maanantai 13. toukokuuta 2024

Taidetta ja taikatemppuja

Kun tästä tulee niin huono, … 
Taiteen tekeminen voi joskus
vaatia koviakin ponnistuksia.
(Kuvituskuva, ei ole tekstissä
kerrotun pojan tekemä).

Kuviksen tunnilla yhdellä pojista oli motivaatio täysin hukassa, kun piti tehdä samanlaisia grafiikan vedoksia kuin toinen ryhmä edellisellä viikolla. ”Kun tästä tulee niin huono, niin huono”, hän vain hoki melkein heti työn aloituksen jälkeen. Yritin houkutella häntä tekemään työtä edes pikkuisen kerrallaan eteenpäin, mutta varsin laihoin tuloksin. Silloin toinen poika, jonka oma työ oli jo paljon pitemmällä, alkoi myös houkutella tätä hitaampaa tekemään ”huono” työnsä valmiiksi. Minun ja tämän toisen maanittelijan yhteisin ponnistuksin tämä hitaampi sai kuin saikin työnsä valmiiksi ennen tunnin loppua. 

Poika tuntui olevan lopulta varsin tyytyväinen omaan saavutukseensa, koska hän mielellään valitsi yhden vedoksistaan seinälle ripustettavaksi ja oli aktiivinen ja touhukas lopputunnilla esimerkiksi työpöytien siivoamisessa. Ilman toisen oppilaan aktiivista houkutteluapua ei tuo ”huono” grafiikan vedos olisi tänään syntynyt. Opettaja antoikin tuolle auttajalleni positiivisen Wilma-merkinnän toisen oppilaan kannustamisesta oppitunnilla. Hän oli sen todella ansainnut. 


Taikuutta!

Muutamissa tempuissa tarvittiin myös
vapaaehtoisia avustajia yleisön joukosta.
He kaikki selviytyivät tehtävistään kiitettävästi.
Kuva: Mirja-ope. 



Viime perjantaina koulussamme esiintyi taikuri Kim Wist ja hienosti esiintyikin! Vajaan tunnin mittainen show hämmästytti kaikki katsojat, sekä aikuiset että lapset. Eriväriset liinat vaihtoivat väriään tai hävisivät kokonaan taikurin nyrkistä, vaikka juuri oli nähty, kuinka taikuri puristi liinan tyhjään nyrkkiinsä. Taitava taikuri antoi lasten ”tietää” ja ”nähdä” esimerkiksi kumpaan kainaloonsa hän oli piilottanut kananmunan vaikka väittikin sen olevan toisessa. ”Ei kun oikeassa!” huusivat kaikki lapset yhtaikaa mutta kun taikuri vihdoin näytti oikean kainalonsa, ei siellä mitään ollut. 

Käsittämättömin temppu oli lentävä pöytä: pieni, liinalla peitetty pöytä nousi lavalta lentoon ja taikuri joutui välillä ottamaan liinan reunoista kiinni, ettei pöytä ihan villiinny ja lähde karkuun. Kun pöytä suostui laskeutumaan takaisin lavalle, taikuri näytti pöytäliinan kulmaa heilauttaen, ettei pöytä roikkunut vaijereissa eikä muitakaan vippaskonsteja ollut käytetty. Vai näyttikö? Niin hän sanoi tekevänsä, mutta en ole ihan varma, tekikö sen todella. ”Sillä oli joku kauko-ohjain siellä liinan alla”, tiesivät nelosluokkalaiset taikatempuista kaiken tietävät pojat, joita ei pysty huijaamaan. Paitsi jos on Suomen taikuriyhdistyksen kunniapuheenjohtaja, joka on näitä temppuja tehnyt jo yli 30 vuotta, niin kuin löysin tietoja Kim Wististä osoitteesta kimwist.com. 


Tämä taikatemppujen mestari oli kyllä hieno lahja vanhempainyhdistykseltämme. Kiitos kaikkien mukana olleitten puolesta! 


Kysymyksiä kouluvaarille 


Viime vaaripäivänä minulta kysyttiin vaikeita kysymyksiä, ei ääneen kaikkien kuullen, vaan kahden kesken. ”Miksi sinä käyt täällä vain torstaisin? Mikset käy myös maanantaisin ja tiistaisin, tai vaikka joka päivä?” kysyi yksi tyttö kesken matikantehtävien tarkistuksen. Hämmennyin hetkeksi yllättävästä kysymyksestä ja koetin sanoa jotakin vapaaehtoistyöstä ja muista harrastuksistani. Kysyminen paljasti mielestäni sen, että kyllä näillä pienillä lapsilla on selvästi halua saada vielä enemmän tukea ja aikaa aikuisilta, jotka he kokevat ystävällisiksi ja turvallisiksi. 

