Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla

 

Ohjeita onnistumiseen

Taas alkoi uusi lukuvuosi Syvälahden koulussa. Kouluvaarilla syksy täällä on jo seitsemäs mutta meidän pienillä kolmosnelosillamme vasta kolmas tai neljäs. Ikävuosiakaan heillä ei vielä ole kuin yhdeksän tai kymmenen.

Uusille neljäsluokkalaisille sopeutuminen meidän kortteliimme kävi tietenkin helposti, he kun ovat meidän viimevuotisia kolmasluokkalaisiamme. Tutut tilat, vanhat luokkakaverit ja useampi tuttu aikuinen helpotti opiskelun käynnistämistä. Kolmasluokkalaisia taas auttoi se, että yksi kolmesta luokanopettajasta tuli viimevuotisesta ykköskakkosten korttelista, joten kolmosillakin oli aikuisten joukossa yksi tuttu ennestään.

Kun aloituspäivänä tuli minun vuoroni sanoa lapsille jotakin muutakin kuin nimi, niin kerroin lapsille Marko-rehtorin viimevuotisesta aloituspuheesta mieleeni jääneen ohjeen: ”Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.” Tämän kun muistaa, niin koulunkäynti väkisinkin luonnistuu hyvin, sen lupasin lapsille.

Korttelissamme esittelykierros jatkui mutta se keskeytyi, kun kaiuttimista alkoi kuulua rehtorin uuden lukuvuoden tervehdys. Puheessaan hän muistutti nyt voimaan astuneesta laista, joka kieltää kännyköitten käytön koulupäivän aikana. Meillä alakoulussa kännykät ovat pysyneet repuissa jo ennenkin, mutta yläkoulun puolella niitä on voinut välitunnilla käyttää. Muitakin järjestyssääntöjä hän kertasi ja sanoi lopuksi: ”Yhden ohjeen muistaminen ja noudattaminen auttaa sinua menestymään koulussa: Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”  Lapsetkin huomasivat, että rehtori puhui samasta ohjeesta kuin vaari juuri äsken. Toivon sydämestäni, että tässä kohdassa kertaus olisi opintojen äiti ja että mahdollisimman monille ohje painuisi mieleen. Myöhemmin Marko-rehtori kertoi minulle, että edellisen Jarmo-rehtorin kanssa he muutama vuosi sitten olivat kehittäneet tämän tiiviin ohjeen siitä, mitä onnistuneeseen koulunkäyntiin vaaditaan.

Käsityöluokassa tutustuttiin työkalukaappien sisältöön.
Sai olla vielä tukka auki, kun aluksi vain
käveltiin ympäriinsä ja katseltiin paikkoja.

Käsityöt sujuvat joiltakin luonnostaan

Seuraavalla viikolla oli kolmasluokkalaisten lukujärjestyksessä heidän elämänsä ensimmäinen käsityötunti, peräti kaksoistuntina. Luokka jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen tekee syksyn ajan tekstiilikäsitöitä, toinen puutöitä ja joulun jälkeen vaihdetaan. Menin Mirja-open ja oppilaitten apulaiseksi puukäsitöihin. Turvallisuudesta aloitettiin: Koneitten turvakytkinten käyttö, koskaan ei saa juosta, aina kengät jalassa, pitkät hiukset kiinni, työkalut takaisin kaappeihin jne.

Ensimmäinen työ oli suunnitella ja sitten alkaa tehdä kynätelinettä. Lankunpätkään mitattiin ja merkittiin oikea poikkisahauskohta ja sitten vaan sahattiin. Opettaja näytti ensin mallia ja sitten oli oppilaitten vuoro. Toiset olivat tässäkin luontaisesti lahjakkaita: Seurasin, kuinka yhdellä tytöllä sahaus alkoi sujua, ja sehän kävi ihan mallikkaasti, merkkiviivaa pitkin aivan suoraan ja kevyen oloisesti. Arvelin hänen harrastaneen puutöitä jo ennenkin, mutta vastaus yllätti:

-            En minä ole koskaan sahannut mitään!

Ties mikä puutyömestari hänestä vielä tuleekaan, taipumuksia alalle näyttää olevan!

 

Hauska lukuhetki

Suomen kielen tunnilla pääsin taas yhteen lempihommistani, kuuntelemaan, kuinka minulle luetaan kirjoja. Nyt ei ollut kysymys luokan hitaimpien lukijoitten treenaamisesta, vaan satunnaisesti valittujen halukkaitten lukuhetkestä.  Satunnaisesti valittu oli yhden tytön lukukirjakin, jota hän ei ollut ennen lukenut. Nimeä en muista mutta se oli joittenkin koirien seikkailuista kertova sarjakuvakirja (ei ollut Kunnaksen). Tyttö luki kuvien puhekuplia ja tarinan käänteet olivat niin pöljiä, että meitä kumpaakin rupesi aina vain enemmän naurattamaan se pöljyys. Kaiken huippu oli, kun tarinan kuvissa alkoi kaatuilla tavaroita ja kai rakennuksiakin ja koirat, en tiedä mitä niille tapahtuikaan, mutta tyttö eläytyi äänimaailmaa kuvaaviin puhekupliin: Pläts! Auuh! Fiuu! Klonk-klonk! Pari kolme aukeamaa oli vain näitä äänikuplia ja meitä nauratti niin, että katsoimme parhaaksi lopettaa tähän.

Yhteiskunta palvelee meitä

Nelosille yhteiskuntaoppi oli uusi oppiaine. Forum-nimisen oppikirjan ensimmäisiä sivuja selailtiin ja sisällöstä keskusteltiin niin, että lapsille tuli jonkinlainen käsitys siitä, mistä yhteiskuntaopin tunneilla tullaan puhumaan. 

Mirja-ope kysyi yllättäen minulta, että mitä yhteiskunnan palveluja kouluvaari on hiljakkoin käyttänyt. En kertonut Fölin joukkoliikenneuudistuksesta enkä Varhan takkuilevista ajanvarauspalveluista. Kerroin siitä, että noin viikko sitten olin soittanut hätänumeroon 112. Syynä oli se, että moottoritiellä autolla ajaessani olin nähnyt jalankulkijan kävelevän tien pientareella Turkuun päin ja sehän on erittäin vaarallista ja kiellettyä. Hätäkeskus lupasi lähettää poliisin paikalle. Syntyi vilkasta kommentointia, kun varsin monet lapset innostuivat kertomaan, kuinka heidänkin isänsä tai äitinsä on erilaisissa tilanteissa joutunut soittamaan hätäkeskukseen. Hyvä, että sellainen palvelu on olemassa. Mitä harvemmin sitä tarvitaan, sen parempi.

"Toimme teille pihalta poimimiamme kukkia."
Ei tuo muutaman tytön ryhmä minua teititellyt,
vaan kukat olivat tarkoitetut korttelimme kaikille aikuisille. Kiitos!

 

 

Syvälahden syksy alkoi apinaorkesterilla

 

Apinaorkesteri lievensi ekapäivän jännitystä.

Syvälahden yhtenäiskoulun toiminnassa alkoi elokuussa seitsemäs lukuvuosi. Kolmosnelosten kortteliin kokoontui aloituspäivänä yli 60 lasta, luokanopettajia, erityisopettajia, koulunkäynninohjaajia ja yksi kouluvaari. Kun kaikki aikuiset olivat esittäytyneet lapsille ja kertoneet myös lempieläimensä ja -ruokansa, jatkettiin lukuvuoden käynnistämistä yhteislaululla. Opettajat olivat valmiiksi valinneet laulun ”Apinaorkesteri” ja minä ajattelin, että eihän se sovi tähän alkuun ollenkaan! Nimi toi minulle mieleen sekalaisesti mekkaloivan mölyapinalauman eikä se kuvannut mitenkään näitä uusia, fiksuja ja opinhaluisia kolmosnelosluokkalaisiamme. Nikolai-opettaja säesti meitä kitaralla ja pienen alkuarkuuden jälkeen lapsille tuttu laulu kajahti korttelissamme komeasti: ”Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli, apinaorkesteri hetken aikaa meitä viihdytti...” Taas olivat opettajat ajatelleet minua viisaammin: Tuttu, vähän hassu laulu vapautti mukavasti tunnelmaa ja vähensi meiltä kaikilta ensimmäisen koulupäivän jännitystä.  

