Epätavallisia näkövinkkeleitä!

 Kuvis on kivaa, osa 1        

Kouluvaari istuu bussin katolla ja ajelee pitkin koulun käytäviä? Siltä ainakin kuvassa näyttää. Kuvaamataidon tunnilla opettelimme ottamaan padilla kuvia, joissa mittasuhteet ja etäisyydet näyttivät kovin oudoilta. Pienet leluautot saivat oppilaat kuljettajikseen, kunhan perspektiivi saatiin mukaan huijaamaan katsojan silmää. Tehtävä oli mielestäni hauska ja yksi kolmen pojan ryhmä huomasi pyytää kouluvaariakin kuvaan mukaan, vaikka en minä siihen nyt niin kauheasti itseäni tyrkyttänytkään.

                            

Muutaman harjoituskuvan jälkeen pojat saivat minut istumaan aika luonnollisen näköisesti bussin katolle. Moni tyttöryhmä tykkäsi tehdä erilaisia voimisteluasentoja, jotka olisivat olleet minulle ihan liian vaikeita, niinpä pysyin vain bussikuskina. Maailma on aika ihmeellinen paikka, kun sitä välillä katsoo epätavallisesta näkövinkkelistä!  

Välituntipiha, koulutalo...

Suomen kielen tunnilla menimme pihalle kilpailemaan siitä, kuinka monta yhdyssanaa pihalta löytyy. Hetken kun olimme ympärillemme katselleet, niin alkoihan niitä ilmestyä vaikka kuinka paljon: kiipeilyteline, valotolppa, pingispöytä, koivupuu, kiviportaat, jalkapallomaali, valvontakamera, hämähäkkikeinu, … Yksi parhaista ryhmistä taisi löytää pihalta melkein kaksikymmentä yhdyssanaa. Hauska harjoitus, kokeilepa itse!

Mukavaa, kun entiset ”luokkakaverini” viimevuotiselta neloselta pysähtyvät juttelemaan kanssani ja kertomaan kuulumisiaan: Koulussa tuli yksi heistä hyväntuulisena vastaani ja selvästi halusi kertoa, että koulu sujuu edelleen hyvin, kesälomakin oli ollut kiva. Hän oli käynyt toisessa kotimaassaan ja matka oli onnistunut erinomaisesti. Sitten hän taas jo jatkoikin eteenpäin, minne mahtoikaan olla menossa.

Ammattilaisia, sijaisia ja harjoittelijoita

Viime torstaina aamulla kolmosnelosten korttelissa oli tiukka paikka: Kolmesta opettajasta kaksi oli kipeänä. Oppilaita on kuutisenkymmentä, joten lisävoimia tarvittiin välttämättä. Yksi opettaja ja yksi koulunkäynninohjaaja olivat sen päivän ammatillinen perusvoima, jota sitten täydensivät yksi nuori sijainen, yksi tet-harjoittelija ysiluokalta ja yksi kouluvaari. Kun kirjoitan ”yksi nuori sijainen”, niin lukijat herkästi olettavat, että siinä ryhmässä tämä koulupäivä varmasti kuluisi levottomassa kohinassa. Näin ei käynyt. Tämä nuori nainen osasi luontevasti pitää yllä rauhallista oppimisilmapiiriä. Päivän viimeisen tunnin viimeistä 30 minuuttia lukuun ottamatta edes levottomimmat pojat eivät yrittäneet esittää omasta mielestään humoristisia kommentteja. Eikä tuo viimeinen puolituntiakaan mitenkään hulinaksi mennyt, kaukana siitä. ”Sijaisia koetellaan, sellaisia mekin olimme omana kouluaikanamme.” Näin myhäili koulupäivästään kunnialla selvinnyt sijaisopettaja. Tet-harjoittelijallammekin oli jo neljäs harjoittelupäivä menossa, joten hänkin pystyi oikeasti olemaan avuksi esimerkiksi materiaalien jaossa ja muussa tarpeellisessa.

Kouluvaari siirrettiin suomen kielen tunnin ajaksi syrjään, ei sentään kokonaan pois tieltä, vaan korttelimme ulkopuolelle rauhalliseen pöytäryhmään kuuntelemaan taas ääneenlukijoitamme, yhtä kerrallaan. Ne ovat mukavia hetkiä. Siinä voi vähän jutella muitakin kouluasioita kuin korjata väärin luettuja sanoja ja kysellä samalla, ymmärrätkö lukemasi vai luetteletko vain sanoja peräkkäin. Tämän päivän lukijat olivat varsin yhteistyöhenkisiä ja lukuhaluisia. Yksi kummitustarina sai minut melkein unohtamaan tehtäväni, kun tempauduin mukaan seuraamaan uskomattoman hauskoja ja jännittäviä juonenkäänteitä.

Kuvis on kivaa osa 2                    

Syyslukukausien oppimäärän perustehtäviä on todennäköisesti jo yli sadan kouluvuoden ajan ollut: ”Piirrä sieni!”  Siitä ei poikettu tänäkään vuonna. Jokainen sai piirtää itse valitsemansa sienen. Parhaimmat olivat isoja, värikylläisiä teoksia, suosituimpana punainen kärpässieni. Työt eivät vielä tulleet ihan valmiiksi, vaan viikon päästä jatketaan.