”Tykkäisitkö vielä olla nuori?”, kysyi puolestaan yksi pojista. ”En”, vastasin nopeasti sen enempää harkitsematta. Juttelimme hetken aiheesta ja sanoin, että nuoruuteni on jo mennyttä aikaa. Olen elänyt ihan hyvän elämän ja asiani ovat kunnossa. En näe oikeastaan mitään syytä kaivata mennyttä, sinänsä hyvää nuoruusaikaani. 

”Niinpä, ehkä se on niin, että kaikilla asioilla on oma aikansa”, täydensi minua tuo nuori filosofi.

lauantai 20. huhtikuuta 2024

Taiteilijoissa löytyy

 

Ension voittajalogo.

Shadin voittajalogo




Ensio (oik.) vastaanottamassa palkintoaan
Einarilta, oppilaskunnan edustajalta.

Koulullamme on nyt oma logo, kaksikin

Muutama viikko sitten koulun oppilaskunta oli julistanut oppilaille kilpailun koulun logon suunnittelemiseksi. Tulokset ovat nyt selvillä ja voittajalogot ja niiden tekijät on julkistettu. Voittajia on kaksi, toinen yläkoulun (7.-9. luokat), toinen alakoulun (1.– 6. luokat) puolella. Yläkoulun oppilaitten valitseman voittajalogon teki Shadi, joka ei palkintojenjaossa millään halunnut tulla valokuvatuksi, vaikka hänen kaverinsa siihen yllyttikin: ”Mene vaan, sinusta on tulossa kuuluisa!” 

En sitten ottanut hänestä valokuvaa. Alaluokkalaisten voittajasta otin. Hän oli viidesluokkalainen Ensio, onnistumisestaan myhäilevän iloinen mutta olemukseltaan vaatimaton taiteilija. Muistin hänet fiksunoloisena oppilaana, hänhän oli viime lukuvuonna neljäsluokkalaisena meidän korttelissamme.





Yleisö seurasi keskittyneesti klassikkosatujen esityksiä. 

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan?

Viikko sitten kävi ilmi aikuisten mielestä hämmästyttävä tosiasia: Lapset eivät enää tunne klassikkosatuja! Esimerkiksi Ruma ankanpoikanen, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo ja Bremenin soittoniekat olivat hyvin monille täysin tuntemattomia kertomuksia. Opettajat olivat päättäneet korjata tämän aukon lasten tiedoissa parhaalla mahdollisella tavalla: Lapsista muodostettiin useampia ryhmiä ja jokainen ryhmä sai näytellä valitsemansa sadun. Viikko oli ollut harjoitteluaikaa ja tämän viikon vaaripäivänä näytelmät esitettiin. Neloset näyttelivät ja kolmoset ja aikuiset olivat yleisönä.

Hyvin meni! Lavastukset olivat aika minimalistisia mutta näyttelijät innokkaita ja he muistivat kaikki juonenkäänteet. Yksi näytelmistä oli jo alkanut, kun huomattiin, että yksi sen näyttelijöistä puuttui lavalta eikä ollut koulussa ollenkaan. ”Mä voin mennä!” sanoi yksi pojista ja loikkasi vauhdissa paikkaamaan poissaolijan.  Ja hyvin paikkasikin, osasi vuorosanat ja liikkui juuri niin kuin pitikin! Esitysten jälkeen kolmosneloset tuntevat nyt monta klassikkosatua enemmän kuin vielä pari viikkoa sitten. Näytelmien päätyttyä opettajat kysyivät kättennostoäänestyksellä, pidetäänkö tällainen tapahtuma taas joskus tulevaisuudessa. Kaikkien, sekä näyttelijöitten että katsojien, kädet nousivat epäröimättä pystyyn jatkohalujen merkiksi.


Taidetta syntyy!

Itse vedostettua grafiikkaa

Näyttelemisen lisäksi toinen kovin mieluinen aihe tällä viikolla oli kuvataide. Lapset opettelivat grafiikan vedostamista. Minna-ope esitteli tehtävän ja välineet ja taas kerran kuviksen tunnilla alkoi iloinen tekemisen meininki. Hienoja kuvioita syntyi laatalle, jolle sitten levitettiin telalla väriä. Sen päälle asetettiin ja varovasti paineltiin paperi, jolle valmis kuva siirtyi. Hämmästyneet ilmeet ja yhteinen ihastuksen huokaus oli lasten reaktio ensimmäisen kuvan näkemiseen. Jokainen sitten vedosti omasta työstään kolme lehteä erivärisille papereille. Vedokset vielä numeroitiin ja signeerattiin.  Omasta mielestä parhaan työnsä sai lopuksi asettaa näytteille taidegalleriamme (= korttelimme) seinälle.

 



Merkinnäksi alas vasemmalle:
T.p.l`a. eli Tirée par l`artiste eli taiteilijan itse tekemä vedos.





Kun olin vielä kuunnellut, kun muutamat lukijat olivat lukeneet minulle Risto Räppääjää ja Ellaa ja kavereita, niin tämäkin taiteellinen kouluvaaripäivä jäi hyvien muistojen joukkoon.




lauantai 6. huhtikuuta 2024

Kouluelämä jatkuu

 

Syvälahti on turvallinen koulu

Tämä kouluvaaripäiväni oli toisena päivänä Vantaalla tapahtuneen järkyttävän kouluampumisen jälkeen. Uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa ampumista oli käsitelty niin paljon, että omaa mieltäni suojellakseni olin jättänyt jo jotkin uutiset katsomatta tai lukematta.  Onneksi kuitenkin satuin kuulemaan, kun Yle Turku eilen iltapäivällä radiossa haastatteli koulumme Marko-rehtoria.
– Koulu on edelleen lapselle turvallinen paikka olla ja opiskella, hän korosti rauhallisella tyylillään. Kaikki ne vanhemmat, jotka kuulivat tuon noin kymmenminuuttisen haastattelun, uskalsivat varmasti sen jälkeen lähettää lapsensa Syvälahden kouluun ihan niin kuin aikaisempinakin aamuina.

Tiedän, että koulussamme on olemassa turvallisuussuunnitelma erilaisten uhkien varalta. Koulusta pihalle poistumista ja sisälle turvaan jäämistä on myös harjoiteltu käytännössä. Ilman omaa avainta minunkin liikkumiseni ison koulun sisätiloissa olisi hyvin hankalaa. Sen vuoksi aina aamulla tullessani kuittaan käyttööni avaimen, minkä kotiin lähtiessäni jätän koululle.

Kouluun tultuani huomasin, että siellä elettiin aivan normaalia koulupäivää. Tunnelma oli tavallisen arkinen ja kolmosneloskorttelin lapset yhtä reippaita ja tehtäviinsä keskittyviä kuin aina ennenkin. Poissaolijoita ei ollut tavallista enempää. Aamulla näin rehtorin ja hän kertoi, että eilen oli järjestetty useita keskustelumahdollisuuksia eri luokkatasojen oppilaille (kouluhan on yhtenäiskoulu, luokkia ykkösestä yhdeksänteen asti). Tänään oppilaat ainakin minun näköpiirissäni keskittyivät koulutehtäviinsä. En kuullut, että kukaan olisi ottanut Vantaan tapahtumia millään tavalla puheeksi. Arkitoimiin keskittyminen voi olla monille aikuisellekin sopiva ensiapu järkytyksestä selviämiseen, kunhan muistamme kuitenkin jollakin tavalla purkaa pahaa oloamme pois.


Koulutyö jatkui kolmosnelosten korttelissa arkisen tavallisesti, hyvä niin.

 

Muistatko Saapasjalkakissan?

Sain taas kuunnella, kun pojat kävivät yksitellen lukemassa minulle ääneen. Tällä kertaa kaikilla oli luettavana klassikkosatuja, tosin nykyajan tapaan iPadistaan eikä paperikirjasta. Ensimmäinen poika oli valinnut luettavakseen sadun Saapasjalkakissasta. Hyvä valinta! Muistin kyllä sadun nimen, mutta mitään en muistanut sen juonesta. Se kertoi myllärinpojasta, jolle oli perintöosaksi jäänyt vain kissa ja sen takajalkoihin sopiva saapaspari, kun vanhemmat veljekset olivat jakaneet keskenään isävainajan muun omaisuuden. Sadun lopussa poika kuitenkin oli maansa kuningas ja naimisissa entisen kuninkaan tyttären kanssa. Kaiken sen oli taitavaksi lobbariksi osoittautunut kissa saanut aikaan.

Sadun yllättäviä käänteitä seuratessani melkein unohdin tehtäväni lukutaidon kehittäjänä mutta sekä lukija että minä pidimme monivaiheisesta tarinasta. Muutamia pitkiä tai vaikeita sanoja ja rivihyppäyksiä lukuun ottamatta hänen lukemisensa alkaa jo sujua kohtuullisesti. Satutuntini muita satuja olivat Piparipoika sekä Ruma ankanpoikanen.