Muista nämä kaksi asiaa, ja kolmaskin

Keskeytimme oman aamuohjelmamme hetkeksi ja jäimme kuuntelemaan kaiuttimista rehtorin ja apulaisrehtorin tervehdystä ja koulunkäynnin perussääntöjen kertaamista. He tiivistivät olennaisen näin: ”On hyvä muistaa kaksi asiaa, jotta koulunkäynti sujuu hyvin: tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”

Viime aikoina on paljon puhuttu oppilaitten kännyköitten käytöstä koulussa. Syvälahdessa rehtorien ohjeet ovat selvät: ”Kännykät pidetään äänettöminä ja ne eivät saa aiheuttaa häiriötä koulupäivän aikana. Ne ovat säilössä pääasiassa repussa. Niitä saa käyttää oppituntisin vain opettajan luvalla.”

    

Kenen reppu?

Mikä noista uusista pinkeistä repuista
olikaan minun, tai noista mustista Kånkeneista?
Hyvä, että tulevat ne naulakkomerkit!

Repun ja ulkovaatteiden (ja sen kännykän) vakiopaikan merkiksi alettiin vielä askarrella omia naulakkomerkkejä. En ottanut niistä kuvia, koska niissä olennainen osa on tietenkin lapsen nimi, eikä minulla vielä ole vanhemmilta lupaa lapsen nimen tai tunnistettavan kuvan julkaisemiseen. Vanhemmille on lähetetty Wilma-viestillä pyyntö luvan saamiseksi. Viime lukuvuonna muutamaa vaille kaikki vanhemmat antoivat minulle tunnistettavien kuvien julkaisuluvan. Se helpotti ja monipuolisti tämän blogin kuvitusmahdollisuuksia.

Meitä seurataan

Aamulla koulupäivän juuri alkaessa olin jutellut yhden uuden kolmasluokkalaistytön kanssa hetken aikaa kahdestaan. Hän kertoi nimensä ja minä kerroin olevani kouluvaari Mauri. Vastaus yllätti: ”Tiedän, olen nähnyt sinut monta kertaa.”  Meitä aikuisia seurataan, silloinkin kun et sitä huomaa…

 

 

 

Älä kiusaa tee!

 

 Yksi tärkeimmistä säännöistä on se, että ketään ei saa kiusata!

Syvälahden kolmosnelosten uusi lukuvuosi alkoi. Ensimmäisellä ympäristöopin tunnilla keskityttiin oppilaitten lähimpään työympäristöön eli siihen, miten omassa luokassa ja koko koulussa käyttäydytään. Miksi yhteisiä sääntöjä tarvitaan ja mikä on tärkein sääntö? ”Että ei kiusata toista!” Sen tiesivät kaikki. Asiasta on lasten kanssa puhuttu monta kertaa, toisten kanssa kahden, toisten kanssa jo kolmen vuoden aikana. Kolmosnelosten yhteishenki ja opiskeluinto vaikuttavat näin alkusyksystä oikein hyviltä. Viime lukuvuonna näin muutaman kerran, kuinka opettajat tarttuivat todella jämäkästi ja nopeasti kiusaamistapauksiin, joita hyvässäkin koulussa aina joskus sattui. Kiusaaja, kiusattu ja opettaja istuivat yhteisen pöydän ääreen ja selvittivät puhumalla, mitä oli tapahtunut ja miten mennään tästä eteenpäin. Toivottavasti alkavana lukuvuonnakin kiusaamistapaukset pysyvät mahdollisimman lähellä nollaa.

 

Kuka pelkää...mitä se nyt olikaan? Ai niin, mustekalaa! En minä ainakaan...
Varsinaisesti vitoskutosten opettajana toimiva Timi
oli mukanamme aamupäivän liikuntatunnilla.

Tuttuja ulkoleikkejä

Tiistaipäivän lukujärjestyksessä oli myös ulkoliikuntaa. Menimme koulun pihalle kolmeen eri ryhmään leikkimään minullekin ennestään tuttuja leikkejä. Minun lapsuudessani leikittiin ”peilissii”, nykylapsille se on ”peili”. Siinä yksi lapsista on selkä muihin leikkijöihin kääntyneenä, ja toiset yrittävät lähestyä häntä niin, ettei tuo yksi leikkijä nopeasti päätä kääntäessään näkisi kenenkään liikkuvan.