 Kiitos vanhemmille!

Lämpimät kiitokset kaikille teille lasten vanhemmille ja huoltajille, jotka kyselyssäni annoitte minulle luvan julkaista tässä blogissani lapsistanne kuvia, joista heidät saattaa tunnistaa. Se helpottaa merkittävästi kuvien ottamista ja käyttöä sekä antaa minulle intoa kertoa edelleen näistä koulun arkipäivän pienistä tapahtumista.

 

”Hyvää Australian päivää!”

Mitä kello on?

Päivä alkoi kolmasluokkalaisten matematiikan kokeella, aiheena pituuksien vertailut ja ajanlaskut, siis kellonaikojen laskemista. Pärjäisitkö heille: Kahden köyden pituus on yhteensä 2 m 40 cm. Toinen köysi on toista 60 cm pitempi. Minkä mittaiset köydet ovat? Maijan koulumatka oli kestänyt 20 minuuttia ja hän saapui kouluun klo 7.55. Mihin aikaan Maija oli lähtenyt kouluun? Kellolaskut osoittautuivat vaikeiksi, mutta onneksi oppilaat saivat apunaan käyttää pahvikelloa liikkuvine viisareineen.

 

Happy Australian Day!

Ennen äskeisen kokeen alkamista kaiuttimista oli kuulunut rehtorin erikoinen kuulutus: ”Koulussamme on henkilö, joka viettää tänään erityistä juhlapäivää. Kun hänelle sanoo: [jotain, mistä en saanut selvää], niin hän tarjoaa sen sanojalle karamellin.” Olin aivan hämmennyksissäni, koska minulla sattui juuri tänään olemaan syntymäpäivä, eikä minun kanssani mistään tuollaisesta ollut sovittu. Eikä minulla ollut karamellejakaan. Ei se sitten onneksi minua tarkoittanutkaan. Sain lukea opettajille tulleen Wilma-viestin. Siitä tiesin, että koko koulumme viettää tänään Australian kansallispäivää, vaikka siitä ei tainnut opetussuunnitelmissa mainintaa ollakaan. Päivän merkkihenkilö oli Jyri, yksi koulunkäynninohjaajistamme. Hän oli alle kouluikäisenä 1970-luvun alkupuolella muuttanut Suomesta Australiaan, missä hän oli asunut vuosikymmenien ajan ja on nyt siis Suomessa ja meillä töissä. Hän oli ehdottanut Jarmo-rehtorille, että hänen ideoimallaan tavalla koulussamme vietettäisiin tätä Australian juhlapäivää. Idea oli niin hyvä, että lupa oli irronnut todennäköisesti helpolla.

Jyri jakoi karkkeja ja Mirja-ope seurasi,
että jokainen tuli vuorollaan tervehtimään.

Jyrillä oli olkapäillään Australian lippu ja sylissään iso karamellisäkki, niin kuin kengurulla pussi. Hän liikkui päivän aikana sekä luokissa että koulun yhteisissä tiloissa ja puhui enimmäkseen englantia. Jokainen, lapsi tai aikuinen, minä mukaan lukien sai ottaa säkistä karamellin, kunhan osasi toivottaa Jyrille hyvää Australian päivää, ”Happy Australian Day!” Toisen karkin sai, jos osasi kertoa Australiasta jonkin faktatiedon. Monet kolmosnelosten oppilaistakin tienasivat toisen karamellin tällä lauseella: ”The capital of Australia is Canberra.” Eläimistä tiedettiin ainakin koala ja kenguru.

Australian maisemia
ruokatunnin ratoksi.

Aussipäivä sai suuren suosion. Ruokatuntien aikana ruokasalin laidalla olevan näyttämön isolla näytöllä esiteltiin Australian maisemia, videokuvaa autiomaista ja isoista kaupungeista. Karkkeja riitti koko päiväksi. Koulun yhteisissä tiloissa yläluokkien isot pojatkin seisoivat kiltisti jonossa ja vuorollaan taikasanat lausuttuaan nappasivat karkin tai kaksi Jyrin kengurupussista.

Mielestäni kerrassaan mainio idea kansainvälisyyskasvatukseen! Kuulin toisen käden tietona, että muutamat yläluokkien ulkomaalaistaustaiset oppilaat olisivat jo kyselleet opettajilta, voitaisiinko jotakin vastaavaa järjestää heidänkin kansallispäivinään. Perästä kuuluu, toivottavasti.

 

Juhlan jälkeen arki jatkui, opeteltiin adjektiiveja

Kevätlukukauden alkaessa torstaisin pidetty lukutunti on erityisopettajien aikataulujen takia siirretty alkuviikkoon enkä minäkään siis ole päässyt enää lukupoikieni lukutaidon kehittymistä seuraamaan (paitsi sattumalta kerran, kun yksi heistä matematiikan tunnilla luki erinomaisen sujuvasti ääneen yhden sanallisen laskutehtävän tekstin!) Nyt torstaisin suomen kielen tunnilla opetellaan kielioppiasioita. Isosta adjektiivijoukosta jokainen sai koota mieleisensä virkkeen. Yksi jäi mieleeni: ”Vihainen äiti pesi likaisen Padin.”  Taisi olla kotoa muistettu esimerkki?

