Makkaraa ja taidetta metsäretkellä

Hyvien kavereitten kanssa
on metsässä kivaa.

 -Saako jo syödä eväitä? Olimme tuskin päässeet metsäpäivämme varsinaiselle tapahtumapaikalle, pienelle grillikodalle vajaan kilometrin päähän koululta, kun tämä tärkeä kysymys meille aikuisille esitettiin. Lupa annettiin ja koulusta mukaan saadut hyvät eväät alkoivat huveta reipasta tahtia.

Muutakin toki päivän aikana tehtiin: Aikuisten kielellä päivän teemana oli yhteisöllisyys ja yhteistyö. Lapsille se tarkoitti, että ensin vuolupisteessä vuoltiin puukoilla omat makkaratikut, vaikka kovin kuluneen metsän raaka-ainevalikoima olikin aika vaatimaton. Sitten paistettiin makkaroita ja vaahtokarkkeja grillissä. Tilanahtauden takia piti osata joustavasti ottaa toiset huomioon. Valmiin makkaran tai karkin kanssa piti antaa tilaa seuraaville (ja Syvälahden päiväkodin lapsille, jotka ohjaajineen tupsahtivat paikalle! Heilläkin ohjelmassa oli makkaranpaistoa luonnon helmassa.)

Kolmosneloset leikkivät lipunryöstöä, ottivat kukin vuorollaan rennosti riippukeinussa ja pienissä ryhmissä taiteilivat paikalta löytyvistä luonnon aineista taideteoksen, jossa oli jokin tarina. Kuudestakymmenestä lapsesta syntyi jo aika monta pienryhmää ja tarinaa. Oli mukava kierrellä ryhmältä toiselle ja kuunnella heidän todella luovia juttujaan.

Yhdenkään ryhmän tarinaa en sinänsä muista, mutta erään kertomuksen henkilöt olivat neljä pienellä sammaleisella oksankarahkalla liikkunutta leppäkerttua, Terttu, Kerttu, Pertti ja naapurin Seppo. Heistä ja kaikista muistakin taideteoksista otettiin kuvat seuraavalla viikolla tapahtuvaa jatkotyöskentelyä varten.

Naapurin Seppo ja pari muuta leppäkerttua!

Siisti pitää aina olla

Metsäretkellä kiinnitimme erityistä huomiota myös siisteyteen ja jälkiemme siivoamiseen. Missä on roskis? Lasten kysymykseen vastattiin: Ei ole roskista, jokainen tuo takaisin koulun tai oman kotinsa roskikseen kaikki omat roskansa. Tyhjä eväspussi toimii mainiosti tilapäisenä roskapussina. Mitään ei jätetä metsään.

Mielestäni harmillisin vaihe minun metsäretkelläni oli se, kun oma riippukeinuvuoroni tuli vasta silloin, kun opettajat jo alkoivat kehotella lapsia keräämään tavaroitaan ja valmistautumaan paluumatkalle. Olisin minä siinä voinut vielä toisenkin minuutin keinua.

Kun kulkueemme neljän metsässä vietetyn tunnin jälkeen tallusteli kohti koulua, oli mukava jälkipään valvojana kuunnella kahden tytön juttelua:

-           - Kylläpä meni päivä nopeasti!

-            -Aika kuluu aina äkkiä, kun on kivaa…

 

Kumusuk, uusi oppiaine?

Hyvä lopputulos vaatii keskittynyttä suunnittelua.

Viikon päästä jatkui metsäisten taideteosten työstäminen kotikorttelissamme. Tavoite tuleville videokertomuksille oli niin poikkitaiteellinen, että opettajat olivat keksineet tälle oppiaineelle aivan uuden nimenkin: KUMUSUK eli kuvataidetta, musiikkia ja suomen kieltä. Työryhmät hakivat itselleen rauhallisen työskentelysopen, kirjoittivat paperille oman tarinansa ja lukivat sen oman taideteoskuvansa selostukseksi padeillensa. Into loisti silmistä, projekti jatkui ja perästä kuuluu…

Tiedonjanoa ja kouluruokaa

Eivät kaikki kouluvaaripäiväni ole ihan metsässä menneet, kyllä olen ollut luokassa ja kirjastossakin. Pitkästä aikaa kävin kirjastossa, kun lapset opettelivat tietokirjojen käyttöä.  Piti löytää eläimistä, avaruudesta ja autoista kertovia kirjoja ja oppia niistä etsimään kiinnostavia tiedonjyviä. Tämä oli monille uusi pieni askel kohti tiedonhankinnan hallintaa sekalaista tietoa pursuavassa maailmassamme.

Luokassa puhuttiin siitä, että ilmainen kouluruokailu Suomessa ja Syvälahdessa on maailmassa harvinainen etu. Mirja-ope pyysi minua kertomaan, millaista kouluruokailu oli ollut 1950-luvulla. Kerroin, että listalla vaihtelevasti oli vellejä, puuroja ja soppia. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitoa juotavaksi. Luokassa syötiin ja opettaja annosteli kauhalla lautaselle annoksen, joka oli pakko syödä, maistui tai ei. Minulle yleensä maistui. Lapset kuuntelivat tarkkaan ja pitivät Syvälahden nykyistä kouluruokaa yleensä hyvänmakuisena.

 

Tässä tämänkertaisen tarinani loppuhuipennus, esiintyjinä kolmosnelosten tyttöjä ja poikia:

 

 

Kulttuuria ja kansainvälisiä vieraita

 

Onko kirjastossa uutuushylly?

 

Tytöt selvittivät ulko-oven luona 
kirjaston aukioloaikoja.

Suomen kielen ja kirjallisuuden tunnilla perehdyttiin suomalaisen sivistyksen yhteen peruskiveen, kirjaston palveluihin. Työpareina selvitettiin oppikirjan pitkän kysymyslistan kysymyksiä. Etsittiin vitsikirjoja, luettiin niistä vitsejä, selailtiin lehtiä ja ennestään tuntemattomia sarjakuvakirjoja. Yritettiin löytää kiinnostavia tietokirjoja ja mahdollisimman moniosaisia kirjasarjoja. Uutuushylly oli lapsille tuntematon asia, kunnes yksi kirjaston aikuisista sen heille esitteli. Monille oli varmasti uutta, miten monenlaisia asioita kirjastosta voikaan löytää, myös Hirvensalon kirjastosta, vaikka se pieni onkin.

 

Sherwoodin metsässä

Polkupyöräretki Hirvensalosta
Ursininkadulle on alkamassa.

Kuudenkymmenen lapsen siirtäminen Syvälahdesta Ursininkadulle teatteriin ja esityksen päätyttyä takaisin koululle vaatii pilkuntarkkaa suunnittelua mutta sen meidän opettajat kyllä osaavat. Se näkyi taas, kun kävimme katsomassa Robin Hoodin ja Sherwoodin iloisten veikkojen seikkailuja Turun Nuoressa Teatterissa. Puolet ryhmästämme teki matkan polkupyörillä kahden aikuisen ja toinen puoli bussilla kolmen aikuisen valvomina. Ihan ilman kommelluksia selvisivät molemmat ryhmät. 

Teatterissa huomasin, että aikuisille tuttu asia, oman numeroidun istuinpaikan etsiminen, oli monille lapsille ihan uusi asia. Kaikki istuivat omilla paikoillaan kun esitys alkoi. Hyvät nuoret näyttelijät ja vauhdikkaat juonenkäänteet, laulut ja tanssit saivat melkein kaikkien katsojien kiinnostuksen säilymään koko esityksen ajan. Aikataulumme oli tiukaksi suunniteltu mutta toimi hyvin: Olimme teatterilla viitisen minuuttia ennen näytöksen alkua. Pyöräilijämme olivat tulleet sinne hetkeä aikaisemmin.  Näytöksen päätyttyä ehdimme bussipysäkille yhtaikaa Pikisaaren bussin kanssa.

 

Intialaiset ja bangladeshilaiset vieraamme kolmosnelosten korttelissa.
Isäntänä apulaisrehtorimme Tuomas (oik.).

Kaukaisia vieraita koulussa

 Syvälahden koulussa käy melko usein vierasryhmiä eri maista.  Lokakuun alkupuolella tuli melkein kymmenhenkinen vierasryhmä aika pitkän matkan takaa, Intiasta ja Bangladeshista. Ryhmän päätarkoituksena oli tutustua suomalaiseen kouluun, opetukseen ja ViLLE-oppimisympäristöön.

Turun seudun kouluvaaritoimintakin varmaan alkaa kohta olla kansainvälisesti tunnettua. Kävi niin sopivasti, että vieraat olivat koulussamme juuri kouluvaaripäivänä. Apulaisrehtori Tuomaksen opastuksella koulutiloja kiertänyt ryhmä sattui kohtaamaan päivän aikana kaksi kouluvaaria, Ilpon ja minut. Tuomas ja me ”grandpa in the school” -ukot kuvailimme askareitamme parilla sanalla, kunnes kohta jo vieraamme jatkoivat kierrostansa koulun tiloja innokkaasti valokuvaten ja videoiden. 

Ystävällisistä vieraistamme tuli mieleen ajatus, että kaukana Intiassakin kohta tiedetään, että Turun seudulla harrastetaan aktiivista kouluvaaritoimintaa. Toisaalta, kun Intiassa on noin 1400 000 000 asukasta ja heistä kymmenen muistaa kouluvaarit hetken aikaa, niin ei se vielä kovin paljon ole. Mutta hyvä alku!

 

Retkellä kotikaupungissamme

Aika kuluu lukiessa

Koulussa oli viikko sitten urheilupäivä, johon en osallistunut. Sen sijaan tein kaikenlaista mukavaa niitten kanssa, jotka olivat koulussa. Käsitöissä oli vain muutama oppilas paikalla ja auttelin heidän puujalkojensa ruuvailuissa, porailuissa ja maalailemisessa.

Kolmesta lukupojastanikin oli paikalla vain yksi, mutta sitäkin innokkaampana. Hän oli ilmoittanut minulle jo ruokailuun mennessämme: ”Olen valmis lukemaan!” Häntä ei häirinnyt kahden muun poissaolo, vaan kehotustani odottamatta hän ryhtyi jatkamaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian ääneen lukemista. ”Olen harjoitellut kotona”, hän ilmoitti ja antoi mennä niin reippaasti, että jouduin jo vähän toppuuttelemaankin: ”Pisteen kohdalla kannattaa pitää ihan pieni tauko, niin ymmärtää paremmin, mitä on lukenut”. Totuudessa pysyäkseni täytyy kyllä sanoa, että joskus joku rivi jäi kokonaan väliin ja monimutkaisimmista sanoista tuli vain alku luetuksi ja loppu arvatuksi mutta lukuinto oli kyllä aivan kohdallaan. Välillä pidimme pieniä hengähdystaukoja. Selitin vieraitten sanojen merkityksiä ja juttelimme kirjan hahmoista, Mikael Agricolasta, Kustaa Vaasasta ja muista merkkimiehistämme. Paras palkinto tästä tunnista minulle oli se, kun poika luokan kelloa vilkuiltuaan huokaili: ”Kuinka aika voi kulua näin nopeasti!”

 

Vilinää Rannikon myyntikojulla

Kertomus Turku-retkestämme
ja lapsia ymmärtävästä torikauppiaasta

Seuraavalla viikolla kävin kouluvaarin hommissa kaksi kertaa: Keskiviikkona kaupunkiretkellä ja torstaina taas lukupoikiani kuuntelemassa. Kaupunkiretkeä varten kolmosneloset oli jaettu kolmeen noin 20 lapsen ryhmään. Kaikilla ryhmillä oli samat tutustumiskohteet mutta eri järjestyksessä. Fölin vuorobussilla meidän ryhmämme matkusti ensin Kauppatorille. Siellä tehtävänä oli parityöskentelynä selvittää, mitä vihanneksia, hedelmiä ja juureksia torilla oli myytävänä ja millä kilohinnoilla. Koteihin oli annettu ohje, että lapsille oli voinut antaa muutaman euron rahaakin mukaan mahdollisia toriostoksia varten. Lasten suosikkimyyjäksi osoittautui torikauppias Rannikko, eikä syyttä. Taustalta seurailin, kuinka hän otti lapset huomioon tasaver
taisina asiakkaina aikuisten ostajien rinnalla. Hän esitteli lapsille valikoimaansa ja vastaili ystävällisesti heidän kysymyksiinsä. Kaiken huipuksi hän jakoi lapsille maistiaisiksi ainakin satsuma-hedelmiä, ehkä joitain muitakin. Kyllä monet lapset siinä jotain pientä häneltä ostivatkin.

