Lapsen oikeuksista

YK:n Lapsen oikeuksien päivän teemana oli tänä vuonna ”Lapsella on oikeus kuulua”. Hyvin valittu, monimerkityksinen teema. Lapsella on oikeus saada äänensä kuuluviin ihan konkreettisesti ja myös niin, että hänet huomataan ja häneltä aidosti kysytään hänen mielipidettään. Syvälahden lapsille alakoulun puolella teemapäivän näkökulmaksi oli valittu lapsen oikeus kuulua yhteisöön, olla ja toimia yhdessä lähiympäristönsä ihmisten kanssa. 

Miten yhteisöön kuulumista voidaan harjoitella? Esimerkiksi niin, että luodaan yhdessä jotakin sellaista, että lopputuloksesta jokainen voi sanoa: Tuossa minä olin mukana, tuon me olemme tehneet. 

Maalataan yhdessä taulu 

Kolmen taiteilijan yhteisvoimin on syntymässä
aika näyttävän näköinen taideteos.

Aamupäivän mittaisessa teemapäivässä oli kolme tehtävärastia, ykköskakkosten,
kolmosnelosten ja vitoskutosten korttelit. Annettu tehtävä tehtiin noin kolmen hengen ryhmissä niin, että ryhmien jäsenet olivat kaikki eri kortteleista, siis eri luokilta, eivätkä he todennäköisesti tunteneet toisiaan ennestään. 

Kunkin ryhmän tehtävänä oli luoda yhteinen vesivärimaalaus, jossa olisi monivärinen pohja ja jossa kiemurtelisi erilaisia polkuja. Kaikki lapset olivat innostuneita ja tehtävälle varattu tunti kului tosi nopeasti. Seurailin taideteosten syntyä enkä havainnut yhtään sellaista ryhmää, missä joku olisi jäänyt tai jätetty erilleen. Kaikki pääsivät antamaan oman luovan panoksensa lopputuloksen hyväksi.

Kirjoitetaan yhdessä tarina 

Sitten siirryttiin korttelista toiseen. Menin katsomaan, mitä ykköskakkosten korttelissa tapahtui. Siellä kirjoitettiin tarinoita annetuista aiheista. Muitakin otsikkoja oli, mutta en muista kuin yhden: Ystävällinen leijona. Ensin ryhmässä ideoitiin yhdessä, mitä ystävälliselle leijonalle tapahtuisi ja sitten tarina kirjoitettiin paperille niin, että kukin vuorollaan kirjoitti lauseen tai kaksi. Yksi punapukuinen pikkutyttö, ymmärtääkseni ekaluokkalainen, hämmästytti minua taidoillaan. – Se voisi mennä vaikka näin, hän sanoi ja sitten hän kertoi ryhmälleen, mitä kaikkea leijonalle voisi heidän tarinassaan tapahtua. Tarinassa oli ainakin kolme, ehkä neljäkin eri käännettä. Ajattelin lämmöllä tuon lapsen vanhempia: Tuollainen mielikuvitus voi syntyä vain lapselle, jonka kanssa on pienestä saakka luettu satuja ja loruteltu yhdessä Tiitiäisen satupuuta ja muita lasten juttuja. 

Leikitään yhdessä kivoja leikkejä 

Vitoskutosten korttelissa leikittiin yhdessä.

En jäänyt seuraamaan, minkälaiseksi tuo leijonatarina lopulta muotoutui, vaan menin vitoskutosten kortteliin katsomaan, kuinka siellä opeteltiin yhteisöön kuulumista. Täällä ei oltu kolmen ryhmissä, vaan yhtenä isona piirinä, joka juuri ja juuri saatiin mahtumaan korttelin torille. Leikin nimi oli ”Lännen nopein”. Siinä opeteltiin muistamaan uusien kavereitten nimiä. Minulle vieras leikki oli monelle lapselle ennestään tuttu ja mieluinen. 