Toinen leikki on aikojen muuttuessa joutunut muuttamaan nimeään. ”Kuka pelkää mustaa miestä?” on nykyään nimeltään ”Kuka pelkää mustekalaa?” vaikka alkuperäinen nimi ei todennäköisesti viittaakaan mihinkään ihonväriin vaan nokipoikaan, mustanaamaiseen nuohoojaan, joka yllättäen saattoi ilmaantua talojen pihoille ja katoille tärkeää paloturvallisuustyötään tekemään.

Kolmannen leikin nimeä en enää muista, mutta siinä lapset seisoivat ison ympyrän kehällä selkä ulospäin. Yksi käveli heidän takanaan reippaasti ja pudotti huomaamattomasti jonkun kohdalla merkkitikun maahan. Merkatun piti sillä sekunnilla lähteä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin tikun pudottaja ja yrittää ehtiä ensimmäisenä nyt tyhjänä olevalle paikalleen. Jos hävisi, joutui kiertämään tikun pudottajana. Vauhti oli hurja mutta törmäyksiltä onneksi vältyttiin. Ja kivaa oli jokaisessa leikkiryhmässä, sen näki lasten iloisista ilmeistä. Olin suunnilleen näitten lasten ikäinen, kun omien koulukavereitteni kanssa leikimme näitä ihan samoja leikkejä. Ja muitakin: kymmenen tikkua laudalla, ”natussii” ja mitä niitä nyt olikaan… Siitä on muutaman vuoden päästä jo seitsemänkymmentä vuotta, kylläpä aika rientää!

 

Lisää kouluvaareja kaivataan

Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä olin opettajainhuoneessa törmännyt kahteen ykköskakkosten opettajaan, jotka minut nähdessään alkoivat aktiivisesti houkutella minua heidän korttelinsa kouluvaariksi. ”Meillä ei viime vuonnakaan ollut ketään!” Olin kuitenkin jo luvannut kolmosnelosten opettajille, että jatkan tämän lukuvuoden heidän kanssaan. ”Ole edes joka toinen viikko meillä!” Se ei oikein toimi, koska sillä tavalla ei tule lapsille riittävän tutuksi ja läheiseksi. ”No hommaa sitten joku kaverisi tänne!” Tämän ajatuksen pistin korvan taakse. Kolmosnelosten opettajat ilmoittivat ykköskakkosten opettajille, että he eivät saavutetusta edustaan, kouluvaarista luovu. Luettuna nuo keskustelun repliikit näyttävät aivan liian tylyiltä. Todellisuudessa asiasta puhuttiin leppoisan sävyisenä jutteluna mutta kuitenkin tosissaan. Opettajat kokevat, että kouluvaareista on koulun arjessa hyötyä.

Lähetin tästä positiivisesta ongelmasta viestiä kouluvaarien puheenjohtajalle Jormalle. Hänellä sattui olemaan yksi uusi kouluvaari vielä ilman koulua. Asiat ovat vielä hiukan kesken mutta näyttää varsin mahdolliselta, että Syvälahden ykköskakkosilla on kohta oma kouluvaari.

 

Ei ole pelkkää pänttäämistä kolmosnelosten koulupäivä.
Iltapäivällä opettelimme rentoutumaan.

Lisäresursseja blogin kirjoittamiseen

Olin mietiskellyt näitten blogisivujeni uudistamista jo pitkään. Jotakin ihan uutta pitäisi keksiä. Sitten sain oivalluksen: Käytä tekoälyä, kun oma ei riitä! Siitähän nyt puhutaan joka paikassa. Löysin Bingistä apua ja pyysin tekoälyä kirjoittamaan runon kouluvaareista. Uusi apulaiseni ryhtyi heti töihin ja rutisti ulos seuraavanlaisen hengentuotteen (vai voiko tekoälyn tuotoksista niin sanoa?):

”Tässä on runo kouluvaareista:

Kouluvaarit ovat tärkeitä, heille lapset ovat rakkaita.
Heidän kanssaan leikitään, ja yhdessä opitaan.

Kouluvaarit ovat viisaita, heiltä paljon oppia saadaan.
Heidän kanssaan on mukavaa, ja heitä aina kaivataan.

Toivottavasti pidit runosta! Kerro lisää, jos haluat tietää jotain muuta.”

Päätin edelleen jatkaa blogin uudistamistyön suunnittelutoimenpiteitten suorittamista. On sen verran kökköä tuo tekoälyn teksti. Toisaalta, onhan siihen löydetty ihan olennaisia asioita. Tietäisiköhän se jo, mitä me ensi viikolla teemme? 

