Sadas tarina kouluvaarin kokemuksista

 Talviurheilupäivä, vuoden kivoin koulupäivä?

”Lämmintä päälle, laavulla voi toki lämmitellä. Ysiltä startataan koulun pihalta. Pakkasrajaa ei ole varsinaisesti määritelty. Jos olisi lähemmäs 20 astetta, silloin ehkä peruttaisiin”. Tämmöisen viestin sain Janna-opelta pari päivää ennen kuin alaluokkien talviurheilupäivän oli määrä alkaa. Viestin tullessa pakkasta taisi olla tuo 20 astetta mutta onneksi se sitten hellitti hiukan. Urheilupäivän aamuna mittari näytti enää noin 14 astetta. Lapset olivat saaneet valita mieluisan talvilajin, joko laskettelun, luistelun, liukumäen tai talvisen kävelyn metsäiselle grillikodalle. Jostakin syystä tuota kotaa on ryhdytty kutsumaan laavuksi, vaikka laavu on ihan eri juttu. Perinteistä hiihtoakin oli muutama lapsi valinnut, mutta vähäisen kiinnostuksen takia tuo vaihtoehto oli peruttu. Näin saatiin lisää aikuisia valvomaan muita, melko isoja lapsiryhmiä.

Kodan pienestä liukumäestä näkyy tässä jo puolet.
Ulla-ope valvoo, että kukin laskee vuorollaan turvallisesti.

Iloisella mielellä talvisessa auringonpaisteessa lähdimme parijonossa kävelemään kohti ”laavua”. Vieressäni tallusteli reipas tyttö ykköskakkosten korttelista. Hän alkoi kertoa jännittävästä kokemuksestaan viime sunnuntailta: Hän oli perheensä kanssa kävellyt Aurajoen jäällä! ”Ei me siellä paljon kävelty, vain pienen matkan ja siellä oli muitakin. Jää on rannassa aika hienon näköistä.”  

Kohta olimmekin perillä. Ensimmäiset innokkaat olisivat saman tien jo aloittaneet makkaransa tai vaahtokarkkinsa grillauksen mutta malttoivat kuitenkin hetken odottaa nuotioon edes pientä hiillosta.

Loiva liukumäkikin syntyi kodan eteen ja vaikka mäki oli metreissä pieni, tuotti se suurta iloa monille laskijoille, välillä tungokseenkin asti. Kun olimme aikamme metsässä touhunneet, palasimme koululle ruokailemaan. Sen jälkeen aamupäivän ryhmä hajaantui muille suorituspaikoille ja me aikuiset palasimme uuden kävelyryhmän kanssa grillailemaan ja nauttimaan talvisesta ulkoilusta.

Ulkoiluaikamme lähestyessä loppuaan kuulin sivusta, kun kaksi poikaa arvioi päivän onnistumista. -Tosi kiva päivä, oli kyllä kaikkein kivoin koulupäivä, oli toisen arvio. Toinen oli ihan samaa mieltä mutta lisäsi hetken mietittyään: - Kyllä lelupäiväkin on aika kiva. En tiedä, kummalle kannalle pojat lopulta asettuivat enkä pysty päivien paremmuuteen itsekään ottamaan kantaa. En ole kertaakaan sattunut olemaan koulussa lelupäivänä.

Pidä haaveistasi kiinni!

Iltapäivän ryhmässä oli myös viides- ja kuudesluokkalaisia. Muistin, että yksi heistä oli aikoinaan näyttänyt minulle kokeista saamiaan hyviä numeroita ja kertonut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kysäisin, että onko koulu edelleen mennyt hyvin ja onko lukioon meno vielä hänen suunnitelmissaan ja äidin toiveissa, niin kuin hän silloin oli kertonut. – Kyllä on, vastasi tyttö. – Nyt minulla on jo toiveammattikin tiedossa, hän jatkoi ja kertoi, miksi hän halusi tulla. – Siinä pitää osata monia kieliä, hän jo tiesi. Rohkaisin häntä pitämään haaveistansa kiinni, vaikka ennen niiden toteutumista onkin vielä käytävä koulua monta vuotta.

 

 Aika aikaa kutakin

Tässä se nyt sitten on, kaiken kaikkiaan sadas Kouluvaarin muistivihko -juttuni! Olen sopinut itseni kanssa, että tämä sadas on samalla myös viimeinen teksti, jonka blogissani julkaisen.

Olen kirjoittanut näitä juttuja jo seitsemän vuotta. Ensimmäisen kirjoitin helmikuussa 2019, kun tulin Syvälahteen kouluvaariksi. Koulu oli silloin toiminut yhden syyslukukauden ajan. Sen juttuni tarkoitin kiitokseksi ja muistoksi ystävälleni, Haarlan koulun kouluvaari Reino Hurrille.  Hän minut tähän mainioon vapaaehtoistyöhön houkutteli ja opasti alkuun. Reinolle oli sitten tullut mieleen, että kirjoittamani jutun voisi ehkä jossakin julkaista. Niin syntyi idea kouluvaarin blogista. Koulun rehtori ja apulaisrehtori antoivat sitten minulle luvan ja suorastaan täyden tukensa julkaista näitä juttuja lakisääteiset salassapitomääräykset huomioon ottaen. Siitä heille lämmin kiitokseni.