Joulu lähestyy, ja Iso Paha Susi

Vähän erilainen joulunäytelmä 

Uusia käänteitä tutussa tarinassa.

Lukutunnilla ei nyt treenattukaan tavallista peruslukutaitoa, vaan tavoitteet olivat korkeammalla: Kolmosnelosten joulujuhlan näytelmän pohjaksi olivat opettajat valinneet tutun tarinan Isosta Pahasta Sudesta ja kolmesta pienestä jouluporsaasta.  Aihe oli annettu oppilaitten jatkokäsittelyyn. Kertomukseen olikin ilmestynyt useita lisähenkilöitä, mm. Shrek ja räppäriryhmä sekä uusia, jännittäviä juonenkäänteitä. Näytelmässä on kaksi kertojapoikaa. Pojat harjoittelivat omia vuorosanojaan ja itse koetin vuorollani eläytyä esittämään kaikkia muita hahmoja, mm. vihaista tiilikauppiasta, äitiporsasta ja pahaa sutta. Olimme aluksi harjoitelleet koko luokan kanssa Petteri Punakuonoa eikä meillä siten ollut ihan koko tuntia enää käytettävissä mutta kahteen kertaan ehdimme kyllä näytelmän käydä läpi. En kerro sen enempää juonipaljastuksia mutta yhden kyllä: Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Kouluvaari kielikylvyssä

Puukäsitöitten tunnin lopussa minulle opetettiin kieltä, jota en ennestään osannut sanaakaan (enkä kyllä harjoituksen jälkeenkään). Yksi ryhmän tytöistä sanoi minulle ohi kulkiessani jotakin vekkuli pilke silmissään. Äänen sävystä päättelin, että hän kysyi jotakin. Mitä sanoit, kysyin häneltä ja hän sanoi tuon saman sanan uudestaan. Se oli hänen omaa äidinkieltään. Sitten hän kehotti minua toistamaan sanan hänen perässään. Lausuin sanan niin kuin sen olin kuullut mutta ei se varmaan ihan oikein mennyt, niin paljon tyttöä lausumiseni nauratti. Koska hänellä oli puolivalmiit puujalat käsissään, niin arvasin lopulta, mitä hän tarvitsi. ”Maalarinteippiä?” Se oli oikein. Teippiä tarvitaan puutöissä oman työn merkitsemiseen, eikä teippirullaa näkynyt missään. Jostakin sitä sitten löysin ja päivän kielikylpyni oli ohi.

 

Nuori fiksu harjoittelija

Meillä oli tet-harjoittelijana ( = TyöElämään Tutustumassa) 15-vuotias Kalle St. Olofskolanin yhdeksänneltä luokalta. Uskallan ilman lupaa kirjoittaa hänen nimensä tuohon julki, koska hän suoriutui tutustumisestaan erinomaisesti. Aikuisten kanssa hän osasi keskustella asiallisesti ja hän osasi kysyä asioista tavalla, joka kertoi aidosta kiinnostuksesta. Mutta erityisen mukavaa oli seurata, kuinka hän käsityötunnilla sai mutkattomasti kontaktin meidän oppilaisiimme, kun he yhdessä esimerkiksi miettivät työstettävien puupalojen kiinnitystapoja höyläpenkkiin. Kalle kertoi itsekin mielellään tekevänsä käsitöitä. Hyvä tyyppi!

 

Luostarivuoren tarinat ja rakennukset kiinnostivat lapsia varsin paljon.
Opas veti kierroksen lapsille sopivalla tavalla.

Jouluvalmisteluja Luostarinmäellä

Syyslukukauden viimeisenä kouluvaaripäivänä kävimme Luostarinmäellä sen entisajan asukkaitten jouluvalmisteluihin tutustumassa. Kymmenen asteen pakkasessa kuljimme talosta toiseen. Oppaan perässä kävimme muun muassa suutarin, merimiehen ja muurarin kodeissa sekä hevostallissa, jossa oli melkein oikea hevonen. Muutaman oppilaan mielestä tallin hajutehoste oli ehkä vähän liioiteltu, kun vaikutti ihan siltä, että siellä olisi ollut sitä itseään lattialla. 

Erilaisista kätköistä löysimme tonttujen antamien vihjeitten perusteella entisajan jouluvalmisteluista tietoa, mitä opas sitten täydensi. Kierroksen loputtua oppaamme Eeli kiitteli lapsia aktiivisesta kyselemisestä, ja me kaikki saimme Luostarinmäen tontuilta joululahjaksi merimiehen talon paperisen pienoismallin kotona koottavaksi.

 

Patterihevonen?

Matkalla Luostarinmäelle kuulin bussissamme mielestäni mainion arvoituksen:  

- Tiedätkö, miksi hevonen halusi itselleen patterit?
-    ???
- No tietenkin siksi, että se halusi olla virtahepo!

 

Hyvän mielen hetkiä

Kohta jää korttelimme joulukuusi
ihan yksinään joulua viettämään.

