlaesitelmän vaareille ja meidän daameillemme piti avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

-            - Minä puhun teille valosta, aloitti esityksensä Suomen elossa olevista professoreista tämä ehkä yleisesti tunnetuin.
En puhu valosta tähtitieteessä, vaan siitä, että kaikista synkistä uutisista ja raivokkaasta somemöykästä huolimatta maailmassa on paljon valoa, paljon hyviä asioita. Monet asiat ovat kehittyneet ja kehittyvät edelleen hyvään suuntaan. Sitä on usein vaikea huomata, koska me helposti katselemme ympärillemme mustien lasien läpi. Esimerkiksi sadassa vuodessa Suomesta on absoluuttinen köyhyys kadonnut kokonaan. Meillä on erinomainen turvajärjestelmä pitämässä kaikkein heikoimmista huolta. Kaikkien katse tulevaisuuteen näkee nykyään pitemmälle kuin ”Säilynköhän hengissä vielä huomenna?”  

-Älkää olko niiden joukossa, jotka huutavat: ”Väärin mitattu!”, kun uutisissa kerrotaan Suomen jo neljättä kertaa peräkkäin olevan maailman onnellisin maa. Nähkää valoa, positiivisia asioita ympärillänne. Totta kai meilläkin on ongelmia, jotka pitää ratkaista mutta esimerkiksi sotia eri puolella maapalloa on nykyään paljon vähemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten.  Älkää jättäkö käyttämättä omia mahdollisuuksianne ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska ”Intia sitä tai Kiina tätä…”

- Me kaikki ihmiset tällä maapallolla kuulumme samaan eläinlajiin nimeltä Homo sapiens. Meillä on keskenämme paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia. Riitelyn ja väkivallan sijasta meidän kannattaa pyrkiä yhteistyöhön toistemme kanssa. Nostakaa mustat lasit silmiltänne ja nähkää valo!

Paljon muutakin hyvää puhui tuo mainio professori mutta uppouduin kuuntelemaan hänen sanomaansa niin, että kirjoitin nuo edellä olevat muistiinpanotkin vasta seuraavana päivänä.

Valtaoja sai yli puolituntisen puheensa jälkeen seisaaltaan annetut, pitkään kestäneet aplodit. Toivottavasti hän pitää tuon puheensa vielä muillekin kuin meille kouluvaareille. Parantamisen varaa on monilla. Itsestä on helpointa aloittaa.