Varsinaista somevaikuttajaa minusta ei tullut, mutta en sitä odottanutkaan. Juttujeni keskimääräinen lukijamäärä jää alle sadan. Uskoisin, että lukijakuntani vuosien mittaan on koostunut lähinnä muista kouluvaareista, Facebook-kavereistani, lasten vanhemmista, koulun rehtoreista ja kolmosnelosten opettajista.

Kiitos avusta!

Jokaiselle lukijalleni lämpimät kiitokset jokaisesta lukukerrasta. Kaikille vanhemmille, joilta luvan olen saanut, sydämelliset kiitokset siitä poikkeusluvasta, että heidän lapsensa on saanut näkyä tunnistettavana blogini kuvissa. Tällä luottamuksen osoituksella on ollut minulle suuri merkitys.

Kolmosnelosten nykyisille ja entisille opettajille ja muille aikuisille isot kiitokset sekä konkreettisesta avusta (monia valokuvia, yhteydet vanhempiin, juttuaiheita) että palautteesta, jota on ollut kiva lukea tai kuunnella.

Kaikkein suurimmat kiitokset tietysti kuuluvat lapsille, menneitten vuosien ja kuluvan lukuvuoden kolmosnelosille. Jokainen tarinani on syntynyt juuri teidän ansiostanne, yhteisestä tekemisestä ja yhteisistä juttuhetkistä. Kiitokset siitä, että olette olleet juuri sellaisia kuin olette!

 

Tästäkin olen kirjoittanut:
Ilmakitaransoittajat jammailemassa.

P.S. Kirjoittaminen loppuu mutta en mä näitä vaarin hommia jätä! Jos terveyttä riittää, niin olen mukana siihen asti, että koulun aikuiset alkavat kysellä, että mikä olikaan kouluvaarien eläkeikä…

 

Sahaushommia ja runojen lukemista

 

Puukäsityöluokassa on tekemisen meininki. Mirja-ope ohjaa.

 

Hyvä sun on, kun sä olet aikuinen, mä olen vasta lapsi!

Näin huokaili minulle pieni kolmasluokkalainen poika käsityötunnilla. Hänen vielä keskeneräinen lankunsahaustehtävänsä oli kovasti jo ottanut hänen voimilleen. Olin auttanut häntä sahaamalla katkaisukohtaa pari kolme senttiä syvemmäksi. Lankun katkeamiseen oli vielä matkaa. Poika jatkoi sahaustyötään ja vielä saman tunnin aikana sai urakkansa valmiiksi. Olen silloin tällöin autellut muitakin pikkusahureita, mutta olen aina pitänyt huolen siitä, että en sahaa lankkua irti poikki, vaan sahaaja itse saa kokea sen onnistumisen hetken: - Sainpas sen poikki!

 

Kirsi Kunnaksen runot ja
Maija Karman kuvat
ohjasivat lapsia
runojen maailmaan.

Oi, sanoi siili

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla puhuttiin runoista. Monet runoista ovat riimillisiä eli loppusointuisia. Esimerkkinä oli oppikirjaan otettu Kirsi Kunnaksen hieno runo ”Tunteellinen siili” hänen runokirjastaan Tiitiäisen satupuu. Siitä sain idean: Tuon runokirjan runot ja lorut voisivat olla kivoja ääneenlukuharjoituksia, kun kahdenkeskisiä lukuhetkiä taas ensi viikolla järjestetään.

Kävin kirjakaupasta hankkimassa tuon jo omasta lapsuudestani tutun runokirjan. Kirja on ilmestynyt vuonna 1956 (siis 70 vuotta sitten) ja nyt oli myynnissä sen 58. painos! Pieni sivuhuomautus: Runoilija Kirsi Kunnaksen pojatkin ovat suomalaisten kestosuosikkeja: Eppu Normaali -yhtyeen perustajajäsenet, veljekset Martti ja Pantse Syrjä ovat hänen ja kirjailija Jaakko Syrjän poikia.

 

Noitia ja sammakoita

Takaisin tähän päivään: Näytin aluksi luokassa lapsille tätä kirjaa ja varsin moni heistä huudahti: Meillä on kotona tuo kirja! Sain opettajilta listan lapsista, joiden nyt ainakin olisi hyvä tulla mukaan näihin lukuharjoituksiin. Kävin poimimassa yhden kerrallaan, menimme vähän sivummalle luokasta pois ja aloin kuunnella runoja. Aloitimme tunteellisesta siilistä, koska se oli viime viikon tunnilta jo kaikille ennestään tuttu. Lapset jollakin tavalla ymmärsivät, että myös ihmiset saattavat olla tuon siilin kaltaisia: ”Se vain on surullista, että piikkikuoren alla siilin hellyys piili.”  