Otin Rannikosta ja lapsista kuvan, missä näkyy, kuinka ystävällisesti ja aidon avuliaasti hän meidän joukkoamme palveli. Vein siitä tulostamani paperikuvan pienen kiitosviestin kanssa seuraavana päivänä hänelle mutta kauppias itse ei sattunutkaan olemaan paikalla. Toinen myyjä sen sijaan muisti meidät oikein hyvin. Hän selvästi ilahtui kuvasta ja kehui mukavia lapsia, eilisiä ja toivottavasti myös tulevia asiakkaitaan. Kaiken kukkuraksi hän antoi minulle muovikassillisen omenoita lapsille kouluun vietäväksi!

 

Kirkkoon, museoon ja kirjastoon

Tuomiokirkossa riitti ihmeteltävää

Tuo omenakassijuttu oli siis torstaina mutta keskiviikkona kaupunkiretkemme oli vasta alussaan Kauppatorilla. Sieltä kävelimme siistissä parijonossa tuomiokirkkoon, Mirja-ope kärjessä ja minä peräpään valvojana. Opas kertoi meille kirkon esineistä (haarniskat, kuningattaren kruunu, votiivilaiva, …) ja kirkon historiasta, erityisesti Turun palossa tornista pudonneista kelloista sekä kuorin seinämaalauksista ja alttaritaulusta. Monia kiinnosti ja mietitytti kirkon lattian alle haudatut vainajat ja se, miksei sinne päässyt niitä katsomaan. 

Kun halukkaille oli vielä annettu enkeliheijastimet koulutietä turvaamaan, oli tärkeimmät asiat kirkosta nähty ja kuultu ja menimme ulos tuomiokirkkopuistoon syömään koulusta mukaan annettuja eväitämme. Ilma oli kaunis ja eväät maukkaita.

Puistosta oli vain muutama askel seuraavaan kohteeseemme, Sibelius-museoon. Äskeisestä evästauosta huolimatta ihan kaikki eivät enää oikein jaksaneet kiinnostua museon betoniarkkitehtuurista mutta hyvin siltäkin opaskierrokselta selvisimme. Näimme myös melkein museon takapihalla kasvavan korkean tammen, joka on sinne istutettu 1700-luvun puolivälissä, siis noin 260 vuotta sitten.

Sibelius-museoon tutustuimme ensin ulkopuolelta.
Talon takana vasemmalla näkyy se vanha tammi.

Viimeisessä kohteessamme sai ottaa ihan rennosti ja olla vain tai lueskella mitä halusi: Kaupunginkirjaston lastenosastolla sai pöytien vieressä istuen syödä vielä mahdollisesti jäljellä olleet eväät ja sitten etsiä hyllyistä mieluisaa lueskeltavaa. Kahden pojan kanssa käväisimme yläkerrassa aikuisten tietokirjaosastollakin selailemassa karttakirjoja, mutta eivät ne sitten loppujen lopuksi heitä pitkään kiinnostaneetkaan. Bussilla matkustimme takaisin koululle, missä olimme vähän ennen kello kahta. Takana oli kiva retkipäivä, mukavia kokemuksia ja uusia paikkoja kotikaupungistamme.

Torstaina sitten tulin kouluun kahdentoista välitunnilla mukanani kassillinen omenia, jotka olin torilta Rannikon kojulta juuri saanut mukaani. Tosin en ollut kehdannut sanoa omenien lahjoittajalle, että lapsia on kaikkiaan yli kuusikymmentä. Kokonainen omena pussistani olisi riittänyt ehkä puolelle lapsista. Niinpä opettajat päättivät jossakin sopivassa välissä pilkkoa omenat pieniksi, jotta jokainen saisi edes pienen maistiaissiivun.

Lukemaan vai pihaa siivoamaan?

Varsinaisesti olin tullut koululle lukupoikien lukutuntia varten. Jos tänään ei olisi luettu yhdessä, olisi lukemiseen tullut ensi viikon syysloman takia peräti kolmen viikon tauko. Siinä ajassa voi juuri syttynyt lukukipinä helposti sammua. Tänään oli kuitenkin jouduttu päivän lukujärjestyksen tunteja pitämään poikkeavassa järjestyksessä, ja luokan yhteinen lukutunti olikin ollut jo heti aamulla. Iltapäivän kaksi jäljellä olevaa tuntia käytettäisiin roskien keräämiseen koulun pihalta ja lähiympäristöstä. Siihen kolmosnelosista osallistuisivat lähes poikkeuksetta kaikki muut paitsi lukutunnilleni tulevat kolme poikaa.

Miten pojat sisälle jäämiseen suhtautuivat? Yksi luki edelleen innostuneena, toinen neutraalisti mutta kolmas kapinoi. Hän vältteli luokkaan tulemista, käveli sitten levottomasti ilman kirjaa luokassa edestakaisin ja kieltäytyi osallistumasta. Lähetin hänet ulos siivousporukoitten mukaan, koska ei tähän lukemiseen pakko ole osallistua. Poika meni, tuli kohta takaisin, haki lokerosta kirjansa ja tuli puhumattomana luokkaan, tosin omaan yksinäiseen pöytäänsä. Kaksi muuta poikaa luki vuorotellen ja kesken kaiken tuo kapinoitsija ilmoitti: ”Seuraavaksi luen minä!” Niinpä sitten lukikin ja parin lukukierroksen jälkeen hän tuli meidän yhteiseen pöytäämme istumaan ja luki vuorollaan ihan kunnolla. Vuorojen välissä piti kyllä käydä haahuilemassa ympäri luokkaa. Lopputunti sujui ihan kohtuullisen hyvin.

Kun kello soi, kaikki kolme poikaa lähtivät salamana luokasta ja pääsivät vielä tunniksi mukaan pihan siivoustalkoisiin. Yhdelle heistä pyysin opettajaa lähettämään kotiin positiivisen Wilma-viestin.

