Eihän tämä vaikeata olekaan!

Parasta kouluvaarin työssä on se, kun ihan pienellä auttamisella tai vinkin antamisella pystyy tuottamaan oppilaalle suuria oivalluksen elämyksiä. Viime kerralla taas kävi niin: Matikantunnilla opeteltiin euro- ja senttimääräisten lukujen muuntamista euroiksi ja desimaaleiksi. Siis näin: Kuinka merkitään euroina ja desimaaleina esimerkiksi 2 euroa 35 senttiä? Aikuinen tietää, että oikea vastaus on 2,35 euroa mutta neljäsluokkalaiselle, joka juuri on opetellut sekä murtolukuja että desimaaleja, vastaus ei ole itsestään selvä. Pohdiskelin ongelmaa yhden tytön kanssa, joka ei oikein ollut kärryillä siitä, mitä tässä tehtävässä haettiin. En enää muista tarkkaan, minkä pienen vihjeen hänelle annoin mutta se ainakin osui juuri oikeaan: Aurinkoiseksi muuttunut ilme, rentoutunut olemus ja iloinen huudahdus, ”eihän tämä vaikeata olekaan!” kertoivat suuren oivalluksen hetkestä ja nopeasti tyttö laski kaikki tähän harjoitukseen kuuluneet laskutehtävät, ja ihan oikein. Päivän paras hetki meille molemmille!

Mitä Valtaoja vastasi?

Opettajainhuoneessa välitunnilla yksi ylempien luokkien opettajista, Nikolai, selaili puhelimensa sähköpostiviestejä ja huudahti yhtäkkiä iloisesti hämmästyneenä: ”Valtaoja on vastannut!” Hän oli vähän aikaisemmin lähettänyt tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojalle kysymyksen, johon hän itse ei ollut fysiikan tunnilla osannut vastata: ”Kuinka lähelle aurinkoa ihminen voi mennä, ennen kuin kärventyy kuoliaaksi?” Valtaojan vastaus oli perusteellinen, ainakin kolmen näyttöruudullisen mittainen ja lähti siitä, että kyllähän ihminen kärventyy maapallollakin, jos jää kuumalle rannalle liian pitkäksi ajaksi makaamaan. Jos oikein muistan, Valtaojan vastaus tiivistyi siihen, että avaruudessa noin 120 miljoonaa kilometriä auringosta (korjataan seuraavassa kirjoituksessani, jos muistan väärin), on raja, jota lähempänä ei ole elossa pysymisen mahdollisuuksia. Oppilaitten heittämä arvio 75 kilometristä oli siis pikkuisen liian optimistinen.

Eskariin lukemaan, ei onnistunutkaan!

Olin taas aamulla lainannut kirjan, jonka ajattelin lukea eskarilaisille aamupäivällä. Nyt kävi minulle kuitenkin harmittava takaisku, koska neljäsluokkalaisia lukijoita oli niin paljon, että minulle jonon viimeisenä ei enää riittänyt yhtään kuulijaa! Suhtauduin osattomuuteeni tyynesti ja ajattelin, että elämässä aina väistämättä tulee myös vastoinkäymisiä, ei niille mitään voi. Yritän sitten viikon päästä taas uudestaan…

Piirretään oikeita eläimiä

Elias H: Karhu kevättalvella

Kolmosten kuvataiteen tunnilla jatkettiin mahdollisimman luonnollisen näköisen eläimen piirtämistä. Suomalaisessa luonnossa talvella esiintyvän, itse valitun eläinlajin mahdollisimman todenmukaisen kuvan piirtäminen lyijykynällä ja hiilellä paperille ei ole helppoa. Paitsi että on, silloin kun sen osaa: Taiteilija Elias H:n työssä eloisan näköinen karhu köllöttelee selällään kevättalvisessa metsässä. Kuvaa esiteltiin muille oppilaille esimerkkinä siitä, mitä tavoiteltiin: Karhun näköinen karhu luontevassa, jopa humoristisessa asennossa ja vähän kiviä ja kantoja taustana. 

Toki muitakin hienoja teoksia oli syntymässä mutta Eliaksen työ oli mainion lopputuloksen lisäksi tullut nopeasti valmiiksi, vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan. Sain Eliakselta luvan julkaista hänen piirroksensa tässä blogissani ja kertoa myös taiteilijan nimen. Yläosassa karhu on tehty lyijykynällä ja alaosassa on sama kuva hiilipiirroksena. Hieno työ!

Omat piirtäjänlahjani ovat aina pysytelleet hiukan piilossa. Olin aika avuton auttaja, kun minulta pyydettiin apua siihen, että ketun korvat saataisiin lähtemään pään oikeasta kohdasta tai siihen, että sen takajalat eivät olisi etujalkojen kopioita. Verna-open mukaan tässä harjoiteltiin piirtämään se, mikä nähdään. Vai oliko se näkemään se, mitä piirretään? Joka tapauksessa entisistä, satuolentoja muistuttavista ja huonosti tunnistettavista eläinhahmoista piti nyt siirtyä piirtämään oikeissa mittasuhteissa olevia, luonnollisen näköisiä eläimiä. Työ jatkuu talviloman jälkeen…

Huomenna on ystävänpäivä!

Torstaina valmistauduttiin myös perjantaiseen ystävänpäivään. Ohjelmasta ja tunnelmasta tiedotettiin etukäteen muun muassa, että kouluun voisi tulla pyjamaan pukeutuneena oman pehmolelunsa kanssa, sydänkojusta saisi ostaa jotain pientä hyvää ja koulun sisäisellä radiolla voisi lähettää ystävänpäiväterveisiä. 

Kolmoset alkoivat leikata isosta paperiarkista suuria punaisia sydämiä. Niillekin olisi huomenna käyttöä. Opettajien kysyessä kuinka moni aikoo tulla huomenna pyjamassa kouluun, nousi aika monta kättä. Omalta kohdaltani jäin miettimään, olisinko itse tullut. Oliko hyvää vai huonoa tuuria, että kouluvaaripäivä ei osunutkaan ystävänpäiväksi? En osannut päättää. Mieli olisi ehkä tehnyt mutta olisiko rohkeus riittänyt? No, ainakin pehmolelun olisin sentään mukanani tuonut.

Sain kuitenkin osani ystävänpäivän vietosta:

Torstaina, kun lähdin koulupäivän jälkeen kotiin, kohtasin pihalla vielä kaksi tyttöä, joiden kanssa juuri olin eläimiä piirtänyt ja sydämiä leikannut. Juttelimme hetken ja kun erosimme, tytöt sanoivat: ”Heippa, nähdään huomenna!” Vastasin, että ei kyllä nähdä ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun välissä on vielä talvilomaviikkokin. ”Blääh!” sanoivat tytöt. Suomensin sen mielessäni: ”Tylsää, pitkä aika.”

Perjantaina, ystävänpäivänä sain Verna-opelta valokuvan. Siinä oli suuri, punainen sydän, johon oppilaat olivat kirjoittaneet mielikuviaan minusta, pelkästään myönteisiä, niin kuin ystävänpäivän luonteeseen tietysti kuuluukin.  Oli siinä selvästi opettajankin käsialalla jotakin kirjoitettu. Jätän ne kuvailut tähän nyt kirjoittamatta mutta kerron sen, että tulostin kuvan aanelospaperille, jonka ripustin työhuoneeni seinälle. Kuvaa katsellessa ja lukiessa pysyy kyllä hyvällä mielellä ja maailma näyttää valoisalta. Pitää muistaa oppilaita kiittää, kun seuraavan kerran tapaamme.