 

Kirjassa on väärä vastaus!

Matikantunnilla yksi luokan pojista kävi vuorollaan vastauskirjasta tarkistamassa, oliko hän osannut laskea tehtävänsä oikein. Hetken kuluttua hän kuitenkin meni opettajan luo ja ilmoitti: ”Vastauskirjassa on väärä vastaus! Siellä lukee 20 litraa, vaikka pitäisi olla 10 litraa!” Mirja-ope tarkasti tehtävän ja tuli samaan tulokseen: Tulos oli virheellinen kirjassa, ei pojan vastauksessa. Tämä oli hyvä pieni esimerkki siitä, että kun on lahjakas ja varma laskutaidoistaan, uskaltaa kyseenalaistaa myös aikuisten oikeiksi väittämät vastaukset. Antaisin pojalle possarin eli positiivisen Wilma-merkinnän, jos minulla olisi sen sovelluksen käyttöoikeus!

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Jos metsään haluat mennä nyt…

 

 

Kevättalven ilma oli taas sateinen ja jäiset polut ja tiet kovin liukkaita, märkiä ja kuhmuraisia. Me, kaksi aikuista ja parikymmentä lasta, olimme lähdössä koulun taakse metsään luontoretkelle. Lapset olivat juuri tulleet kouluun ja tiesivät siis aivan tarkkaan, millainen ilma ulkona oli. Ulla-ope päätti antaa lasten valita, lähdetäänkö retkelle tänään vai jonakin kauniimpana lähipäivänä. Kädennostoäänestyksessä ”tänään” voitti selvästi: vain kolme olisi halunnut siirtää retken myöhemmäksi. Tarkentavassa äänestyksessä ”nyt heti” voitti melkein samoin luvuin ”seuraavalla välitunnilla” lähtöä kannattaneet.

Siispä lähdimme retkelle, kun vielä eväät oli ruokalasta haettu mukaan. Menomatka tihkusateessa oli melkein pelkkää ylämäkeä, ja muistattehan, että koulumme on aivan Hirvensalon laskettelukeskuksen naapurissa, saman mäen vähän loivemmassa kohdassa. Lainasin opettajan kehotuksesta liukuesteet kenkiini koulun varastosta enkä ilman niitä varmasti olisikaan pystyssä pysynyt. Lapsia ei sateinen ja jäinen keli haitannut juuri ollenkaan. Intoa puhkuen ensimmäiset olivat jo tavoitteessamme, grillikatoksessa, jonne koululta lienee matkaa noin 600–700 metriä, kun minulla jälkipään valvojana oli vielä toista sataa metriä kiivettävänäni.

Aloimme syödä heti eväitämme katoksessa, jonka suojaan sateelta juuri ja juuri joukkomme mahtui. Kun Ulla vielä laittoi tulet grilliin, niin muutamat kotoa tuodut makkaratkin saatiin vikkelästi syömäkuntoon. Savu välillä tuppasi häiritsemään mukavaa yhdessäoloamme mutta ei onneksi liikaa. Kalliot olivat liukkaita, mutta se ei estänyt siellä leikkimistä ja vahingoitta selvisimme paluumatkankin takaisin kouluun. Muutamat lapset ottivat ilon irti paluustamme, kun huomasivat, että nopein tapa edetä alamäkeä on istua talvihaalareissa jäiselle tielle ja antaa mennä, ilman liukuria!

Koulussa sitten hetki menikin varustehuollossa eli vaatteitten kuivattamisessa ja mahdollisten vaihtovaatteiden pukemisessa. Seuraavalla välitunnilla vitoskutosten Suvi-opettaja tuli meidän kortteliimme opettajien välituntipalaveriin, istuutui lähelleni ja hetken kuluttua sanoi levottomana: ”Täällä haisee sauhu!” Viittasin kädelläni ja ilmoitin, että se tulee minusta, Ullasta ja niistä paristakymmenestä kosteasta lapsesta, jotka juuri olemme palanneet nuotion äärestä tänne sisälle kuivaan ja lämpimään.

 

Lukeminen maistuu tai ei maistu

Pitkästä aikaa kuuntelin taas, kun minulle luettiin ääneen. Hain kolme oppilasta, yhden kerrallaan, lukemaan minulle rauhallisessa paikassa. 