 

 

Kertomuksia kirjastosta ja muistoja omista käsitöistä

 Kirjastoon!

Aamupäivällä kolmosten suomen kielen tunnilla käytiin kirjastossa eli siis käveltiin kerrosta alemmaksi ja mentiin melkein lähimmästä ovesta Hirvensalon kirjaston puolelle. Syvälahtihan on todellinen monitoimitalo neuvoloineen, päiväkoteineen ja muine palveluineen.

Yleisesti tiedetään, että lukemisen harrastaminen lasten ja nuorten keskuudessa vaihtelee varsin paljon. Jotkut eivät lue mitään, toiset selailevat tietokirjoja tai ahmivat sarjakuvia ja onneksi on paljon niitäkin, jotka lukevat Harry Pottereita ja muita tiiliskiven tai ainakin parin kaakelilaatan kokoisia kertomuksia.

Tavoitteena tänään kirjastossa oli lainata kertomuskirja luettavaksi kohta alkavaa lukuhetkeä varten. Kertomuskirjassa on aina alku, vaihteleva juoni ja loppu. Lapset valitsivat alustavasti ensin itse kiinnostavan kirjan ja kun joku meistä aikuisista oli vahvistanut sen kertomuskirjaksi, jokainen lainasi sen omalla kirjastokortillaan. Paitsi siis ne, jotka olivat unohtaneet korttinsa kotiin tai tunnusluvun mielestään. Heitä oli tälläkin kertaa muutamia joukossa. Onneksi tällaisia hätätilanteita varten kotikorttelissamme on pieni pino varakirjoja. Näin kaikki pääsivät nauttimaan kertomuskirjasta tämän päivän lukuhetken ajan. Ja loput luetaan sitten kotona tai viikon päästä koulussa.

 

Kouluvaarin käden taidot paljastuvat

Kolmosten käsityötunnilla oli kouluvaarin vuoro olla ihan pihalla, vaikka sisällä luokkahuoneessa oltiinkin. Lapset opettelivat innolla ompelukoneen käyttöä, eikä tämä ollut heille edes ensimmäinen kerta.

-        Hei vaari, kuinka tämä lanka pujotetaan, tästä vai tuolta?

-         Heh, hmm, totanoin, missäs tuo Ulla-ope taas olikaan…

Kyllä meillä kotona on ompelukone, jota Raili osaa taitavasti käyttää ja äitinikin on ollut ammatiltaan ompelija, mutta itse en ole koskaan ompelukonetta käyttänyt. Nyt huomasin, että se on selvä puute osaamisessani. Onneksi Ulla-ope mainiosti pystyi olemaan monessa paikassa yhtaikaa ja osasivatpa oppilaatkin auttaa toinen toisiaan. Samanaikaisesti puolet oppilaista opetteli Heli-open johdolla kaavojen tekoa omaa pehmolelua varten naapuriluokassa.

Se näyttää ihan helpolta,
kun sen osaa!

Kun tästä selviää, on kyllä
ajokorttinsa ansainnut!

Kun seisoin tumput suorina keskellä käsityöluokkaa, niin aloin muistella omia käsityötuntejani Paimalan koulun kolmannella luokalla joskus 1950-luvulla. Tytöillä oli tyttöjen käsityöt ja pojilla poikien. Tytöt ompelivat ja kutoivat, pojat tekivät enimmäkseen puutöitä. Oppiaineen nimikin pojilla oli ”veisto”. Muistan hyvin sen puukauhan, jota koversin pitkään ja hartaasti ja silti se jäi kesken, kun kevätjuhlapäivä koitti. Myöhemmin oppikoulussa käsitöitä ei ollut opetusohjelmassa ollenkaan. Ei aina kaikki ollut ennen paremmin!

Onneksi ajat ovat muuttuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kaikenlaiset käsityöt (ja kotitaloustyöt) opetetaan kaikille sukupuolesta riippumatta. Eikä innokkuudessa tai jo opituissa käden taidoissa tänään ollut mitään eroja tyttöjen ja poikien välillä. Harjoitustehtävässä valmistauduttiin selviytymään ompelukoneen ajokorttikokeesta. Ei ole ihan helppo juttu ommella ensin suoraa saumaa, sitten kääntyä ja jatkaa erivärisellä langalla siksakkia kaarevan malliviivan päällä pysyen ja sitten sinne tänne kääntyen vielä ommella irtonainen villalanka kankaaseen kiinni ja mitä vaiheita siinä nyt olikaan. Ehkä ensi viikolla rohkeimmat jo uskaltavat yrittää ajokorttia.

Konkreettinen panokseni tämän päivän käsityötunnin hyväksi jäi melko vähäiseksi. Pelasin muutaman oppilaan kanssa muistipeliä, jossa opeteltiin ompelutarvikkeiden nimiä. Vääriin paikkoihin jääneiden saksien ja lankarullien keräämisen lisäksi kommentoin muutamia hyvin tehtyjä harjoitustöitä ja lopuksi hiukan siivoilin muitten mukana. Lasten jo lähdettyä kotiin kerroin kotikorttelissa kolmosnelosten opettajille tunnelmistani tämän päivän käsityötunnilla. Suvi-open sanat lohduttivat:

-       Kyllä se läsnäolo riittää, ei aina tarvitse yhtään sen enempää tehdäkään…

Ja aurinko alkoi taas paistaa.

Kirjastossa kuhisee

Syvälahden monitoimitalossa koulun ja kirjaston välissä on vain yksi ovi, siinäkin on iso lasiruutu. Tätä ovea on tänä syksynä torstaisin käytetty todella ahkerasti. Kouluvaarin mieluisiin tehtäviin kuuluu viedä kaksi kolmosnelosten oppilasryhmää peräkkäin kirjaston puolelle kirjoja lainaamaan ja palauttamaan. Ensimmäinen ryhmä ei hae luettavaa itselleen, vaan he valitsevat kirjat, jotka he kohta menevät lukemaan ääneen saman talon päiväkodissa oleville esikoululaisille.