Kaikki lukijat, ehkä yhtä huonotuulista lukuun ottamatta, tulivat lukuhetkeemme todella mielellään. Lapset lukivat minulle, kuinka Noita Pii Poo ajeli Espalla Vespalla ja osasi taikoa vaikka mitä herkkuja mutta kohtasi sitten vielä vahvempansa: ”Näes noidan mahti ei pysty koneisiin, ei moottoriin…”  Runoilijan keksimät uudet sanat ja hokemat naurattivat monia. Sammakko nimeltään Jansmakko Erikois ”Sanoi silloin kvo kvo kvo kvo vadis” ja kattilassa kiehuvat perunat kihisivät ”voi tätä hoppua hoppua hoppua, huusivat perunat, voi tätä hoppua, ei tule loppua.”

Jokainen luki viisi, kuusi runoa oman innostuksensa mukaisesti. Lukijoina oli sekä tyttöjä että poikia. Yksi tytöistä oli ollut jo joskus syyskuussa minulle lukemassa ja muistin hänet hitaasti lukevana sanojen arvaajana. Mutta valtava muutos oli tapahtunut: Tyttö luki melko virheettömästi, yhdyssanojen osat hahmottuivat hyvin ja hän selvästi myös ymmärsi lukemansa. Kysyin tytöltä, muistaako hän viime syksyn osaamisensa ja siinä nyt tapahtuneen hyppäyksen. Kyllä hän sen muisti ja oli ilmeestä päätellen mielissään siitä, että minäkin olin sen noteerannut. Nämä ovat hienoja hetkiä!

Missä mun piponi on?

Kenen puseroita, housuja, pipoja??? 

Koulun aulaan oli koottu näyttely syyslukukauden aikana koulusta löytyneistä vaatekappaleista. Jos tunsi jonkin vaatteen omakseen, sen sai käydä hakemassa pois, sehän tietysti oli koko näyttelyn tarkoituskin. Uskomattoman paljon esimerkiksi ulkovaatteita oli koulun tiloista löytynyt. 

Näyttelyn kuraattori, pehtorimme Laura kertoi, että jos kadonnutta vaatetta ei heti löydy ja aikaa kuluu, niin lapset eivät enää muista eivätkä tunnista omia vaatteitaan. Jäljelle jääneet löytövaatteet lajitellaan, käyttökelpoiset toimitetaan kierrätykseen ja loput tekstiilijätteeseen.

 

 

 

 

 

 

Siivoamisesta ja syömisestä

 

 Onko maalauskoppi kunnossa?

Pöydän suojapaperi on vielä ihan siisti...hetken aikaa.

Käsityön kaksoistunnin viimeinen vartti käytetään työkalujen ja tarvikkeitten paikalleen palauttamiseen ja jälkien siivoukseen. Aika moni oli käynyt maalauskopissa omia puukäsitöitään maalaamassa. Maalauspöydän suojapaperikin oli siinä kunnossa, että se täytyi vaihtaa, jotta seuraavien maalareitten olisi mukava tulla siistiin työtilaan. En ollut sitä ennen tehnytkään, mutta yksi tyttö tarjoutui minua siinä auttamaan. Hän on olemukseltaan vähän hiljaisempi kuin luokan kaikkein vilkkaimmat tytöt. Leikkasimme yhdessä paperirullasta sopivan mittaisen palan ja teippasimme sen pöytään kiinni. Siistiä tuli. Tyttö teki huolellista työtä, vaikka toiset oppilaat jo olivat jonossa käsityöluokan ovella odottelemassa opettajalta lupaa lähteä välitunnille. Kun suojapaperi oli paikoillaan, menimme jonon jatkoksi ja sanoin Mirja-opettajalle kaikkien kuullen, että apunani ollut tyttö ansaitsee kyllä erityisen kiitosmaininnan antamastaan avusta.

Viikkoa myöhemmin oli taas käsityöluokan siivoamisen aika. Maalareita oli nyt ollut paljon vähemmän kuin viimeksi. Olin äkkiä naputellut maalipurkkien kannet kiinni ja purkit kaappeihin, eikä suojapaperia tarvinnut vielä vaihtaa. Kesken käsityöluokan lattian lakaisemista tuo viime viikon apulaiseni tuli minulta kysymään: - Olisiko maalauskopissa vielä jotain siivottavaa? Harmi kyllä, olin sen jo ehtinyt laittaa kuntoon, eikä sinne tarvinnut enää mennä. Tuo kysymys sai minut hyvälle mielelle. Ajattelin, että tytön mielestä viime viikon siivoushetki ja siitä saatu kiitos olivat olleet kivoja juttuja.

 

Koulun siisti piha on myös turvallinen.

Pidä lähiympäristö siistinä

Lähiympäristön viihtyisyys oli ympäristöopissa tunnin aiheena. Teemaan päästiin hyvin sisälle, kun 3–4 hengen ryhminä istuvat oppilaat vuorotellen lukivat ääneen oppikirjan tekstiä, virkkeen tai kaksi kerallaan. Kun yksi lukija oli lopettanut, toinen jostain muusta ryhmästä jatkoi. Syntyi hieno, jotenkin teatteriesitystä muistuttava vaikutelma, kun lukijan äänen tulosuunta yhtäkkiä vaihtuikin ihan toiseksi. Valaistustakin hiukan himmennettiin, jotta keskityttäisiin vähemmän katsomaan ja enemmän kuuntelemaan, kun toiset lukivat. Sitten minut yllätettiin: - Luepas sinä, vaari tuon luettelon pointit tuosta kuvasta, sanoi Mirja-ope yhtäkkiä. Nousin seisomaan. Otin pari askelta lähemmäksi juuri uusittua, entistä suurempaa näyttötauluamme, jotta näkisin tarkoitetun tekstin ja aloin lukea luetteloa. Sen perussisältönä oli se, että me kaikki voimme vaikuttaa oman lähiympäristömme viihtyvyyteen ja siisteyteen.

Kun olin luettavani lukenut, kysyi Mirja luokalta, että pitäisikö vaarille antaa positiivinen Wilma-merkintä hänen suorituksestaan. – Joo, huusivat lapset ja alkoivat spontaanisti taputtaa käsiään. Kumarsin heille kuin taiteilija esiintymisensä jälkeen ja ajattelin, että jos minä joskus saan Wilma-tunnukset käyttööni, niin tämä olisi jo toinen positiivinen merkintä siellä. Ensimmäisen halusi antaa monta vuotta sitten yksi oppilas, kun olin häntä jossakin tehtävässä neuvonut eteenpäin. Possareita satelee…

 

Perunalla vai ilman?

Koulun ruokalan linjastossa on ruokahävikin vähentämiseen kehottava kyltti ”Ota vain se, minkä verran syöt”. Ruokalistalla oli hyvänmakuista possua pippurikastikkeessa ja yhtenä lisukkeena keitetty kuorimaton peruna. Jonossa edessäni oli omaa annostaan kokoamassa kolmannen luokan tyttö, jolta perunan ottaminen kulhosta lautaselleen muovisilla ottimilla ei näyttänyt onnistuvan useasta yrityksestä huolimatta. – Saanko mä jättää tuon perunan tuonne, kun mä en tykkää siitä, hän kysyi minulta. Vilkaisin hävikkiruoan vähentämisjulistetta, mietin monipuolisen ruokavalion tärkeyttä loppupäivän jaksamisen kannalta ja sitä, että ruokailun pitäisi olla positiivinen kokemus. – Voit jättää sen ottamatta, sanoin tytölle, joka heti siirtyi eteenpäin ja olikin jo ottamassa maitoa lasiinsa. – Osaatko sinä kuoria tuollaisen keitetyn perunan, kysyin häneltä vielä. – En osaa, sanoi tyttö ja lähti annoksensa kanssa kohti ruokapöytäänsä. Jäin täyttämään maitolasiani ja miettimään, menikö tämä nyt oikein.

Mitä sinä olisit minun sijassani tehnyt tai antanut ohjeeksi? Keskustelumme miettimisaikoineen kesti maksimissaan parikymmentä sekuntia ja takanamme oli nälkäisten ruokailijoitten jono. Perunalla vai ilman?

 

Koko kouluvaariurani aikana en ole ottanut yhtään kuvaa kouluruokailusta. Tässä harjoitellaan tulevan joulujuhlan ohjelmaa Mirkka-open johdolla. Vuoroaan odottavat lapset istuvat ruokalan pöydissä.

Oikein hyvää joulua ja erinomaista uutta vuotta!

t. kouluvaari Mauri

Lapsen oikeuksista

YK:n Lapsen oikeuksien päivän teemana oli tänä vuonna ”Lapsella on oikeus kuulua”. Hyvin valittu, monimerkityksinen teema. Lapsella on oikeus saada äänensä kuuluviin ihan konkreettisesti ja myös niin, että hänet huomataan ja häneltä aidosti kysytään hänen mielipidettään. Syvälahden lapsille alakoulun puolella teemapäivän näkökulmaksi oli valittu lapsen oikeus kuulua yhteisöön, olla ja toimia yhdessä lähiympäristönsä ihmisten kanssa. 

Miten yhteisöön kuulumista voidaan harjoitella? Esimerkiksi niin, että luodaan yhdessä jotakin sellaista, että lopputuloksesta jokainen voi sanoa: Tuossa minä olin mukana, tuon me olemme tehneet. 

Maalataan yhdessä taulu 

Kolmen taiteilijan yhteisvoimin on syntymässä
aika näyttävän näköinen taideteos.

Aamupäivän mittaisessa teemapäivässä oli kolme tehtävärastia, ykköskakkosten,
kolmosnelosten ja vitoskutosten korttelit. Annettu tehtävä tehtiin noin kolmen hengen ryhmissä niin, että ryhmien jäsenet olivat kaikki eri kortteleista, siis eri luokilta, eivätkä he todennäköisesti tunteneet toisiaan ennestään. 

