Tietotekniikkaa ja grillimakkaraa

  

iPadien jakaminen oppilaille kävi nopeasti,
käyttöönotto kesti pikkuisen kauemmin.

Nyt jaettiin padit!

Muistan, että kouluvuoden aloituspäivän, elokuun kymmenennen päivän aamusta oli kulunut vain 30 minuuttia, kun kuulin ensimmäisen kerran kysyttävän neljännen luokan opettajilta: Milloin saadaan padit? Alkusyksyn odotetuin koulupäivä oli vihdoin tänään, ensimmäisenä syyskuuta: Jokainen neljäsluokkalainen sai henkilökohtaiseen käyttöönsä kolmen vuoden ajaksi oman iPadinsa. Kolmasluokkalaisina he olivat käyttäneet vain yhteiskäyttöön tarkoitettuja ja koulussa säilytettäviä laitteita.

Malttamaton yleishälinä täytti luokkahuoneen, kun padeja alettiin lapsille jakaa. Yli kolmekymmentä oppilasta yritti edetä samanaikaisesti käyttöönoton vaiheesta toiseen ja seurata isolta näytöltä opettajan ohjeita. Ja vaiheitahan riitti. Ei ollut ihan yksinkertaista saada tehdasasetuksiin palautetut iPadit toimivaksi osaksi Turun kaupungin opetustoimen tietojärjestelmää. Mutta kyllähän se onnistui, muutamin poikkeuksin. Harmittavin poikkeus oli varmasti se, että yhden pojan padissa ei virtaa ollut kuin prosentin verran eikä sitä saatu käynnistymään ennen kuin tämä yhteinen käyttöönottovaihe oli jo ohi. Kahdella tytöllä oli laitteissaan muita ongelmia ja yhteinen käyttöönotto meni heiltäkin ohi. No mitäs opettajat heidän kanssaan sitten tekivät?  Antoivat ohjeen, joka sai tuskanhien nousemaan otsalleni: ”Menkääpä Maurin kanssa tuohon toiseen luokkaan ja koettakaa siellä saada laitteet toimimaan!”

Tässä hommassa asiantuntemukseni siis rajoittui siihen, että olin juuri vierestä seurannut ja vähän osallistunutkin käyttöönottoasennukseen järjestelmässä, minkä rakenteesta en tiennyt mitään. Mutta niin vain kävi, että rauhallisesti kahden fiksun tytön kanssa näytön ohjeita seuraten saimme kummankin iPadin toimimaan juuri niin kuin pitikin käyttäjätunnuksineen ja uusine salasanoineen. Se kolmas, tyhjäakkuinen padikin oli tässä vaiheessa jo saanut sen verran virtaa sisäänsä, että sekin saatiin käyttökuntoon. Kaikki kolme lasta pääsivät taas samaan vaiheeseen toisten kanssa, lataamaan tarvittavia sovelluksia.

 

Allekirjoitus tähän, kiitos!

Käyttöönottoon liittyi myös byrokratiaa: Jokaiselle jaettiin lomake, mihin tuli kirjoittaa iPadin sarjanumero, oma nimi ja allekirjoitus, jolla luvattiin käyttää iPadia huolellisesti ja ohjeitten mukaan. Siinäpä lapsille uusi ja outo asia: Mikä on allekirjoitus? Nimensä jokainen tietysti osasi tekstauskirjaimin kirjoittaa sille varattuun paikkaan mutta mitä tarkoittaa allekirjoitus? Kaunokirjoitusta osaamattomille lapsille annettiin ohjeeksi vain, että se on sellainen vapaamuotoisempi nimikirjoitus. Niitä sitten tehtiin.

Toinenkin aikuisille yleensä tuttu asia oli lapsille vieras: kaverin sukunimi. Varsinkin sellaiset lapset, jotka eivät koulun ulkopuolella ole keskenään tekemisissä, tuntevat toisensa vain etunimiltä. Tällaisen päätelmän tein, kun huomasin yhden tytön kysyvän vieressään istuvalta tutulta tytöltä tämän sukunimeä.

Oppilaitten joukossa on myös taitavia tietokoneen käyttäjiä. Mirja-ope näytti ruudulta, miten näytön taustakuvan voi vaihtaa mieleisekseen ja ihan sujuvasti näyttikin. ”Sen voi tehdä myös lyhyemmin”, sanoi yksi poika siihen. Saatuansa luvan hän peilasi paikaltaan oman iPadinsa näytön luokan isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi ja esitteli osaamansa oikotien samaan lopputulokseen kuin opettaja edellä. Hyviä tapoja kumpikin.

 

Hyvää ruokahalua!

Välillä vakavampikin huomio: Ruokapöydässä istuin kahden tytön ja yhden pojan pöydässä. Huomasin, että pojalla oli lautasellaan ruokaa minimaalisen vähän, vain sen verran, että lautanen hiukan likastui.  Kyselin, että miksi niin vähän ja eikö sinulle tule nälkä iltapäivällä. Aikuisen logiikalla en ymmärtänyt hänen perustelujaan enkä osannut jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Muuten tuo vähäruokainen poika pöydässäni vaikutti ihan kunnon pojalta. Hän kertoili minulle perheen harrastuksistakin.

Päätin ottaa ruokailuasian jossain sopivassa välissä opettajien kanssa puheeksi. Mitä tällaisen lapsen kanssa voi tehdä? Myöhemmin päivällä Ulla-ope sanoi, että Wilmassa ja vanhempainkokouksissa voidaan yleisellä tasolla kiinnittää vanhempien huomiota asiaan. Paljonkaan keinoja ei juuri ole. Muistin Raili-vaimoni kertoneen, kuinka hän 1950-luvulla oli joutunut jäämään ruokavälitunnilla sisälle lautasensa kanssa, koska ei ollut saanut normaaliajassa syödyksi koko annosta opettajan lautaselle kauhomaa tahmaista kaurapuuroa. Onneksi syömään pakottamista ei enää käytetä rangaistuksena. Tämän päivän ruoassa ei minun mielestäni ollut mitään vikaa.

 

Kenen joukoissa seisot?

Tarppi eli laavukangas oli kesäretkellämme koekäytössä.
Mainio hankinta koulumme vanhempainyhdistykseltä. Kiitos!

Viime viikolla teimme kaikkien kolmosnelosten kanssa yhteisen päiväretken noin puolen kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle. Ohjelmassa oli yhteistä tekemistä, tutustumista ja ryhmäytymistä. Ja tietenkin makkaran grillausta. Siellä koin mieleenpainuvan hetken, enkä nyt tarkoita sitä, kun ainoana porukasta kompuroin menomatkalla liukkailla männynjuurilla. 

Grillimakkarat olivat jo hetken aikaa olleet syömäkunnossa ja useimmat lapsista olivat jo saaneet ja syöneet ensimmäisensä. Silloin joku opettajista kysyi: ”Oletko Mauri jo saanut makkaran?” ”En ole vielä, kun odottelen tässä aikuisten vuoron alkamista.”

Silloin reipas tytön ääni ilmoitti nuotion ympäriltä: ”Mauri lasketaan lapsiin!”

Melkein liikutuin, kun nousin makkaraani hakemaan.