Urheilemassa ja värejä sekoittamassa

Luistelemaan oppii luistelemalla

Tytöt näyttävät, että vertaistuki on tärkeätä
myös luistelemisen harjoittelussa.

Lähdimme osallistumaan koulujen väliseen kolmasluokkalaisten luokkalätkään Varissuon jäähalliin. Halli on syvällä maan alla ja sinne pääsi ajamaan bussilla alas aivan perille asti. Harjoittelimme luistelemista ja mailan käyttöä keskenämme ja odottelimme meille vastustajaksi merkityn koulun joukkueen tulevan paikalle. Ei tullut, mutta eipä se meidän kolmostemme luisteluriemua haitannut. Kiva oli luistella ja pelailla koko aamupäivä yhdessä.
Paikalla oli myös TuTo:n nuoria jääkiekkoilijoita, jotka järjestivät meille kivoja pikku kilpailuja ja harjoituksia. Yksi meidän pojistamme oli kai tähän mennessä elämässään luistellut kovin vähän. Ainakin taidot ja oppimisen halukin aamulla näyttivät aika vähäisiltä.  Vähitellen kuitenkin rohkeus kasvoi erityisesti meidän ohjaaja-Sasumme kannustuksen ansiosta ja vähän ennen kotiin lähtöä tämäkin poika uskalsi ja osasi jo ainakin yhden kerran luistella kaukalon päästä päähän. Melkoista edistystä aamuhetkiin verrattuna!

Värit järjestykseen

Mistä väreistä syntyykään oranssi?

Kuvataiteen tunnilla käsiteltiin väriympyrään liittyviä asioita, päävärejä ja välivärejä. Ensin haettiin päävärien värisiä esineitä (Mitäs ne olivatkaan? No, sininen, punainen ja keltainen. Niitä ei saa syntymään mistään muista väreistä yhdistelemällä) ja sitten välivärisiä tavaroita (oranssi, violetti ja vihreä). Värien järjestyksen idean oppimisen jälkeen alettiin maalata omia väriympyröitä. Väripulloista puristin lasten värikuppeihin sinistä, punaista ja keltaista maalia. Niillä he saivat syntymään väriympyrän kaikki värit, ja hienosti saivatkin. Tehtävä oli selvästi taas mieluinen ja kiinnostava, niin kuin kuvataiteen tehtävät usein tuntuvat näille lapsille olevan. Innostunut kohina täytti luokan ja
mielestäni kaikki olivat hyvin mukana.

Kympin oppilas!

Yhden oppilaan koulumenestys on ottanut loikan parempaan suuntaan: Viime vuonna koulunkäyntiin keskittyminen ja tunnilla seuraaminen ei ollut ihan niin hyvällä tasolla kuin olisi voinut olla. Nyt kävin Mirja-open vinkistä kysäisemässä tuolta oppilaalta, mitä hän oli äskeisestä erään oppiaineen kokeesta saanut. ”Kympin”, hän vastasi. En ollut varma, kuulinko oikein ja kysyin uudestaan. ”Kympin”, hän vakuutti taas. ”Sepä hienoa, olit varmasti tyytyväinen?” kyselin edelleen. Siihenkin hän jotakin vastasi. En saanut oikein vastauksesta selvää, mutta tyytyväisyyttä hymisevä äänensävy muistutti kehräävää kissaa.

Sää sotki urheilupäivän suunnitelmat

Perjantai, viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa, oli suunniteltu koko koulun yhteiseksi urheilupäiväksi. Oppilaat olivat saaneet monista vaihtoehdoista valita mieluisimmat, mihin halusivat osallistua. Avantouinnista hankijalkapalloon, lasketteluun tai vaikka laavuretkeilyyn oli mahdollisuuksia tarjolla. Lähdin luistelijoitten kanssa koulun vieressä olevalle kentälle. Kentän kopissa muistelin ensimmäistä kouluvaaripäivääni melko tasan viisi vuotta sitten: Urani alkoi tässä kopissa silloisten kolmosnelosten luistimien nauhojen kiristyksestä ja samaa hommaa tein tänäänkin. Monenlaista muutakin on sentään tullut näiden vuosien aikana tehtyä, mukavia muistoja riittää.