Kunkin ryhmän tehtävänä oli luoda yhteinen vesivärimaalaus, jossa olisi monivärinen pohja ja jossa kiemurtelisi erilaisia polkuja. Kaikki lapset olivat innostuneita ja tehtävälle varattu tunti kului tosi nopeasti. Seurailin taideteosten syntyä enkä havainnut yhtään sellaista ryhmää, missä joku olisi jäänyt tai jätetty erilleen. Kaikki pääsivät antamaan oman luovan panoksensa lopputuloksen hyväksi.

Kirjoitetaan yhdessä tarina 

Sitten siirryttiin korttelista toiseen. Menin katsomaan, mitä ykköskakkosten korttelissa tapahtui. Siellä kirjoitettiin tarinoita annetuista aiheista. Muitakin otsikkoja oli, mutta en muista kuin yhden: Ystävällinen leijona. Ensin ryhmässä ideoitiin yhdessä, mitä ystävälliselle leijonalle tapahtuisi ja sitten tarina kirjoitettiin paperille niin, että kukin vuorollaan kirjoitti lauseen tai kaksi. Yksi punapukuinen pikkutyttö, ymmärtääkseni ekaluokkalainen, hämmästytti minua taidoillaan. – Se voisi mennä vaikka näin, hän sanoi ja sitten hän kertoi ryhmälleen, mitä kaikkea leijonalle voisi heidän tarinassaan tapahtua. Tarinassa oli ainakin kolme, ehkä neljäkin eri käännettä. Ajattelin lämmöllä tuon lapsen vanhempia: Tuollainen mielikuvitus voi syntyä vain lapselle, jonka kanssa on pienestä saakka luettu satuja ja loruteltu yhdessä Tiitiäisen satupuuta ja muita lasten juttuja. 

Leikitään yhdessä kivoja leikkejä 

Vitoskutosten korttelissa leikittiin yhdessä.

En jäänyt seuraamaan, minkälaiseksi tuo leijonatarina lopulta muotoutui, vaan menin vitoskutosten kortteliin katsomaan, kuinka siellä opeteltiin yhteisöön kuulumista. Täällä ei oltu kolmen ryhmissä, vaan yhtenä isona piirinä, joka juuri ja juuri saatiin mahtumaan korttelin torille. Leikin nimi oli ”Lännen nopein”. Siinä opeteltiin muistamaan uusien kavereitten nimiä. Minulle vieras leikki oli monelle lapselle ennestään tuttu ja mieluinen. 

Toinen hauska leikki oli ihmismuistipeli. Siinä parit ensin sopivat, mikä olisi heidän ääniliikeyhdistelmänsä ja sitten he asettuivat eri paikkoihin torilla. Kun etsijä kosketti olkapäätä, piti aloittaa sovittu ääniliikeyhdistelmä, jotta etsijä sitten voisi muistaa, kuka toinen liikkui noin ja piti tuollaista ääntä. Leikki oli hauska mutta aluksi vaikea, koska leikkijöitä oli niin paljon. Puoleen päivään mennessä kaikki lapset olivat osallistuneet kaikkiin tehtäviin ja leikkeihin. 

Kuinka onnistuttiin? 

Kello 12 alkaneen välitunnin aikana opettajat pitivät onnistumisen arviointipalaverin eli hakivat kupin kahvia ja juttelivat vapaamuotoisesti siitä, kuinka tämän erikoispäivän toteutus oli onnistunut. Yleisvaikutelma oli varsin myönteinen. Opettajat kehuivat, että lapset olivat innokkaasti tehneet tehtäviä ja siirtyneet siivosti ja reippaasti aina tehtävärastilta toiselle. Ehkä myös tunne kuulumisesta tähän yhteisöömme oli siinä samalla kasvanut. 

Mieleeni jäi, kuinka yksi opettajista puhui oppilaista nimityksellä ”meidän ihanat lapset” tarkoittaen juuri sitä, mitä sanoi, ilman ironian häivääkään. Muut opettajat nyökyttelivät sen näköisinä, että olivat lapsista ihan samaa mieltä. Niin minäkin.

Käsitöitä ja hyviä tapoja

Valmista alkaa tulla

Syksyn aikana tehdyt kolmasluokkalaisten puukäsityöt alkavat valmistua. On suunniteltu, mitattu, sahattu, porattu, hiottu ja maalattu ja vaikka mitä ihan omin käsin. Ja komeita tuloksia on tullut. Tämän kynätelineen tekijä on aivan ansaitusti ylpeä omista taidoistaan.

 

Hetki erityiskouluvaarina

Erityisopettajamme Marja pyysi minua hetkeksi tuuraamaan häntä kahden oppilaan koetilanteen valvonnassa. Koe mittasi luetun ymmärtämistä ja samaa koetta muut kolmasluokkalaiset tekivät samaan aikaan oman korttelimme torilla. Jäimme kolmistaan korttelimme pienimpään luokkahuoneeseen. Nykyään oppilaat voivat koetilanteessa kysyä valvojalta neuvoja, jos vaikka jokin tehtävä ei tunnu aukeavan. Valvoja voi auttaa oppilasta eteenpäin oikeaan suuntaan, mutta ei tietenkään saa kertoa oikeata vastausta. Pari kertaa neuvoin kummallekin lapselle, että mistä päin koemateriaalia voisi oikea vastaus löytyä ja molemmat saivatkin sitten vastauspaperinsa valmiiksi ennen tunnin päättymistä.

