Kun tästä tulee niin huono, …
Taiteen tekeminen voi joskus vaatia koviakin ponnistuksia. (Kuvituskuva, ei ole tekstissä kerrotun pojan tekemä). |
Poika tuntui olevan lopulta varsin tyytyväinen omaan saavutukseensa, koska hän mielellään valitsi yhden vedoksistaan seinälle ripustettavaksi ja oli aktiivinen ja touhukas lopputunnilla esimerkiksi työpöytien siivoamisessa. Ilman toisen oppilaan aktiivista houkutteluapua ei tuo ”huono” grafiikan vedos olisi tänään syntynyt. Opettaja antoikin tuolle auttajalleni positiivisen Wilma-merkinnän toisen oppilaan kannustamisesta oppitunnilla. Hän oli sen todella ansainnut.
Taikuutta!
Muutamissa tempuissa tarvittiin myös vapaaehtoisia avustajia yleisön joukosta. He kaikki selviytyivät tehtävistään kiitettävästi. Kuva: Mirja-ope. |
Käsittämättömin temppu oli lentävä pöytä: pieni, liinalla peitetty pöytä nousi lavalta lentoon ja taikuri joutui välillä ottamaan liinan reunoista kiinni, ettei pöytä ihan villiinny ja lähde karkuun. Kun pöytä suostui laskeutumaan takaisin lavalle, taikuri näytti pöytäliinan kulmaa heilauttaen, ettei pöytä roikkunut vaijereissa eikä muitakaan vippaskonsteja ollut käytetty. Vai näyttikö? Niin hän sanoi tekevänsä, mutta en ole ihan varma, tekikö sen todella. ”Sillä oli joku kauko-ohjain siellä liinan alla”, tiesivät nelosluokkalaiset taikatempuista kaiken tietävät pojat, joita ei pysty huijaamaan. Paitsi jos on Suomen taikuriyhdistyksen kunniapuheenjohtaja, joka on näitä temppuja tehnyt jo yli 30 vuotta, niin kuin löysin tietoja Kim Wististä osoitteesta kimwist.com.
Tämä taikatemppujen mestari oli kyllä hieno lahja vanhempainyhdistykseltämme. Kiitos kaikkien mukana olleitten puolesta!
Kysymyksiä kouluvaarille
Viime vaaripäivänä minulta kysyttiin vaikeita kysymyksiä, ei ääneen kaikkien kuullen, vaan kahden kesken. ”Miksi sinä käyt täällä vain torstaisin? Mikset käy myös maanantaisin ja tiistaisin, tai vaikka joka päivä?” kysyi yksi tyttö kesken matikantehtävien tarkistuksen. Hämmennyin hetkeksi yllättävästä kysymyksestä ja koetin sanoa jotakin vapaaehtoistyöstä ja muista harrastuksistani. Kysyminen paljasti mielestäni sen, että kyllä näillä pienillä lapsilla on selvästi halua saada vielä enemmän tukea ja aikaa aikuisilta, jotka he kokevat ystävällisiksi ja turvallisiksi.
”Tykkäisitkö vielä olla nuori?”, kysyi puolestaan yksi pojista. ”En”, vastasin nopeasti sen enempää harkitsematta. Juttelimme hetken aiheesta ja sanoin, että nuoruuteni on jo mennyttä aikaa. Olen elänyt ihan hyvän elämän ja asiani ovat kunnossa. En näe oikeastaan mitään syytä kaivata mennyttä, sinänsä hyvää nuoruusaikaani.
”Niinpä, ehkä se on niin, että kaikilla asioilla on oma aikansa”, täydensi minua tuo nuori filosofi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti