Sadas tarina kouluvaarin kokemuksista

 Talviurheilupäivä, vuoden kivoin koulupäivä?

”Lämmintä päälle, laavulla voi toki lämmitellä. Ysiltä startataan koulun pihalta. Pakkasrajaa ei ole varsinaisesti määritelty. Jos olisi lähemmäs 20 astetta, silloin ehkä peruttaisiin”. Tämmöisen viestin sain Janna-opelta pari päivää ennen kuin alaluokkien talviurheilupäivän oli määrä alkaa. Viestin tullessa pakkasta taisi olla tuo 20 astetta mutta onneksi se sitten hellitti hiukan. Urheilupäivän aamuna mittari näytti enää noin 14 astetta. Lapset olivat saaneet valita mieluisan talvilajin, joko laskettelun, luistelun, liukumäen tai talvisen kävelyn metsäiselle grillikodalle. Jostakin syystä tuota kotaa on ryhdytty kutsumaan laavuksi, vaikka laavu on ihan eri juttu. Perinteistä hiihtoakin oli muutama lapsi valinnut, mutta vähäisen kiinnostuksen takia tuo vaihtoehto oli peruttu. Näin saatiin lisää aikuisia valvomaan muita, melko isoja lapsiryhmiä.

Kodan pienestä liukumäestä näkyy tässä jo puolet.
Ulla-ope valvoo, että kukin laskee vuorollaan turvallisesti.

Iloisella mielellä talvisessa auringonpaisteessa lähdimme parijonossa kävelemään kohti ”laavua”. Vieressäni tallusteli reipas tyttö ykköskakkosten korttelista. Hän alkoi kertoa jännittävästä kokemuksestaan viime sunnuntailta: Hän oli perheensä kanssa kävellyt Aurajoen jäällä! ”Ei me siellä paljon kävelty, vain pienen matkan ja siellä oli muitakin. Jää on rannassa aika hienon näköistä.”  

Kohta olimmekin perillä. Ensimmäiset innokkaat olisivat saman tien jo aloittaneet makkaransa tai vaahtokarkkinsa grillauksen mutta malttoivat kuitenkin hetken odottaa nuotioon edes pientä hiillosta.

Loiva liukumäkikin syntyi kodan eteen ja vaikka mäki oli metreissä pieni, tuotti se suurta iloa monille laskijoille, välillä tungokseenkin asti. Kun olimme aikamme metsässä touhunneet, palasimme koululle ruokailemaan. Sen jälkeen aamupäivän ryhmä hajaantui muille suorituspaikoille ja me aikuiset palasimme uuden kävelyryhmän kanssa grillailemaan ja nauttimaan talvisesta ulkoilusta.

Ulkoiluaikamme lähestyessä loppuaan kuulin sivusta, kun kaksi poikaa arvioi päivän onnistumista. -Tosi kiva päivä, oli kyllä kaikkein kivoin koulupäivä, oli toisen arvio. Toinen oli ihan samaa mieltä mutta lisäsi hetken mietittyään: - Kyllä lelupäiväkin on aika kiva. En tiedä, kummalle kannalle pojat lopulta asettuivat enkä pysty päivien paremmuuteen itsekään ottamaan kantaa. En ole kertaakaan sattunut olemaan koulussa lelupäivänä.

Pidä haaveistasi kiinni!

Iltapäivän ryhmässä oli myös viides- ja kuudesluokkalaisia. Muistin, että yksi heistä oli aikoinaan näyttänyt minulle kokeista saamiaan hyviä numeroita ja kertonut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kysäisin, että onko koulu edelleen mennyt hyvin ja onko lukioon meno vielä hänen suunnitelmissaan ja äidin toiveissa, niin kuin hän silloin oli kertonut. – Kyllä on, vastasi tyttö. – Nyt minulla on jo toiveammattikin tiedossa, hän jatkoi ja kertoi, miksi hän halusi tulla. – Siinä pitää osata monia kieliä, hän jo tiesi. Rohkaisin häntä pitämään haaveistansa kiinni, vaikka ennen niiden toteutumista onkin vielä käytävä koulua monta vuotta.

 

 Aika aikaa kutakin

Tässä se nyt sitten on, kaiken kaikkiaan sadas Kouluvaarin muistivihko -juttuni! Olen sopinut itseni kanssa, että tämä sadas on samalla myös viimeinen teksti, jonka blogissani julkaisen.

Olen kirjoittanut näitä juttuja jo seitsemän vuotta. Ensimmäisen kirjoitin helmikuussa 2019, kun tulin Syvälahteen kouluvaariksi. Koulu oli silloin toiminut yhden syyslukukauden ajan. Sen juttuni tarkoitin kiitokseksi ja muistoksi ystävälleni, Haarlan koulun kouluvaari Reino Hurrille.  Hän minut tähän mainioon vapaaehtoistyöhön houkutteli ja opasti alkuun. Reinolle oli sitten tullut mieleen, että kirjoittamani jutun voisi ehkä jossakin julkaista. Niin syntyi idea kouluvaarin blogista. Koulun rehtori ja apulaisrehtori antoivat sitten minulle luvan ja suorastaan täyden tukensa julkaista näitä juttuja lakisääteiset salassapitomääräykset huomioon ottaen. Siitä heille lämmin kiitokseni.

Varsinaista somevaikuttajaa minusta ei tullut, mutta en sitä odottanutkaan. Juttujeni keskimääräinen lukijamäärä jää alle sadan. Uskoisin, että lukijakuntani vuosien mittaan on koostunut lähinnä muista kouluvaareista, Facebook-kavereistani, lasten vanhemmista, koulun rehtoreista ja kolmosnelosten opettajista.

Kiitos avusta!

Jokaiselle lukijalleni lämpimät kiitokset jokaisesta lukukerrasta. Kaikille vanhemmille, joilta luvan olen saanut, sydämelliset kiitokset siitä poikkeusluvasta, että heidän lapsensa on saanut näkyä tunnistettavana blogini kuvissa. Tällä luottamuksen osoituksella on ollut minulle suuri merkitys.

Kolmosnelosten nykyisille ja entisille opettajille ja muille aikuisille isot kiitokset sekä konkreettisesta avusta (monia valokuvia, yhteydet vanhempiin, juttuaiheita) että palautteesta, jota on ollut kiva lukea tai kuunnella.

Kaikkein suurimmat kiitokset tietysti kuuluvat lapsille, menneitten vuosien ja kuluvan lukuvuoden kolmosnelosille. Jokainen tarinani on syntynyt juuri teidän ansiostanne, yhteisestä tekemisestä ja yhteisistä juttuhetkistä. Kiitokset siitä, että olette olleet juuri sellaisia kuin olette!

 

Tästäkin olen kirjoittanut:
Ilmakitaransoittajat jammailemassa.

P.S. Kirjoittaminen loppuu mutta en mä näitä vaarin hommia jätä! Jos terveyttä riittää, niin olen mukana siihen asti, että koulun aikuiset alkavat kysellä, että mikä olikaan kouluvaarien eläkeikä…

 

Keskittynyttä opiskelua ja iloista liikuntaa

Kouluvaarin muistivihko opetusmateriaalina

Jo kolmasluokkalaiset osaavat keskittyä,
kun on tärkeää tekemistä. Kuva: Mirja-ope.

Olin iloisesti yllättynyt, kun eräänä päivänä kotona sain puhelimeeni luokassa otettuja valokuvia. Niissä lapset kirjoittivat jotakin vihkoihinsa. Mirja-ope viestitti, että kuvissa lapset harjoittelevat suomen kielen tunnilla blogijuttujen kirjoittamista! Opettajan luvalla oppilaat olivat saaneet puhelimistaan ensin hakea ja lukea vanhoja juttujani. Siksi muutamat puhelimet ovat kuvissa näkyvillä. Saa nähdä, saanko heistä apuvoimia näitten tekstien tuottamiseen. Toivotaan niin. 

Isoja kouluja usein väitetään meluisiksi niin, että niissä keskittyminen olisi mahdotonta. Kuva kertoo, että tuo luulo on ainakin meillä perusteeton. Tämä ei ole poikkeustilanne, vaan olen itse monta kertaa pannut merkille keskittyneen hiljaisuuden, vaikka samassa tilassa olisi runsaastikin lapsia. Toki meillä välillä melutaankin, mutta ei se ole mikään vallitseva olotila.

 

Hitaat ruokailijat, nopeat liikkujat

Liikuntatunti pidettiin ruokatunnin jälkeen läheisellä hiekkakentällä. Olin opettajan pyynnöstä jäänyt ruokalaan odottelemaan hitaimpien ruokailijoitten valmistumista ja lupasin paimentaa heidät muitten perään kentälle. Hitaimmat ruokailijat, kaksi tyttöä, olivatkin nopeita liikkujia: Mennäänkö sinne hiekkakentälle, he kysyivät minulta. Vastasin myöntävästi ja muuta paimentamista ei sitten tarvittukaan. Tytöt lähtivät todella reippaasti kävelemään kentälle päin niin, etten oikein tahtonut pysyä heidän vauhdissaan. Tulimme perille yhtaikaa ison ryhmän kanssa, koska me emme olleet poikenneet heidän laillaan hakemaan pelivälineitä varastosta mukaan.