Siinä istuskellessani juolahti mieleeni erityinen ajatus: Aloin miettiä, onko minusta nyt tulossa erityiskouluvaari, kun erityisopettajan pyynnöstä valvoin erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten koesuoritusta noin puolen tunnin ajan. Vastasin itselleni, että ei minusta tule mitään erityistä, vaan pysyn ihan tavallisena peruskouluvaarina. Sen sijaan jokainen lapsi meidän korttelissamme on erityinen, ei erityisopetuksen tarkoittamassa mielessä, vaan omana yksilönään omine elämänvaiheineen, luonteenpiirteineen ja taitoineen. Tässä mielessä lapsen erityisyys ei riipu siitä, tarvitseeko hän enemmän apua oppimiseen kuin joku toinen, kuuluuko hän luokan primusoppilaisiin vaiko kenties siihen suureen keskijoukkoon, jonka koulunkäynti sujuu koko ajan kohtuullisen hyvin ja melko tasaisesti, välillä huonommin ja välillä paremmin. Erityisesti ihan jokaiselle heistä toivon voivani antaa tukea heidän tarpeittensa mukaan.

 

-            Huomenta, hyvää huomenta, heippa, terve, päivää, hyvää päivää, ...

Neljäsluokkalaiset innostuivat tervehtimään kouluvaariaan oikein jonossa ja iloisesti hymyillen ja vaari nyökytteli kaikille oman tervehdyksensä. Mistä oli kysymys, keskellä päivää? Hyvien tapojen opettelemisesta! Minä olin se bussikuski, jonka ajoneuvoon oppilaat nousivat siistissä jonossa, tönimättä ja etuilematta. Eivät he melunneet eivätkä laittaneet reppuaan viereiselle tyhjälle penkille. Mainiosti sujui tämä harjoitus. Kaikki muutkin hyvät tavat tiedettiin oikein erinomaisesti. Muiden muassa kiittäminen, anteeksipyytäminen, avun tarjoaminen ja siistit ruokailutavat olivat kaikkien tiedossa.

Ajattelin itsekseni, että vaikka tuo kaikki tiedetään aivan hyvin, niin kriittinen kohtahan on se, että osataanko oikealla hetkellä havaita, että juuri nyt on vaikkapa kiittämisen, avun tarjoamisen, istuinpaikan luovuttamisen tai anteeksi pyytämisen hetki. Sellainen vaikutelma harjoituksista ja keskusteluista jäi, että Syvälahden lapset huomaavat sen jo varsin hyvin.

 

Nopeaa reagointia uuteen tilanteeseen

Kolmosnelosten opettajilla on monia hyviä ominaisuuksia. Yksi niistä on kyky nopeasti reagoida yllättäviin tilanteisiin. Yksi opettajista oli äkillisesti sairastunut yön aikana ja joutunut jäämään kotiin. Toinen oli lukujärjestyksensä mukaisesti tulossa töihin vasta myöhemmin aamupäivällä. Paikalla oli aikuisia yksi opettaja, yksi koulunkäynnin ohjaaja ja kouluvaari. Poissaolija oli puukäsitöiden opettaja ja alkamassa oli kolmasluokkalaisten kaksi tuntia käsitöitä, puolelle porukasta puutöitä ja toiselle puolelle tekstiilitöitä. Kouluvaarina olin aiemmin ollut apuna puukäsityöluokassa. Määräysten mukaan vaaria ei kuitenkaan voinut yksinään jättää valvomaan ja ohjaamaan käsityöluokan oppilaita ja heidän työturvallisuuttaan.  Puukäsityötunnit piti siis korvata jollakin muulla oppiaineella.

Tekstiiliryhmä haki ohjaajan johdolla keskeneräiset työnsä tekstiilityöluokasta, ja oppilaat jatkoivat korttelissamme omilla paikoillaan ja omilla puikoillaan neulomistyötään. Samalla opettaja oli avannut netin ja valinnut sieltä katsottavaksi uudehkon suomalaisen lastenelokuvan. Tunnelma oli vähän kuin ompeluseurassa: samalla kun neulottiin, seurattiin elokuvaa ja juteltiin muutama sana silloin tällöin. Elokuva oli hauska ja aikuisiakin jossain määrin kiinnostava. Siinä kerrottiin omatoimisuudesta ja rehellisyydestä ja siitä, kuinka ystävyys voi syntyä vähän erilaistenkin ihmisten kesken. Ihan selvästi siis suomen kielen ja kulttuurin opiskelua. Elokuvan jälkeen keskusteltiin hetken aikaa elokuvan plussista ja miinuksista. Toinen opettaja tuli sitten ajallaan töihin ja kolmen opettajan töitten tekeminen kahden opettajan voimin jatkui koko päivän ajan, mielestäni kiitettävin tuloksin.