Toinen hauska leikki oli ihmismuistipeli. Siinä parit ensin sopivat, mikä olisi heidän ääniliikeyhdistelmänsä ja sitten he asettuivat eri paikkoihin torilla. Kun etsijä kosketti olkapäätä, piti aloittaa sovittu ääniliikeyhdistelmä, jotta etsijä sitten voisi muistaa, kuka toinen liikkui noin ja piti tuollaista ääntä. Leikki oli hauska mutta aluksi vaikea, koska leikkijöitä oli niin paljon. Puoleen päivään mennessä kaikki lapset olivat osallistuneet kaikkiin tehtäviin ja leikkeihin. 

Kuinka onnistuttiin? 

Kello 12 alkaneen välitunnin aikana opettajat pitivät onnistumisen arviointipalaverin eli hakivat kupin kahvia ja juttelivat vapaamuotoisesti siitä, kuinka tämän erikoispäivän toteutus oli onnistunut. Yleisvaikutelma oli varsin myönteinen. Opettajat kehuivat, että lapset olivat innokkaasti tehneet tehtäviä ja siirtyneet siivosti ja reippaasti aina tehtävärastilta toiselle. Ehkä myös tunne kuulumisesta tähän yhteisöömme oli siinä samalla kasvanut. 

Mieleeni jäi, kuinka yksi opettajista puhui oppilaista nimityksellä ”meidän ihanat lapset” tarkoittaen juuri sitä, mitä sanoi, ilman ironian häivääkään. Muut opettajat nyökyttelivät sen näköisinä, että olivat lapsista ihan samaa mieltä. Niin minäkin.

Käsitöitä ja hyviä tapoja

Valmista alkaa tulla

Syksyn aikana tehdyt kolmasluokkalaisten puukäsityöt alkavat valmistua. On suunniteltu, mitattu, sahattu, porattu, hiottu ja maalattu ja vaikka mitä ihan omin käsin. Ja komeita tuloksia on tullut. Tämän kynätelineen tekijä on aivan ansaitusti ylpeä omista taidoistaan.

 

Hetki erityiskouluvaarina

Erityisopettajamme Marja pyysi minua hetkeksi tuuraamaan häntä kahden oppilaan koetilanteen valvonnassa. Koe mittasi luetun ymmärtämistä ja samaa koetta muut kolmasluokkalaiset tekivät samaan aikaan oman korttelimme torilla. Jäimme kolmistaan korttelimme pienimpään luokkahuoneeseen. Nykyään oppilaat voivat koetilanteessa kysyä valvojalta neuvoja, jos vaikka jokin tehtävä ei tunnu aukeavan. Valvoja voi auttaa oppilasta eteenpäin oikeaan suuntaan, mutta ei tietenkään saa kertoa oikeata vastausta. Pari kertaa neuvoin kummallekin lapselle, että mistä päin koemateriaalia voisi oikea vastaus löytyä ja molemmat saivatkin sitten vastauspaperinsa valmiiksi ennen tunnin päättymistä.

Siinä istuskellessani juolahti mieleeni erityinen ajatus: Aloin miettiä, onko minusta nyt tulossa erityiskouluvaari, kun erityisopettajan pyynnöstä valvoin erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten koesuoritusta noin puolen tunnin ajan. Vastasin itselleni, että ei minusta tule mitään erityistä, vaan pysyn ihan tavallisena peruskouluvaarina. Sen sijaan jokainen lapsi meidän korttelissamme on erityinen, ei erityisopetuksen tarkoittamassa mielessä, vaan omana yksilönään omine elämänvaiheineen, luonteenpiirteineen ja taitoineen. Tässä mielessä lapsen erityisyys ei riipu siitä, tarvitseeko hän enemmän apua oppimiseen kuin joku toinen, kuuluuko hän luokan primusoppilaisiin vaiko kenties siihen suureen keskijoukkoon, jonka koulunkäynti sujuu koko ajan kohtuullisen hyvin ja melko tasaisesti, välillä huonommin ja välillä paremmin. Erityisesti ihan jokaiselle heistä toivon voivani antaa tukea heidän tarpeittensa mukaan.

 

-            Huomenta, hyvää huomenta, heippa, terve, päivää, hyvää päivää, ...

