Kevätretki sillan alle

 

”Heippa Mauri! Kolmoset lähtevät torstaina linturetkelle ruoan jälkeen, ihan vaan kävellen tuohon sillan pieleen. Lapsille ohjeistus on, että mukaan saa ottaa lintukirjan, kiikarit, istuinalustan, vesipullon ja herkkuja evääksi. Tervetuloa mukaan siis!”

Tällaisen vastustamattoman kutsun sain alkuviikosta Ulla-opettajalta. Totta kai lähdin mukaan! Repussani olivat kaikki nuo kutsussa mainitut varusteet, kun torstaiaamuna kouluun menin. Aamun pari tuntia ja ruokailu sujuivat tavalliseen tapaan ja sitten lähdettiin. Tai ei ihan heti lähdetty, vaan ensin luokassa tarkistettiin, onko kaikilla riittävästi varusteita. Eipä ollut, mutta onneksi koulusta löytyi lisää: Istuinalustoja otettiin mukaan ja mikä itseni yllätti, niin kiikareita lainattavaksi löytyi koulusta toistakymmentä kappaletta. Niitä riitti kaikille halukkaille, sillä monella oli kotoa tuodut kiikarit mukanaan. Kiikareitten sijasta yhdellä tytöllä oli mukanaan luuppi, jolla pystyi tarkastelemaan kasvien lehtiä ja muita luonnon pienimpiä ihmeitä. Hyvä idea! Eväitä taisi olla kaikilla, se oli tärkeää.

Oppilaat olivat saaneet kutsua kotiväkeään mukaan retkellemme ja pihalla meitä odottivatkin yhden tytön äiti sekä pari miestä, vaareja tai isiä, en ottanut siitä selvää, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan.

Parijonossa lähdimme kaikki yli kolmekymmentä syvälahtelaista kulkemaan kohti tavoitettamme, Hirvensalon sillan saaren puoleista päätä. Sinne oli matkaa noin 700 metriä. Autoilijat antoivat meille liikenneympyrässä kauniisti tietä ja kommelluksitta saavuimme perille. Kaivoimme kiikarit silmillemme ja aloimme tähyillä Pitkänsalmen rantojen elämää.  Lähellä uiskenteli ja lenteli ainakin muutamia sorsia ja kauempana näimme upean joutsenpariskunnan. Hetken aikaa rannan elämää kiikaroituamme asetuimme syömään eväitämme sillan alle.

Siistiä!

Erityisen kunniamaininnan haluan antaa niille kahdelle pojalle, jotka jo koulusta olivat pyytäneet mukaansa roskapussit, joihin he sitten keräsivät erityisesti täältä periltä löytyviä roskia. Heidän roskakävelynsä oli erinomainen idea! Hirvensalon sillan alusta jäi varmasti siistimpään kuntoon kuin mitä se oli sinne tullessamme. Eikä sillekään pojalle tullut kotona mitään moitteita, joka hetkeksi hukkasi oman kiikarinsa linssinsuojuksen. Kävin sitä yhdessä hänen kanssaan etsimässä ja se löytyikin juuri siltä paikalta, missä hän oli kiikarinsa esille ottanut.

Runsaan tunnin kestänyt retkemme oli oikein mukava kokemus. Kahdentoista aikaan olimme takaisin koulun pihalla, palautimme lainatut varusteet ja välitunti alkoi.

 

Kuinka ihmeessä tehdään toimiva lukujärjestys?

Välitunnin aikana alakoulun opettajat suunnittelivat ehdotustaan ensi lukuvuoden lukujärjestykseksi ja opettajien keskinäiseksi työnjaoksi, siis kuka mitäkin millekin ryhmälle opettaa. Tai niin ainakin ymmärsin, vaikka paljon mitään en keskustelusta ymmärtänytkään. Suunnittelutehtävä oli tullut rehtorilta jokin aika sitten saatesanoilla ”oppilaitten etu ensin ja opettajien henkilökohtaiset toivomukset sen jälkeen kohtuullisesti huomioon”. Muitakin ehtoja on, esimerkiksi koulupäivän maksimipituudet sekä käsite ”lukitut tunnit”. Niihin ei voi koskea. Opettajia on kymmenen ja oppilaita alakoulussa yli kaksisataa. Ei ole helppoa lukujärjestyksen teko, ei todellakaan!