Urheilupäivän sääennuste alkoi toteutua kaikessa karmeudessaan: Jäätävä, tuulinen tihkusade alkoi noin tunnin luistelun jälkeen, vähän ennen kuin meidän oli määrä palata koululle ruokailemaan. Kylmä sade alkoi viluttaa sekä luistelijoita että meitä aikuisia kentän reunalla. Ennusteen mukaan sadetta kestäisi sataprosenttisen varmasti pitkälle iltapäivään.

Ruokatunnin aikana koululla opettajat päättivät, että loppu koulupäivästä ollaan kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa ja tehdään täällä jotakin kivaa. Mikä oli lasten mielestä kivaa? Iso ryhmä tyttöjä meni yhteen ja vähän pienempi joukko poikia toiseen luokkaan ja molemmat ryhmät päättivät alkaa leikkiä koululeikkiä! Seurasin poikien koulunkäyntiä hetken aikaa. Aiheena oli käyttäytyminen oppitunnilla ja varsin monet oppilaat saivat ”opettajilta” huomautuksia ja eri sävyisiä merkintöjä. Meno oli iloista, vähän äänekkäämpää kuin oikeilla oppitunneilla. Tytöt kävivät selvästi rauhallisempaa ja enemmän oikeata koulua muistuttavaa ”leikkikoulua”.

Koska vaaria ei enää tarvittu luistinnauhojen sitomiseen eikä muuhunkaan auttamiseen taikka valvontaan, lähdin vähän ennen koulupäivän päättymistä kotiin ja toivottelin kaikille, niin kuin lukijoilleni nyt:

Hyvää hiihtolomaviikkoa!
(tai talvilomaa, jos hiihtokelit nyt sulavat tuohon vesisateeseen).

 

Kolmosten ensiluokkaista luokkalätkää

”Pukeudu lämpimästi, olemme päivän jäähallissa pelaamassa jääkiekkoa.” Tämä opettajalta saamani pukeutumisohje piti sisällään myös aavistuksen siitä, että tänään tekisin ja kokisin taas kouluvaarina jotain uutta ja kivaa. Kolmasluokkalaisilla oli luokkalätkäpäivä. Tulin koululle, kun oppilaat saivat juuri viimeiset ohjeensa ja eväänsä. Ohjeet antoi opettaja Verna ja eväät haettiin ruokalasta. Kotoakin oli monille syötävää ja juotavaa annettu mukaan. Iloiset kolmoset kantoivat reippaasti isot varustekassinsa bussiin. 

Bussi tuli meistä puolilleen ja tyhjä puoli täyttyi kohta Vasaramäen koulun kolmasluokkalaisista. Pienen hetken kuluttua käännyimme bussilla Varissuon jäähallin kalliotunneliin. Jotkut olivat käyneet siellä ennenkin mutta monille ajaminen bussilla kallion sisään ja tunnelia alaspäin oli ensimmäinen ja vähän jännittäväkin kerta. “Ei tämä romahda, tämä on pommisuoja”, tiesi joku kokeneempi neuvoa ensikertalaisia.

Löysimme oman pukuhuoneen, missä alkoi ensimmäisten eväitten syönti ja varusteitten pukeminen. Koululta oli otettu mukaan kaikki tarpeellinen myös niille, joilla ei omia varusteita ole. Luistimennauhojen kiristäminen oli minulle tuttua työtä jo ensimmäiseltä kouluvaaripäivältäni. Opettaja Verna ja koulunkäyntiavustaja Aapeli olivat siinä työssä myös kovin työllistettyjä.

Jääkiekkomaalivahdilla, kavereitten kesken ”makkella”, on tunnetusti paljon pehmusteita suojanaan. Tunnistin yhdestä patjasarjasta, mistä kohdasta pään pitäisi tulla ulos. Sieltä se tulikin mutta monet käsivarsisuojuksilta näyttäneet palaset eivät tuntuneet millään kääntyvän oikeisiin asentoihinsa. Ihan tuttua tuo pukeminen ei ollut muillekaan aikuisille. Onneksi löytyi sentään yksi, joka osasi. Jalkojen suojukset asennettiin niin, että varusteet laitettiin lattialle oikeaan järjestykseen, maalivahti meni mahalleen niiden päälle ja varusteet solmittiin häneen kiinni. Vielä kun puettiin valkoiset pelipaidat kaikille päälle, niin meidän joukkueemme oli valmis jäälle.

