Metsässä, pihalla ja luokassa

 

Sieni metsässä vai sienimetsässä?

Kun olimme sienimetsässä,
oli tämä sieni metsässä.

Aamulla harjoittelimme yhdyssanojen oikeinkirjoittamista. Mistä sen tietää, kirjoitetaanko jotkut sanayhdistelmät yhteen vai erikseen ja jos yhteen, niin väliviivalla vai ilman väliä? Ja mitä väliä sillä on? Kuka leipoi munkit tässä: Mummo leipoi pullat ja possu munkit?  Yhdyssanojen kirjoitusohjeita voisivat jotkut sosiaalisen median aikuiset kirjoittajatkin joskus kerrata.  Kirjoitusvirheisiin liittyviä kommentteja en ole viitsinyt koskaan lähettää esimerkiksi Facebookiin, sillä odotettavissa ei varmaankaan olisi kiittävää palautetta.

Kun olimme oppineet yhdys sanojen oikein kirjoituksen, lähdimme lähi-metsään sieni retkelle. Heti koulun välituntipihan takaa alkoi polku, jota pitkin hävisimme metsän peittoon. Tavoitteenamme oli löytää mahdollisimman monenlaisia sieniä. Hyvillä sienipaikoilla oli melkein tungosta, kun Syvälahden päiväkodin lapsetkin olivat lähteneet samalle asialle. Taas huomasin, että metsässä liikkuminen oli meidän oppilaillemme mieluista puuhaa. Kovin vauhdikkaasti tuotiin sieniä laakealle kalliolle, missä niitä sitten yhdessä tunnistettiin ja tutkittiin. Koululle palatessamme oli yhdellä tytöllä pienissä käsissään muutamia kantarelleja, jotka hän halusi viedä kotiin äitiään ilahduttamaan. ”Kyllä äiti on minusta nyt ylpeä”, hän sanoi minulle eikä varmasti väärässä ollutkaan.

Matti oli retkellä koko ajan muitten mukana ja sen jälkeen
ihan turvallisesti ja valvottuna koulun pihalla.

Missä Matti on?

Mutta vielä oli päivästä kolmasluokkalaisilla yksi tunti jäljellä: matematiikkaa. Heti kun oli aloitettu, Mirja-opettaja huomasi, että yksi poika puuttuu. ”Missä Matti on?”  (keksitty nimi, luokissamme ei ole yhtään Mattia). ”Se jäi tuonne mäelle”, tiesi joku. Sienimetsäänkö? No ei varmasti jäänyt, sillä kaikki lapset laskettiin ennen paluumatkan alkua. Opettaja lähetti minut ulos katsomaan, mistä päin pihaa Matti löytyisi. 

Pihalla oli heti välitunnin jälkeen alkanut ykköskakkosten iltapäiväkerho, kavereitten kesken ”ippe”. Joku palloleikki oli menossa. Kerroin ipen vetäjälle, minkä nimistä poikaa haen ja miksi. Leikkijätkin kuulivat kysymykseni ja sanoivat kuorossa yhdelle heistä: ”Matti, sun kuuluu olla matikantunnilla eikä täällä!” Myrtynein mielin poika lähti mukaani sisälle ja kysyi minulta: ”Enkö minä edes nyt yhden kerran saisi jäädä tuonne ippeen?” Kovetin luontoni enkä antanut periksi. Luokassa sitten huomattiin, että Matin reppu matikankirjoineen oli jäänyt ulos välituntipihan takaiseen mäkeen. Reppu vielä haettiin yhdessä ja matikantunti alkoi Matiltakin sujua.

Ampiainen pisti!

Viime torstaina ensimmäisen välitunnin aikana tuli yksi välituntivalvojista sisälle sanomaan, että meidän korttelimme Heikki-poikaa (ei tämäkään ole oikea nimi, tietenkään!) oli ampiainen pihalla pistänyt korvaan ja että siitä tuli vertakin. Terveydenhoitajaa ei tänään ollut koulussa, joten tilanne hoidettiin omin voimin. Heli-ope kävi hakemassa pojan sisälle ja samalla matkalla hankki jostakin jo kylmäpussinkin turvotusta alentamaan. Itkuinen poika istuskeli tuolilla ja menin häntä lohduttelemaan. Tiesin kokemuksesta, että ampiaisen pisto sattuu järjettömän kovin.