Kaikilla kolmella on erilainen suhtautumistapa lukemisen harjoitteluun: Ensimmäinen pojista tuli mukisematta mukaani, luki sen, mitä pyydettiin ja palasi sitten takaisin kesken jääneitä tehtäviään jatkamaan. Siis neutraali, tasapaksu suoritus. Toinen pojista selvästi tykkäsi lukuharjoituksista ja on taidossaan kehittynytkin lukuvuoden aikana. - Luenko mä vielä tämän ja tämän, hän kysyi selatessaan kirjansa sivuja eteenpäin. Annoin tietenkin luvan, koska aikaa oli. Kolmas lukija ei olisi millään keskeyttänyt tekemäänsä kuviksen työtä. Lupasin, että hän kyllä ehtii sitä vielä jatkamaan ennen tunnin päättymistä. – Kuinka monta minuuttia mä vielä luen, hän kysyi parikin kertaa lukemisensa lomassa. Kun aika tuli täyteen, hän nousi ripeästi tuoliltaan eikä jäänyt odottamaan kommenttejani kuulemastani, vaan hetkessä oli taas jatkamassa kuvistyötään. Kunpa saisin ensimmäiseen ja kolmanteen lukijaan tartutetuksi tuon toisena lukeneen oppilaan innostuksen!

 

Parin vaihto kielletty

Aina silloin tällöin koulutehtäviä tehdään parityönä. Joskus lapset saavat valita työparinsa, usein ne myös arvotaan tai opettaja jakaa lapset pareiksi. Parin vaihtaminen kesken tehtävän on kielletty. ”Sattuneesta syystä” eräänä päivänä tästä jouduttiin keskustelemaan oppilaitten kanssa. Kun asiaa oli tarpeeksi puitu, kaikki oppilaat tuntuivat ymmärtävän, miksi työparia ei saa omin päin vaihtaa:

Kaverusten kesken tehtävän suoritus saattaa levähtää helposti vain keskinäiseksi pelleilyksi.
Joku voi jäädä täysin ulkopuoliseksi tai ainakin hänestä voi siltä tuntua. 
Yhteistyökyky erilaisten ihmisten kanssa on tärkeä taito, mitä pitää harjoitella.

Koskee myös meitä aikuisia.

 

Kuviksen tunnilla tehdyt koristeet odottavat jo juhlan alkamista.
 Hyvää pääsiäistä!

 

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Hiihtolomalta takaisin koulun penkille

Tuttuja oppilaita televisiouutisissa! 


Anton ja Severi Ylen haastattelussa.
Kuvan olen ottanut Ylen Uutiset
alueeltasi -ohjelmasta 20.2.2024.

Hiihtolomaviikon tiistaina Syvälahden oppilaita haastateltiin television alueellisessa uutislähetyksessä! Yle Turun toimittaja oli tullut Hirvensalon hiihtokeskukseen eli aivan koulumme naapuriin seuraamaan, kuinka siellä lomapäiviä vietettiin. 

Katselin kotona telkkarista, kuinka ensin jututettiin muutamia viidennen luokan tyttöjä, viime vuoden nelosina minullekin tuttuja. Tytöt kehuivat näitä rinteitä superhyviksi. 

Neljäsluokkalaisilta pojilta toimittaja sitten kyseli laajemmin lomasuunnitelmista. Anton kertoi, että hän viettää aikaansa tosi paljon perheen kanssa, käy välillä täällä laskettelemassa ja mahdollisesti kavereittensa luona yökylässä. Severillä oli samantapaisia suunnitelmia ja lisäksi pitäisi vielä käydä laivaristeilylläkin. Lasten nimet mainittiin televisiossa, joten rohkenin poikkeuksellisesti ne tässäkin julkaista. Sekä tytöt että pojat suhtautuivat haastatteluun luontevasti ja osasivat vastata haastattelijan kysymyksiin asiallisen sujuvasti. 

Mitä tarkoittaa murtolukujen supistaminen? 

Koon muuttumatta voidaan
pitsa jakaa monella tavalla.
Otavan oppikirjasta Oivaltaja 4.

Matikantunti oli juuri päässyt alkuun, kun Mirja-ope aloitti uuden asian opettamisen yllättävällä tavalla: ”Hei vaari, muistatko mitä on murtolukujen supistaminen?” Tottahan toki minä sen muistin, eihän siitä omasta supistamisopin matikantunnistani ole vielä kulunut täyttä seitsemääkymmentä vuottakaan. ” Se on… semmoista… murtolukujen yksinkertaistamista… tai…tuli vähän äkkiä tämä kysymys…” Hämmästyin, kun opettajan vastaus oli: ”Ihan oikein, yksinkertaistamista se on”. 