Kaikki pääsivät pelaamaan

Luokkalätkäpäivän tarkoituksena on luoda iloisia luistelukokemuksia ja jäällä onnistumisen riemua kaikille Turun ykkös-, kakkos- ja kolmosluokkalaisille. Meillä oli tänään verryttelyluistelun jälkeen odotettavissa kolme peliä muitten koulujen joukkueita vastaan. Joukkueita? Sanasta voi saada sellaisen vanhanaikaisen vaikutelman, että luokan parhaimmat jääkiekkoilijat olisi valittu ottelemaan muitten koulujen jääkiekkojunioreja vastaan ja että huonommat luokan pojista luistelisivat sen aikaa tyttöjen kanssa temppuradalla tai seuraisivat toisten pelaamista. Ei tässä kisassa! Luokkalätkässä joukkueeseen kuuluvat kaikki saman luokan oppilaat, sekä tytöt että pojat. Kaikki myös pääsevät pelaamaan. Yksi peli kestää katkoineen 20 minuuttia ja pelaajat vaihdetaan aina kahden minuutin välein. Neljän kenttäpelaajan joukkoon on joka vaihdossa kuuluttava myös tyttöjä, ainakin yksi. Hieno ”kaikki pelaa” -idea!

Pelit pääsivät vauhtiin. Luistelutaidoissa oli eroja. Hienoa oli panna merkille se, että tottuneemmat luistelijat eivät koko tapahtuman aikana millään tavalla arvostelleet vähemmän luistelleiden liikkumista tai mailan käyttöä. Kavereita kannustettiin ja yhdessä iloittiin onnistumisista. Kuulostaa ihan juhlapuheelta mutta totta se oli. Kun tunnelma vain nousi, niin yhä innokkaampia vapaaehtoisia löytyi seuraavaan vaihtoon. Verna teki tarkkaa työtä huolehtiessaan siitä, että kaikki pääsivät pelaamaan montakin kertaa. Sain kivan kuvan otettua seuraavaan vaihtoon pyrkivistä mutta kun siinä pystyssä olevien käsien lisäksi näkyy myös muutama tunnistettava oppilas, niin katselen sitä kuvaa vain kotona itsekseni.

Pelien tuoksinassa kaikki pelaajat eivät aina muistaneet sitäkään, keitä vastaan kulloinkin pelattiin mutta se ei mitenkään liikkumisen iloa vähentänyt. Kahden ottelun jälkeen pidettiin puolen tunnin ruokatauko ja syötiin sekä koulusta tuodut että kotoa asti kannetut eväät. Jotkut ehtivät käydä hallin kioskin luukullakin.

Hyvin jaksettiin sitten pelata se kolmaskin ottelu. Tilanteet vaihtelivat nopeasti kentän päästä toiseen. Maaleja tehtiin melkein vuorotellen mutta voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.

Voittamisen riemua

”Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpailu”. Tässä uljaassa olympiakisojen hengessä tänään siis Varissuolla urheiltiin. Vai urheiltiinko? Koska me syvälahtelaiset olimme voittaneet kaikki kolme otteluamme selvin numeroin, ei voittamisen riemua voinut enää mikään pidätellä: Kun olimme kokoontuneet pukuhuoneen ulkopuolelle kotiin lähtöä varten, alkoi yhteinen spontaani riemuhuuto mailojen rytmikkään kalistelun vahvistamana: ”Voitto! Voitto! Voitto! Voitto!... ”

Kannatti olla mukana, voittajien joukossa.

Kotimatkalla kysyin Vernalta, tapahtuuko koulussa ensi tiistaina, seuraavana kouluvaaripäivänäni, jotakin erityistä. Hän vastasi: ”Silloin meillä on talviliikuntapäivä. ”