Retkellä kotikaupungissamme

Aika kuluu lukiessa

Koulussa oli viikko sitten urheilupäivä, johon en osallistunut. Sen sijaan tein kaikenlaista mukavaa niitten kanssa, jotka olivat koulussa. Käsitöissä oli vain muutama oppilas paikalla ja auttelin heidän puujalkojensa ruuvailuissa, porailuissa ja maalailemisessa.

Kolmesta lukupojastanikin oli paikalla vain yksi, mutta sitäkin innokkaampana. Hän oli ilmoittanut minulle jo ruokailuun mennessämme: ”Olen valmis lukemaan!” Häntä ei häirinnyt kahden muun poissaolo, vaan kehotustani odottamatta hän ryhtyi jatkamaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian ääneen lukemista. ”Olen harjoitellut kotona”, hän ilmoitti ja antoi mennä niin reippaasti, että jouduin jo vähän toppuuttelemaankin: ”Pisteen kohdalla kannattaa pitää ihan pieni tauko, niin ymmärtää paremmin, mitä on lukenut”. Totuudessa pysyäkseni täytyy kyllä sanoa, että joskus joku rivi jäi kokonaan väliin ja monimutkaisimmista sanoista tuli vain alku luetuksi ja loppu arvatuksi mutta lukuinto oli kyllä aivan kohdallaan. Välillä pidimme pieniä hengähdystaukoja. Selitin vieraitten sanojen merkityksiä ja juttelimme kirjan hahmoista, Mikael Agricolasta, Kustaa Vaasasta ja muista merkkimiehistämme. Paras palkinto tästä tunnista minulle oli se, kun poika luokan kelloa vilkuiltuaan huokaili: ”Kuinka aika voi kulua näin nopeasti!”

 

Vilinää Rannikon myyntikojulla

Kertomus Turku-retkestämme
ja lapsia ymmärtävästä torikauppiaasta

Seuraavalla viikolla kävin kouluvaarin hommissa kaksi kertaa: Keskiviikkona kaupunkiretkellä ja torstaina taas lukupoikiani kuuntelemassa. Kaupunkiretkeä varten kolmosneloset oli jaettu kolmeen noin 20 lapsen ryhmään. Kaikilla ryhmillä oli samat tutustumiskohteet mutta eri järjestyksessä. Fölin vuorobussilla meidän ryhmämme matkusti ensin Kauppatorille. Siellä tehtävänä oli parityöskentelynä selvittää, mitä vihanneksia, hedelmiä ja juureksia torilla oli myytävänä ja millä kilohinnoilla. Koteihin oli annettu ohje, että lapsille oli voinut antaa muutaman euron rahaakin mukaan mahdollisia toriostoksia varten. Lasten suosikkimyyjäksi osoittautui torikauppias Rannikko, eikä syyttä. Taustalta seurailin, kuinka hän otti lapset huomioon tasaver
taisina asiakkaina aikuisten ostajien rinnalla. Hän esitteli lapsille valikoimaansa ja vastaili ystävällisesti heidän kysymyksiinsä. Kaiken huipuksi hän jakoi lapsille maistiaisiksi ainakin satsuma-hedelmiä, ehkä joitain muitakin. Kyllä monet lapset siinä jotain pientä häneltä ostivatkin.

Otin Rannikosta ja lapsista kuvan, missä näkyy, kuinka ystävällisesti ja aidon avuliaasti hän meidän joukkoamme palveli. Vein siitä tulostamani paperikuvan pienen kiitosviestin kanssa seuraavana päivänä hänelle mutta kauppias itse ei sattunutkaan olemaan paikalla. Toinen myyjä sen sijaan muisti meidät oikein hyvin. Hän selvästi ilahtui kuvasta ja kehui mukavia lapsia, eilisiä ja toivottavasti myös tulevia asiakkaitaan. Kaiken kukkuraksi hän antoi minulle muovikassillisen omenoita lapsille kouluun vietäväksi!

