Sadas tarina kouluvaarin kokemuksista

 Talviurheilupäivä, vuoden kivoin koulupäivä?

”Lämmintä päälle, laavulla voi toki lämmitellä. Ysiltä startataan koulun pihalta. Pakkasrajaa ei ole varsinaisesti määritelty. Jos olisi lähemmäs 20 astetta, silloin ehkä peruttaisiin”. Tämmöisen viestin sain Janna-opelta pari päivää ennen kuin alaluokkien talviurheilupäivän oli määrä alkaa. Viestin tullessa pakkasta taisi olla tuo 20 astetta mutta onneksi se sitten hellitti hiukan. Urheilupäivän aamuna mittari näytti enää noin 14 astetta. Lapset olivat saaneet valita mieluisan talvilajin, joko laskettelun, luistelun, liukumäen tai talvisen kävelyn metsäiselle grillikodalle. Jostakin syystä tuota kotaa on ryhdytty kutsumaan laavuksi, vaikka laavu on ihan eri juttu. Perinteistä hiihtoakin oli muutama lapsi valinnut, mutta vähäisen kiinnostuksen takia tuo vaihtoehto oli peruttu. Näin saatiin lisää aikuisia valvomaan muita, melko isoja lapsiryhmiä.

Kodan pienestä liukumäestä näkyy tässä jo puolet.
Ulla-ope valvoo, että kukin laskee vuorollaan turvallisesti.

Iloisella mielellä talvisessa auringonpaisteessa lähdimme parijonossa kävelemään kohti ”laavua”. Vieressäni tallusteli reipas tyttö ykköskakkosten korttelista. Hän alkoi kertoa jännittävästä kokemuksestaan viime sunnuntailta: Hän oli perheensä kanssa kävellyt Aurajoen jäällä! ”Ei me siellä paljon kävelty, vain pienen matkan ja siellä oli muitakin. Jää on rannassa aika hienon näköistä.”  

Kohta olimmekin perillä. Ensimmäiset innokkaat olisivat saman tien jo aloittaneet makkaransa tai vaahtokarkkinsa grillauksen mutta malttoivat kuitenkin hetken odottaa nuotioon edes pientä hiillosta.

Loiva liukumäkikin syntyi kodan eteen ja vaikka mäki oli metreissä pieni, tuotti se suurta iloa monille laskijoille, välillä tungokseenkin asti. Kun olimme aikamme metsässä touhunneet, palasimme koululle ruokailemaan. Sen jälkeen aamupäivän ryhmä hajaantui muille suorituspaikoille ja me aikuiset palasimme uuden kävelyryhmän kanssa grillailemaan ja nauttimaan talvisesta ulkoilusta.

Ulkoiluaikamme lähestyessä loppuaan kuulin sivusta, kun kaksi poikaa arvioi päivän onnistumista. -Tosi kiva päivä, oli kyllä kaikkein kivoin koulupäivä, oli toisen arvio. Toinen oli ihan samaa mieltä mutta lisäsi hetken mietittyään: - Kyllä lelupäiväkin on aika kiva. En tiedä, kummalle kannalle pojat lopulta asettuivat enkä pysty päivien paremmuuteen itsekään ottamaan kantaa. En ole kertaakaan sattunut olemaan koulussa lelupäivänä.

Pidä haaveistasi kiinni!

Iltapäivän ryhmässä oli myös viides- ja kuudesluokkalaisia. Muistin, että yksi heistä oli aikoinaan näyttänyt minulle kokeista saamiaan hyviä numeroita ja kertonut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kysäisin, että onko koulu edelleen mennyt hyvin ja onko lukioon meno vielä hänen suunnitelmissaan ja äidin toiveissa, niin kuin hän silloin oli kertonut. – Kyllä on, vastasi tyttö. – Nyt minulla on jo toiveammattikin tiedossa, hän jatkoi ja kertoi, miksi hän halusi tulla. – Siinä pitää osata monia kieliä, hän jo tiesi. Rohkaisin häntä pitämään haaveistansa kiinni, vaikka ennen niiden toteutumista onkin vielä käytävä koulua monta vuotta.