Siitä lähti supistamisen opetus liikkeelle, mutta oppilaitten oli aluksi todella vaikeata ymmärtää, mistä oli kysymys. Sitten jokin opettajan esimerkeistä näytti avaavan supistamisen idean melkein kaikille samanaikaisesti. Tuntui aika hienolta, kun parikymmentä oppilasta kuorossa yhtaikaa henkäisi iloisesti ”Jaaaah” kun oivalsivat, että neljä kuudesosaa on ihan yhtä paljon kuin kaksi kolmasosaa. Eivät supistamiset siitä lähteneet sujumaan ”kuin vettä vaan”, mutta idea tuli ainakin selväksi ja harjoitushan tässäkin tekee mestarin. 

Se käsiala! 


Suomen kielen tunnilla mentiin pihalle keräämään sanoja oikeisiin sanaluokkiin. Tehtävän vastaukset tuli kirjoittaa tehtäväpaperin oikeisiin lokeroihin, siis verbit yhteen ja pronominit toiseen jne. Tehtävä tuntui monelle työparille olevan aika helppo, mutta tulosten laskemisessa Ulla-opettajalla oli vaikeuksia. Niinpä hän joutui pyytämään yhden työparin vastausten tulkintaa niiden kirjoittajalta, kun käsialasta ei juurikaan saanut selvää (kun sitä kaunokirjoitustakaan ei enää opeteta!).


Kuvituskuva! Nämä pojat eivät liity mitenkään
viereiseen juttuun huonosta käsialasta
paitsi että tekevät samaa tehtävää!
Pojilla oli varmaan ollut vähän kiire tehtävien ratkaisemisessa, koska sanoja oli paljon ja kieltämättä pieni muoviläpyskäkin oli vähän hutera kirjoitusalusta tehtäväpaperille. Yhdessä opettaja ja oppilas saivat ratkottua paperille syntyneitten hieroglyfien arvoitukset ja oikeat vastaukset pystyttiin laskemaan. Uskon, että kirjurina toiminut oppilas oppi tästä episodista sen, että aina kannattaa kirjoittaa rauhallisesti ja selvällä käsialalla, jos haluaa, että edes itse saa tekstistään myöhemmin selvää.





lauantai 17. helmikuuta 2024

Urheilemassa ja värejä sekoittamassa

Luistelemaan oppii luistelemalla

Tytöt näyttävät, että vertaistuki on tärkeätä
myös luistelemisen harjoittelussa.
Lähdimme osallistumaan koulujen väliseen kolmasluokkalaisten luokkalätkään Varissuon jäähalliin. Halli on syvällä maan alla ja sinne pääsi ajamaan bussilla alas aivan perille asti. Harjoittelimme luistelemista ja mailan käyttöä keskenämme ja odottelimme meille vastustajaksi merkityn koulun joukkueen tulevan paikalle. Ei tullut, mutta eipä se meidän kolmostemme luisteluriemua haitannut. Kiva oli luistella ja pelailla koko aamupäivä yhdessä.
Paikalla oli myös TuTo:n nuoria jääkiekkoilijoita, jotka järjestivät meille kivoja pikku kilpailuja ja harjoituksia. Yksi meidän pojistamme oli kai tähän mennessä elämässään luistellut kovin vähän. Ainakin taidot ja oppimisen halukin aamulla näyttivät aika vähäisiltä.  Vähitellen kuitenkin rohkeus kasvoi erityisesti meidän ohjaaja-Sasumme kannustuksen ansiosta ja vähän ennen kotiin lähtöä tämäkin poika uskalsi ja osasi jo ainakin yhden kerran luistella kaukalon päästä päähän. Melkoista edistystä aamuhetkiin verrattuna!

Värit järjestykseen

Mistä väreistä syntyykään oranssi?
Kuvataiteen tunnilla käsiteltiin väriympyrään liittyviä asioita, päävärejä ja välivärejä. Ensin haettiin päävärien värisiä esineitä (Mitäs ne olivatkaan? No, sininen, punainen ja keltainen. Niitä ei saa syntymään mistään muista väreistä yhdistelemällä) ja sitten välivärisiä tavaroita (oranssi, violetti ja vihreä). Värien järjestyksen idean oppimisen jälkeen alettiin maalata omia väriympyröitä. Väripulloista puristin lasten värikuppeihin sinistä, punaista ja keltaista maalia. Niillä he saivat syntymään väriympyrän kaikki värit, ja hienosti saivatkin. Tehtävä oli selvästi taas mieluinen ja kiinnostava, niin kuin kuvataiteen tehtävät usein tuntuvat näille lapsille olevan. Innostunut kohina täytti luokan ja
mielestäni kaikki olivat hyvin mukana.

