Matikkaa, taidetta ja koronan pelkoa

Kolmoset Wäinö Aaltosen museossa

Pieni palanen sarjasta 

oppimisen iloa:

Matikassa opeteltiin edelleen desimaalilukujen allekkain laskua, yhteenlaskua ja vähentämistä. Tyypilliset esimerkit kysyivät, paljonko viidestäkympistä jää 32,60 euron ostosten jälkeen jäljelle tai mitä 15 euron ja 12,05 euron ostokset maksavat yhteensä. Auttelin yhtä tyttöä, joka ei omin päin ollut saanut tehtäviä ratkaistuiksi. Loppujen lopuksi aika pienellä neuvomisella lukujen desimaalipilkut osuivat allekkain ja piankin oikeat numerot opittiin vähentämään tai laskemaan yhteen. Tyttö keskittyi tehtäviin todella hyvin eivätkä ympäristön pienet häiriötekijät haitanneet häntä ollenkaan, kun hän oli saanut laskemisen ideasta kiinni.

Tehtäviä oli yhteensä kuusi kappaletta ja kun viisi niistä oli saatu ihan oikein lasketuiksi, soi kello välitunnille. Olin jo melkein hätyyttelemässä häntä ulos ulkoilemaan, kun hän pyysi: ”Lasketaan vielä tämä viimeinen tehtävä!” Kuulin innostuneesta äänestä, että juuri opitun uuden takia tätä pyydettiin eikä taka-ajatuksena suinkaan ollut välitunnille lähdön vältteleminen. Viimeinenkin tehtävä laskettiin, eikä siinä kauan mennytkään. Molemmilla oli taas hyvä mieli, tytöllä opittuaan uusia asioita ja minulla siitä, että olin osannut olla siinä avuksi.

Tunnelma kolmosnelosten torilla
on nyt kuin eläintarhassa!

Ei tietenkään siksi, etteivätkö Syvälahden koulun oppilaat osaisi käyttäytyä, vaan siksi, että kolmasluokkalaiset ovat niin mainioita piirtäjiä. Piirrokset Suomen luonnossa talvehtivista eläimistä tulivat monilla jo valmiiksi ja niitä kiinnitettiin näytteille seinille ja erilaisille irtoseinäkkeille. Karhut, ketut, oravat ja monet muut eläimet talvisessa luonnossa ovat upeata katsottavaa. Yksi työ erityisesti jäi mieleeni, valitettavasti en tekijää muista: Siinä liikkuva karhu on selvästi seisahtunut pari sekuntia sitten ja kääntänyt päänsä suoraan kohti katsojaa. Kuka tuolta tulee, kysyy karhun ilme. Hienosti pysäytetty hetki!

Lisää taide-elämyksiä

Itse Wäinö Aaltonen oli tullut seuraamaan,
mitä nuorten taiteilijoitten käsistä taidepajassa syntyy.

Viikkoa myöhemmin menin kolmasluokkalaisten ja Verna- ja Micke-opettajien kanssa käymään Wäinö Aaltosen museossa. Meitä oli yli kolmekymmentä ja puolet meistä lähti ensin oppaan mukana näyttelykierrokselle ja toinen puoli meni työpajaan. Otin lapsista iloisen ”luokkakuvan”, kun he istuivat portaikossa ja odottelivat opastuksen ja työpajan alkamista. 

Pajassa askarreltiin paperinukke, joka pystyi heiluttamaan päätään, käsiään ja jalkojaan. Aika hauskoja juttuja siitä syntyikin! Näyttelykierroksella tutustuimme Hyäryllistä-taiteilijaryhmän ”Kaikkea hyäryllistä” sekä Anneli Nygrenin ”Fan Academy” -näyttelyihin. Hyvin jaksoivat oppilaat nykytaiteeseen tutustua. Retki oli ihan mukava ja matkustaminenkin sujui hyvin Fölin vuorobusseilla.

Epa-vaari aloitti

Maaliskuussa Syvälahden koulussa aloitti toinen kouluvaari. Oikealta etunimeltään hän on Eero, mutta häntä on ”aina” kutsuttu lempinimellä Epa. Hän toimii viides-kuudesluokkalaisten kanssa samana viikonpäivänä kuin minä kolmosnelosteni kanssa eli siis torstaisin. Tapasin hänet hänen ensimmäisen ”työpäivänsä” lopussa ja hän vakuutti varmasti tulevansa taas ensi torstainakin. 

Kouluvaarien ”kaffemöötissä” perjantaina Epa-vaari kertoi meille enemmänkin ensimmäisen päivän kokemuksistaan. Päättelin hänen juttuaan kuunnellessani, että mainio kouluvaarien etsijä Reino Hurri oli tehnyt hyvän löydön.

Tuleeko koronavirus?

Neljäsluokkalaisten kuviksen tunnilla minulle esitettiin kysymys, johon en ollut ollenkaan varautunut. Seurasin tehtävien edistymistä luokan edessä, kun yksi tyttö keskeytti työnsä, tuli luokseni, katsoi silmiini ja kysyi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet: ”Tuleeko koronavirus Turkuun?” Vastasin, että ei sitä voi varmasti tietää, mutta jos se tulee, niin huolellinen käsien peseminen auttaa, ettei se leviä kovin helposti. Ainakin nyt jälkeen päin muistan vastanneeni jotain näinkin johdonmukaista ja järkevää mutta ihan varma siitä en enää ole. Kysymys yllätti ja ainoa, minkä varmasti muistan vastauksestani, oli ajatus siitä, että jotain rauhoittavaa pitää sanoa. Joka tapauksessa vastaukseni kelpasi, tytön olemus rentoutui ja hän palasi jatkamaan tehtäväänsä.

Jäin pohtimaan joitakin täydentäviä kommentteja vastaukseeni (esimerkiksi, että lapsiin koronavirus ei juuri missään ole tarttunut) mutta jätin keskustelun kuitenkin jatkamatta. Tilanne oli ohi ja tyttö pöytänsä ääressä näytti rauhalliselta ja työhönsä keskittyneeltä.

Mitä itse olisit vastannut?

P.S. Ihmisen kärventymisetäisyys auringosta on vain 42 miljoonaa kilometriä, ei 120 miljoonaa, niin kuin viime blogissani virheellisesti muistin Esko Valtaojan viestittäneen.