Yksi pojista Luostarinmäellä ei huolinut hänelle tarjottua pienoismallimateriaalia, vaan ilmoitti: ”Minulla on se jo. Myöhästyin aiemmin oman ryhmäni retkeltä mutta minulle tuotiin tuo koottava kouluun. Siksi en enää ota toista.” Rehellisyys maan perii, sehän tiedetään.

Marraskuisessa jutussani oli kertomus hauskimmasta matematiikantunnistani ikinä. Siinä pelasin yhden tavallisesti aika hiljaisen tytön kanssa noppapeliä, jossa hänkin innostui kovasti nauramaan ja juttelemaan kanssani. Tänään, kun näin hänet aamulla, hänellä oli minulle heti tärkeätä asiaa: Iloisin silmin hän kertoi, että yksi koulunkäynninohjaajistamme oli näyttänyt hänelle tuon tekstini ja he olivat siitä kai jotain jutelleetkin. ”Kiva, että kirjoitit, kiitos siitä.”

Juuri ennen kotiinlähtöäni tänään Ulla-ope antoi minulle sisällöltään hyvänmakuisen joulumuistamisen (syötävää, ei juotavaa). Mukana oli kaunis joulukortti, jonka kaksi Ullan nimeltä mainitsemaa tyttöä oli kaikkien puolesta askarrellut. Kortin kääntöpuolelle he olivat kirjanneet etunimeni kirjaimilla alkavia ominaisuuksia, jotka heidän mielestään kuvasivat minua. En jäljennä niitä tähän mutta vihjeeksi voin sanoa: Kyllä on kivaa taas tammikuussa jatkaa näitä kouluvaaritouhuja, kun minusta noin nätisti ajatellaan.

Oikein hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille!

t. kouluvaari Mauri

Hyvä kun on hyviä sijaisia!

 
Kaikki kolme vakituista opettajaa poissa! Ihmettelin kolmosnelosten kortteliin aamulla tullessani, että missä nyt oikein mennään. Yksi opettajista oli muutama päivä sitten aloittamallaan opintovapaalla, toinen ennakoidulla sairauslomalla ja kolmas yllättävällä mutta toivottavasti lyhyeksi jäävällä sairauslomalla. Mutta eihän hätä sitten ollutkaan minkäännäköinen. Paikalla oli kaksi jo meille kotiutunutta ammattitaitoista sijaista ja kolmas, joka oli tänään Syvälahdessa ensimmäisen kerran elämässään. Vakituista väkeä oli paikalla Laura, koulunkäynnin ohjaaja. Niin, ja sitten vielä kouluvaarikin.

Uuden sijaisen ensimmäinen oppitunti oli matematiikkaa. Menin hänen ryhmänsä luokan takaseinustalle seisoskelemaan ja valmiina tarvittaessa auttamaan. Oppitunnin aiheena oli valmistautuminen tuleviin kertolaskun kokeisiin. Ihailin taas kerran meidän oppilaittemme suhtautumista luokan aikuisiin: Uudella opettajalla ei ollut aivan täsmällistä tietoa siitä, millä tehtävillä kokeisiin oli jo aikaisemmin valmistauduttu ja mitkä nyt olivat tekemättä tai kertaamatta. Oppilaat auttoivat opettajaa oikeille sivuille, näyttivät missä nyt mennään ja vastasivat asiallisesti hänen kysymyksiinsä. Hyvin lähti käyntiin. Oppilaitten mainio suhtautuminen koulutyöhön ja uuteen opettajaan jatkui: Työrauha luokassa oli koko lopputunnin ajan erittäin kiitettävä. Kukaan ei häärännyt omia juttujaan eikä häirinnyt toisten keskittymistä. Kohta opettajaksi valmistuva nuori sijainenkin kehui tunnin päätyttyä luokan työskentelytaitoja. Myöhemmin päivällä en hänen tunneillaan enää mukana ollutkaan. Arvelen hänen päivänsä sujuneen hyvin, ainakin hän välitunneilla näytti ihan levolliselta.

Työpisteen ja omien
vaatteitten suojaus on
maalatessa tärkeää.

Toisen, jo jonkin aikaa talossa olleen sijaisen kanssa olin mukana nelosten käsityötunnilla puutöitä tekemässä. Kävi ilmi, että opettaja oli tässä käsityöluokassa nyt ensimmäistä kertaa. Hänellä oli kyllä selvä suunnitelma siitä, mikä parin kaksoistunnin mittainen välityö tänään aloitettaisiin. Tarvittiin neliönmuotoisia laudanpaloja ja erilaisia työkaluja ja maalausvälineitä. Minä tiesin, että tuolla on lautavarasto, mutta en sitä, saako sieltä omin päin käydä materiaalia hakemassa. Tiesin myös, että tuossa vieressä on maalaamo mutta en sitä, mitä kaikkia turvallisuus- ja suojausohjeita pitää siellä osata noudattaa. Työkalukaapeista sentään löysin ihan itse sahoja ja vasaroita. Onneksi lähettyvillä oli käsityönopettaja Ilkka, jonka valtakuntaa tämä kaikki oli. Hän auttoi meidät alkuun ja sahasi pitkät laudat vähän lyhyemmiksi paloiksi, joita oppilaitten olisi helpompi ja turvallisempi käsitellä. Sama ilmiö toistui kuin äsken matikantunnilla: Oppilaat tiesivät työkalukaappien sisällön paremmin kuin minä ja kun heille oli jo aiemmin opetettu, miten mitataan, että laudasta tulee sahatuksi oikean mittainen pala, niin työthän lähtivät sujuvasti käyntiin. Sahauksen jälkeen kaikki eivät mahtuneet yhtaikaa maalaamaan, mutta oppilaat osasivat oma-aloitteisesti hakea jonotusajaksi materiaalia ”omiin töihinsä” eli vapaamuotoiseen askarteluun ja kaikilla oli koko ajan kiinnostavaa tekemistä.