 

Kirkkoon, museoon ja kirjastoon

Tuomiokirkossa riitti ihmeteltävää

Tuo omenakassijuttu oli siis torstaina mutta keskiviikkona kaupunkiretkemme oli vasta alussaan Kauppatorilla. Sieltä kävelimme siistissä parijonossa tuomiokirkkoon, Mirja-ope kärjessä ja minä peräpään valvojana. Opas kertoi meille kirkon esineistä (haarniskat, kuningattaren kruunu, votiivilaiva, …) ja kirkon historiasta, erityisesti Turun palossa tornista pudonneista kelloista sekä kuorin seinämaalauksista ja alttaritaulusta. Monia kiinnosti ja mietitytti kirkon lattian alle haudatut vainajat ja se, miksei sinne päässyt niitä katsomaan. 

Kun halukkaille oli vielä annettu enkeliheijastimet koulutietä turvaamaan, oli tärkeimmät asiat kirkosta nähty ja kuultu ja menimme ulos tuomiokirkkopuistoon syömään koulusta mukaan annettuja eväitämme. Ilma oli kaunis ja eväät maukkaita.

Puistosta oli vain muutama askel seuraavaan kohteeseemme, Sibelius-museoon. Äskeisestä evästauosta huolimatta ihan kaikki eivät enää oikein jaksaneet kiinnostua museon betoniarkkitehtuurista mutta hyvin siltäkin opaskierrokselta selvisimme. Näimme myös melkein museon takapihalla kasvavan korkean tammen, joka on sinne istutettu 1700-luvun puolivälissä, siis noin 260 vuotta sitten.

Sibelius-museoon tutustuimme ensin ulkopuolelta.
Talon takana vasemmalla näkyy se vanha tammi.

Viimeisessä kohteessamme sai ottaa ihan rennosti ja olla vain tai lueskella mitä halusi: Kaupunginkirjaston lastenosastolla sai pöytien vieressä istuen syödä vielä mahdollisesti jäljellä olleet eväät ja sitten etsiä hyllyistä mieluisaa lueskeltavaa. Kahden pojan kanssa käväisimme yläkerrassa aikuisten tietokirjaosastollakin selailemassa karttakirjoja, mutta eivät ne sitten loppujen lopuksi heitä pitkään kiinnostaneetkaan. Bussilla matkustimme takaisin koululle, missä olimme vähän ennen kello kahta. Takana oli kiva retkipäivä, mukavia kokemuksia ja uusia paikkoja kotikaupungistamme.

Torstaina sitten tulin kouluun kahdentoista välitunnilla mukanani kassillinen omenia, jotka olin torilta Rannikon kojulta juuri saanut mukaani. Tosin en ollut kehdannut sanoa omenien lahjoittajalle, että lapsia on kaikkiaan yli kuusikymmentä. Kokonainen omena pussistani olisi riittänyt ehkä puolelle lapsista. Niinpä opettajat päättivät jossakin sopivassa välissä pilkkoa omenat pieniksi, jotta jokainen saisi edes pienen maistiaissiivun.

Lukemaan vai pihaa siivoamaan?

Varsinaisesti olin tullut koululle lukupoikien lukutuntia varten. Jos tänään ei olisi luettu yhdessä, olisi lukemiseen tullut ensi viikon syysloman takia peräti kolmen viikon tauko. Siinä ajassa voi juuri syttynyt lukukipinä helposti sammua. Tänään oli kuitenkin jouduttu päivän lukujärjestyksen tunteja pitämään poikkeavassa järjestyksessä, ja luokan yhteinen lukutunti olikin ollut jo heti aamulla. Iltapäivän kaksi jäljellä olevaa tuntia käytettäisiin roskien keräämiseen koulun pihalta ja lähiympäristöstä. Siihen kolmosnelosista osallistuisivat lähes poikkeuksetta kaikki muut paitsi lukutunnilleni tulevat kolme poikaa.