Toinen ryhmä etsii lukemista itselleen. Ohjeena on etsiä kertomuskirjoja, joissa on jokin tarina pää- ja sivuhenkilöineen, juonenkäänteitä ja loppuratkaisu. Tähän ryhmään eivät siis kuulu mitkään ennätyskirjat eivätkä sarjakuvat tai tietokonepelivinkkejä jakavat teokset. Heti, kun sopiva kirja on löytynyt, sen kanssa palataan luokan torille tai luokkahuoneisiin, johonkin mukavaan rauhalliseen soppeen ja juuri alkaneen lukutunnin aikana vain hiljaa aletaan lukea omaa kirjaa muitten höpöttelemättä kanssa.

Sopivan päiväkotiluettavan löytäminen on usein vaikeaa. Kolmasluokkalaiset itse lukevat jo hiukan eri kirjoja kuin kuusivuotiaat eskarilaiset. Onneksi Syvälahden kirjastossa on lastenkirjoissa todella paljon valinnanvaraa. Olen ollut huomaavinani, että toiset mielellään valitsevat eskaria varten kirjoja, joissa on paljon tekstiä, kun taas toisia houkuttelevat pienten lasten kuvakirjat isoine kuvineen ja vähine teksteineen. Olen yrittänyt ohjata tässäkin lukijoita kertomusten ja tarinoitten pariin.

Yksi tyttö oli kerran murheissaan, kun mitään sopivaa eskarilaisille luettavaa kirjaa ei tuntunut löytyvän. Toiset olivat jo lähteneet kirjojensa kanssa ja hän oli ryhmän viimeisiä. Ehdottelin hänelle useita kirjoja, jotka kuitenkin jäivät vielä hyllyyn. Joku sieltä sitten kuitenkin tuli valituksi ja vasta sitten paljastuikin epäröimisen todellinen syy: ”Jos mä luen niille väärin…” Minä lohduttelin, että pienet lukuvirheet eivät eskarilaisia häiritse. He kuuntelevat oikein mielellään, kun isot kolmasluokkalaiset tulevat heille tarinoita lukemaan. Vasta viikon tai kahden päästä kuulin opettajalta, että tytön äidinkieli ei olekaan suomi. Pienintäkään vieraan kielen vivahdetta en itse ole hänen puheessaan huomannut. Lukeminen oli jännityksestä huolimatta silloin varmasti sujunut hyvin, koska seuraavilla kirjastokäynneillä hänkin on löytänyt eskarilaisille luettavat kirjat ihan helposti.

Noin kilometrin päässä koulustamme Moikoisissa toimii toinen päiväkoti. Viime torstaina kirjastossa oli pikkuväestä tungosta, kun meidän lisäksemme toistakymmentä moikoislasta oli päiväkodista tullut kävellen tutustumiskäynnille kirjastoomme. Joukossa oli pieni tyttö, jota selvästi harmitti se, että hän sisälle tullessaan oli joutunut riisumaan heijastinliivinsä pois. Ohjaajat päättivät sitten, että annetaan tytölle liivi takaisin, kun sentään muut ulkovaatteet ja kengät oli jätetty eteiseen ja tarjosivat tytölle liiviä puettavaksi. Tuopa ei enää kelvannutkaan ja tyttö tiputti vihaisesti liivin lattialle ja näytti koko olemuksellaan, että nyt mikään ei ole hyvin. Onneksi oltiin nimenomaan kirjastossa, sillä käteen annettu kirja hävitti kiukun saman tien.

Ystävysten yhteinen lukutunti

Lukemista kaikille

Itselle lainatun kirjan lukutunti on kiinnostavaa seurattavaa: Lukemattomia oppilaita ei luokan tiloissa ole, vaan kaikki lukevat äsken tai aiemmin kirjastosta lainaamaansa kirjaa. Lukuasentoja on yhtä monta kuin lukijoitakin. Lattialla loikoillaan pitkin poikin, pöytien alla, tuoleissa todella väärissä asennoissa (ergonomian näkövinkkelistä katsoen), yksin tai parin kolmen lukijan ryhmissä. Mutta hiljaisuus on hiljaista ja keskittynyttä. Vain silloin tällöin kuuluu pientä supatusta, kun jokin kiinnostava kohta on jaettava jonkun toisen kanssa.

Pari viikkoa sitten yksi poika oli lainannut tiiliskiven kokoisen Harry Potter -romaanin. Varttia ennen tunnin loppua hän tuli minulle ja opettajalle kertomaan, että nyt se tuli luetuksi. Ilmoitustaan hän perusteli sillä, että hänellä on tuo kirja kotona ja hän oli sen siellä jo melkein kokonaan lukenut. ”No menepä kouluvaarin kanssa tuonne syrjemmälle istumaan ja kertomaan hänelle Harry Potterista”, ehdotti Micke-opettaja tälle Potter-fanille. 

Minä, joka en vielä ole lukenut yhtään Harry Potter -kirjaa, aloin jututtaa poikaa, joka tuntui kyllä kohtalaisesti olevan perillä kirjojen sisällöstä. Hän kertoi lukeneensa kaikki sarjan kirjat ja osasi kuvailla kertomusten henkilöitäkin, kertoa, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Hän sanoi myös katsoneensa Potter-elokuvat englanniksi ja ymmärsin, että ilman suomenkielistä tekstitystä. Micke-opettajan kanssa jäimme hieman epäröivälle kannalle sen suhteen, oliko pojan puheissa pikkuisen liioittelun makua.

P.S. Jos joku vielä muistaa laskutehtävän, jonka viime kerralla annoin laskettavaksi, niin sen oikea vastaus on 15.

Pilven piirtäjiä ja avaimen antajia

Mikä sen hienommin voisikaan yhdistää ”eri sukupolvia” kuin se, että lukutaitoiset lukevat satukirjoja lukutaidottomille? Näin tehtiin torstaina Syvälahdessa. Osa kolmosnelosista kävi kanssani ensin kirjaston puolella lainaamassa kirjoja, joitten he arvelivat päiväkotilaisia kiinnostavan. Sen jälkeen he kävivät niitä lapsille itse lukemassa. Kun opettaja oli vähän sitä mieltä, että lukemisen kuuntelijaa ei voi päiväkodissa itse valita, niin yksi meidän tytöistämme sanoi topakasti: ”Minä ainakin haluan lukea minun pikkuveljelleni!” No sehän tietysti onnistui. Itse en varsinaista lukuhetkeä päässyt todistamaan, kun olin siinä kirjaston puolella kirjojen lainausta valvomassa.

