Kertomuksia kirjastosta ja muistoja omista käsitöistä

 Kirjastoon!

Aamupäivällä kolmosten suomen kielen tunnilla käytiin kirjastossa eli siis käveltiin kerrosta alemmaksi ja mentiin melkein lähimmästä ovesta Hirvensalon kirjaston puolelle. Syvälahtihan on todellinen monitoimitalo neuvoloineen, päiväkoteineen ja muine palveluineen.

Yleisesti tiedetään, että lukemisen harrastaminen lasten ja nuorten keskuudessa vaihtelee varsin paljon. Jotkut eivät lue mitään, toiset selailevat tietokirjoja tai ahmivat sarjakuvia ja onneksi on paljon niitäkin, jotka lukevat Harry Pottereita ja muita tiiliskiven tai ainakin parin kaakelilaatan kokoisia kertomuksia.

Tavoitteena tänään kirjastossa oli lainata kertomuskirja luettavaksi kohta alkavaa lukuhetkeä varten. Kertomuskirjassa on aina alku, vaihteleva juoni ja loppu. Lapset valitsivat alustavasti ensin itse kiinnostavan kirjan ja kun joku meistä aikuisista oli vahvistanut sen kertomuskirjaksi, jokainen lainasi sen omalla kirjastokortillaan. Paitsi siis ne, jotka olivat unohtaneet korttinsa kotiin tai tunnusluvun mielestään. Heitä oli tälläkin kertaa muutamia joukossa. Onneksi tällaisia hätätilanteita varten kotikorttelissamme on pieni pino varakirjoja. Näin kaikki pääsivät nauttimaan kertomuskirjasta tämän päivän lukuhetken ajan. Ja loput luetaan sitten kotona tai viikon päästä koulussa.

 

Kouluvaarin käden taidot paljastuvat

Kolmosten käsityötunnilla oli kouluvaarin vuoro olla ihan pihalla, vaikka sisällä luokkahuoneessa oltiinkin. Lapset opettelivat innolla ompelukoneen käyttöä, eikä tämä ollut heille edes ensimmäinen kerta.

-        Hei vaari, kuinka tämä lanka pujotetaan, tästä vai tuolta?

-         Heh, hmm, totanoin, missäs tuo Ulla-ope taas olikaan…

Kyllä meillä kotona on ompelukone, jota Raili osaa taitavasti käyttää ja äitinikin on ollut ammatiltaan ompelija, mutta itse en ole koskaan ompelukonetta käyttänyt. Nyt huomasin, että se on selvä puute osaamisessani. Onneksi Ulla-ope mainiosti pystyi olemaan monessa paikassa yhtaikaa ja osasivatpa oppilaatkin auttaa toinen toisiaan. Samanaikaisesti puolet oppilaista opetteli Heli-open johdolla kaavojen tekoa omaa pehmolelua varten naapuriluokassa.

Se näyttää ihan helpolta,
kun sen osaa!

Kun tästä selviää, on kyllä
ajokorttinsa ansainnut!

Kun seisoin tumput suorina keskellä käsityöluokkaa, niin aloin muistella omia käsityötuntejani Paimalan koulun kolmannella luokalla joskus 1950-luvulla. Tytöillä oli tyttöjen käsityöt ja pojilla poikien. Tytöt ompelivat ja kutoivat, pojat tekivät enimmäkseen puutöitä. Oppiaineen nimikin pojilla oli ”veisto”. Muistan hyvin sen puukauhan, jota koversin pitkään ja hartaasti ja silti se jäi kesken, kun kevätjuhlapäivä koitti. Myöhemmin oppikoulussa käsitöitä ei ollut opetusohjelmassa ollenkaan. Ei aina kaikki ollut ennen paremmin!

Onneksi ajat ovat muuttuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kaikenlaiset käsityöt (ja kotitaloustyöt) opetetaan kaikille sukupuolesta riippumatta. Eikä innokkuudessa tai jo opituissa käden taidoissa tänään ollut mitään eroja tyttöjen ja poikien välillä. Harjoitustehtävässä valmistauduttiin selviytymään ompelukoneen ajokorttikokeesta. Ei ole ihan helppo juttu ommella ensin suoraa saumaa, sitten kääntyä ja jatkaa erivärisellä langalla siksakkia kaarevan malliviivan päällä pysyen ja sitten sinne tänne kääntyen vielä ommella irtonainen villalanka kankaaseen kiinni ja mitä vaiheita siinä nyt olikaan. Ehkä ensi viikolla rohkeimmat jo uskaltavat yrittää ajokorttia.

Konkreettinen panokseni tämän päivän käsityötunnin hyväksi jäi melko vähäiseksi. Pelasin muutaman oppilaan kanssa muistipeliä, jossa opeteltiin ompelutarvikkeiden nimiä. Vääriin paikkoihin jääneiden saksien ja lankarullien keräämisen lisäksi kommentoin muutamia hyvin tehtyjä harjoitustöitä ja lopuksi hiukan siivoilin muitten mukana. Lasten jo lähdettyä kotiin kerroin kotikorttelissa kolmosnelosten opettajille tunnelmistani tämän päivän käsityötunnilla. Suvi-open sanat lohduttivat:

-       Kyllä se läsnäolo riittää, ei aina tarvitse yhtään sen enempää tehdäkään…

Ja aurinko alkoi taas paistaa.