Makkaraa ja taidetta metsäretkellä

Hyvien kavereitten kanssa
on metsässä kivaa.

 -Saako jo syödä eväitä? Olimme tuskin päässeet metsäpäivämme varsinaiselle tapahtumapaikalle, pienelle grillikodalle vajaan kilometrin päähän koululta, kun tämä tärkeä kysymys meille aikuisille esitettiin. Lupa annettiin ja koulusta mukaan saadut hyvät eväät alkoivat huveta reipasta tahtia.

Muutakin toki päivän aikana tehtiin: Aikuisten kielellä päivän teemana oli yhteisöllisyys ja yhteistyö. Lapsille se tarkoitti, että ensin vuolupisteessä vuoltiin puukoilla omat makkaratikut, vaikka kovin kuluneen metsän raaka-ainevalikoima olikin aika vaatimaton. Sitten paistettiin makkaroita ja vaahtokarkkeja grillissä. Tilanahtauden takia piti osata joustavasti ottaa toiset huomioon. Valmiin makkaran tai karkin kanssa piti antaa tilaa seuraaville (ja Syvälahden päiväkodin lapsille, jotka ohjaajineen tupsahtivat paikalle! Heilläkin ohjelmassa oli makkaranpaistoa luonnon helmassa.)

Kolmosneloset leikkivät lipunryöstöä, ottivat kukin vuorollaan rennosti riippukeinussa ja pienissä ryhmissä taiteilivat paikalta löytyvistä luonnon aineista taideteoksen, jossa oli jokin tarina. Kuudestakymmenestä lapsesta syntyi jo aika monta pienryhmää ja tarinaa. Oli mukava kierrellä ryhmältä toiselle ja kuunnella heidän todella luovia juttujaan.

Yhdenkään ryhmän tarinaa en sinänsä muista, mutta erään kertomuksen henkilöt olivat neljä pienellä sammaleisella oksankarahkalla liikkunutta leppäkerttua, Terttu, Kerttu, Pertti ja naapurin Seppo. Heistä ja kaikista muistakin taideteoksista otettiin kuvat seuraavalla viikolla tapahtuvaa jatkotyöskentelyä varten.

Naapurin Seppo ja pari muuta leppäkerttua!

Siisti pitää aina olla

Metsäretkellä kiinnitimme erityistä huomiota myös siisteyteen ja jälkiemme siivoamiseen. Missä on roskis? Lasten kysymykseen vastattiin: Ei ole roskista, jokainen tuo takaisin koulun tai oman kotinsa roskikseen kaikki omat roskansa. Tyhjä eväspussi toimii mainiosti tilapäisenä roskapussina. Mitään ei jätetä metsään.

Mielestäni harmillisin vaihe minun metsäretkelläni oli se, kun oma riippukeinuvuoroni tuli vasta silloin, kun opettajat jo alkoivat kehotella lapsia keräämään tavaroitaan ja valmistautumaan paluumatkalle. Olisin minä siinä voinut vielä toisenkin minuutin keinua.

Kun kulkueemme neljän metsässä vietetyn tunnin jälkeen tallusteli kohti koulua, oli mukava jälkipään valvojana kuunnella kahden tytön juttelua:

-           - Kylläpä meni päivä nopeasti!

-            -Aika kuluu aina äkkiä, kun on kivaa…

 

Kumusuk, uusi oppiaine?

Hyvä lopputulos vaatii keskittynyttä suunnittelua.

Viikon päästä jatkui metsäisten taideteosten työstäminen kotikorttelissamme. Tavoite tuleville videokertomuksille oli niin poikkitaiteellinen, että opettajat olivat keksineet tälle oppiaineelle aivan uuden nimenkin: KUMUSUK eli kuvataidetta, musiikkia ja suomen kieltä. Työryhmät hakivat itselleen rauhallisen työskentelysopen, kirjoittivat paperille oman tarinansa ja lukivat sen oman taideteoskuvansa selostukseksi padeillensa. Into loisti silmistä, projekti jatkui ja perästä kuuluu…

Tiedonjanoa ja kouluruokaa

Eivät kaikki kouluvaaripäiväni ole ihan metsässä menneet, kyllä olen ollut luokassa ja kirjastossakin. Pitkästä aikaa kävin kirjastossa, kun lapset opettelivat tietokirjojen käyttöä.  Piti löytää eläimistä, avaruudesta ja autoista kertovia kirjoja ja oppia niistä etsimään kiinnostavia tiedonjyviä. Tämä oli monille uusi pieni askel kohti tiedonhankinnan hallintaa sekalaista tietoa pursuavassa maailmassamme.