 

Koulu alkoi taas!

 Vuoden pakkoloman jälkeen aloitin taas kouluvaarin työt Syvälahden koulun kolmas- ja neljäsluokkalaisten kanssa keskiviikkona, kun uusi lukuvuosi turkulaiskouluissa alkoi. Kouluaamu tuntui iloisen jännittävältä, vähän niin kuin olisin itsekin ollut koulutiensä alkupuolella olevien oppilaitten joukossa.

Aloittamismahdollisuuksista nykyisen koronatilanteen aikana olin käynyt sähköpostitse neuvonpitoa koulun rehtori Jarmon kanssa muutama päivä aikaisemmin. Sain häneltä mieluisan vastauksen: ”Terve! Kävimme [apulaisrehtori] Markon kanssa asiasta tiukan, noin kaksi sekuntia kestäneen neuvottelun. Lopputulos: Tervetuloa!  Hienoa, että olette taas kuvioissa!” 

Ei hän minua teititellyt, vaan viesti meni myös Epalle, vitoskutosten kouluvaarille.

Tuttuja opettajia, kolme uuttakin

Aamujännitys helpottui heti, kun jo koulun aulassa muutamat tutut opettajat (joiden nimet olen jo vuoden aikana kaikki unohtanut) toivottivat minut tervetulleeksi ”pitkästä aikaa!”  Yksi kaikkein tutuimmista naisopettajista melkein halasi minua, kun lähes kirjaimellisesti törmäsimme toisiimme opettajainhuoneessa. ”Mauri!” hän huudahti ilahtuneena ja oli jo aloittamassa halausotetta, kun hän yhtäkkiä muisti, että emme me ole ennenkään halanneet ja nyt kun on tämä koronakin vielä… Se jäi sitten vain kyynärpäitten kolisteluksi mutta oli kyllä mukava nähdä hänetkin. Henkilökunnasta monet muutkin ottivat minut iloisina vastaan, se oli hienoa.

Vaihdoin sisäkengät jalkaan, laitoin reppuni naulakkoon ja kapusin toiseen kerrokseen, tuttuun kolmosnelosten kortteliin. Siellä tulevat lähimmät työkaverini olivatkin jo tekemässä viimeisiä valmisteluja ennen kuin oppilaat kohta päästettäisiin sisälle. Luokkien oppilasmäärä oli hiukan kasvanut aiemmista vuosista mutta onneksi myös luokanopettajia on nyt neljä aiemman kolmen sijasta. Yksi heistä, Suvi, oli ennestään tuttu niiltä kolmelta kerralta, kun viime syksynä ehdin koulussa käydä ennen pandemian laajenemista. Muut olivat tässä korttelissa nyt aloittamassa enkä heitä vielä tuntenut. Korttelin aikuisiin kuuluu myös erityisopettaja ja useampikin kouluavustaja. Heidät muistin ennestään. Päivän mittaan selvisi, että ainakin useimmat, elleivät jo kaikki korttelin aikuiset ovat saaneet kaksi koronarokotusta niin kuin minäkin.

Tuttuja oppilaita ja iso joukko vieraitakin

Yhteinen tekeminen korttelin opettajien kanssa lähti mutkattomasti käyntiin ja kohta jo olimmekin pihalla ottamassa oppilaita luokittain sisään. Semmoinenkin ”pieni” asia lämmitti mieltäni, että muutamat nyt kuudetta ja viidettä luokkaa aloittavat oppilaat ulkona tervehtivät minua iloisesti. Juuri heidän kanssaan olin häärännyt kouluvaarina, kun he olivat olleet kolmannella ja neljännellä luokalla. Nykyisten kolmosnelosten kanssa en ole aiemmin ollut tekemisissä. Heidän nimissään onkin taas opettelemista koko lukuvuodeksi.