Kertomuksia lainaamassa

Kun päiväkoti oli hoidettu, haettiin kirjastosta luettavaa omaa lukutuntia varten. Ohjeeksi annettiin, että kirjan pitää sisältää kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tietokirjat (tosi suositut Guinnessin ennätyskirjat ja muut sen kaltaiset) sekä sarjakuvakirjat lainataan joku toinen kerta. Taas olin kirjastossa ja monet halusivatkin minulta varmistaa, että heidän valitsemansa opukset olivat kertomakirjallisuutta, ja olivathan ne.

Kaikki eivät muistaneet oman kirjastokorttinsa tunnuslukua eivätkä siis saaneet kirjaansa omatoimisesti lainattua. Onneksi kirjaston väki oli tullut paikalle ja aivan tasan kello kymmeneltä he alkoivat auttaa näitä tunnuslukunsa unohtaneita. Lainauksen he rekisteröivät mutta itse tunnuslukua he eivät tietenkään voineet pienelle lainaajalle kertoa, koska minä en vielä ollut oppinut kaikkia nimeltä tuntemaan enkä siis voinut todistaa, että Liisan kortilla lainannut oikeasti oli nimeltään Liisa ja että hän oli omalla kortillaan lainaamassa (nimi on keksitty, luokassa ei ole yhtään Liisaa).

Hiljaista kuin Syvälahden lukutunnilla

Kaikki saivat kirjansa lainatuiksi ja kohta lukutunti jo alkoikin. Jokainen lukija haki korttelimme luokista tai torilta itselleen mieluisan lukupaikan, johon jäi kirjaansa lukemaan. Tarkoituksena oli, että jokainen saisi rauhassa syventyä omaan kirjaansa, sen henkilöihin ja juonenkäänteisiin. Sen takia kaikenlaiset keskustelut ja kommentoinnit olivat lukutunnin ajan kiellettyjä. Hiljaisuus lukutunnilla oli melkein sataprosenttista, paljon parempaa kuin minun valvontani alla kirjaston puolella oli ollut. No, onneksi kirjastossa ei vielä aamulla ollut muita lainaajia kuin nämä minun viemäni.

Syksyn ensimmäinen kuvaamataidon tunti oli kolmasluokkalaisilla vuorossa heti ruokatunnin jälkeen. Kun Verna oli ensin opettanut oikeanlaisen piirtämis- ja värittämistekniikan, lähdettiin pihalle pilviä piirtämään. Ei tietenkään pilviä sellaisenaan, vaan etsittiin pilvien muodoista erilaisia hahmoja tai otuksia, mitä kunkin oma silmä sieltä nyt sattui löytämäänkään. Ne tallennettiin paperille ja väritettiin oman mielikuvituksen tai hahmon olemuksen mukaan. Luovaa porukkaa nämä ”minun” kolmasluokkalaiseni! Monet näkivät pilvissä eläimiä tai ihmishahmoja mutta kulkipa taivaalla kuninkaan kruunu ja vilkuttava käsikin. Oli niin kiva tehtävä, että innostuneimpia ei tahtonut saada siirtymään välitunnille ollenkaan.

Koska saadaan padit?

Kolmosten jälkeen olin mukana nelosten ensimmäisellä kuviksen tunnilla. Tätä tuntia he olivat odottaneet jo ainakin viikon, lukuvuoden ensimmäisestä päivästä alkaen, ellei sitten jo kevään puolelta saakka. Jo viikko sitten innokkaimmat olivat opettajilta kyselleet: ”Koska saadaan padit?” Tänään, aamun ensimmäisellä tunnilla jokaiselle oli annettu henkilökohtainen iPad, jonka käyttöönotto tapahtui sitten kuvaamataidon kaksoistunnin aluksi.

Ensin kaikki koneisiinsa koskematta seurasivat tarkasti Ellin opastusta käyttöönoton eri vaiheista. Kukaan ei halunnut hänen kertaavan käyttöönottoa vielä toisella koneella, koska kaikkien sormet jo odottivat malttamattomina, että pääsisivät omaa konettaan käyttämään. Kun lupa tuli, alkoi innokas näpyttely. Kun oli valittu maa ja kieli, annettu käyttäjätunnukset ja salasanat ja liitytty koulun wifi-verkkoon, oli ”padi” käyttökunnossa. Kaikilta se onnistui ongelmitta.

Padista löytyi nopeasti vaikka mitä, toiset olivat heti YouTubessa ja monet jo kokeilivat itse valokuvien ja videoiden ottamista. Varsin riemullinen tunnelma vallitsi kuvaamataidon luokassa. Minultakin kysyttiin, olenko Instagramissa ja sain sinne itselleni saman tien yhden seuraajan lisää. Olen varma, että tämä oli ainakin monille tietokoneista innostuneille yksi syksyn tähtihetkistä. Päivä, josta he muistavat vain, että padit saatiin silloin.

Kyllä kuviksen tunnilla kuvaamataitoakin harjoiteltiin. Padit suljettiin ja pantiin pinoon keskelle pöytiä ja alettiin värittää isoa Lego-ukkelin kuvaa. Tavoitteena on värittää se värittäjänsä näköiseksi niin hyvin, että vanhemmat siitä kuvasta tuntevat: ”Tuossa on meidän lapsemme!”  Myöhemmin syksyllä järjestetään vanhempainilta. Siellä taitaa olla ohjelmassa mielenkiintoinen tunnistuskisa.

Avaimet on

Päivän aikana olin kulkenut monta kertaa koulun ja kirjaston välisestä lukitusta ovesta, opettajainhuoneen ovesta ja muutamasta muustakin lukossa olleesta väliovesta. Olin saanut sitä varten lainata lyhyeksi ajaksi kerrallaan pariltakin opettajalta heidän avaimiaan mutta eihän sellaista pidä tehdä. Rohkaisin mieleni ja kävin pyytämässä koulun avainhenkilö Petriltä, että saisin tänne omat avaimet. Sain ja kuittasin. Kerroin, että minulle riittää, että avaimet toimivat torstaisin aamukahdeksan ja iltapäivän kahden välillä. Petri lupasi, että kyllä ne ainakin silloin toimivat.