Samaan aikaan toisaalla, Haarlan koulussa:

Kouluvaariystäväni Reino, joka on ollut Hirvensalon Haarlan koulussa vaarina jo monen monta vuotta, kertoi kouluvaarien aamukahveilla mukavasta kokemuksestaan: Haarlassa käy koulua myös Ukrainasta Suomeen muuttaneita oppilaita. Reino oli ottanut mukaan veistotunnille näitä Ukrainan lapsia ja opettanut heille sahaamista ja maalaamista. Aivan alusta oli aloitettu ilman yhteistä kieltä: Opeteltiin työkalujen suomenkielisiä nimiä: Vasara, saha, viila. Arpakuutio syntyi, kun ensin oli opittu, että vastakkaisten sivujen summa on aina seitsemän. Haarlan käsityöluokassa oli ollut iloinen tekemisen meininki!

Luku!

Nelosilla yhä useammat
 puujalat tulevat valmiiksi.
Näillä voisi mennä vaikka
Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä!

Viime viikon lukutunnilla katselimme ensin kaikki yhdessä edellisen viikon kaupunkiretkemme valokuvia, ja sen jälkeen siirryin lukupoikieni kanssa tuttuun luokkaamme. Jo aamupäivällä oli ryhmämme innokkain ja edistynein poika tullut eteeni, tehnyt melkein asennon ja ilmoittanut: ”Minä olen valmiina!” Lupasin, että iltapäivällä luetaan taas. Millään mittarilla en osaa varmistaa, mutta korvakuulolta olen sitä mieltä, että kaikilla on tapahtunut myönteistä kehitystä: ”Minä luen nyt kaksi sivua”, ilmoitti se innokkain. Viime viikolla yksi pojista oli poissa mutta hänkin lienee harjoitellut kotonaan. Sain onnitella häntä: ” Hyvä! Nyt luit koko kappaleen ihan virheettömästi.” Tosin sujuvuudessa on vielä paljonkin hiottavaa. Kolmannen pojan, sen kapinoivan kieltäytyjän olemus on merkittävästi rauhoittunut. Hän lukee melko sujuvasti, vaikka valitseekin ja jaksaa lukea vain aika pieniä pätkiä kerrallaan.

Viikkoa myöhemmin, marraskuun ensimmäisenä torstaina lukutunti olikin heti aamulla. Innokkain poika puuttui joukosta, mutta hänen tilallaan ryhmässämme oli yksi tyttö. Pojat keskittyivät odottamattoman hyvin kuuntelemaan, kun tyttö luki ääneen. Ja aika hyvin lukikin poikiin verrattuna, vain melko hiljaisella äänellä. Ehkä hänellä itseluottamus vaatii enemmän tukemista kuin kohtuullinen lukutaito. Mutta mitä tekikään tuo tuttu kapinallisemme, kieltäytyjä ja ympäri luokkaa haahuilija? Pysyi melkein koko tunnin paikallaan, luki kunnollisesti pitkiä kappaleita kirjastaan eikä mitenkään osoittanut mieltään! Tunnin jälkeen kiittelin häntä hyvästä käytöksestä ja aktiivisesta osallistumisesta ja pyysin opettajaa kirjaamaan hänelle positiivisen Wilma-merkinnän kotiväelle tiedoksi. Sinne meni!

 

Aikuisten vanhatukka

Ennen päivän viimeisen tunnin alkua istuin ajatuksissani pitkällä penkillä. Viereeni tupsahti poika, jonka kanssa olin joskus jotain pientä jutellut mutta en sen paremmin häntä tuntenut, nimeltä kyllä. ”Mitäs mietit?”, poika kysyi minulta. Vastasin ihan totuudenmukaisesti, että kun tunti päättyy, menen suoraan parturille, kun minulla on aika varattuna runsaan tunnin päästä. Hän innostui vertaamaan hiuksiemme pituuksia. Hänen otsahiuksensa ulottuivat alemmas silmille kuin minun omat hiukseni minun naamalleni. ”Minulla onkin tämmöistä nuorten tyyliä. Sinulla on tuollainen aikuisten vanhatukka”, poika lausui mielipiteenään ja lähti jonnekin muualle. Kyselin opettajilta, että pitäisikö minunkin vähän nuorentaa lookkiani, esimerkiksi leikkaamalla sivuilta ihan kaljuksi ja jättämällä joku tupsu päälaelle, niin kuin nyt muotia on.