Kympin oppilas!

Yhden oppilaan koulumenestys on ottanut loikan parempaan suuntaan: Viime vuonna koulunkäyntiin keskittyminen ja tunnilla seuraaminen ei ollut ihan niin hyvällä tasolla kuin olisi voinut olla. Nyt kävin Mirja-open vinkistä kysäisemässä tuolta oppilaalta, mitä hän oli äskeisestä erään oppiaineen kokeesta saanut. ”Kympin”, hän vastasi. En ollut varma, kuulinko oikein ja kysyin uudestaan. ”Kympin”, hän vakuutti taas. ”Sepä hienoa, olit varmasti tyytyväinen?” kyselin edelleen. Siihenkin hän jotakin vastasi. En saanut oikein vastauksesta selvää, mutta tyytyväisyyttä hymisevä äänensävy muistutti kehräävää kissaa.

Sää sotki urheilupäivän suunnitelmat

Perjantai, viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa, oli suunniteltu koko koulun yhteiseksi urheilupäiväksi. Oppilaat olivat saaneet monista vaihtoehdoista valita mieluisimmat, mihin halusivat osallistua. Avantouinnista hankijalkapalloon, lasketteluun tai vaikka laavuretkeilyyn oli mahdollisuuksia tarjolla. Lähdin luistelijoitten kanssa koulun vieressä olevalle kentälle. Kentän kopissa muistelin ensimmäistä kouluvaaripäivääni melko tasan viisi vuotta sitten: Urani alkoi tässä kopissa silloisten kolmosnelosten luistimien nauhojen kiristyksestä ja samaa hommaa tein tänäänkin. Monenlaista muutakin on sentään tullut näiden vuosien aikana tehtyä, mukavia muistoja riittää.

Urheilupäivän sääennuste alkoi toteutua kaikessa karmeudessaan: Jäätävä, tuulinen tihkusade alkoi noin tunnin luistelun jälkeen, vähän ennen kuin meidän oli määrä palata koululle ruokailemaan. Kylmä sade alkoi viluttaa sekä luistelijoita että meitä aikuisia kentän reunalla. Ennusteen mukaan sadetta kestäisi sataprosenttisen varmasti pitkälle iltapäivään.

Ruokatunnin aikana koululla opettajat päättivät, että loppu koulupäivästä ollaan kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa ja tehdään täällä jotakin kivaa. Mikä oli lasten mielestä kivaa? Iso ryhmä tyttöjä meni yhteen ja vähän pienempi joukko poikia toiseen luokkaan ja molemmat ryhmät päättivät alkaa leikkiä koululeikkiä! Seurasin poikien koulunkäyntiä hetken aikaa. Aiheena oli käyttäytyminen oppitunnilla ja varsin monet oppilaat saivat ”opettajilta” huomautuksia ja eri sävyisiä merkintöjä. Meno oli iloista, vähän äänekkäämpää kuin oikeilla oppitunneilla. Tytöt kävivät selvästi rauhallisempaa ja enemmän oikeata koulua muistuttavaa ”leikkikoulua”.

Koska vaaria ei enää tarvittu luistinnauhojen sitomiseen eikä muuhunkaan auttamiseen taikka valvontaan, lähdin vähän ennen koulupäivän päättymistä kotiin ja toivottelin kaikille, niin kuin lukijoilleni nyt:

Hyvää hiihtolomaviikkoa!
(tai talvilomaa, jos hiihtokelit nyt sulavat tuohon vesisateeseen).

 

perjantai 26. tammikuuta 2024

Kuin kalat vedessä tai linnut oksalla

Kolmasluokkalaisten kanssa uimakoulussa

Viime viikolla olin mukana, kun puolet kolmasluokkalaisista, viitisentoista oppilasta osallistui uimakouluun Impivaaran uimahallissa. Minun päävastuualueenani oli pitää poikien ryhmä kasassa ja aikataulussa pesu- ja pukuhuoneitten puolella. Fiksujen lasten kanssa selvisin tehtävästäni ongelmitta mennen tullen.

Lapset tykkäsivät uimakoulusta: Kaksi uimaopettajaa järjesti heille kivoja uinti- ja sukellustehtäviä, joita olisi harjoiteltu mielellään kauemminkin.  Melkein kaikki uskalsivat hypätä radan lähtökorokkeelta syvään päähän. Mitä kauemmaksi vesi roiskui, sitä hauskempaa! Aikuisista vain toinen uimaopettaja meni altaaseen. Toinen ojenteli sinne harjoitusvälineitä ja varmisti lasten turvallisuutta. Me koulun aikuiset pysyttelimme myös altaan reunalla, emme hyppyharjoituksissa ihan kuivina kuitenkaan. Valitettavasti kaupunki säästää uimataidon opetuksessakin: Neljäsluokkalaisille ei uimakoulua tänä vuonna järjestetä!