 

P.S. Halloween-perjantaita varten kehotettiin kaikkia koulussa pukeutumaan näyttävästi ja teemaan sopivasti. Oppilaitten laatimissa mainosjulisteissa oli yksi rajoitus, minkä täsmällistä sanamuotoa en muista, mutta sisältö oli tämä: Ei leikkiaseita, kuten miekkoja tai laserpyssyjä.

Minusta se oli hyvä ohje.

 

Lasten juttuja ja aikuisten asioita

 

Yksi kokkailee, toinen hoitaa omia marsujaan

Viime kerralla julkaisin jutussani ensimmäisen esimerkin siitä, miten lapset olivat harjoitelleet blogijuttujen kirjoittamista omasta elämästään. Mielestäni nämä tekstit kertovat lasten elämän tärkeistä asioista niin hienosti, että esittelen vielä muutaman.

Yksi kolmosen tytöistä kannustaa mukavasti kokkailuharrastuksen pariin:

Kokkiblogiin oli liitetty myös tarjoiluehdotus.

Teen yleensä oman aamupalani. Siitä minulle tuli idea tehdä oma kokkiblogi. Se on mukavaa kokata esim. pannareita ja sadepäivinä on mukavaa. Mun mielestä esim. kermavaahto sopii kaikkiin herkkuihin, vaikka just lettuihin. Kokkaaminen on oikeesti hauskaa. Kannattaa kokeilla. Tää blogi loppu tähän. 

Toinen tyttö kolmannelta luokalta kertoo omien marsujensa hoitamisesta:

Marsublogi torstai 4.9.2025

Marsut kaverikuvassa:
Vasemmalla Laku, oikealla Toffee.

Mun marsut heräsi ja herätti minut. Sitten otin ne viltille ja ne juoksi viltin alle piiloon. Annoin niille tomaattia ja kurkkua. Sitten he alkoi nukkua. Marsut nukkuivat kasassa.

Sitten kun he nukkui silitin heitä. Heidän nimet on: vaalea on toffee, tumma on laku.

He ovat ihania. Sitten laitoin heidät lattiahäkkiin. Sitten menin nukkumaan. Kun olin päässyt sänkyyn, he alkoi riehua. Laitoin he ylähäkkiin ja he rauhoittui.

 Aikuisten asioita

Aika harvoin olen blogissani kirjoittanut mitään kouluvaarien yhdistystoiminnasta. Nyt kirjoittamiseen kuitenkin on hyvä syy: Yhdistyksemme Kouluvaarit ry järjesti syyskuun lopussa piknik-risteilyn Maarianhaminaan ja takaisin. Nelisenkymmentä vaaria kuunteli menomatkalla muutamia hyvin valmisteltuja puheenvuoroja.

Kaksi puheenvuorojen käyttäjistä kuului Syvälahden koulun aikuisiin: Vitoskutosten kouluvaari Epa kannusti meitä etsimään lisää kouluvaareja, koska kiinnostusta meihin on monissa kouluissa.

Ykköskakkosten opettaja Elli kertoi opettajan työstä ja Syvälahden koulun toiminnasta isona ja modernina yhtenäiskouluna.

Vaarit kuuntelivat tarkkaavaisina
Elli-opettajan esitystä.

Elli-opettaja päätti vilkasta keskustelua herättäneen esityksensä kysymykseen: Mitä peruskoulu tarvitsee? Hän vastasi itse näin: 

Ensinnäkin riittäviä resursseja. Silloin puhutaan ryhmien koosta, jakotunneista, riittävästä määrästä aikuisia, mahdollisuuksista täydennyskoulutukseen ja opetusmateriaaleista. 

Toiseksi tarvitaan myös työrauhaa opettajille ja kouluille jatkuvien muutosten keskellä.

-        -  Luottakaa opettajien ammattitaitoon, hän sanoi lopuksi yli 20 opettajavuoden kokemuksella.

Kyllähän me kouluvaarit opettajiin luotamme, mutta mielestäni tuo viesti olikin tarkoitettu kulkevaksi meidän kauttamme myös muille kouluelämään vaikuttaville tahoille.  

 

Ylivoimaa jalkapallo-ottelussa

Lopuksi vielä kolmasluokkalaisen pojan tiivis kertomus voittamisesta ja häviön katkeruudesta:

Kerran tein 4 maalia ja voitettiin. Tein heti ne melkein. Voitettiin 9–1. Vastustaja hermostui ja lähti vihaisena kotiin.

 

Kouluvaari saa apulaisia juttujen kirjoittamiseen

Olen saanut näistä blogijutuistani viime aikoina niin hienoa palautetta, etten tiedä, mikä voisi enemmän mieltäni lämmittää: Opettajat käyttävät juttujani opetusmateriaalina suomen kielen tunneilla! Oppilaat ovat lukeneet tekstejäni ja harjoitelleet niitten pohjalta tarinoitten kirjoittamista omasta elämästään. Viime viikolla tuli myös valokuviin liittyvä iloinen toivomus muutaman lapsen ryhmältä: ”Ota meistä ryhmäkuva ja julkaise se blogissasi!” Kyllä sekin varmasti vielä joskus tapahtuu.