Eivät suositelleet. Parturi oli opettajien kanssa samaa mieltä.

P.S. Tämä on kouluvaariblogini viideskymmenes teksti. Ensimmäisen julkaisin talvella 2019. Jokaisella jutulla on ollut lukijoita. Kiitos palautteesta, mitä olen tähän mennessä saanut. Tarinat jatkuvat vielä...

 

Matematiikkaa ja majanrakennusta

Kolmasluokkalaiset majanrakennuspuuhissaan
ja pientä kuollutta lintua ihmettelemässä.

Terve taas!

Tunsin itseni taas terveeksi muutaman sairaslomamaanantain jälkeen, kun aamukahdeksan aikoihin astuin Syvälahden koulun ovesta sisään. Minulla ei ollut ollut koronaa eikä mitään muutakaan tarttuvaa tautia, vaan muita vaivoja, joiden takia olin pysytellyt vähän aikaa kotona, koska kouluun tullaan vain terveinä.

Paljon vierasta väkeä

Maski naamalle ja sisäkengät jalkaan ja näin olin taas valmiina päivän seikkailuihin. Kolmosnelosten kotikorttelin torilla näkyi kahden tutun opettajan lisäksi monta minulle uutta ja vierasta aikuista. Keitä he olivat? Ja missä olivat kolmosten opettajat Ulla ja Heli? Ei kai korona ollut heitä vienyt tautivuoteelle?

Onneksi ei sentään. Suvi-ope kertoi nelosille ja meille kaikille aikuisille, mistä oli kysymys: Ulla ja Heli olivat oppimassa uutta jossakin koulutustilaisuudessa ja heillä molemmilla oli sijaisopettajat. Heidän lisäkseen paikalla oli kaksi lähihoitajaopiskelijaa, jotka hakivat tuntumaa koulunkäyntiohjaajan työhön. Lähihoitajan koulutus antaa valmiuksia siihenkin. Vakituinen koulunkäyntiohjaajamme oli muusta syystä poissa ja tilalla oli yksi koulun muista ohjaajista. Tuttu erityisopettajakin oli mukana. Vanhimpana aikuisena paikalla oli kouluvaari ja nuorimpana (melkein) aikuisena meidän koulun yhdeksänneltä luokalta tet-harjoittelijatyttö. Tällaisella joukkueella lähdimme uuteen kouluviikkoon. Kun oppilaita sekä kolmosella että nelosella on nelisenkymmentä kummallakin luokalla, niin on selvää, että aikuisiakin tarvitaan tavallista enemmän.

Kerrotaan lukuja ja tarinoita

Nelosten ekalla tunnilla harjoiteltiin kertolaskua lukuyksiköittäin. Siis mitä? Se on uusi tapa laskea kertolaskuja (tai ainakaan sitä ei opetettu vielä 64 vuotta sitten, kun itse olin neljännellä luokalla!) En käy sitä tässä nyt selittämään, koska netistä löytyvät tarkat ohjeet haulla ”kertolasku lukuyksiköittäin”. Oli mukavaa vaivata omaakin päätä samalla kun auttoi tämän päivän neljäsluokkalaisia eteenpäin matemaattisten oivallusten tiellä.

Kolmoset tulivat yhdeksäksi kouluun ja keskittyivät ”keskittyneeseen lukemiseen ja luetun ymmärtämiseen” hauskan eläintarhatarinan avulla. Mikä eläin oli kolmannessa häkissä? No ei mikään, häkki oli tyhjä! Miten lapset suhtautuivat karjuvaan leijonaan? Eivät huomanneet sitä, koska juuri silloin he syöttivät pienelle oravalle pähkinöitä. Harjoitustehtävä oli otettu Timo Parvelan kirjasta ”Ella luokkaretkellä”, joka on yksi tuon ikäisten suosikkikirjasarjoista.

Yhdessä onnistuimme

Kolmosten matikantunnilla tuli taas vastaan niitä hetkiä, mitä varten niin tykkään tätä kouluvaarin työtä tehdä: Yhtä poikaa eivät vähennyslaskut kiinnostaneet juuri lainkaan, minkä hän myös kehonkielellään toi selvästi esille. Yksi kuudesta laskutehtävästä oli hädin tuskin tehtynä tunnin puoliväliin mennessä, kun monet tästä parinkymmenen oppilaan ryhmästä olivat jo seuraavan sivun tehtävissä. Opettaja ehdotti, että minä auttaisin lopputunnin ajan tätä poikaa, jotta opettajalle jäisi enemmän aikaa muille oppilaille. Pojasta se ei ollut mitenkään hyvä ehdotus mutta ei hän nyt vastaankaan pistänyt. Aloitimme siitä, että ensimmäisen allekkainlaskutehtävän ja sen tuloksen väliin vedettiin yhdessä viivoittimella siisti viiva. Viivasta tuli mielenosoituksellisen pitkä mutta se kelpasi minulle. Tehtävä oli sinänsä oikein laskettu. Toinen tehtävä tuli vähitellen numero kerrallaan houkutellen valmiiksi ja viivoittimen viivakin oli jo lyhyempi. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin tehtävä ehdittiin saada valmiiksi ennen tunnin päättymistä. Istuma-asento parani siinä sivussa ihan huomaamatta. Huomasin ja kommentoinkin pojalle, että hän on selvästi ihan hyvä näissä laskutehtävissä, kun vain viitsii. Tunnin jälkeen opettajan kiitokset lämmittivät mieltäni.

