Lukupojat työtään jatkaa

   

”Hei Mauri, mennäänkö tänään taas lukemaan yhdessä?” Sydämeni hypähti ilosta yhden ylimääräisen lyönnin, kun kuulin tuon innostuneen kysymyksen yhdeltä viime viikolla aloittaneen lukuryhmämme pojalta. Kyllä mentiin, kun lukutunti alkoi. Siirryimme taas, kolme poikaa ja minä, rauhalliseen luokkaan. Pojat lukivat ääneen viime viikolla aloitettuun tapaan kukin vuorotellen pätkiä kirjoistaan ja toiset kuuntelivat sen verran kuin jaksoivat. Eivät toki ihan koko aikaa eikä aina valtavan kiinnostuneina mutta olivat mukana kuitenkin. Ja lukivat aktiivisesti omalla vuorollaan. Tunti kului vikkelästi ja lopuksi kysyin pojilta, mitä kotona sanottiin viime viikolla ansaituista positiivisista Wilma-merkinnöistä. ”Olenko minä saanut positiivisen merkinnän?” kysyi pojista yksi. Hänen kotonaan oli Wilma jäänyt lukematta mutta toisten naamat paljastivat, että hyvää se oli heille tehnyt. Toisenkin kokoontumiskerran jälkeen lähetettiin poikien koteihin positiivinen viesti.

Viikkoa myöhemmin, siis ennen kolmatta kokoontumiskertaamme, yksi ryhmän pojista kysyi minulta ruokatunnilla astioita palauttaessamme: ”Luetaanko tänään yhdessä?” Vastasin myöntävästi ja pojan kommentti yllätti minut todella iloisesti: ”Hyvä, olen siihen valmistautunut! Olen kotona lukenut kirjaa jo monta sivua eteenpäin.” Oliko lukenut ääneen, jäi vähän epävarmaksi. Lukutunnin aikana olin kyllä kuulevinani, että pojan lukutaito olisi pikkuisen jo parantunut. Ainakin hän oli porukan innokkain lukija. Ehkä se oli vain omaa haluani havaita edistymistä mutta niin tai näin, ihan varmasti innostus lukemiseen oli ottanut jonkun mittaisen loikan. Toiset pojat lukivat kukin vuorollaan mutta varsinaista taidon kasvua en heissä vielä huomannut.

Itse tehdyillä puujaloilla
käveleminen vaatii vielä
aluksi opettajan tukea.
Huomatkaa kauniit värit!

Puujalat ovat valmiit!

Käsityötunnilla valmistuivat ensimmäiset puujalat kävelykuntoon. Lupaamaani kuvaa en niistä kuitenkaan voi julkaista. Tyttö kuvassani oli lähestulkoon tunnistamaton mutta kun ”mun pääni on tollai vinossa”, niin sovimme, että kuvaa ei nettiin laiteta, edes rajattuna. Viikkoa myöhemmin valmistuivat toiset puujalat, nekin tytön tekemät. Hänen kävelystään Mirja-open tukemana sain kelvolliset kasvottomat kuvat mutta näkisittepä (mutta ette näe!), mikä ilonsekainen jännitys tytön kasvoilta loistaa siinä kuvassa, minkä talletan vain omien kouluvaarimuistojeni kansioon.

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Samalla käsityötunnilla yksi pojista oli toisen kanssa eri mieltä siitä, onko Taiwan valtio vai ei. Aika yllättävä keskustelunaihe kymmenvuotiailla, mutta keskustelun aloittaja halusi minut tuomariksi samalla kun he askartelivat omien käsitöittensä kanssa. Aloittajalla oli aika paljon tietoa Taiwanin hankalasta asemasta Kiinan kyljessä ja Kiinan sen lähivesillä äskettäin pitämistä isoista sotaharjoituksista. Yritin selittää jotakin, mitä muistin Taiwanin historiasta ja miten määritellään itsenäinen valtio, mutta lopullisesti kiistakysymys jäi poikien mielestä vielä ratkaisematta. Poikien välit jäivät sentään olennaisesti parempaan kuntoon kuin noiden kahden maan keskinäiset suhteet tällä hetkellä.

 

Punakynää en paljon tarvinnut

Matikantunnin aluksi neljäsluokkalaisia testattiin, kuinka hyvin viiden kertotaulu onkaan hallussa. Kaikille jaettiin koepaperi, joka sisälsi neljä moniosaista laskutehtävää. Aikarajaa ei ollut, mutta vastaaminen kesti oppilailta vain noin 15–20 minuuttia. Sain tehtäväkseni tarkistaa koepaperit saman tien. Lopputunnin ajan Mirja opetti lapsille uutta asiaa, ja minä sain paperit punakynälläni tarkistettua vielä ennen kellon soimista. Hyvätasoista porukkaa: En tarkkaan laskenut, mutta suuri enemmistö oli suoriutunut testistä virheettömästi. Virheellisten joukossa monilla oli vain joku tehtävänosa jäänyt vastaamatta ja vain muutamilla oli selvästi vääriä vastauksia.

Jonoon järjesty!

Pitkän päivän päätteeksi harjoiteltiin yhteiskuntaopin tunnilla vielä ryhmätyötaitoja: Noin viiden hengen ryhmissä mentiin jonoon milloin minkäkin kriteerin perusteella. Nopein oikein järjestäytynyt ryhmä oli osatehtävän voittaja. Helpoin oli ensimmäinen: pituusjärjestykseen lyhyin ensin. Sitten tulivat vaikeammat: Hiusten pituus, puhelimen viimeinen numero, sukunimi, kotiosoitteet, koulumatkan pituus ja muita, mitä Heli-ope nyt keksikään. 

Meno luokassa oli aika reipasta. Yritin ylituomarina seurata, mikä ryhmä kulloinkin oli ensimmäisenä valmiina. Ei ollut ihan helppoa. Ryhmiä taisi olla viisi tai kuusi ja oli vaikea huomata, millä ryhmällä oli kädet ensimmäisenä pystyssä. Pisteitä ei saanut, vaikka olisi ollut nopein, jos jono oli kuitenkin väärässä järjestyksessä. Loppujen lopuksi kaikilla ryhmillä oli pisteitä ainakin yhdestä osatehtävästä ja jokaisella vähän voittajan olo.