 

 Aika aikaa kutakin

Tässä se nyt sitten on, kaiken kaikkiaan sadas Kouluvaarin muistivihko -juttuni! Olen sopinut itseni kanssa, että tämä sadas on samalla myös viimeinen teksti, jonka blogissani julkaisen.

Olen kirjoittanut näitä juttuja jo seitsemän vuotta. Ensimmäisen kirjoitin helmikuussa 2019, kun tulin Syvälahteen kouluvaariksi. Koulu oli silloin toiminut yhden syyslukukauden ajan. Sen juttuni tarkoitin kiitokseksi ja muistoksi ystävälleni, Haarlan koulun kouluvaari Reino Hurrille.  Hän minut tähän mainioon vapaaehtoistyöhön houkutteli ja opasti alkuun. Reinolle oli sitten tullut mieleen, että kirjoittamani jutun voisi ehkä jossakin julkaista. Niin syntyi idea kouluvaarin blogista. Koulun rehtori ja apulaisrehtori antoivat sitten minulle luvan ja suorastaan täyden tukensa julkaista näitä juttuja lakisääteiset salassapitomääräykset huomioon ottaen. Siitä heille lämmin kiitokseni.

Varsinaista somevaikuttajaa minusta ei tullut, mutta en sitä odottanutkaan. Juttujeni keskimääräinen lukijamäärä jää alle sadan. Uskoisin, että lukijakuntani vuosien mittaan on koostunut lähinnä muista kouluvaareista, Facebook-kavereistani, lasten vanhemmista, koulun rehtoreista ja kolmosnelosten opettajista.

Kiitos avusta!

Jokaiselle lukijalleni lämpimät kiitokset jokaisesta lukukerrasta. Kaikille vanhemmille, joilta luvan olen saanut, sydämelliset kiitokset siitä poikkeusluvasta, että heidän lapsensa on saanut näkyä tunnistettavana blogini kuvissa. Tällä luottamuksen osoituksella on ollut minulle suuri merkitys.

Kolmosnelosten nykyisille ja entisille opettajille ja muille aikuisille isot kiitokset sekä konkreettisesta avusta (monia valokuvia, yhteydet vanhempiin, juttuaiheita) että palautteesta, jota on ollut kiva lukea tai kuunnella.

Kaikkein suurimmat kiitokset tietysti kuuluvat lapsille, menneitten vuosien ja kuluvan lukuvuoden kolmosnelosille. Jokainen tarinani on syntynyt juuri teidän ansiostanne, yhteisestä tekemisestä ja yhteisistä juttuhetkistä. Kiitokset siitä, että olette olleet juuri sellaisia kuin olette!

 

Tästäkin olen kirjoittanut:
Ilmakitaransoittajat jammailemassa.

P.S. Kirjoittaminen loppuu mutta en mä näitä vaarin hommia jätä! Jos terveyttä riittää, niin olen mukana siihen asti, että koulun aikuiset alkavat kysellä, että mikä olikaan kouluvaarien eläkeikä…

 

Sahaushommia ja runojen lukemista

 

Puukäsityöluokassa on tekemisen meininki. Mirja-ope ohjaa.

 

Hyvä sun on, kun sä olet aikuinen, mä olen vasta lapsi!

Näin huokaili minulle pieni kolmasluokkalainen poika käsityötunnilla. Hänen vielä keskeneräinen lankunsahaustehtävänsä oli kovasti jo ottanut hänen voimilleen. Olin auttanut häntä sahaamalla katkaisukohtaa pari kolme senttiä syvemmäksi. Lankun katkeamiseen oli vielä matkaa. Poika jatkoi sahaustyötään ja vielä saman tunnin aikana sai urakkansa valmiiksi. Olen silloin tällöin autellut muitakin pikkusahureita, mutta olen aina pitänyt huolen siitä, että en sahaa lankkua irti poikki, vaan sahaaja itse saa kokea sen onnistumisen hetken: - Sainpas sen poikki!

 

Kirsi Kunnaksen runot ja
Maija Karman kuvat
ohjasivat lapsia
runojen maailmaan.