Samalla Heli soitti jo pojan vanhemmille ja isä vastasikin nopeasti. Isälle kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Pistoskohta oli onneksi korvalehdessä eikä syvällä korvakäytävässä. Heikki sanoi, että häntä on joskus aiemminkin ampiainen pistänyt eikä silloin tullut mitään allergisia reaktiota. Isä lupasi heti tulla autolla hakemaan Heikin kotiin. Lähdin saattamaan poikaa parkkipaikalle. Ensin otimme repun kypärineen naulakosta ja sitten vielä polkupyörän pihalta. Heikki alkoi jo reipastuakin ja kertoi minulle mukavia asioita heidän perheestään. Talutin pyörää ja kannoin reppua ja Heikki käveli vierelläni. Tulimme parkkipaikalle juuri samaan aikaan isän kanssa. Isä pakkasi pojan, repun ja polkupyörän autoon ja he lähtivät kohti kotia pistosta hoitamaan. Rauhallinen isäkin oli luottavainen siihen, että poika on varmaan taas jo huomenna koulussa ihan primakunnossa.

Tykkään siitä, että opettajilla on selvä toimintamalli tällaisia äkillisiä tilanteita varten. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että kun jotakin sattuu, asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Lukemisen harjoittelu kannattaa aina

Suomen kielen ja kirjallisuuden lukutunnilla sain mieluisan tehtävän: Minulle annettiin kolmen pojan ryhmä ja tehtäväni oli kuunnella, kun heistä kukin vuorollaan luki minulle ääneen. Pojat oli valikoitu sillä perusteella, että opettajat arvioivat juuri heidän eniten hyötyvän ääneenlukuharjoittelusta. Menimme vähän kauempana olevaan pieneen luokkaan, missä saimme olla ihan rauhassa. Jokaisella pojalla oli mukanaan kirjastosta lainattu, itse valittu kirja. Mukaan olivat päässeet Mauri Kunnaksen Suomen historia, Neropatin päiväkirja ja Homer Simpsonin sarjakuvaseikkailut.

Tunti alkoi takkuisesti: Ensimmäinen poika ilmoitti heti: ”Emmä haluu lukee ääneen. Emmä tykkää siitä.” Pääsimme kuitenkin alkuun, kun luin hänelle aika pitkän sivun kokonaan ja hänelle jäi vain pieni pätkä seuraavalta sivulta.

Toisia poikia ei noin tarvinnut houkutella ja tunti lähti kuin lähtikin ihan yhteistyöhenkisesti käyntiin. Kaikki pojat lukivat vuorotellen kirjoistaan pikkuisia pätkiä. Lukeminen alkoi tuntua mieluisammalta ja pojat pitivät hyvää huolta siitä, että lukuvuorot vaihtuivat oikeassa järjestyksessä. Kirjoissa oli vaikeitakin sanoja mutta niistäkin selvittiin: postitalonpoika, eläinlääkäriasema, pienoismalliliima. Korjailin muutamia väärin luettuja tai väliin jääneitä kohtia. Kehotin poikia kuuntelemaan toistensa lukemista. Kyllä he kuuntelivatkin, vaikka kuunteluvuorossa olleet välillä haahuilivatkin ympäri luokkahuonetta. Liikkuivat äänettömästi ja olivat tuolillaan, kun oma vuoro tuli. Ehkä pieni välikävely auttoi keskittymään omaan lukemiseen.

Loppujen lopuksi pojat viihtyivät ääneenlukutunnilla oikein hyvin ja kaikki ehtivät lukea yllättävän montakin tekstinpätkää kirjoistaan. Lupasin pojille, että ensi torstaina kokoonnumme samalla porukalla ja jatkamme siitä, mihin nyt jäätiin. Vastaukseksi sain hyväksyvää hyminää, niin sen ainakin tulkitsin.

Kerroin opettajille, kuinka hienosti tuntimme oli sujunut. Ulla-ope lähetti heti jokaisen pojan kotiin positiivisen Wilma-merkinnän: ”Motivoitunutta ääneen lukemista kouluvaarin kanssa.”

Pojat olivat merkintänsä kyllä ansainneet.

Kuvituskuvia aikaisemmilta lukutunneilta. Kuvien lapset eivät mitenkään liity tämän päivän kertomukseeni ääneen lukemisen harjoittelusta.