Minun ja Fantsun blogi

Olen saanut opettajilta ja lapsilta luvan julkaista muutamia lasten juttuja tulevissa kirjoituksissani. Tässä ensimmäinen, missä kolmasluokkalainen tyttö kirjoittaa monipuolisesti, luontevasti ja kauniilla käsialalla muistoistaan kesän heppaleiriltä:

Hieno, kuvitettu kesämuisto!

Minä olin kesäleirillä Metsäkylän ratsastuskeskuksessa. Minun leirihevoseni oli Fantsu. Fantsu on miniatyyrihevonen. Muistan kun minua jännitti. Metsäkylässä minä näin myös ensimmäistä kertaa vuonohevosen. Sen nimi on Silvia. Minä paijasin Silviaa. Näin myös Ilo-varsan. Se oli syntynyt toukokuussa 2025. 

Minä menin harjaamaan Fantsua äidin kanssa. Minä ja äiti harjasimme Fantsua kumisualla, pölyharjalla, jalkaharjalla, pääharjalla ja lopuksi puhdistettiin kaviot. Sitten minä varustin Fantsun. Me laitettiin Fantsulle ekana suitset ja sitten satula ja satulahuopa. Äiti auttoi minua kiristämään satulavyön.

Ratsastustunnilla mentiin käyntiä ja ravia.
Ravi tuntui minusta hieman jännittävältä koska en ollut ennen mennyt ravia. Fantsun ravi tuntui vähän pompottavalta. Parin päivän päästä osasin jo keventää. Ratsastustunti meni hyvin ja sitten me harjattiin taas Fantsu ja sitten oli eka tallipäivä ohi! Loppu. 

Tässä tarinassa olen otsikosta piilottanut tekijän nimen. Muita korjauksia ei ole tarvinnut tehdä.

Tiputanssia ja muuta lintujen elämää

Tässä ollaan vasta menossa metsään
(golfkentän turvallisemmalla puolella)..

Tytöt löysivät metsästä syötävää,
mustikoita ja puolukoita.
Janna-ope taustalla seurailee tyytyväisenä.

Vietimme taas yhden koulupäivän ulkona oppimassa, siis metsässä vajaan kilometrin päässä koululta. Kaunis ilma suosi meitä. Yhtenä tehtävänä oli lintujen eri elämänvaiheitten opiskelu. Se toteutettiin Mirkka-open ohjaamana leikkinä. Lintujen elämässä oli vauhtia mutta ei onneksi oikeasti vaarallisia tilanteita. Siihen kuului mm. tiputanssi, samoin kuin toisten pesien munarosvous ja oman pesän suojaaminen. 

Muitakin leikkejä leikittiin ja eväitä syötiin, niin kuin aina. Siisteyttä luonnossa opeteltiin niin, että jokainen kuljetti omat eväsroskansa takaisin koululle tai kotiroskikseensa.  Koululle päin käveltäessä kyselin parilta pojalta, mitä he olivat päivästä tykänneet.

-            Kiva päivä, saisi kestää kauemminkin, pojat sanoivat kolme ja puoli tuntia kestäneen, touhua täynnä olleen retken loppuhetkillä.

Kivoja kuvia!

Seuraava vaaripäiväni osui kolmosnelosten luokkakuvauspäiväksi. Otettiin kuvia koko luokasta, yksittäiskuvia, sisaruskuvia sekä kaverikuvia yhden tai useamman kaverin kanssa. Kuvia otti kaksi miestä, isä ja poika niin kuin vanhempi kuvaajista minulle kuvausten välillä kertoi. Kuusikymppinen isä on vähitellen jäämässä eläkkeelle ja hän kyseli kovasti kouluvaarintöistä. Samalla hän kertoi itse olevansa mukana jossakin hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tavoitteena on hankkia lisää kouluja johonkin Afrikan maahan, en muista mihin. Kehotin häntä ottamaan kouluvaarien nettisivuilta selvää, miten kouluvaariksi hakeudutaan, jos ”koulumatka Afrikkaan” alkaa tuntua liian pitkältä.

Itse osallistuin kahteen kaverikuvaan. Toisessa ovat kanssani kaikki kolmasluokkalaiset, toisessa kaikki neljäsluokkalaiset oppilaat opettajineen ja ohjaajineen.

Vaarillisia tilanteita

Tuoreimman vaaripäivän kohokohdat on nopeasti kerrottu: Putosin yksijalkaiselta tuolilta luokan lattialle, onneksi vahingoitta, hävisin oppilaalle suomen kielen tavuihin liittyneessä noppapelissä sekä kannustin kolmosia valitsemaan keväällä valinnaiseksi vieraaksi kieleksi saksan, vaikka kukaan ei pyytänyt minua ottamaan asiaan mitään kantaa.