Oli muuten yllättävän hyvä tunne, kun nuo avaimet sain. Ei ehkä ihan sama riemu kuin nelosilla heidän saadessaan tänään nuo omat iPadinsa mutta omilla avaimilla kulkeminen antaa tunteen, että kuuluu taas hiukan enemmän henkilökuntaan kuin ilman avaimia.

Arkista koulutyötä ja synttärijuhlia

Saisin varmaan tulla kouluvaariksi jo kahdeksaltakin, koska pari minuuttia ennen yhdeksää odotellessani tunnin alkua yksi opettajista kysyi minulta, että eikö minulla ollut ollut mitään tekemistä ensimmäisen tunnin aikana. Kysymys oli aivan vilpitön ja spontaani eikä ollenkaan tyly, miltä se kirjoitettuna näyttää. Kerroin aloittavani sovitusti aina yhdeksältä ja vasta tulleeni tähän ykkösten torille. Hänellä olisi ollut antaa minulle tehtäviä jo heti kahdeksasta alkaen. Pääsin niitä tekemään sitten yhdeksältä tuntien vaihtuessa. Tuo sanonta ”tuntien vaihtuessa” ei Syvälahden koulussa tarkoita pelkästään kellonviisarien siirtymistä uudelle tunnille vaan myös uuden oppitunnin alkamista ilman välituntia. Koulussa työskennellään kaksi oppituntia peräkkäin ja tuon puolentoista tunnin jakson jälkeen on puolen tunnin välitunti. Vain porrastetut ruokatunnit tekevät pienen poikkeuksen tuohon rytmiin.

Mikään taito ei synny opettelematta

Ekaluokkalaisten aamun matikantunnilla pantiin asioita parempaan järjestykseen: Pitkissä laskutehtävissä, esimerkiksi kolmen luvun yhteenlaskussa kannattaa miettiä, pääsisikö helpommalla, jos lukujen yhteenlaskemisen järjestystä muutettaisiin. Esimerkiksi jos tavoitteena on laskea summa lukusarjalle 22+5+8 niin kun ensin laskeekin ensimmäisen ja viimeisen luvun yhteen, niin päästään tasan kolmeenkymmeneen ja siihen on sitten helppo jo ekaluokkalaisenkin lisätä viisi ja kirjoittaa tehtävän vastaukseksi 35. Kokeilepa itse päässä laskien: 31+7+9=? Huomasitko, missä järjestyksessä luvut laskit yhteen? tai 68+3+12=?

Tunnin aikana ajattelin, että ei tämäkään taito opettelematta synny, vaikka aikuiselta nuo yhteenlaskut käyvät ihan huomaamatta. Samanlainen automaattiselta tuntuva taito on pituuksien mittaaminen viivoittimella, mitä yhdessä luokassa pari viikkoa sitten opeteltiin. Aikuinen tietää, että joka ainut viivoittimen sentti on kymmenen millin mittainen ja että se vähän pitempi viiva siellä senttien keskellä on aina viiden millin kohdalla. Eikä mittausta aloiteta viivoittimen vasemmasta yläkulmasta vaan nollan kohdalta, asteikon alusta. Nyt sen tietävät jo Syvälahden alaluokkalaisetkin. Ihaillen olen seurannut opettajien kykyä havainnollistaa näitäkin asioita.

Parturissa ja synttärijuhlissa

Aika moni kolmasluokkalaisista pojista oli kuluneen viikon aikana käynyt parturissa. Tuloksena heillä oli ainakin sivuilta lyhyet nykymuodin mukaiset kesätukat. Siistit hiukset heillä toki oli ollut ennenkin mutta aika paljon ne nyt olivat lyhentyneet. Se, että yhdellä pojista oli tänään syntymäpäivä, ei ehkä kuitenkaan ollut ollut parturikäyntien syynä. Äidinkielen tunnin lopuksi tätä tämän päivän sankaria juhlittiin luokassa ”perinteisin menoin”. Kymmenen vuotta täyttävä synttärisankari tuli tuolille luokan eteen istumaan. Hänelle laulettiin yhdessä ”Paljon onnea vaan” ensin suomeksi, sitten englanniksi. Sen jälkeen järjestettiin luokassa ”ilotulitus”: Taputettiin kädet yhteen ja nostettiin ne samalla reippaasti ylös pään päälle ikään kuin ilotulitusrakettien kaariksi monta kertaa peräkkäin. Lopuksi vielä menimme jonossa jokainen päivänsankarin luokse häntä halaamaan ja onnittelemaan. Sankari tuntui olevan osakseen tulleista huomionosoituksista selvästi hyvillään. Hieno tapa lisätä yhteisöllisyyttä ja luokan yhteishenkeä! Harmi vain niiden puolesta, jotka joutuvat viettämään syntymäpäiviään kesäloman aikana.

Olin saanut tehtäväkseni muutama viikko sitten valvoa kolmosten harjoitusta, jossa he lajittelivat kirjoja järjestykseen kirjastossa käytetyllä tavalla. Monet olivat sitä jo kanssani ehtineet tehdäkin ja tänään taisivat olla viimeiset kaksi ryhmää vuorossa. Hyvä on, että harjoitellaan ja opitaan etsimään kirjan kannesta sen tekijän sukunimi. Se ei kaikissa tapauksissa ole ihan helppoa, sillä isoilla kirjaimilla kirjoitettu Artemis Fowl ei ole tekijä vaan kirjasarjan päähenkilö eikä Arktinen Banaani ole tekijän taiteilijanimi vaan kustantamo.  

Hirvensaloa en kirjastosta löytänyt

Kun olin sitten vielä tunnin ollut auttamassa pääsiäismatkojen takia rästiin jääneitten tehtävien tekemisessä sekä valvonut yhdet matematiikan kokeet, niin koulupäiväni olikin tullut täyteen. Kotiin lähtiessäni poikkesin kirjaston puolelle hakemaan tietoa Hirvensalon ja sen maalaistalojen historiasta mutta en löytänyt hyllystä mitään. Sitä vähän ihmettelin mutta en lähtenyt koneilta etsimään lisätietojakaan. Lainasin vain lempikirjailijani Antti Tuurin uudehkon romaanin ja päätin käydä pääkirjaston pitempiä hyllyjä myöhemmin tutkimassa.