Luokassa puhuttiin siitä, että ilmainen kouluruokailu Suomessa ja Syvälahdessa on maailmassa harvinainen etu. Mirja-ope pyysi minua kertomaan, millaista kouluruokailu oli ollut 1950-luvulla. Kerroin, että listalla vaihtelevasti oli vellejä, puuroja ja soppia. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitoa juotavaksi. Luokassa syötiin ja opettaja annosteli kauhalla lautaselle annoksen, joka oli pakko syödä, maistui tai ei. Minulle yleensä maistui. Lapset kuuntelivat tarkkaan ja pitivät Syvälahden nykyistä kouluruokaa yleensä hyvänmakuisena.

 

Tässä tämänkertaisen tarinani loppuhuipennus, esiintyjinä kolmosnelosten tyttöjä ja poikia:

 

 

Vanhemmille kiitoksia, lapsille latinaa

-Mielelläni teen näitä kouluvaarin hommia,
on teillä niin mukavia mukuloita!

Näin lopetin kymmenminuuttisen puheenvuoroni kolmosnelosten isille ja äideille syksyn ensimmäisessä vanhempainillassa. Olin saanut opettajilta luvan tulla sinne esittäytymään ja kiittämään vanhempia. Ajattelin, että on ihan kohtuullista, että vanhemmat näkevät, minkälainen vaari heidän lastensa koulutouhuista kirjoittelee. Kiitokseni he ansaitsivat siitä, että melkein kaikki olivat minulle antaneet luvan julkaista tässä blogissani kuvia, joista heidän lapsensa voidaan tunnistaa. Ilman lupaahan sellaisten kuvien julkaiseminen olisikin laitonta.

Tunnelma vanhempainillassa oli asiallisen ystävällinen. Opettajat kertoivat koulutyöstä, opetusmenetelmistä ja arvioinnin perusteista ja vanhemmat kyselivät esimerkiksi poissaolojen ilmoittamismenettelyistä ja välipalamahdollisuuksista pitkinä koulupäivinä. Opettajat korostivat, että kolmannella ja neljännellä luokalla lasten oletetaan jo aiempaa itsenäisemmin ottavan vastuuta omien läksyjensä tekemisestä sekä huolehtivan omista tarvikkeistaan. Antakaa siis rohkeasti lasten harjoitella näitä asioita itse, oli opettajien painokas toive.

Rahalla saa       

Viron vanhoja kruunuja.
Näillä rahoilla ei enää saa mitään.

Yhteiskuntaopin tunnilla oli edellisellä kerralla keskusteltu eri maiden valuutoista. Nyt oppilaat olivat saaneet tuoda luokkaan näytteille, mitä heillä mahdollisesti kotona esimerkiksi lomamatkojen jäljiltä oli pöytälaatikkoihin jäänyt. Valikoima oli maantieteellisesti laaja ja lapset olivat todella kiinnostuneita esimerkiksi Ruotsin kruunuista, Englannin puntakolikoista ja Yhdysvaltain yhden dollarin setelistä, Afrikan eksoottisten maiden kauniista seteleistä puhumattakaan.  Viimeistään nyt heille tuli selväksi, että ei euro ihan joka puolella maailmaa kelpaakaan.

Ulos koulusta ja nopeasti!

Kesken kolmasluokkalaisten englannin tuntia kuului koulun kaiuttimista merkkisoitto ja ilmoitus: ”Tämä on poistumisharjoitus. Koulu tyhjennetään ja kaikki poistuvat koulusta ulos sovitulle kokoontumispaikalle!” Opettajat tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Harjoituksesta oli heille kerrottu etukäteen, lapsille ei. Kukaan ei hätääntynyt, vaan melko hyvässä järjestyksessä siirryttiin reippaasti koulun pihalle ja sieltä parijonossa vähän kauemmaksi, poistumissuunnitelman mukaiselle kokoontumispaikalle. Kun kaikki luokat olivat tulleet perille, oli harjoitus ohi ja palasimme koululle jatkamaan sillä aikaa alkanutta välituntia. Poistumista oli selvästi harjoiteltu ennenkin, niin sujuvasti kaikki kävi. Tämmöinenkin asia pitää harjoitella ja osata, varmuuden vuoksi.

