Käsitöitä ja hyviä tapoja

Valmista alkaa tulla

Syksyn aikana tehdyt kolmasluokkalaisten puukäsityöt alkavat valmistua. On suunniteltu, mitattu, sahattu, porattu, hiottu ja maalattu ja vaikka mitä ihan omin käsin. Ja komeita tuloksia on tullut. Tämän kynätelineen tekijä on aivan ansaitusti ylpeä omista taidoistaan.

 

Hetki erityiskouluvaarina

Erityisopettajamme Marja pyysi minua hetkeksi tuuraamaan häntä kahden oppilaan koetilanteen valvonnassa. Koe mittasi luetun ymmärtämistä ja samaa koetta muut kolmasluokkalaiset tekivät samaan aikaan oman korttelimme torilla. Jäimme kolmistaan korttelimme pienimpään luokkahuoneeseen. Nykyään oppilaat voivat koetilanteessa kysyä valvojalta neuvoja, jos vaikka jokin tehtävä ei tunnu aukeavan. Valvoja voi auttaa oppilasta eteenpäin oikeaan suuntaan, mutta ei tietenkään saa kertoa oikeata vastausta. Pari kertaa neuvoin kummallekin lapselle, että mistä päin koemateriaalia voisi oikea vastaus löytyä ja molemmat saivatkin sitten vastauspaperinsa valmiiksi ennen tunnin päättymistä.

Siinä istuskellessani juolahti mieleeni erityinen ajatus: Aloin miettiä, onko minusta nyt tulossa erityiskouluvaari, kun erityisopettajan pyynnöstä valvoin erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten koesuoritusta noin puolen tunnin ajan. Vastasin itselleni, että ei minusta tule mitään erityistä, vaan pysyn ihan tavallisena peruskouluvaarina. Sen sijaan jokainen lapsi meidän korttelissamme on erityinen, ei erityisopetuksen tarkoittamassa mielessä, vaan omana yksilönään omine elämänvaiheineen, luonteenpiirteineen ja taitoineen. Tässä mielessä lapsen erityisyys ei riipu siitä, tarvitseeko hän enemmän apua oppimiseen kuin joku toinen, kuuluuko hän luokan primusoppilaisiin vaiko kenties siihen suureen keskijoukkoon, jonka koulunkäynti sujuu koko ajan kohtuullisen hyvin ja melko tasaisesti, välillä huonommin ja välillä paremmin. Erityisesti ihan jokaiselle heistä toivon voivani antaa tukea heidän tarpeittensa mukaan.

 

-            Huomenta, hyvää huomenta, heippa, terve, päivää, hyvää päivää, ...

Neljäsluokkalaiset innostuivat tervehtimään kouluvaariaan oikein jonossa ja iloisesti hymyillen ja vaari nyökytteli kaikille oman tervehdyksensä. Mistä oli kysymys, keskellä päivää? Hyvien tapojen opettelemisesta! Minä olin se bussikuski, jonka ajoneuvoon oppilaat nousivat siistissä jonossa, tönimättä ja etuilematta. Eivät he melunneet eivätkä laittaneet reppuaan viereiselle tyhjälle penkille. Mainiosti sujui tämä harjoitus. Kaikki muutkin hyvät tavat tiedettiin oikein erinomaisesti. Muiden muassa kiittäminen, anteeksipyytäminen, avun tarjoaminen ja siistit ruokailutavat olivat kaikkien tiedossa.

Ajattelin itsekseni, että vaikka tuo kaikki tiedetään aivan hyvin, niin kriittinen kohtahan on se, että osataanko oikealla hetkellä havaita, että juuri nyt on vaikkapa kiittämisen, avun tarjoamisen, istuinpaikan luovuttamisen tai anteeksi pyytämisen hetki. Sellainen vaikutelma harjoituksista ja keskusteluista jäi, että Syvälahden lapset huomaavat sen jo varsin hyvin.

 

Nopeaa reagointia uuteen tilanteeseen

Kolmosnelosten opettajilla on monia hyviä ominaisuuksia. Yksi niistä on kyky nopeasti reagoida yllättäviin tilanteisiin. Yksi opettajista oli äkillisesti sairastunut yön aikana ja joutunut jäämään kotiin. Toinen oli lukujärjestyksensä mukaisesti tulossa töihin vasta myöhemmin aamupäivällä. Paikalla oli aikuisia yksi opettaja, yksi koulunkäynnin ohjaaja ja kouluvaari. Poissaolija oli puukäsitöiden opettaja ja alkamassa oli kolmasluokkalaisten kaksi tuntia käsitöitä, puolelle porukasta puutöitä ja toiselle puolelle tekstiilitöitä. Kouluvaarina olin aiemmin ollut apuna puukäsityöluokassa. Määräysten mukaan vaaria ei kuitenkaan voinut yksinään jättää valvomaan ja ohjaamaan käsityöluokan oppilaita ja heidän työturvallisuuttaan.  Puukäsityötunnit piti siis korvata jollakin muulla oppiaineella.

Tekstiiliryhmä haki ohjaajan johdolla keskeneräiset työnsä tekstiilityöluokasta, ja oppilaat jatkoivat korttelissamme omilla paikoillaan ja omilla puikoillaan neulomistyötään. Samalla opettaja oli avannut netin ja valinnut sieltä katsottavaksi uudehkon suomalaisen lastenelokuvan. Tunnelma oli vähän kuin ompeluseurassa: samalla kun neulottiin, seurattiin elokuvaa ja juteltiin muutama sana silloin tällöin. Elokuva oli hauska ja aikuisiakin jossain määrin kiinnostava. Siinä kerrottiin omatoimisuudesta ja rehellisyydestä ja siitä, kuinka ystävyys voi syntyä vähän erilaistenkin ihmisten kesken. Ihan selvästi siis suomen kielen ja kulttuurin opiskelua. Elokuvan jälkeen keskusteltiin hetken aikaa elokuvan plussista ja miinuksista. Toinen opettaja tuli sitten ajallaan töihin ja kolmen opettajan töitten tekeminen kahden opettajan voimin jatkui koko päivän ajan, mielestäni kiitettävin tuloksin.

 

P.S. Halloween-perjantaita varten kehotettiin kaikkia koulussa pukeutumaan näyttävästi ja teemaan sopivasti. Oppilaitten laatimissa mainosjulisteissa oli yksi rajoitus, minkä täsmällistä sanamuotoa en muista, mutta sisältö oli tämä: Ei leikkiaseita, kuten miekkoja tai laserpyssyjä.

Minusta se oli hyvä ohje.