Miten pojat sisälle jäämiseen suhtautuivat? Yksi luki edelleen innostuneena, toinen neutraalisti mutta kolmas kapinoi. Hän vältteli luokkaan tulemista, käveli sitten levottomasti ilman kirjaa luokassa edestakaisin ja kieltäytyi osallistumasta. Lähetin hänet ulos siivousporukoitten mukaan, koska ei tähän lukemiseen pakko ole osallistua. Poika meni, tuli kohta takaisin, haki lokerosta kirjansa ja tuli puhumattomana luokkaan, tosin omaan yksinäiseen pöytäänsä. Kaksi muuta poikaa luki vuorotellen ja kesken kaiken tuo kapinoitsija ilmoitti: ”Seuraavaksi luen minä!” Niinpä sitten lukikin ja parin lukukierroksen jälkeen hän tuli meidän yhteiseen pöytäämme istumaan ja luki vuorollaan ihan kunnolla. Vuorojen välissä piti kyllä käydä haahuilemassa ympäri luokkaa. Lopputunti sujui ihan kohtuullisen hyvin.

Kun kello soi, kaikki kolme poikaa lähtivät salamana luokasta ja pääsivät vielä tunniksi mukaan pihan siivoustalkoisiin. Yhdelle heistä pyysin opettajaa lähettämään kotiin positiivisen Wilma-viestin.

 

 

Lukupojat työtään jatkaa

   

”Hei Mauri, mennäänkö tänään taas lukemaan yhdessä?” Sydämeni hypähti ilosta yhden ylimääräisen lyönnin, kun kuulin tuon innostuneen kysymyksen yhdeltä viime viikolla aloittaneen lukuryhmämme pojalta. Kyllä mentiin, kun lukutunti alkoi. Siirryimme taas, kolme poikaa ja minä, rauhalliseen luokkaan. Pojat lukivat ääneen viime viikolla aloitettuun tapaan kukin vuorotellen pätkiä kirjoistaan ja toiset kuuntelivat sen verran kuin jaksoivat. Eivät toki ihan koko aikaa eikä aina valtavan kiinnostuneina mutta olivat mukana kuitenkin. Ja lukivat aktiivisesti omalla vuorollaan. Tunti kului vikkelästi ja lopuksi kysyin pojilta, mitä kotona sanottiin viime viikolla ansaituista positiivisista Wilma-merkinnöistä. ”Olenko minä saanut positiivisen merkinnän?” kysyi pojista yksi. Hänen kotonaan oli Wilma jäänyt lukematta mutta toisten naamat paljastivat, että hyvää se oli heille tehnyt. Toisenkin kokoontumiskerran jälkeen lähetettiin poikien koteihin positiivinen viesti.

Viikkoa myöhemmin, siis ennen kolmatta kokoontumiskertaamme, yksi ryhmän pojista kysyi minulta ruokatunnilla astioita palauttaessamme: ”Luetaanko tänään yhdessä?” Vastasin myöntävästi ja pojan kommentti yllätti minut todella iloisesti: ”Hyvä, olen siihen valmistautunut! Olen kotona lukenut kirjaa jo monta sivua eteenpäin.” Oliko lukenut ääneen, jäi vähän epävarmaksi. Lukutunnin aikana olin kyllä kuulevinani, että pojan lukutaito olisi pikkuisen jo parantunut. Ainakin hän oli porukan innokkain lukija. Ehkä se oli vain omaa haluani havaita edistymistä mutta niin tai näin, ihan varmasti innostus lukemiseen oli ottanut jonkun mittaisen loikan. Toiset pojat lukivat kukin vuorollaan mutta varsinaista taidon kasvua en heissä vielä huomannut.

Itse tehdyillä puujaloilla
käveleminen vaatii vielä
aluksi opettajan tukea.
Huomatkaa kauniit värit!