 

Jo muinaiset roomalaiset puhuivat latinaa,
opetti kouluvaari. Kuva: Mirja-ope

Lapsille latinaa, kuolleeksi luultua kieltä

Edellisellä suomen tunnilla oli tullut puheeksi käsite ”latinalaiset aakkoset”, siis nämä meidän käyttämämme aakkoset erotuksena esimerkiksi kiinalaisista, kreikkalaisista ja venäläisistä kirjaimista. Kun kuulin sanan latina, jota Turun Klassillisen Lyseon käyneenä olin siellä aikoinani opiskellut monta vuotta, kysyin opettajilta lupaa saada seuraavalla suomen tunnilla kertoa, miten kuolleeksi väitetty latinan kieli näkyy ja kuuluu meidän arkipuheessamme vielä tänäkin päivänä. Lupa myönnettiin.

Esitelmäni otsikko oli   lyhyesti ”Latinalaisperäisten lainasanojen esiintyminen suomen kielessä, niiden alkuperäinen merkitys ja nykyinen käyttöyhteys.” Sain esitykseni helposti tiivistettyä viiteentoista minuuttiin, koska siihen mennessä olinkin jo tullut kertoneeksi aiheesta melkein kaiken, minkä tiesin tai muistin.

Opetin lapsille muutaman latinankielisen ”lentävän lauseen”, mm. nämä: Repetitio est mater studiorum (kertaus on opintojen äiti) ja Non scholae sed vitae discimus (emme opiskele koulua vaan elämää varten). Ne tuskin jäivät lasten mieliin mutta aidosti he olivat kiinnostuneita tutuista sanoista, jotka yllättäen olivatkin latinaa: video (minä näen), audio (minä kuulen), bonus (hyvä), schola (koulu), prima (ensimmäinen) ja muutamat muut. Yksi pojista kysyi, oliko hän oikeassa, kun hänen mielestään myös ruotsin sana skola (koulu) voisi olla samaa alkuperää. Kyllä, ja taas pääsin hämmästelemään näitten kymmenvuotiaitten oivalluskykyä! Hyvän mielen sain, kun ainakin yksi oli ymmärtänyt esitykseni ytimen, maasta ja kielestä toiseen liikkuvat sanat.

 

 

Käsitöitä, Turun historiaa ja Itämeren tulevaisuutta

 

Tästä lähtee! Ensimmäisen
puukäsityön ensimmäinen työvaihe.

Kolmasluokkalaisten puukäsitöissä, mitä minun kouluaikanani kutsuttiin nimellä veisto, aloitettiin kynätelineen tekeminen. Ensin lapsille opetettiin kuitenkin ”veistoluokan” työturvallisuus- ja käyttäytymisohjeet: Ei koskaan juosta, vaan kävellään rauhallisesti, työkaluja otetaan kaapista vain aikuisen antamana, työkalut eivät ole leikkikaluja vaan työvälineitä ja lopuksi siivotaan, jotta seuraavilla on siisti luokka, kun aloittavat oman käsityötuntinsa. Arvelen, ehkä vanhanaikaisesti, että monilla, erityisesti tytöillä oli nyt ensimmäistä kertaa elämässään saha kädessä ja tehtävänä oli saada lauta sahattua viivan mukaan poikki. Ainakin he olivat ensimmäistä kertaa koulun tässä luokkatilassa.

Sahanpurujen siivoaminen oli vielä ensimmäisellä kerralla mieluisaa puuhaa, koska siinä lapset saivat käyttää tehokkaita imuletkuja, jotka katosta ulottuivat joka paikkaan. Kokemuksesta tiedän, että lukukauden mittaan siivousinto tunnin päätteeksi tuppaa vähän lopahtamaan ja siivoaminen alkaa jopa vaatia pientä patistelua.

 

Elettiinpä ennenkin

Leipurin rinkelimerkin taisivat kaikki tunnistaa.

Luostarinmäen museokortteli, entiseltä nimeltään käsityöläismuseo, on melkein kaikkia oppilaita kiinnostava paikka, missä monet olivat käyneet jo aikaisemminkin. Lukukauden ensimmäinen kaupunkiretki toteutettiin nyt sinne. Kuljimme Hirvensalon Fölibussien kyydissä koulun lähipysäkeiltä ensin Kauppatorille ja sieltä parijonossa kävellen ylös Luostarinmäelle. Kolmella bussilla liikuttiin, jotta yksittäinen vuorobussi ei olisi tullut aivan täyteen kuudestakymmenestä lapsesta. Jokaisella ryhmällä oli museossa oma opas, joka osasi kertoa entisistä ajoista lapsia kiinnostavalla tavalla. Lapset olivat hyvin mukana ja osasivat vastata oppaan kysymyksiin, esimerkiksi: Mistä vettä haettiin? Missä tehtiin ruokaa? Mitä kotieläimiä täällä pidettiin?  Varsin hämärä talli oli pikkuisen jännittäväkin paikka. Kun sinne meni riittävän pitkälle, kuului yhtäkkiä hevosen hirnuntaa aivan vierestä. Monet hätkähtivät, vaikka takuuvarmasti tiesivät, että ei siellä oikeaa hevosta ollut, vain hyvät äänentoistolaitteet. Rohkeimmat kävivät tallissa useammankin kerran.

