Kivoin matikantuntini ikinä!

 

Tässä pelissä jäin pahasti
häviölle, hyvä niin!

Neloset opettelivat positiivisia ja negatiivisia lukuja noppapelillä, missä peliin lähdettiin nollasta ja piti päästä plus kuuteen ennen pelipariaan. Nopan silmälukujen mukaan liikuttiin joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Aluksi yksi vähän ujonpuoleinen tyttö jäi parittomaksi, ilman pelikaveria. Kysyin häneltä, että kelpaisinko minä. Pikkuinen hymy ja nyökkäys kertoivat, että kyllä kelpaan.

Pelimme lähti hyvin liikkeelle: Olimme aika tasaväkisiä, välillä tyttö oli johdossa, välillä minä. Vaihteleva pelionni sai tytön ujoudenkin häviämään: Hän puhui ja nauroi iloisesti, kun heitti nopalla hyvän numeron tai kun hän pääsi minun edelleni kisassa. Eikä hän oikeasti mieltään pahoittanut huonoistakaan numeroista. Tunnelmaa ei pilannut sekään, että arpanoppa välillä pomppi jonnekin lattialle, mistä hän sen vikkelästi kävi poimimassa ylös.

Pelin lopputulos oli tytön ylivoimainen voitto: Olin taas jossain nollan lähellä, kun hän jo pääsi laskemaan: ”…Neljä, viisi, maalissa! Minä voitin!”. Häviöni oli todellinen. Omien pienten lastenlasteni kanssa pelatessa olen ehkä joskus joutunut vähän huijaamaan, jotta voittamisen ilo on osunut juuri heille. Tässä ei tarvinnut. Vielä reippaat ylävitoset ja hauska kisa oli ohitse.

Pelin jälkeen Oona-opettaja kertoi seuranneensa meidän pelaamistamme ja oli nähnyt siinä hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa. Ehkä niinkin, mutta minusta meillä vain oli molemmilla hauskaa, kun peli oli niin tasaväkinen. Toivottavasti näin kivan pelin avulla positiivisten ja negatiivisten lukujen käsitteet tulivat tytölle tutuiksi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että turha ujous ja sivulle vetäytyminen jäisivät häneltä vähitellen pois ja hän rohkaistuisi olemaan aktiivinen osallistuja niin kuin äsken tässä pelissä. Ehkä niin tapahtuukin, kun hänen suomen kielen sanavarastonsa karttuu.

 

Ruokailun arkea

Ruokalistalla oli hernekeittoa, jälkiruoaksi ohukaisia (5 kpl/hlö) ja mansikkahilloa. Hernekeitto selvästi jakoi oppilaitten mielipiteitä, toisilla oli lautanen täynnä, toisilla oli vain tahra lautasen pohjalla. Jälkiruoka syötiin niillä välineillä, mitkä keittiö oli linjastoon laittanut: Samalla soppalusikalla, millä hernekeittoa oli juuri syöty, sekä veitsellä, jos oli sattunut sellaisen voin leivälle levittämistä varten tarjottimelleen ottamaan. Hilloisten ohukaisten syöminen näillä välineillä on pikkuisen hankalaa. Siksi monet söivätkin jälkiruokansa sormin, onneksi sentään juuri pestyin käsin. Säästetäänkö tässä väärässä paikassa, kun säästetään astiainpesuaineista eikä anneta haarukoita jälkkäriä varten? Lasten ruokailutavat eivät näin ainakaan hyvään suuntaan kehity.

 

Lukuhalut vaihtelevat

Lukupojat saavat itse valita,
mitä kirjaa haluavat lukea.

