Kolmosten ensiluokkaista luokkalätkää

”Pukeudu lämpimästi, olemme päivän jäähallissa pelaamassa jääkiekkoa.” Tämä opettajalta saamani pukeutumisohje piti sisällään myös aavistuksen siitä, että tänään tekisin ja kokisin taas kouluvaarina jotain uutta ja kivaa. Kolmasluokkalaisilla oli luokkalätkäpäivä. Tulin koululle, kun oppilaat saivat juuri viimeiset ohjeensa ja eväänsä. Ohjeet antoi opettaja Verna ja eväät haettiin ruokalasta. Kotoakin oli monille syötävää ja juotavaa annettu mukaan. Iloiset kolmoset kantoivat reippaasti isot varustekassinsa bussiin. 

Bussi tuli meistä puolilleen ja tyhjä puoli täyttyi kohta Vasaramäen koulun kolmasluokkalaisista. Pienen hetken kuluttua käännyimme bussilla Varissuon jäähallin kalliotunneliin. Jotkut olivat käyneet siellä ennenkin mutta monille ajaminen bussilla kallion sisään ja tunnelia alaspäin oli ensimmäinen ja vähän jännittäväkin kerta. “Ei tämä romahda, tämä on pommisuoja”, tiesi joku kokeneempi neuvoa ensikertalaisia.

Löysimme oman pukuhuoneen, missä alkoi ensimmäisten eväitten syönti ja varusteitten pukeminen. Koululta oli otettu mukaan kaikki tarpeellinen myös niille, joilla ei omia varusteita ole. Luistimennauhojen kiristäminen oli minulle tuttua työtä jo ensimmäiseltä kouluvaaripäivältäni. Opettaja Verna ja koulunkäyntiavustaja Aapeli olivat siinä työssä myös kovin työllistettyjä.

Jääkiekkomaalivahdilla, kavereitten kesken ”makkella”, on tunnetusti paljon pehmusteita suojanaan. Tunnistin yhdestä patjasarjasta, mistä kohdasta pään pitäisi tulla ulos. Sieltä se tulikin mutta monet käsivarsisuojuksilta näyttäneet palaset eivät tuntuneet millään kääntyvän oikeisiin asentoihinsa. Ihan tuttua tuo pukeminen ei ollut muillekaan aikuisille. Onneksi löytyi sentään yksi, joka osasi. Jalkojen suojukset asennettiin niin, että varusteet laitettiin lattialle oikeaan järjestykseen, maalivahti meni mahalleen niiden päälle ja varusteet solmittiin häneen kiinni. Vielä kun puettiin valkoiset pelipaidat kaikille päälle, niin meidän joukkueemme oli valmis jäälle.

Kaikki pääsivät pelaamaan

Luokkalätkäpäivän tarkoituksena on luoda iloisia luistelukokemuksia ja jäällä onnistumisen riemua kaikille Turun ykkös-, kakkos- ja kolmosluokkalaisille. Meillä oli tänään verryttelyluistelun jälkeen odotettavissa kolme peliä muitten koulujen joukkueita vastaan. Joukkueita? Sanasta voi saada sellaisen vanhanaikaisen vaikutelman, että luokan parhaimmat jääkiekkoilijat olisi valittu ottelemaan muitten koulujen jääkiekkojunioreja vastaan ja että huonommat luokan pojista luistelisivat sen aikaa tyttöjen kanssa temppuradalla tai seuraisivat toisten pelaamista. Ei tässä kisassa! Luokkalätkässä joukkueeseen kuuluvat kaikki saman luokan oppilaat, sekä tytöt että pojat. Kaikki myös pääsevät pelaamaan. Yksi peli kestää katkoineen 20 minuuttia ja pelaajat vaihdetaan aina kahden minuutin välein. Neljän kenttäpelaajan joukkoon on joka vaihdossa kuuluttava myös tyttöjä, ainakin yksi. Hieno ”kaikki pelaa” -idea!

Pelit pääsivät vauhtiin. Luistelutaidoissa oli eroja. Hienoa oli panna merkille se, että tottuneemmat luistelijat eivät koko tapahtuman aikana millään tavalla arvostelleet vähemmän luistelleiden liikkumista tai mailan käyttöä. Kavereita kannustettiin ja yhdessä iloittiin onnistumisista. Kuulostaa ihan juhlapuheelta mutta totta se oli. Kun tunnelma vain nousi, niin yhä innokkaampia vapaaehtoisia löytyi seuraavaan vaihtoon. Verna teki tarkkaa työtä huolehtiessaan siitä, että kaikki pääsivät pelaamaan montakin kertaa. Sain kivan kuvan otettua seuraavaan vaihtoon pyrkivistä mutta kun siinä pystyssä olevien käsien lisäksi näkyy myös muutama tunnistettava oppilas, niin katselen sitä kuvaa vain kotona itsekseni.

Pelien tuoksinassa kaikki pelaajat eivät aina muistaneet sitäkään, keitä vastaan kulloinkin pelattiin mutta se ei mitenkään liikkumisen iloa vähentänyt. Kahden ottelun jälkeen pidettiin puolen tunnin ruokatauko ja syötiin sekä koulusta tuodut että kotoa asti kannetut eväät. Jotkut ehtivät käydä hallin kioskin luukullakin.

Hyvin jaksettiin sitten pelata se kolmaskin ottelu. Tilanteet vaihtelivat nopeasti kentän päästä toiseen. Maaleja tehtiin melkein vuorotellen mutta voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.

Voittamisen riemua

”Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpailu”. Tässä uljaassa olympiakisojen hengessä tänään siis Varissuolla urheiltiin. Vai urheiltiinko? Koska me syvälahtelaiset olimme voittaneet kaikki kolme otteluamme selvin numeroin, ei voittamisen riemua voinut enää mikään pidätellä: Kun olimme kokoontuneet pukuhuoneen ulkopuolelle kotiin lähtöä varten, alkoi yhteinen spontaani riemuhuuto mailojen rytmikkään kalistelun vahvistamana: ”Voitto! Voitto! Voitto! Voitto!... ”

Kannatti olla mukana, voittajien joukossa.

Kotimatkalla kysyin Vernalta, tapahtuuko koulussa ensi tiistaina, seuraavana kouluvaaripäivänäni, jotakin erityistä. Hän vastasi: ”Silloin meillä on talviliikuntapäivä. ”