 

Satoja roskia pieneltä uimarannalta

Taas on yksi roska
vähemmän uimarannalla.
Kuva: Mirja-ope.

Seuraavalla viikolla olikin sitten vuorossa toisenlainen retki, Itämeren siivouspäivä. Kohteeksemme oli valittu Sorttamäen uimaranta vajaan kolmen kilometrin päässä Syvälahden koululta. Sinne kolmosneloset tulivat koululta polkupyörillä ja alkoivat ohjeet saatuaan innokkaasti kerätä rannalta roskia. Pidä saaristo siistinä -yhdistystä varten myös kirjattiin ylös kaikki roskalajit ja määrät, mitä rannalta löydettiin. Lapset suorastaan kilpailivat siitä, mikä ryhmä saisi eniten roskia säkkeihinsä: ”Hei, noi vei meidän roskan!” Pari kertaa piti olla erotuomarina ja päättää, kenen listalle mikäkin roska merkitään. Suurempia kiistoja ei tullut, eikä kysymyksessä ollutkaan mikään kilpailu. Kahta hylättyä autonrengasta lukuun ottamatta ranta oli jo valmiiksi aamulla kohtalaisessa kunnossa mutta tarkkasilmäiset siivoojat löysivät sieltä kuitenkin vielä satoja roskia, muovia, pahvia ynnä muuta. Ja olihan siellä valkoposkihanhia, arviolta 400 – 500 linnun joukko, rannan toisessa reunassa ja merellä. Emme menneet toistemme reviireille.

Siivousrupeaman jälkeen Ulla-opettajan vetämästä keskustelusta huomasin ilahtuneena, että näillä noin kymmenvuotiailla lapsilla on jo yllättävänkin hyvät tiedot ympäristönsuojelusta, ilmastonmuutoksesta ja esimerkiksi joukkoliikenteen ja pyöräilyn suosimisesta liikkumisessa.

Itämeri, kuinka sinun käy?

Jälkimmäinen puolikas tämän päivän koulupäivästä oli kuvataidetta. Aiheena 2 – 3 hengen ryhmissä oli kuvata Itämerta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Kolmiosaisen teoksen materiaali tuli löytää tästä uimarannalta tai sen välittömästä läheisyydestä ja luoda sen avulla mielikuvaa siitä, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa. Rannan hiekka, pienet kivet, puitten lehdet ja risut keksittiin heti oivalliseksi materiaaliksi. Ryhmät saivat lopuksi sitten kertoa meille aikuisille, miten heidän teoksiaan voi tai pitää tulkita. En tehnyt esittelyistä muistiinpanoja mutta mielikuvakseni jäi, että uskoa ja toivoa Itämeren tilan paranemiseksi meillä (tai ainakin heillä nuoremmilla) vielä on mutta työtä riittää kyllä.

Itämerellä on toivoa: Yllä vesi virtaa,
alemmassa kuvassa on aurinkoa, vihreää rannalla ja sinistä vettä.

Syvälahden syksy alkoi apinaorkesterilla

 

Apinaorkesteri lievensi ekapäivän jännitystä.

Syvälahden yhtenäiskoulun toiminnassa alkoi elokuussa seitsemäs lukuvuosi. Kolmosnelosten kortteliin kokoontui aloituspäivänä yli 60 lasta, luokanopettajia, erityisopettajia, koulunkäynninohjaajia ja yksi kouluvaari. Kun kaikki aikuiset olivat esittäytyneet lapsille ja kertoneet myös lempieläimensä ja -ruokansa, jatkettiin lukuvuoden käynnistämistä yhteislaululla. Opettajat olivat valmiiksi valinneet laulun ”Apinaorkesteri” ja minä ajattelin, että eihän se sovi tähän alkuun ollenkaan! Nimi toi minulle mieleen sekalaisesti mekkaloivan mölyapinalauman eikä se kuvannut mitenkään näitä uusia, fiksuja ja opinhaluisia kolmosnelosluokkalaisiamme. Nikolai-opettaja säesti meitä kitaralla ja pienen alkuarkuuden jälkeen lapsille tuttu laulu kajahti korttelissamme komeasti: ”Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli, apinaorkesteri hetken aikaa meitä viihdytti...” Taas olivat opettajat ajatelleet minua viisaammin: Tuttu, vähän hassu laulu vapautti mukavasti tunnelmaa ja vähensi meiltä kaikilta ensimmäisen koulupäivän jännitystä.  