 

Kouluvaarin täysosuma

Kohta lähtee!

Aloimme pelata nelimaalia (neljää maalia, sanottiin minun lapsuudessani). Nelosilla oli oma
nelimaalinsa kentän toisessa päässä ja minä ja Mirja-ope olimme kolmosten kanssa toisessa päässä. Nelimaali on yksinkertaistettua pesäpalloa: Mailalla lyödään tennispalloa ja ulkokentän pelaajat koettavat saada pallon kiinni räpyläkädellään tai muuten ja heittää se syöttäjälle ennen kuin juoksijat ehtivät seuraavalle pesälle. Minun tehtäväni oli pitää juoksuista lukua tukkimiehen kirjanpidolla hiekkaan raapustetuin viivoin.

Näin oli siihen asti, että opettaja valitsi minut ”jokerilyöjäksi” pelin loppuvaiheilla ja komensi minut lyöjän paikalle. Mirja-ope syötti ja minä huitaisin, komeasti ohi. Sama juttu toisellakin syötöllä mutta kolmannella lähti! Osuin hyvällä tuurilla aivan sataprosenttisesti! Pallo lähti komeassa kaaressa kohti Hirvensalon taivasta kunnes vähitellen laskeutui kentällemme lähelle toisessa päässä pelaavia neljäsluokkalaisia. Ja kolmosen lapset, he huusivat ja hurrasivat minulle, taputtivat käsiään ja pomppivat innoissaan. Muutaman sekunnin ajan olin suosittu kuin huippu-urheilija, joka juuri on onnistunut suorituksessaan ja aivan ratkaisevalla hetkellä tuonut joukkueensa voittoon. Lapsille kiitos, tuon hetken muistan kyllä kauan.

Itse olin ihmeissäni tästä täysosumalyönnistä, olihan edellisestä osumalyönnistäni kulunut jo noin 67 vuotta (keväällä 1958 Paimalan koulun kentällä). Se tässä nelimaalipelissä oli kyllä kaikkein hienointa, että lapsista mahdollisesti joka ainoa sai neljästä lyönnistään ainakin yhden osumaan palloon ja sai toivottavasti samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin minäkin.

 

Vanhempien kanssa juteltua

Illalla oli kolmosnelosten vanhempainilta. Olin halunnut päästä mukaan esittäytymään lasten vanhemmille. Olinhan juuri pyytänyt heiltä lupaa julkaista tässä blogissani sellaisia kuvia, joista lapsen pystyy tunnistamaan. Vastauksia olen jo aika monelta perheeltä saanut. Useimmat vastanneista ovat luvan antaneet. Kerroin isille ja äideille omasta taustastani ja miten olin tähän kouluvaarityöhön tullut mukaan.

Ilmapiiri vanhempainillassa oli mielestäni luonteva, ystävällinen ja asiallinen. Opettajien ja minun lisäkseni vähän pitemmän puheenvuoron käytti yksi äiti, joka houkutteli kaikkia vanhempia osallistumaan Syvälahden koulun ja päiväkodin yhteisen vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sitä voin suositella kaikille vanhemmille. Vanhempainyhdistyksen tuella on kouluun voitu hankkia esimerkiksi välitunnin leikkivälineitä ja monta muuta mukavaa juttua.

 

Lasten kanssa juteltua

Ennen enkun tunnin alkua kaksi tyttöä alkoi ottaa kouluvaarin taustoista selvää:

-            Mikset sä ollut täällä maanantaina? (Se on lukukauden alussa sovittu vaaripäiväkseni).

-            Minulla oli muuta menoa, siksi tulin vasta tänään keskiviikkona.

-            Oletko sä muualla töissä?

-            En, olen niin vanha, että olen jo eläkkeellä.

-            Saatko sä tästä jotain rahaa?

-            En, saan vain syödä ilmaiseksi kouluruokaa vaaripäivinä. Minä saan tästä hyvän mielen. Se tulee siitä, kun näen teidän kasvavan ja oppivan uusia asioita ja saan siinä vähän olla mukana.

Tytöt nyökyttelivät sen näköisinä, että se on kyllä ihan hyvä peruste olla kouluvaarina Syvälahdessa.