Koulussa ei tänään tiettävästi ollut yhtään poissaoloa, joka olisi liittynyt koronapandemiaan, ei altistumisia, tartunnoista puhumattakaan. Keskustelin puolen päivän välitunnilla koronastakin apulaisrehtori Markon kanssa. Hän sanoi jo kovasti odottavansa sitä, että voisimme alkaa muistella tätä ankaraa korona-aikaa. Vielä pitää kuitenkin jaksaa noudattaa ohjeita ja määräyksiä. Turhauttavana hän piti sitä, että on joutunut koulun alueen rajoilla keskustelemaan väärää tietoa lapsille totuutena jakavien rokotevastaisten ihmisten kanssa. Iloisemmistakin asioista puhuimme: Hän kannusti minua jatkamaan näitten juttujen kirjoittamista ja julkaisemista ja antoi jopa joitakin vinkkejä uusista näkökulmista.

Omin käsin oma maja

Käsityötunnilla kolmoset olivat ihan pihalla. Itse asiassa vähän kauempanakin, välituntipihan takana olevassa metsikössä. Oppilaat jaettiin neljän hengen ryhmiin ja tehtävä oli sama kuin nelosilla oli ollut viime viikolla: Rakentakaa ryhmällenne maja käytettävissä olevista puitten oksista ja muusta luonnon materiaaleista. Tehtävä oli selvästi mieluinen: Ensin haettiin sopivat paikat majoille ja sitten alettiin katkenneista ja kuivuneista oksista niitä rakentaa. Useimmat rakennettiin sopivaan kallionkoloon tai puiden väliin mutta yksi hieno lappalaisten kotaa muistuttava maja kohosi avaralle, tasaiselle kalliolle. Kouluvaarikin kantoi kirjaimellisesti kortensa kekoon auttamalla lapsia raahaamaan heidän innokkaille voimilleen ylivoimaisia oksia majantekopaikoille. Niin kuin Parvelan Ella-kirjassa huomio kiintyi karjuvan leijonan sijasta pikkuiseen oravaan, niin tässäkin projektissa yhden majan pohjalta löytynyt pieni kuollut lintu vei hetkeksi kaikkien huomion pois varsinaisesta tehtävästä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Iloiset majanrakentajat saivat työnsä ainakin melkein valmiiksi eikä mitään vahinkoja sattunut, vaikka aika vauhdilla liikuttiin ylös ja alas melko jyrkkää rinnettä. Kiva päivä!

 

Katukoriksen huumaa ja muita ilon hetkiä

”Hei Mauri, mä luin sun päiväkirjas!” Tämän yksi tyttö kertoi minulle iloisella äänellä heti ensimmäiseksi aamulla, kun hän huomasi minut koulun aulassa. Kun kyselin kommentteja, hän sanoi kertomusteni olevan todenmukaisia. Hän oli varmaankin kotona näitä juttujani lukenut, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmille lähetetty Wilma-viesti tekstien olemassaolosta oli mennyt perille ja ainakin yhdessä perheessä niihin oli tutustuttu. Hyvä niin.

Olet yksi meistä

Kouluvaarien yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Kytömäki oli minulle aiemmin keväällä kertonut, että hänen mielestään paras tunnustus, minkä koulun aikuiset voivat kouluvaarille antaa, on tämä viesti: ”Olet yksi meistä”. Hän on sen kuullut pitkän vaariuransa aikana useammankin kerran ja joka kerta se häntä lämmittää. 

Täsmälleen näitä samoja sanoja käytti tänään rehtorimme Jarmo, kun hän kutsui minut henkilökunnan kevätlukukauden päättäjäiskahveille kuun lopussa. Otin kutsun tietenkin iloisena vastaan. Mielelläni kuulun Syvälahden koulun työyhteisöön, missä opettajat ja muut aikuiset tuntuvat tykkäävän työstään ja pelaavan hyvin yhteen keskenään. Hiukan ihmettelin kahvittelun alkamisaikaa, kello 13.05 eikä siis tasan yhdeltä. Ehkä senkin perusteet aikanaan selviävät.

Katukorista ”lumisateessa”

Päivän päätapahtuma kolmosnelosilla oli Turun koulujen alaluokkalaisille järjestetty katukoristapahtuma Kupittaan Citymarketin parkkipaikalla. Siellä oli oppilaita Turun suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä kouluista mutta tapahtumalle oli annettu englanninkielinen nimi ”Pirkka Street Basket.” On kai se sitten hienompi niin. Kysymyksessä oli Suomen Koripalloliiton kiertue, joka kiertää ympäri Suomea Citymarkettien parkkipaikoilla.