Muista nämä kaksi asiaa, ja kolmaskin

Keskeytimme oman aamuohjelmamme hetkeksi ja jäimme kuuntelemaan kaiuttimista rehtorin ja apulaisrehtorin tervehdystä ja koulunkäynnin perussääntöjen kertaamista. He tiivistivät olennaisen näin: ”On hyvä muistaa kaksi asiaa, jotta koulunkäynti sujuu hyvin: tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”

Viime aikoina on paljon puhuttu oppilaitten kännyköitten käytöstä koulussa. Syvälahdessa rehtorien ohjeet ovat selvät: ”Kännykät pidetään äänettöminä ja ne eivät saa aiheuttaa häiriötä koulupäivän aikana. Ne ovat säilössä pääasiassa repussa. Niitä saa käyttää oppituntisin vain opettajan luvalla.”

    

Kenen reppu?

Mikä noista uusista pinkeistä repuista
olikaan minun, tai noista mustista Kånkeneista?
Hyvä, että tulevat ne naulakkomerkit!

Repun ja ulkovaatteiden (ja sen kännykän) vakiopaikan merkiksi alettiin vielä askarrella omia naulakkomerkkejä. En ottanut niistä kuvia, koska niissä olennainen osa on tietenkin lapsen nimi, eikä minulla vielä ole vanhemmilta lupaa lapsen nimen tai tunnistettavan kuvan julkaisemiseen. Vanhemmille on lähetetty Wilma-viestillä pyyntö luvan saamiseksi. Viime lukuvuonna muutamaa vaille kaikki vanhemmat antoivat minulle tunnistettavien kuvien julkaisuluvan. Se helpotti ja monipuolisti tämän blogin kuvitusmahdollisuuksia.

Meitä seurataan

Aamulla koulupäivän juuri alkaessa olin jutellut yhden uuden kolmasluokkalaistytön kanssa hetken aikaa kahdestaan. Hän kertoi nimensä ja minä kerroin olevani kouluvaari Mauri. Vastaus yllätti: ”Tiedän, olen nähnyt sinut monta kertaa.”  Meitä aikuisia seurataan, silloinkin kun et sitä huomaa…

 

 

 

Harppiharjoituksia ja avaruusjuttuja

Harpilla ystävää autetaan

Harpin käytön opettelu
vaatii keskittymistä.

Matikantunnilla tehtävänä oli opetella harpin käyttöä. Yhdessä neljän tytön ryhmässä oli vähän alkuvaikeuksia ja menin auttamaan yhtä heistä, kirjaimellisesti kädestä pitäen. Kirjassa oli monta esimerkkikaarta ja tehtävänä oli piirtää ruutupaperille täsmälleen samanlaiset kaaret. Opastamani tyttö oivalsi varsin pian, että harpin kärjen paikastahan se on kiinni ja tehtävät alkoivat sujua hyvää vauhtia ja iloisella mielellä. Pöytäkunnan toinen tyttö tuskaili vielä ensimmäisen tehtävänsä kanssa: ”En minä osaa!” ”Odota, minä tulen auttamaan”, sanoi ensimmäinen tyttö ja kiersi vikkelästi pöydän toiselle puolelle ystäväänsä neuvomaan. Näppärästi tyttö neuvoi toista, ja pian kaikki ympyrän kaaret olivat tälläkin mallin mukaisia.

Tämä pieni kertomus on mielestäni esimerkki siitä, miten kouluvaari voi olla avuksi lasten koulutehtävien tekemisessä: Olemalla käytettävissä silloin, kun apua tarvitaan ja vähän ohjaamalla lasta oikeaan suuntaan (mutta ei ratko tehtäviä lapsen puolesta!). Kertomuksemme päähenkilö on kuitenkin tuo ensimmäinen tyttö. Hän on oivallinen esimerkki siitä, miten pienen näköisistä, lopulta kuitenkin suurista asioista luokan ilmapiiri ja yhteishenki syntyvät: Odota, minä tulen auttamaan.

 

Kuumat karnevaalit Urheilupuistossa

Jo kaksi vuotta voittamaton:
Viidesluokkalaisten sukkulaviestin voittajajoukkue!
 

Perinteiset alaluokkien viestikarnevaalit juostiin taas Urheilupuistossa toukokuun viimeisellä viikolla. Kuumimmillaan 32-asteinen helle lämmitti sekä katsojia että juoksijoita. Kovaäänisen kuulutuksista ei ainakaan takasuoran katsomoon saanut mitään selvää, mutta ei se lasten liikunnan riemua vähentänyt. Yksi Syvälahden sukkulaviestijoukkueista menestyi taas erinomaisesti: Viime vuonna neljäsluokkalaisten viestin voittanut joukkueemme voitti yhtä vaille samalla kokoonpanolla tämänvuotisen viidesluokkalaisten kilpailun. Hyvä Syvis!

 Avaruusmatkailua ja tekoälyä

Askareeni tämän lukuvuoden kouluvaarihommissa päättyivät hienoon luokkaretkeen: Vietimme päivän Vantaalla tiedekeskus Heurekassa. Kolmosnelosten vanhemmat olivat onnistuneet niin hyvin keräämään varoja kuudennella luokalla tehtävää luokkaretkeä varten, että he pystyivät varsinaista tavoitetta vaarantamatta tarjoamaan meille tällaisen pienemmän elämysmatkan. Kiitos vanhemmille kaikkien osanottajien puolesta!

Pojat antoivat kouluvaarille
hyviä ohjeita avaruusaluksemme
korjaamiseksi.

Heurekassa oli paljon nähtävää, kokeiltavaa, leikittävää, opittavaa ja vaikka mitä. Lapset hajaantuivat vapaasti pieniin ryhmiin, kiertelivät eri näyttelyosastoilla ja saivat tietoa mm. tekoälystä, avaruusmatkailusta, kiertotaloudesta ja ihmisen suoliston mitoista ja toiminnasta. Itsekin osallistuin avaruusasemamme korjaustöihin. Makasin selälläni asennuskelkan päällä ja kuulin Syvälahden poikien antamat ohjeet kuulokkeissani (”käännä nyt vihreää vipua vastapäivään. Hyvä! Ja nyt kiinnitä turvahaka siniseen putkeen ja pyöritä punaista käsipyörää myötäpäivään, …”) Pojat seurasivat monitorista edistymistäni ja jatkoivat sen mukaan ohjeitten antamista. Yhteistyöllä saimme asemamme vauriot korjattua ja matkamme saattoi jatkua esimerkiksi kuukävelyn kokeilemiseen, ohutsuolen pituuden mittaamiseen tai kodinkoneitten sähkönkulutuksen arviointiin.

Fiksua porukkaa

Päivä tiedekeskuksessa sujui hyvin ja nopeasti. Kaikki noudattivat ohjeita ja aikatauluamme, pysyivät ehjinä ja terveinä, käyttäytyivät Heurekassa ihmisiksi, huolehtivat tavaroistaan varsin hyvin (yksi kännykkä oli hetken kadoksissa, mutta joku toinen meistä olikin sen löytänyt ja vienyt infotiskille, mistä haimme sen pois.)

Ruokailun aikana aikuisten pöydässä olimme kaikki yhtä mieltä siitä, minkä joku meistä puki sanoiksi: ”Kyllä nuo meidän lapset kaikki loppujen lopuksi ovat aika fiksua porukkaa.”

Kyllä näin on.

 

Kiitos kuluneesta lukuvuodesta kaikille lapsille ja aikuisille, joiden kanssa olen koulussa saanut tehdä yhteistyötä. 

Hyvää kesää, syksyllä jatketaan!

 t. kouluvaari Mauri

Taidetta ja taikatemppuja

Kun tästä tulee niin huono, … 

Taiteen tekeminen voi joskus
vaatia koviakin ponnistuksia.
(Kuvituskuva, ei ole tekstissä
kerrotun pojan tekemä).

Kuviksen tunnilla yhdellä pojista oli motivaatio täysin hukassa, kun piti tehdä samanlaisia grafiikan vedoksia kuin toinen ryhmä edellisellä viikolla. ”Kun tästä tulee niin huono, niin huono”, hän vain hoki melkein heti työn aloituksen jälkeen. Yritin houkutella häntä tekemään työtä edes pikkuisen kerrallaan eteenpäin, mutta varsin laihoin tuloksin. Silloin toinen poika, jonka oma työ oli jo paljon pitemmällä, alkoi myös houkutella tätä hitaampaa tekemään ”huono” työnsä valmiiksi. Minun ja tämän toisen maanittelijan yhteisin ponnistuksin tämä hitaampi sai kuin saikin työnsä valmiiksi ennen tunnin loppua. 