 

Vain pientä auttamista enkun tunnilla

Luontoretken jälkeen toinen päivän hyvistä kokemuksista oli kolmosten enkun tunti heti tuon välitunnin päätyttyä (puoli luokkaa, viitisentoista oppilasta). Kun tunti alkoi, seisoskelin hetken luokan ovella ja siirryin kohta luokan takaosaan, kun huomasin siellä tyhjän tuolin. Sieltä näin paremmin, mitä tehtäviä näytöllä kulloinkin oli menossa. Vähän ajan kuluttua huomasin, että minua lähinnä istuvalle pojalle oli vielä jäänyt paljon käyttämätöntä energiaa tuon luontoretken jälkeen. Nyt hän käytti sitä tuolillaan pyörimiseen, ylimääräiseen hääräämiseen ja viittaamatta vastaamiseen. 

Liikahdin ”pyörätuolini” kanssa ihan pojan viereen, katselin hänen harjoituskirjaansa ja odottelin reaktiota lähestymiselleni. Joskus tällaisissa tapauksissa oppilaan kehonkieli kertoo, etten nyt varsinaisesti ollut tervetullut hänen touhujaan seuraamaan mutta niin ei nyt käynyt. Huomasin, että yhteen lauseeseen hän oli kirjoittanut ”have” vaikka oikein olisi ollut ”has”. Pyysin häntä katsomaan, olisiko siinä lauseessa jotakin korjattavaa. Poika katsoi hetken, huomasi virheensä ja korjasi sen. Olemus kertoi, että hän oli tyytyväinen minulta saamaansa vinkkiin.  Sen jälkeen kaikki alkoikin mennä rauhallisempaan suuntaan. Hän halusi vastata vielä montakin kertaa Suvi-opettajan kysymyksiin mutta nyt hän malttoi viitata ja odottaa lupaa puhumiseen.  Lempiaiheestani, käsialasta vaihdoimme pojan kanssa muutaman sanan. Hänellä oli kohtalaisen selvä käsiala mutta nopeasti kirjoitetut kirjaimet olivat valtavan suuria eivätkä lauseet mahtuneet niille varatuille riveille vaan kiertelivät pitkin marginaaleja.

Kun tunti ja koko koulupäivä päättyi, poika sattui jäämään viimeisenä luokkaan minun ja Suvi-open kanssa. Suvi kiitteli häntä siitä, että hän oli ollut nyt rauhallisempi kuin aikaisemmilla tunneilla ja malttanut hyvin viitata silloin, kun oli jotakin asiaa. Oppilas otti opettajan palautteen vastaan tyytyväisin ilmein.

Poika tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.

Mutta sitten Suvi alkoi kiitellä minuakin, vaikka mielestäni oikeasti en ollut tehnyt muuta mainittavaa kuin näyttänyt pojalle hänen väärin kirjoittamansa harjoituslauseen. ”Sinä osaat aina hyvin löytää sen oppilaan, joka tunnin aikana tarvitsee erityistä huomiota”, hän sanoi. En saanut sanotuksi, että omasta mielestäni olin siirtynyt luokan perälle vain nähdäkseni paremmin, mitä taululla lukee. Mieleeni tuli kyllä siinä Suvin sanoja kuunnellessani myös hänen aikaisempi kommenttinsa, jonka on sanonut myös kouluvaarikummini Reino Hurri: ”Läsnäolo riittää.” Eikä sitä aina edes huomaa.

Vaari tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.