Koronaa vastaan

Koulussa sisällä kaikki käyttävät maskia koko ajan, myös nämä kolmas- ja neljäsluokkalaiset. Ulko-ovella jokainen oppilas sai yhden maskin päälleen puettavaksi ja myöhemmin päivällä kokonaisen omalle nimelleen kirjatun laatikollisen lisää. Ahkera käsien pesu oli lapsille jo tuttua viime lukuvuodelta. Kun me korttelin aikuiset esittäydyimme heille, niin huomasin, että maski aika selvästi vaikeutti hengitystä, kun hiukan kuuluvammalla äänellä kerroin itsestäni ja kouluvaarin roolista. Opettajat lohduttivat, että siihen tottuu muutamassa viikossa…

Ruokalassa maskia pidetään siihen asti, että on istuttu ruokapöytään ja ruokailu aloitetaan. Ruokailun jälkeen maski pannaan taas kasvoille ennen kuin pöydästä noustaan. Ruokalassa ei samaan aikaan ollut muitten luokkien oppilaita. Muita tuli, kun me olimme lähdössä pois. Vastaavasti opettajainhuoneessa (tiedän, että se ei ole sen tilan virallinen nimi, koska se on talon kaikille aikuisille tarkoitettu yhteinen tila!) maski otetaan pois vain siksi ajaksi, kun kahvikupillisen juominen kestää. Kesälomakuulumiset vaihdetaan maskit päällä.

Koulutyö alkaa

Uusia oppikirjoja jaettiin, nimilappuja askarreltiin ja uutta lukujärjestystä käytiin läpi. Muutama matematiikan kertaustehtäväkin laskettiin. Kun olin yhden oppilaan kanssa hetken pohdiskellut sitä, onko kysymys yhteen- vai vähennyslaskusta, kun ”Matti polki pyörällään aamupäivällä 9 km ja iltapäivällä vielä 6 km. Paljonko hän polki tuona päivänä yhteensä?” niin minun ja kaikkien muittenkin ensimmäinen koulupäivä oli onnistuneesti selvitetty.

Opettajien kanssa sovimme lopuksi, että minun koulupäiväkseni tulee maanantai. Silloin on lukujärjestyksessä ainakin matematiikkaa sekä suomen kieltä ja kirjallisuutta (joka jälkimmäinen ei enää ole oppiaineena nimeltään äidinkieli, koska niin monen oppilaan kohdalla suomi ei ole sama asia kuin äidinkieli). Jos korona ei estä kouluvaarina mukana olemista, niin näitä havaintojani kirjoittelen vielä lisääkin.

 

 

Kouluvaari myöhästyy heti

Syvälahden välkyt ja tuhattaiturit aloittivat taas!)

Olin varmistanut Turun kaupungin nettisivuilta, että tänä syksynä koulut alkavat 12. elokuuta tasan kello yhdeksän. Päätin tulla kouluun ajoissa, jo puoli yhdeksältä, jotta ehdin hiukan katsella ympärilleni ennen oppilaitten tuloa. Viimeksi olin käynyt Syvälahden koulutalossa sisällä viime maaliskuun viidentenä päivänä ja julkaissut siitä päivästä kertovan kouluvaariblogini otsikolla ”Matikkaa, taidetta ja koronan pelkoa.” Kun nyt tulin koulun ovelle, näin siinä ison lapun: ”Koulu alkaa keskiviikkona 12.8. klo 8.15!”

Onneksi olin myöhässä vain muutaman minuutin ja ehdin hyvin seurata juuri aloitettua nimenhuutoa. Uudet kolmasluokkalaiset ovat minulle täysin uusia tuttavuuksia mutta nykyiset nelosluokkalaiset ovat tuttuja viime vuoden kolmasluokkalaisina. Myös kaikki luokanopettajat ovat uusia. Viimevuotisista opettajista Elli siirtyi opettamaan ykköskakkosia ja muut kaksi vaihtoivat muihin kouluihin.

Koulun olemassaolon kolmas lukuvuosi on nyt alkamassa. Uudet opettajat tuntuivat mukavilta ja helposti lähestyttäviltä, niin kuin Syvälahden koko opettajakunta muutenkin. Opettajista Suvi on ollut täällä alusta asti, Pauliina yhden lukuvuoden ja Sarallekin koulu on jonkin verran ennestään tuttu. Nykyiset kolmasluokkalaiset ovat Suvin ja Pauliinan vanhoja oppilaita ensimmäiseltä ja toiselta luokalta.

Töihin vaan!

Kouluvaarin askareeni alkoivat heti: Kahta oppilasta ei koulupäivän aloitusajan muutostieto ollut tavoittanut ja vähän ennen yhdeksää kävin heidät kummatkin hakemassa pihalta sisälle. Kun kaikki oppilaat olivat paikalla, minä vuorollani kerroin heille nimeni ja lyhyesti siitä, mitä kouluvaari tekee. Lupasin jonakin sopivana ajankohtana kertoa itsestäni lisää ja myös siitä, minkälaista koulunkäynti oli silloin, kun itse olin kolmannella tai neljännellä luokalla.