Poika tuntui olevan lopulta varsin tyytyväinen omaan saavutukseensa, koska hän mielellään valitsi yhden vedoksistaan seinälle ripustettavaksi ja oli aktiivinen ja touhukas lopputunnilla esimerkiksi työpöytien siivoamisessa. Ilman toisen oppilaan aktiivista houkutteluapua ei tuo ”huono” grafiikan vedos olisi tänään syntynyt. Opettaja antoikin tuolle auttajalleni positiivisen Wilma-merkinnän toisen oppilaan kannustamisesta oppitunnilla. Hän oli sen todella ansainnut. 

Taikuutta!

Muutamissa tempuissa tarvittiin myös
vapaaehtoisia avustajia yleisön joukosta.
He kaikki selviytyivät tehtävistään kiitettävästi.
Kuva: Mirja-ope. 

Viime perjantaina koulussamme esiintyi taikuri Kim Wist ja hienosti esiintyikin! Vajaan tunnin mittainen show hämmästytti kaikki katsojat, sekä aikuiset että lapset. Eriväriset liinat vaihtoivat väriään tai hävisivät kokonaan taikurin nyrkistä, vaikka juuri oli nähty, kuinka taikuri puristi liinan tyhjään nyrkkiinsä. Taitava taikuri antoi lasten ”tietää” ja ”nähdä” esimerkiksi kumpaan kainaloonsa hän oli piilottanut kananmunan vaikka väittikin sen olevan toisessa. ”Ei kun oikeassa!” huusivat kaikki lapset yhtaikaa mutta kun taikuri vihdoin näytti oikean kainalonsa, ei siellä mitään ollut. 

Käsittämättömin temppu oli lentävä pöytä: pieni, liinalla peitetty pöytä nousi lavalta lentoon ja taikuri joutui välillä ottamaan liinan reunoista kiinni, ettei pöytä ihan villiinny ja lähde karkuun. Kun pöytä suostui laskeutumaan takaisin lavalle, taikuri näytti pöytäliinan kulmaa heilauttaen, ettei pöytä roikkunut vaijereissa eikä muitakaan vippaskonsteja ollut käytetty. Vai näyttikö? Niin hän sanoi tekevänsä, mutta en ole ihan varma, tekikö sen todella. ”Sillä oli joku kauko-ohjain siellä liinan alla”, tiesivät nelosluokkalaiset taikatempuista kaiken tietävät pojat, joita ei pysty huijaamaan. Paitsi jos on Suomen taikuriyhdistyksen kunniapuheenjohtaja, joka on näitä temppuja tehnyt jo yli 30 vuotta, niin kuin löysin tietoja Kim Wististä osoitteesta kimwist.com. 

Tämä taikatemppujen mestari oli kyllä hieno lahja vanhempainyhdistykseltämme. Kiitos kaikkien mukana olleitten puolesta! 

Kysymyksiä kouluvaarille 

Viime vaaripäivänä minulta kysyttiin vaikeita kysymyksiä, ei ääneen kaikkien kuullen, vaan kahden kesken. ”Miksi sinä käyt täällä vain torstaisin? Mikset käy myös maanantaisin ja tiistaisin, tai vaikka joka päivä?” kysyi yksi tyttö kesken matikantehtävien tarkistuksen. Hämmennyin hetkeksi yllättävästä kysymyksestä ja koetin sanoa jotakin vapaaehtoistyöstä ja muista harrastuksistani. Kysyminen paljasti mielestäni sen, että kyllä näillä pienillä lapsilla on selvästi halua saada vielä enemmän tukea ja aikaa aikuisilta, jotka he kokevat ystävällisiksi ja turvallisiksi. 

”Tykkäisitkö vielä olla nuori?”, kysyi puolestaan yksi pojista. ”En”, vastasin nopeasti sen enempää harkitsematta. Juttelimme hetken aiheesta ja sanoin, että nuoruuteni on jo mennyttä aikaa. Olen elänyt ihan hyvän elämän ja asiani ovat kunnossa. En näe oikeastaan mitään syytä kaivata mennyttä, sinänsä hyvää nuoruusaikaani. 

”Niinpä, ehkä se on niin, että kaikilla asioilla on oma aikansa”, täydensi minua tuo nuori filosofi.