Vaarikin maalaa linnun 

Kaunis punatulkku,
huolellista työtä!
Kuva: Mirja-ope.

Kuvataiteen tunnilla tehtävänä oli maalata vesiväreillä kuva punatulkusta oksalla. Luokan näytölle oli Minna-ope hakenut mallikuvan. Onneksi kuuntelin tarkasti hänen lapsille antamansa ohjeet työn eri vaiheista. Taisin nimittäin istua ihan joutilaan näköisenä, kun Mirja-ope yhtäkkiä tuli sanomaan: ”Tulepas kouluvaari sinäkin tekemään punatulkun kuvaa!”  Eihän siinä mikään auttanut, ensin kynä kauniiseen käteen ja tulkkua piirtämään, sitten vesiväreillä maalaamaan se niin hyvin, että lopputuloksen tunnistaisi. Huomasin, että näillä taidoilla en ihan vielä pysty kilpailemaan Wrightin veljesten kanssa lintumaalarina.  Parempia punatulkkuja syntyi lastenkin käsissä mutta kyllä mielestäni minunkin lintuni punatulkkua muistutti. Jostakin syystä Mirja kysyi, koska olin viimeksi vesiväreillä maalannut. Arvelin siitä olevan yli neljäkymmentä vuotta, kun lapsemme olivat vielä ihan pieniä.



Vaarinkin lintu on päässyt seinälle
lasten punatulkkujen joukkoon
(ei ole tuo, jota Minna-ope juuri ripustaa!)

Sinä olet minun pikkuveljeni!

Eräänä aamuna luokkamme arabiaa äidinkielenään puhuvat tytöt tulivat iloisena ryhmänä luokseni. Heitä hihitytti ja nauratti jo valmiiksi. Yksi heistä sanoi minulle jotakin arabiaksi ja toisilla oli entistä hauskempaa. Minuakin hymyilytti, sillä selvästi heillä oli jotain kivaa asiaa.  Kysyin suomeksi ”mitä?” ja tyttö sanoi aurinkoisesti hymyillen uudestaan arabiaksi asiansa. Sanoin, että olen joskus oppinut arabiaksi sanomaan ”kiitos” enkä sitäkään enää muista. Toiset vain hymyilivät ympärilläni, mutta sitten yksi tytöistä käänsi: ”Hän sanoo, että sinä olet hänen pikkuveljensä!”

Yllätyin heidän asiastaan ja otin sen aikamoisena ystävyyden osoituksena. Jäi vähän epäselväksi, puhuiko viestin kertoja vain omasta puolestaan niin, että toiset olivat hänen tukiryhmänään vai ottivatko he kaikki minut pikkuveljekseen. Asian esitti tyttö, joka viime syksynä ujouttaan sai minulle luetuksi ääneen vain kuvittelemalla minut pois siitä kuuntelemasta. Nuo tytöt osaavat suomea ihan hyvin, mutta arabian puhuminen minulle mielestäni viestitti sitä, että olen jotenkin päässyt heidän kaverikseen. Lisäksi mietin, että mitä olen tehnyt oikein, kun minulle halutaan kertoa tällaisesta ystävyydestä. En tiedä sitä, koska en ole heihin mielestäni suhtautunut mitenkään eri tavalla kuin kantasuomalaisiin lapsiin. Tilanne meni ohi, kun asia oli saatu kerrotuksi ja arki palasi taas koulutyöhömme.

Jäätävä piha

Koulun piha oli ollut kahtena edellisenä päivänä lumisateitten ja suurten lämpötilavaihtelujen jälkeen niin liukas, että välitunnit oli määrätty turvallisuussyistä pidettäviksi sisällä. Kouluvaaripäivänä piha oli taas käytössä. Todellista liukkauden syntymissyytä en varmaksi voi tietää, mutta minun kuullen epäiltiin ääneen, että koulun välituntipihan takaisesta ylärinteestä vesi jopa mahdollisen suunnitteluvirheen takia ohjautuisi helposti pihalle eikä valu viereisiin ojiin taikka viemäreihin. Ongelmaa ovat minua viisaammat nyt ratkomassa.

Koulun piha, kun pahin liukkaus oli jo ohi.