Kortti kouluun ja kirjat aakkosiin

”Lähetitkö kortin”, kysyi kolmosnelosten opettaja heti, kun talvilomamatkani jälkeen koulussa tapasimme ensimmäisen kerran. Hyvällä omallatunnolla vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, vaikka kortti Saariselältä ei vielä ollutkaan tullut perille. Me ajoimme Lapista Turkuun kahdessa päivässä mutta postin kiireet ovat hitaammat.

Pehmolelut rentoutumassa

Oi jospa oisin saanut olla mukana aamulla kolmosten liikuntatunnilla, sillä niin mukavalta tuntui jo kuullakin, mitä he olivat juuri tehneet. Kaikki olivat aamulla saaneet tuoda kouluun oman pehmolelunsa ja se oli ollut liikuntatunnilla mukana rentoutumisharjoituksissa pehmeillä patjoilla. Mutta mistä olisin saanut pehmolelun itselleni? Ei hätää, kyllä omat 4- ja 2-vuotiaat lapsenlapseni varmasti olisivat minulle päiväksi raskineet lainata yhden pehmon omista valtavista varastoistaan. Pehmolelut saivat myös osallistua kaikille loppupäivän oppitunneille. Mutta liikuntatunti oli siis jo ohi, kun menin kolmosten ja nelosten torille, missä minulta heti kysyttiin siitä kortin lähettämisestä.

Aamun ensimmäisen tunnin olin ollut ”pikkuisten” kanssa. Tätä lämpöistä nimitystä eka- ja tokaluokkalaisista oli kerran käyttänyt rehtori minulle lähettämässään sähköpostissa. Yhden pikkuisen ääneen lukemista kuuntelin. Lukeminen alkoi jo sujua aika hyvin, vaikka tuntuikin kovin ottavan pienen lukijan voimille. Sen verran syvään hän huokaisi, kun sai urakkansa valmiiksi.

Pikkuiset tekivät myös laskutehtäviä. Koska tiesin, että en saa kertoa oikeaa vastausta, olin aika avuton neuvojen ja vihjeitten antajana. Kun tehtävänä on vähentää neljästätoista pois kahdeksan, niin ei sitä voi neuvoa laskemaan sormillaan. Eihän kellään ole neljäätoista sormea! Sitten löysimme kiertotien: Päässä oli helppo neljästätoista vähentää kymmenen ja tulla neljään. Kun kahdeksan on kaksi vähemmän kuin kymmenen, niin oikea vastaus oli kaksi enemmän kuin neljä eli kuusi! Näin pääsimme yhdessä oikeaan maaliin.

Aaa, bee, cee, dee

Vahvempi kuin matematiikassa olin aakkostustehtävässä. Kolmosten äidinkielen tunnin teemana oli: Mihin kaikkeen kirjastoa voi käyttää? Oppikirjan kuvien ja omien kokemustensa avulla oppilaat olivat varsin hyvin selvillä kirjaston palveluista. Onhan tässä meidän upouudessa monen palvelun talossamme myös hieno kirjasto, johon päästään koulusta sisäkautta.  Mutta miten sen etsimänsä kirjan voi kirjastosta löytää? Oppilaat tiesivät, että kirjat ovat hyllyissä aakkosjärjestyksessä mutta minkä mukaan aakkostus tehdään? Kun selvisi, että ratkaiseva lajitteluperuste on kirjailijan sukunimi, pääsin minäkin näyttämään osaamistani. Oppilaat muutama kerrallaan tulivat laittamaan sivupöydällä olleet kymmenkunta kirjaa oikeaan aakkosjärjestykseen. Minun tehtäväni oli tarkistaa, menikö oikein. Kyllä meni, usein ääneen höpötettyjen aakkosten jälkeen. Colfer on ennen Lipastia ja Simukka tulee vasta melkein viimeisenä Parvelan jälkeen.

Tuoreeks, terveeks, syömällä ja virpomalla

Ruokatunnilla kiinnitin huomiotani asiaan, joka todennäköisesti ilahduttaa myös vanhempia: Kaikki ruokailijat annostelevat itse oman annoksensa tarjottimelleen, ensin lisäkkeet ja sitten pääruoan. Jos opettajat huomaavat, että jonkun lautaselta puuttuu aivan olennainen osa päivän annoksen sisällöstä ja että lautanen on kovin vajaa ja yksipuolinen, he pyytävät oppilasta täydentämään annostaan puuttuvilla osilla. Täydentämistä ei sen kummemmin kontrolloida, saahan jokainen periaatteessa syödä, mitä päivän tarjonnasta haluaa. Terveellistä syömistä tässä vain opetellaan.

”Virvon, varvon, tuoreeks, terveeks…” Yllätyin, kun välitunnilta palanneet tytöt alkoivat minua virpoa, vaikka palmusunnuntaihin on vielä muutama viikko aikaa. He olivat pihalta löytäneet muutaman pajunkissan ja virpoivat sekä opettajan että minut. ”Vitsa sulle, ei tartte antaa palkkaakaan mulle,” oli virpomislorun minulle sanoitettu uusi versio. Toin saamani vitsan kotiin asti.

Ennen kotiin lähtöäni kävelin vielä korttia kysyneen opettajan kanssa opettajien postilokeroille katsomaan, olisiko luvattu kortti jo tullut. Ja siellähän se oli! Matka Lapin talvesta Syvälahden koulun kevääseen oli kestänyt yhdeksän päivää mutta perille kortti oli vihdoinkin tullut. Saman tien sain opettajalta tehtävän: ”Valmistaudu sitten ensi kerralla kertomaan jotakin matkastasi.” Lupasin sen tehdä, ehkä näytän pari kuvaakin.

P.S. Tiedätkö, että Suomen tunnetuin lasten sarjakuvalehti on myös hyvää luettavaa iltasatuina? Tämän vinkin sain tänään eräältä sujuvalta lukijalta. Hän kertoi lukevansa sitä iltaisin pikkusiskolleen tai -veljelleen (en muista, kumpi hänellä on). Huomasin, että harjoitus oli tehnyt mestarin.