Minkä värinen sinun hevosesi on?

“What color is your horse?” “My horse is brown.” Olin taas mukana nelosten englannin tunnilla ja yritin parhaan kykyni mukaan kysellä englanniksi oppilailta eläinten värejä. Kotiläksyinä oli ollut kissojen, koirien, undulaattien ja muiden tuttujen eläinten värittäminen mahdollisimman erivärisiksi. Hyvin oli opittu värit ja nimienkin ääntäminen meni niin hienosti, että englantilainen olisi taatusti saanut selvää, mistä eläimestä kulloinkin puhuttiin. ”Budgie” ja ”guinea pig” eivät ihan helposti äänny suomalaisen aikuisenkaan suussa mutta meidän neljäsluokkalaisemme osasivat ne kyllä. 

Välillä englantia opeteltiin improvisaationukketeatterin keinoin. Siinä taisi esiintymisjännityksen aikaansaama hihitys ja supatus viedä esityksestä sen parhaan terän, eivätkä katsojat aina saaneet oikein selvää, mitä näyttämöllä tapahtui. Kivaa oli kaikilla kumminkin, se oli pääasia. 

Selvä käsiala kunniaan! 

Suomen kielen tunnilla käsiteltiin asiaa, joka minua on häirinnyt koko kouluvaariaikani: Oppilaitten yleisesti ottaen surkea käsiala. Muutamia siistejä ja huolellisia oppilaita lukuun ottamatta heidän käsin kirjoittamansa kirjaimet ja numerot tuppaavat olemaan kovin suhruisia, erikokoisia ja vähän sinnepäin kirjoitettuja. Virheet on usein korjattu kirjoittamalla päälle eikä isojen kirjainten käyttösääntöjä osata. Minulla on ollut välillä vaikeuksia tunnistaa, mitä kirjainta tai numeroa on tavoiteltu. 

Nyt opettajat palauttivat neljäsluokkalaisten mieliin ja käden taitoihin, mitä jo toisella luokalla on opetettu ja opittu: Neliviivaiselle kirjoituspaperille kirjoitettiin mallin mukaan kaikki pienet ja isot kirjaimet sekä numerot oikean kokoisina ja oikealle kohdalle viivastoa. Kyllähän ne siihen aika hyvin osattiin mallista jäljentää mutta eri asia on, muistetaanko ne, kun seuraavan kerran jotakin kirjoitetaan tai lasketaan. Olin todella tyytyväinen, että selvän käsialan tärkeyttä korostettiin. Enkä silti odota sitä, että vanha kaunokirjoitus taas otettaisiin oppiaineitten joukkoon.

Voitto kotiin! 

Mukavaa adventtiaikaa kaikille!

Aamun ensimmäisellä välitunnilla (ne ovat puolen tunnin mittaisia) oli Nikolai-ope järjestänyt opettajainhuoneen aikuisille tietokilpailun. Kysymykset olivat yleistiedon nippelialueelta. Kukin osanottaja vuorollaan sai vastata kymmeneen kysymykseen ja kilpailun voittajaa odotti palkintona suklainen joulukalenteri. Monet olivat jo vastanneet ja välituntikin oli melkein päättymässä, kun Nikolai sai minut vielä viimeisenä kilpailijana ottamaan osaa tähän kisaan. Ensin tuloksena minulla oli tasapeli parhaan opettajan kanssa. ”Jatkoerässä” hän vastasi kysymykseensä väärin ja minä omaani oikein. Niin siinä sitten kävi, että sain viedä tuon kisan voittajalle varatun palkinnon kotiini. Olin lapsellisen iloinen siitä, että olin voittanut opettajat tietokilpailussa!

Muitakin tietojani mitattiin? 

Alan vähitellen tulla tutuksi oppilaitten kanssa, vaikka tänä syksynä en eri syistä olekaan voinut olla koulussa ihan säännöllisesti viikoittain. Yksi pojista ehkä halusi jutella minun kanssani enemmänkin mutta hänen aloitusrepliikkinsä ei oikein asiaa edistänyt. Välitunnille mennessään hän kysäisi minulta: ”Olenko minä sinun mielestäsi hyvä matikassa?” En osannut vastata, kun en lainkaan tuntenut häntä ennestään ja pyysin kysymään asiaa opettajilta. He tietävät varmasti hänen matikantaitonsa.

Keskustelumme tyrehtyi siihen mutta seuraavalla välitunnilla hän lähestyi minua taas ja kysyi: ”Kuinka tiedostot voidaan siirtää tietokoneen kovalevyltä muistitikulle?” Siihen osasin kyllä vastata ja hän kuunteli selitystäni kiinnostuneen näköisenä. Vähän jäi kyllä sellainen olo, että tämä oli koekysymys minulle ja poika, joka asian kyllä osasi, halusi vain testata minun tietokonetaitojani. Saa nähdä, mitä minulta ensi viikolla kysytään ja mistä jutellaan…