Taiteilijoissa löytyy

 

Ension voittajalogo.

Shadin voittajalogo

Ensio (oik.) vastaanottamassa palkintoaan
Einarilta, oppilaskunnan edustajalta.

Koulullamme on nyt oma logo, kaksikin

Muutama viikko sitten koulun oppilaskunta oli julistanut oppilaille kilpailun koulun logon suunnittelemiseksi. Tulokset ovat nyt selvillä ja voittajalogot ja niiden tekijät on julkistettu. Voittajia on kaksi, toinen yläkoulun (7.-9. luokat), toinen alakoulun (1.– 6. luokat) puolella. Yläkoulun oppilaitten valitseman voittajalogon teki Shadi, joka ei palkintojenjaossa millään halunnut tulla valokuvatuksi, vaikka hänen kaverinsa siihen yllyttikin: ”Mene vaan, sinusta on tulossa kuuluisa!” 

En sitten ottanut hänestä valokuvaa. Alaluokkalaisten voittajasta otin. Hän oli viidesluokkalainen Ensio, onnistumisestaan myhäilevän iloinen mutta olemukseltaan vaatimaton taiteilija. Muistin hänet fiksunoloisena oppilaana, hänhän oli viime lukuvuonna neljäsluokkalaisena meidän korttelissamme.

Yleisö seurasi keskittyneesti klassikkosatujen esityksiä. 

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan?

Viikko sitten kävi ilmi aikuisten mielestä hämmästyttävä tosiasia: Lapset eivät enää tunne klassikkosatuja! Esimerkiksi Ruma ankanpoikanen, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo ja Bremenin soittoniekat olivat hyvin monille täysin tuntemattomia kertomuksia. Opettajat olivat päättäneet korjata tämän aukon lasten tiedoissa parhaalla mahdollisella tavalla: Lapsista muodostettiin useampia ryhmiä ja jokainen ryhmä sai näytellä valitsemansa sadun. Viikko oli ollut harjoitteluaikaa ja tämän viikon vaaripäivänä näytelmät esitettiin. Neloset näyttelivät ja kolmoset ja aikuiset olivat yleisönä.

Hyvin meni! Lavastukset olivat aika minimalistisia mutta näyttelijät innokkaita ja he muistivat kaikki juonenkäänteet. Yksi näytelmistä oli jo alkanut, kun huomattiin, että yksi sen näyttelijöistä puuttui lavalta eikä ollut koulussa ollenkaan. ”Mä voin mennä!” sanoi yksi pojista ja loikkasi vauhdissa paikkaamaan poissaolijan.  Ja hyvin paikkasikin, osasi vuorosanat ja liikkui juuri niin kuin pitikin! Esitysten jälkeen kolmosneloset tuntevat nyt monta klassikkosatua enemmän kuin vielä pari viikkoa sitten. Näytelmien päätyttyä opettajat kysyivät kättennostoäänestyksellä, pidetäänkö tällainen tapahtuma taas joskus tulevaisuudessa. Kaikkien, sekä näyttelijöitten että katsojien, kädet nousivat epäröimättä pystyyn jatkohalujen merkiksi.

Taidetta syntyy!

Itse vedostettua grafiikkaa

Näyttelemisen lisäksi toinen kovin mieluinen aihe tällä viikolla oli kuvataide. Lapset opettelivat grafiikan vedostamista. Minna-ope esitteli tehtävän ja välineet ja taas kerran kuviksen tunnilla alkoi iloinen tekemisen meininki. Hienoja kuvioita syntyi laatalle, jolle sitten levitettiin telalla väriä. Sen päälle asetettiin ja varovasti paineltiin paperi, jolle valmis kuva siirtyi. Hämmästyneet ilmeet ja yhteinen ihastuksen huokaus oli lasten reaktio ensimmäisen kuvan näkemiseen. Jokainen sitten vedosti omasta työstään kolme lehteä erivärisille papereille. Vedokset vielä numeroitiin ja signeerattiin.  Omasta mielestä parhaan työnsä sai lopuksi asettaa näytteille taidegalleriamme (= korttelimme) seinälle.

 

Merkinnäksi alas vasemmalle:
T.p.l`a. eli Tirée par l`artiste eli taiteilijan itse tekemä vedos.

Kun olin vielä kuunnellut, kun muutamat lukijat olivat lukeneet minulle Risto Räppääjää ja Ellaa ja kavereita, niin tämäkin taiteellinen kouluvaaripäivä jäi hyvien muistojen joukkoon.