Puujalat ovat valmiit!

Käsityötunnilla valmistuivat ensimmäiset puujalat kävelykuntoon. Lupaamaani kuvaa en niistä kuitenkaan voi julkaista. Tyttö kuvassani oli lähestulkoon tunnistamaton mutta kun ”mun pääni on tollai vinossa”, niin sovimme, että kuvaa ei nettiin laiteta, edes rajattuna. Viikkoa myöhemmin valmistuivat toiset puujalat, nekin tytön tekemät. Hänen kävelystään Mirja-open tukemana sain kelvolliset kasvottomat kuvat mutta näkisittepä (mutta ette näe!), mikä ilonsekainen jännitys tytön kasvoilta loistaa siinä kuvassa, minkä talletan vain omien kouluvaarimuistojeni kansioon.

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Samalla käsityötunnilla yksi pojista oli toisen kanssa eri mieltä siitä, onko Taiwan valtio vai ei. Aika yllättävä keskustelunaihe kymmenvuotiailla, mutta keskustelun aloittaja halusi minut tuomariksi samalla kun he askartelivat omien käsitöittensä kanssa. Aloittajalla oli aika paljon tietoa Taiwanin hankalasta asemasta Kiinan kyljessä ja Kiinan sen lähivesillä äskettäin pitämistä isoista sotaharjoituksista. Yritin selittää jotakin, mitä muistin Taiwanin historiasta ja miten määritellään itsenäinen valtio, mutta lopullisesti kiistakysymys jäi poikien mielestä vielä ratkaisematta. Poikien välit jäivät sentään olennaisesti parempaan kuntoon kuin noiden kahden maan keskinäiset suhteet tällä hetkellä.

 

Punakynää en paljon tarvinnut

Matikantunnin aluksi neljäsluokkalaisia testattiin, kuinka hyvin viiden kertotaulu onkaan hallussa. Kaikille jaettiin koepaperi, joka sisälsi neljä moniosaista laskutehtävää. Aikarajaa ei ollut, mutta vastaaminen kesti oppilailta vain noin 15–20 minuuttia. Sain tehtäväkseni tarkistaa koepaperit saman tien. Lopputunnin ajan Mirja opetti lapsille uutta asiaa, ja minä sain paperit punakynälläni tarkistettua vielä ennen kellon soimista. Hyvätasoista porukkaa: En tarkkaan laskenut, mutta suuri enemmistö oli suoriutunut testistä virheettömästi. Virheellisten joukossa monilla oli vain joku tehtävänosa jäänyt vastaamatta ja vain muutamilla oli selvästi vääriä vastauksia.

Jonoon järjesty!

Pitkän päivän päätteeksi harjoiteltiin yhteiskuntaopin tunnilla vielä ryhmätyötaitoja: Noin viiden hengen ryhmissä mentiin jonoon milloin minkäkin kriteerin perusteella. Nopein oikein järjestäytynyt ryhmä oli osatehtävän voittaja. Helpoin oli ensimmäinen: pituusjärjestykseen lyhyin ensin. Sitten tulivat vaikeammat: Hiusten pituus, puhelimen viimeinen numero, sukunimi, kotiosoitteet, koulumatkan pituus ja muita, mitä Heli-ope nyt keksikään. 

Meno luokassa oli aika reipasta. Yritin ylituomarina seurata, mikä ryhmä kulloinkin oli ensimmäisenä valmiina. Ei ollut ihan helppoa. Ryhmiä taisi olla viisi tai kuusi ja oli vaikea huomata, millä ryhmällä oli kädet ensimmäisenä pystyssä. Pisteitä ei saanut, vaikka olisi ollut nopein, jos jono oli kuitenkin väärässä järjestyksessä. Loppujen lopuksi kaikilla ryhmillä oli pisteitä ainakin yhdestä osatehtävästä ja jokaisella vähän voittajan olo.