Oi, sanoi siili

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla puhuttiin runoista. Monet runoista ovat riimillisiä eli loppusointuisia. Esimerkkinä oli oppikirjaan otettu Kirsi Kunnaksen hieno runo ”Tunteellinen siili” hänen runokirjastaan Tiitiäisen satupuu. Siitä sain idean: Tuon runokirjan runot ja lorut voisivat olla kivoja ääneenlukuharjoituksia, kun kahdenkeskisiä lukuhetkiä taas ensi viikolla järjestetään.

Kävin kirjakaupasta hankkimassa tuon jo omasta lapsuudestani tutun runokirjan. Kirja on ilmestynyt vuonna 1956 (siis 70 vuotta sitten) ja nyt oli myynnissä sen 58. painos! Pieni sivuhuomautus: Runoilija Kirsi Kunnaksen pojatkin ovat suomalaisten kestosuosikkeja: Eppu Normaali -yhtyeen perustajajäsenet, veljekset Martti ja Pantse Syrjä ovat hänen ja kirjailija Jaakko Syrjän poikia.

 

Noitia ja sammakoita

Takaisin tähän päivään: Näytin aluksi luokassa lapsille tätä kirjaa ja varsin moni heistä huudahti: Meillä on kotona tuo kirja! Sain opettajilta listan lapsista, joiden nyt ainakin olisi hyvä tulla mukaan näihin lukuharjoituksiin. Kävin poimimassa yhden kerrallaan, menimme vähän sivummalle luokasta pois ja aloin kuunnella runoja. Aloitimme tunteellisesta siilistä, koska se oli viime viikon tunnilta jo kaikille ennestään tuttu. Lapset jollakin tavalla ymmärsivät, että myös ihmiset saattavat olla tuon siilin kaltaisia: ”Se vain on surullista, että piikkikuoren alla siilin hellyys piili.”  

Kaikki lukijat, ehkä yhtä huonotuulista lukuun ottamatta, tulivat lukuhetkeemme todella mielellään. Lapset lukivat minulle, kuinka Noita Pii Poo ajeli Espalla Vespalla ja osasi taikoa vaikka mitä herkkuja mutta kohtasi sitten vielä vahvempansa: ”Näes noidan mahti ei pysty koneisiin, ei moottoriin…”  Runoilijan keksimät uudet sanat ja hokemat naurattivat monia. Sammakko nimeltään Jansmakko Erikois ”Sanoi silloin kvo kvo kvo kvo vadis” ja kattilassa kiehuvat perunat kihisivät ”voi tätä hoppua hoppua hoppua, huusivat perunat, voi tätä hoppua, ei tule loppua.”

Jokainen luki viisi, kuusi runoa oman innostuksensa mukaisesti. Lukijoina oli sekä tyttöjä että poikia. Yksi tytöistä oli ollut jo joskus syyskuussa minulle lukemassa ja muistin hänet hitaasti lukevana sanojen arvaajana. Mutta valtava muutos oli tapahtunut: Tyttö luki melko virheettömästi, yhdyssanojen osat hahmottuivat hyvin ja hän selvästi myös ymmärsi lukemansa. Kysyin tytöltä, muistaako hän viime syksyn osaamisensa ja siinä nyt tapahtuneen hyppäyksen. Kyllä hän sen muisti ja oli ilmeestä päätellen mielissään siitä, että minäkin olin sen noteerannut. Nämä ovat hienoja hetkiä!

Missä mun piponi on?

Kenen puseroita, housuja, pipoja??? 

Koulun aulaan oli koottu näyttely syyslukukauden aikana koulusta löytyneistä vaatekappaleista. Jos tunsi jonkin vaatteen omakseen, sen sai käydä hakemassa pois, sehän tietysti oli koko näyttelyn tarkoituskin. Uskomattoman paljon esimerkiksi ulkovaatteita oli koulun tiloista löytynyt. 

Näyttelyn kuraattori, pehtorimme Laura kertoi, että jos kadonnutta vaatetta ei heti löydy ja aikaa kuluu, niin lapset eivät enää muista eivätkä tunnista omia vaatteitaan. Jäljelle jääneet löytövaatteet lajitellaan, käyttökelpoiset toimitetaan kierrätykseen ja loput tekstiilijätteeseen.