Mitä lukuvuoden alussa tehdään ihan ensimmäiseksi? Jaetaan oppilaille tarvikkeita tietenkin, kyniä kumeja, viivoittimia ja oppikirjoja. Kun kaikki olivat saaneet tarvitsemansa, aloitettiin syksyn opiskelu kertaamalla matematiikan tehtäviä. Mitä tarkoittaa summa? Entä mikä on erotus? Kaikille tuntuivat nämä käsitteet olevan tuttuja ja kirjan laskutehtäviä pidettiin enimmäkseen helppoina. Ajattelin aikuisen näkövinkkelistä, että on hyvä aloittaa melko helpoilla jutuilla, jotta syksyn ensimmäisistä tehtävistä saa heti onnistumisen kokemuksia.

”Koska saadaan padit?” Kun kuulin tämän kysymyksen, muistin heti viime vuoden neljäsluokkalaisia, joille sama kysymys oli myös ensimmäisen koulupäivän tärkein asia. Nelosethan saavat padinsa omaksi ja onhan se nyt ihan eri juttu kuin käyttää koulun yhteisiä laitteita niin kuin nuo kolmasluokkalaiset. Opettajan vastauksen (vastauksien, sitä kysyttiin monta kertaa) mukaan muutaman päivän kuluttua, kunhan tarpeelliset sovellukset ja asetukset saadaan niihin asennettua.

Koronaa varotaan

Koronapandemia näkyi tarkassa hygieniaohjeistuksessa. Käsiä ohjattiin pesemään vielä useammin kuin ennen, kaiteitten koskettelua piti välttää ja ruokalassa noudatettiin erityisohjeita: Koske vain siihen päällimmäiseen lautaseen, jonka otat itsellesi, levitä voi leivälle omalla veitselläsi, ota kerralla juuri niin paljon kuin syöt ja juot, lisää et voi hakea edes maitoa tai vettä. Kohtuullisen hyvin ruokailu näytti näillä ohjeilla sujuvan. Muitakin ohjeita oli ja muutamat oppilaat käyttivät oppitunneilla maskia.

Mitä teit kesällä?

Päivän viimeisen tunnin ajaksi mentiin pihalle leikkimään tutustumisleikkiä. Jokaiselle jaettiin paperi, jossa oli tehtävä: ”Etsi joku, joka kesälomalla… luki ainakin kolme kirjaa…nukkui teltassa…näki linnunpesän…söi jäätelöä…” Kaksitoista eri asiaa ja jokaisen alle piti löytää sitä tehneen luokkakaverin nimi (kouluvaari ja opettajatkin kelpasivat). Mitä useampi eri nimi, sitä parempi. Aika kului kysellessä nopeasti. Kun kellon viisarit osoittivat tasan kahtatoista, tuli syksyn ensimmäinen koulupäivä täyteen. Tästä on vaarin hyvä jatkaa taas ensi viikolla, pitää vain muistaa tulla ajoissa.

 

Uusi lukuvuosi alkoi – kouluvaari jäi luokalleen

Tässä bloginpitäjä itse omassa
ekaluokan kuvassaan
Saramäen koulussa syksyllä 1954.

Kääntyessäni aamulla isolta tieltä kohti Syvälahden koulua tuli mieleni iloiseksi: Nyt tämä taas alkaa, tämä kouluvaarina häärääminen. Varmaan vähän jännitinkin, niin kuin koulun oppilaista ainakin ne pienimmät, jotka tänään olivat isänsä tai äitinsä saattamina aloittamassa opintietään. Vähän ennen yhdeksää monet vanhemmista ottivat lapsestaan vielä sen valokuvan, mitä katsellaan sitten vuosien jälkeen ylioppilasjuhlissa ja muissa valmistujaisissa: ”Ensimmäinen koulupäiväsi”.

Itse olin keväällä jäänyt luokalleni mutta niin olin toivonutkin. Silloin oli sovittu, että syksyllä jatkaisin uusien kolmosnelosluokkalaisten vaarina samojen opettajien, Ellin ja Vernan apuna. Nyt lukuvuoden alkaessa oli tämä opettajaryhmä saanut vielä kolmannenkin jäsenen. Viime vuonna ykkösiä ja kakkosia opettanut Micke tuli nyt kolmosnelosten opettajaksi. Kaikilta heiltä sain tänään luvan, että saan heistä blogissani kertoa nimeltä mainiten.

Mutta missä on Aapeli?

Koulunkäynninohjaajia meillä on kaksi, niin kuin viime vuonnakin. ”Mutta missä on Aapeli?” huomasi yksi pojista kysyä kesken kaiken. Opettajat tiesivät kertoa, että viimevuotinen, kovin tykätty koulunkäynninohjaaja Aapeli oli tiukkojen karsintojen jälkeen hyväksytty opiskelijaksi haluamaansa opiskelupaikkaan Raumalle. Hänestä tulee opettaja ja ehkä näemme hänet joskus tulevina vuosina vielä Syvälahdessakin. Minäkin olin Aapelin opiskelupaikasta iloinen, miehellä tuntui kyllä olevan eväitä hyväksi opettajaksi.

Tutustutaan, opastetaan

Aamupiirissä, aamun ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa, muisteltiin ensin mennyttä kesää. Puhua ei saanut mutta peukkua nostamalla vastasi kyllä, kun me aikuiset vuorotellen kyselimme oppilailta kesän tapahtumista. No eihän se peukuttaminen ihan hiljaisuudessa tapahtunut mutta monta peukkua aina nousi, kun kysyttiin jäätelön syömisestä, uimisesta, huvipuistoissa käymisestä, matkustamisesta, mökillä käymisestä ja mitä nyt kaikkea kesällä voikaan kuvitella tehtävän.

Sitten olikin oppilaitten vuoro kysyä aikuisilta. Piinapenkki-leikin tässä versiossa oppilaat saivat kysyä meiltä jokaiselta vuorollamme ihan mitä halusi, jotta oppisi tuntemaan meidät paremmin. Lempiruoat, -eläimet, -värit ja -elokuvat tietysti kysyttiin mutta niiden lisäksi minä sain vastata esimerkiksi kysymyksiin suosikkikäyttöjärjestelmästäni (iOS vai Android?) ja suosikkivarustamostani (Viking vai Silja?). Muilta kysyttiin myös suosikkitubettajista ja -peleistä.

Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita. Jotkut olivat siirtyneet Turun muista kouluista mutta joukossa oli myös muualta tänne muuttaneita. Heille kaikille valittiin opastajakummit, jotka näyttivät uusille esimerkiksi sen, miten ruokalassa toimitaan ja miten välitunnilla ollaan kavereitten kanssa. Vapaaehtoisista opastajiksi halukkaista ei ollut pulaa.

Kuka olen? Mitä odotan?

Päivän tärkein tehtävä oli piirtää itsestä kuva ja kirjoittaa paperille ajatuksia siitä, kuka minä olen ja mitä odotan alkaneelta lukuvuodelta. Tehtävää ei suinkaan tarvinnut tehdä tyhjälle aaneloselle, vaan Vernan taiteellinen käsi oli luonut pohjaksi smoothie-purkin kuvan ja sen ympärille juoman ainekset, erilaiset hedelmät ja vihannekset. Päärynään kirjoitettiin täydennys lauseeseen ”Haluaisin muiden tietävän minusta…”, kirsikoihin ”kolme mahtavinta asiaa minusta…” ja niin edelleen. Purkin kylkeen kun sai sitten piirretyksi omakuvan ja kaiken vielä kauniisti väritetyksi niin valmista tuli.

Keskeneräisiä jäi paljon ja työtä jatketaan tulevina päivinä. Lopputulokset säilytetään koko lukuvuoden ajan näkyvillä torimme ilmoitustaululla. Ei ollut helppo tehtävä, ajattelin askareita seuratessani.  

Otin oman paperini kotiin ja yritän saada sen viikon aikana valmiiksi. Saa nähdä, millainen smoothie minusta syntyy! Banaaniin tiedän jo vastauksen ”Uusi asia, jonka toivon oppivani” on oppia muistamaan mahdollisimman monen oppilaan nimi. Helppo juttu, eihän heitä ole kuin kuutisenkymmentä! Kevään jäljiltä muistan jo 4 -5 nykyisen nelosluokkalaisen nimen, kolmosista en yhtään.