Aika pieneen tilaan oli saatu sopimaan kymmenen pelialuetta, joissa kolmihenkisin joukkuein pelattiin yhteen koriin kymmenen minuutin pelejä. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita riitti monen tunnin ajaksi. Oman lisänsä toi valtavan määrän valkoisia haituviaan juuri tänään ilmoille päästävät lehtipuut. Pelikenttä näytti välillä olevan kuin lumisateen peitossa ja haituvat lentelivät myös silmiin ja kurkkuihin. Mikä puu nyt oli noin innostunut? Turun Sanomien jutun (22.5.) ja pienen googlaamisen perusteella kysymyksessä on puistoissa kasvava poppeli, joka on tavallisen metsissä kasvavan haapapuun kaupunkilaisserkku. Voi puistoissa toki haapakin kasvaa ja haituviaan lennättää.

”Lumisade” ei pelien tunnelmaa latistanut, helteinen ilma kuitenkin vähitellen alkoi väsyttää. Niin ja tietenkin itse pelaaminen, monet pelasivat iltapäiväyhteen mennessä monta peliä, tosin taukoja välillä pitäen. Järjestäjiltä loppuivat pelaajille varatut juomapullot kesken (vaikka sponsori Citymarketin ovelle oli matkaa vain 20 metriä). Onneksi meillä oli koulusta mukaan saadut eväät ja monilla toki kotoakin asti tuotuja juomia ja välipaloja repuissaan.

Kuinka peleissä kävi? Kuka voitti? Sitä ei tiedä kukaan, sillä pisteitä ei laskettu. Tärkeintä oli pelata koripalloa muitten joukkueitten kanssa ja viettää järjestäjien iskulauseen mukaan ” vuoden hauskin koulupäivä”. Syvälahtelaisten kunniaksi voin kyllä puolueettomasti sanoa, että silmämääräisesti arvioiden voitimme otteluistamme useimmat, ellei nyt ihan kaikkia. Joukkueissamme kaikki pelasivat innokkaasti ja muutamat ihailtavan taidokkaastikin. Upeita heittoja läheltä ja kaukaa ja hienoja torjuntoja. Hyvä meidän tytöt ja pojat!

Olimme liikkeellä Fölin vuorobusseilla. Menomatka vei meidät ensin Eerikinkadulle Kuoppatorin kulmalle, missä vaihdoimme toiseen bussiin. Paluumatka tehtiin kävellen (koululle asti, jotkut jo epäilivät!) Kaskenkatua alas Aurajoen rantaan, mistä pääsimme bussia vaihtamatta koululle asti. Oikein hyvin kaikki jaksoivat vielä tuon iltapäiväkävelyn kovien pelien jälkeen.

Mennessä yksi tyttö kiinnitti huolestuneena huomiota pukeutumiseeni: ”Eikö sinulla ole lämmin, kun sinulla on noin tummat housut?” hän kysyi siniharmaita kesähousujani tarkoittaen. Ei minulla vielä siinä vaiheessa ollut, mutta myöhemmin kun olin ollut auringonpaisteisella asvalttikentällä muutaman tunnin, lyhensin housuni shortseiksi ja laitoin irralliset lahkeet reppuuni. Takaisintulomatkalla sama tyttö oli todella hämmästynyt: ”Milloin sinä olet vaihtanut shortsit jalkaasi?” Hänelle taisivat vetoketjulliset katkolahjehousut olla ennestään ihan tuntematon vaatekappale. Menomatkalla minulle esitetty kysymys oli sävystä päätellen ollut ihan aitoa huolestumista siitä, että olen mahdollisesti ihan väärin pukeutunut alkavaan hellepäivään. Mukavalta tuntuu ajatus, että oppilaat pitävät minusta huolta samalla kun minäkin yritän pitää huolta heistä, jotta esimerkiksi ehditään vihreän aikana suojatien yli tai ettei kukaan jää takaa tulevien pyöräilijöitten alle.

Toivottavasti emme syksyllä tapaa

Näin sanoin koulunkäynninohjaaja Aapelille tänään katukorispelejä seuratessamme. Sitä hänkin toivoi.

Aapeli on selvästi oppilaitten ihailema ja arvostama nuorimies kolmosnelosten yhteisössä. ”Hei Aapeli, tiäksmitä?” ”Aapeli hei, mä olen…” ja ”Aapeli, kato, mitä mulla on!” Monilla oppilailla tuntuu olevan valtavan paljon asioita Aapelille kerrottavaksi. Myös opettajat ja kouluvaari tykkäävät työskennellä hänen kanssaan. Hän on jo ollut muutaman vuoden tässä tehtävässä. Nyt hän on päättänyt pyrkiä opiskelemaan Raumalle ja on jo selviytynyt pääsykokeitten toiselle kierrokselle. Jos hän toisesta vaiheesta selviää ja tulee valituksi, niin emme häntä ensi syksynä täällä näe. Sen takia tämä toivotus. Jos opiskeluovet eivät vielä aukene, niin tapaamme syksyllä ja saamme nauttia hänen työkaveruudestaan, mihin olennaisena osana liittyy hyväntahtoinen, myös omaan itseenkin kohdistuva huumori. On sekin hyvä vaihtoehto.