Kolmesta lukupojastani yksi ei tänään suostunut lukemaan sanaakaan.
Oma kirja oli kotona (mikä saattoi olla hyvä merkki lukemisharrastuksesta?) eikä kaverin kirjasta lukeminenkaan maittanut. Lähetin hänet takaisin luokkaan harjoittelemaan joululauluja muitten oppilaitten kanssa (mikä saattoi olla hänen tavoitteensakin). Kuulin opettajilta tunnin jälkeen, että hän oli luvalla käynyt kirjastosta hakemassa itselleen uutta luettavaa. Ehkä ensi kerralla on taas parempi päivä, toivotaan niin.

Minulle jäi tämän päivän tunnille siis vain kaksi lukupoikaa, mutta he olivatkin sitä innokkaampia ja tuttua keskustelua käytiin taas: ”Joko nyt olisi mun vuoro?” ”Ei kun mä luen vielä yhden aukeaman, tai kaksi.” Kaikkiaan sentään he lukivat suunnilleen saman verran. Ulla-ope oli tällä viikolla kuunnellut kaikkein innokkaimman ja mielestäni eniten kehittyneen lukupoikani lukemista. Hän sanoi huomanneensa merkittävän taitoharppauksen viime kevään tilanteeseen verrattuna. Se oli mukava kuulla. Toinenkin havainto on samasta pojasta: Sini-opesta tuntui, että muittenkin aineitten tehtävät ja läksyt olisivat alkaneet sujua paremmin. Tämä osui suoraan kouluvaarin sydämeen: En ole turhaan tänä syksynä monta tuntia kuunnellut poikien ääneen lukemista, auttanut pitkien ja vaikeitten sanojen selvittämisessä ja lähetellyt koteihin positiivisia Wilma-viestejä! Molemmat tämän päivän lukupojat olivat itsekin sitä mieltä, että lukutaito on parantunut. Lukeminen todellakin kannattaa aina, ja sen harjoitteleminen.

 

Päivän epäonnistumiseni ja onnistumiseni:

Tässä on itse tehty nappi
itse tehtyyn padipussukkaan
tekstiilikäsitöissä.

Viime viikon tekstiilikäsitöissä en saanut lankaa neulansilmään, vaikka yritin muutamankin kerran.
Apuani (testausmielessä?) pyytänyt tyttö otti sitten neulan ja langan minulta ja näytti, miten se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Pitää kai kotona vielä harjoitella, jos joku sattuisi joskus taas apua pyytämään. Voi olla, että maine meni jo.

Yhteiskuntaopin tunnilla puhuttiin presidenteistä. Lapset tiesivät Sauli Niinistön sekä pari aikaisempaa, Tarja Halosen ja Urho Kekkosen. Oona-ope kysyi yllättäen minulta, muistanko minä näiden lisäksi vielä muita. Silloin pääsin loistamaan: Luettelin oikeassa järjestyksessä kaikki Suomen presidentit Ståhlbergistä Niinistöön. Samalla kyllä ajattelin, että tätäkö varten minä olen tuon nimilistan opetellut yli 60 vuotta sitten (Kekkoseen asti)? Että pääsen sen Syvälahden koulussa vuonna 2022 luettelemaan? Enpä sitä listaa juuri koskaan missään ole aikaisemmin tarvinnut. Lapset eivät mitenkään litaniaani reagoineet, eivät taputtaneet käsiään eivätkä ihmetelleet mahtavaa muistiani. Tämän päivän koululaisten ei onneksi tarvitsekaan osata tuota nimilistaa ulkoa. Heille tärkeätä on tietää, mistä eri aikoina virassa olleitten presidenttien nimiä lähdetään etsimään, jos niitä tarvitaan.

 

P.S.
Puukäsitöissä vaihtui ryhmä ja uudet oppilaat aloittivat puujalkojensa suunnittelun. Tässä ryhmässä tuli myös viimeviikkoisen matikantunnin noppapelikaverini. Kysyin häneltä, jäikö hänellekin pelistä hyvä mieli niin kuin minulle. Kyllä jäi. Sen kertoi nyökkäys ja leveä hymy, joka hänen kasvoillaan kävi.