Neljäsluokkalaiset innostuivat tervehtimään kouluvaariaan oikein jonossa ja iloisesti hymyillen ja vaari nyökytteli kaikille oman tervehdyksensä. Mistä oli kysymys, keskellä päivää? Hyvien tapojen opettelemisesta! Minä olin se bussikuski, jonka ajoneuvoon oppilaat nousivat siistissä jonossa, tönimättä ja etuilematta. Eivät he melunneet eivätkä laittaneet reppuaan viereiselle tyhjälle penkille. Mainiosti sujui tämä harjoitus. Kaikki muutkin hyvät tavat tiedettiin oikein erinomaisesti. Muiden muassa kiittäminen, anteeksipyytäminen, avun tarjoaminen ja siistit ruokailutavat olivat kaikkien tiedossa.

Ajattelin itsekseni, että vaikka tuo kaikki tiedetään aivan hyvin, niin kriittinen kohtahan on se, että osataanko oikealla hetkellä havaita, että juuri nyt on vaikkapa kiittämisen, avun tarjoamisen, istuinpaikan luovuttamisen tai anteeksi pyytämisen hetki. Sellainen vaikutelma harjoituksista ja keskusteluista jäi, että Syvälahden lapset huomaavat sen jo varsin hyvin.

 

Nopeaa reagointia uuteen tilanteeseen

Kolmosnelosten opettajilla on monia hyviä ominaisuuksia. Yksi niistä on kyky nopeasti reagoida yllättäviin tilanteisiin. Yksi opettajista oli äkillisesti sairastunut yön aikana ja joutunut jäämään kotiin. Toinen oli lukujärjestyksensä mukaisesti tulossa töihin vasta myöhemmin aamupäivällä. Paikalla oli aikuisia yksi opettaja, yksi koulunkäynnin ohjaaja ja kouluvaari. Poissaolija oli puukäsitöiden opettaja ja alkamassa oli kolmasluokkalaisten kaksi tuntia käsitöitä, puolelle porukasta puutöitä ja toiselle puolelle tekstiilitöitä. Kouluvaarina olin aiemmin ollut apuna puukäsityöluokassa. Määräysten mukaan vaaria ei kuitenkaan voinut yksinään jättää valvomaan ja ohjaamaan käsityöluokan oppilaita ja heidän työturvallisuuttaan.  Puukäsityötunnit piti siis korvata jollakin muulla oppiaineella.

Tekstiiliryhmä haki ohjaajan johdolla keskeneräiset työnsä tekstiilityöluokasta, ja oppilaat jatkoivat korttelissamme omilla paikoillaan ja omilla puikoillaan neulomistyötään. Samalla opettaja oli avannut netin ja valinnut sieltä katsottavaksi uudehkon suomalaisen lastenelokuvan. Tunnelma oli vähän kuin ompeluseurassa: samalla kun neulottiin, seurattiin elokuvaa ja juteltiin muutama sana silloin tällöin. Elokuva oli hauska ja aikuisiakin jossain määrin kiinnostava. Siinä kerrottiin omatoimisuudesta ja rehellisyydestä ja siitä, kuinka ystävyys voi syntyä vähän erilaistenkin ihmisten kesken. Ihan selvästi siis suomen kielen ja kulttuurin opiskelua. Elokuvan jälkeen keskusteltiin hetken aikaa elokuvan plussista ja miinuksista. Toinen opettaja tuli sitten ajallaan töihin ja kolmen opettajan töitten tekeminen kahden opettajan voimin jatkui koko päivän ajan, mielestäni kiitettävin tuloksin.

 

P.S. Halloween-perjantaita varten kehotettiin kaikkia koulussa pukeutumaan näyttävästi ja teemaan sopivasti. Oppilaitten laatimissa mainosjulisteissa oli yksi rajoitus, minkä täsmällistä sanamuotoa en muista, mutta sisältö oli tämä: Ei leikkiaseita, kuten miekkoja tai laserpyssyjä.

Minusta se oli hyvä ohje.