Jouluvalmisteluja ja ilmakitaran soittoa

 Pelit seis!

Eräänä kouluvaaripäivänä Mirja-open kanssa otimme yhdessä neljäsluokkalaisten ryhmässä puheeksi tietokonepelit ja pelaamiseen päivittäin käytetyn ajan. Tulos oli meidän aikuisten mielestä järkyttävä! Minecraftia ja muita suosikkipelejä pelataan pahimmillaan tuntikausia, siis joka päivä! Lapset, erityisesti pojat mutta myös tytöt, kertoivat pelaavansa kuusikin tuntia kerrallaan. Vertailun vuoksi: Läksyjen tekemiseen sanottiin käytettävän puolisen tuntia. Oppilaat tuntuivat rehellisiltä vastatessaan eikä rehentelyä tai liioittelua ollut ilmassa. Kun kysyimme vanhempien mahdollisesti antamia aikarajoja, pahimmin korvaan särähti yhden pojan vastaus: ”Ei isä välitä, kauanko pelaan!” Pelejä pelataan jopa keskiyöhön saakka. Kaverit kertoivat, että yksi heistä oli eräänä yönä kahdentoista aikoihin lähettänyt ryhmäkyselyn: ”Hei, ketkä nyt ovat pelaamassa?” Kukaan muu ei silloin tainnut olla, koska sanoivat lukeneensa tuon viestin vasta aamulla.

Mitä tästä seuraa? Vastausten perusteella on useita oppilaita, joilla ei koulunkäynnin ja pelien pelaamisen lisäksi päivään mahdu juuri mitään muuta elämää. Heistä on Mirjan kehittämän termin mukaisesti kasvamassa ”peliperunoita”, joille tavallinen inhimillinen elämä on jotain kaukaista ja epäkiinnostavaa. Kehotimme oppilaita itse aktiivisesti seuraamaan omaa peliaikaansa, tarvittaessa rajoittamaan sitä radikaalisti ja miettimään vanhempiensa kanssa, mitä muutakin voisi harrastaa. Mirja lupasi lähettää asiasta vanhempien vastuuta korostavan yhteisen Wilma-viestin kaikkien lasten koteihin.

 

Joulukalenteriluukun avauskin on oppimistapahtuma!

Kolmosnelosten torilla on joulukalenteri, josta tietenkin avataan joka päivä yksi luukku. Luukun takana koko luokkaa odottaa tehtävä. Itsenäisyyspäivän jälkeen avattavia luukkuja oli kaksi. Ensimmäisen tehtävänä oli ”kirjoita oma nimi kauniisti” siis ei kaunokirjoituksella, koska sitä ei enää opeteta, mutta kauniisti kuitenkin. Ja toden totta, kyllä moni osasi nimensä kirjoittaa kauniisti, kun siihen oikein keskittyi.

Pojat vauhdissa. Vaari komppaa taustalla.
Kuvan otti Mirja-ope.

Toisesta tehtävästä vaarikin innostui: ”Soita ilmakitaraa!” Silmänräpäyksessä syntyi bändi ”Vaari ja pojat”. Kun ääniteknikkomme Mirja-ope kajautti kaiuttimista Käärijän cha cha chan soimaan, oli tunnelma korkealla kuin Euroviisujen loppukilpailussa konsanaan. Bändistämme varsinkin ne pojat jaksoivat esittää sekä loistavia soolonumeroita että hienoa yhteissoittoa. Nyt lähden tanssimaan, niinku cha cha cha, enkä pelkääkään tätä maailmaa...

 

Uskonnoissa on eroja ja yhtäläisyyksiä

Vakavampiakin asioita tuli kouluvaarille tehtäväksi: Yhdelle pojalle järjestettiin erikseen uskonnon ja elämänkatsomustiedon koe. Siihen valmistautumiseksi menimme kahdestaan tyhjään luokkahuoneeseen. Poika luki minulle ääneen, mitä kirjassa kerrottiin eräistä uskonnoista ja uskonnottomuudesta sekä niitä yhdistävistä ja erottavista ajattelutavoista ja näkyvistä muodoista. Etenimme rauhallisesti ja jutellessamme koetimme löytää tekstin olennaiset asiat.  Tunnissa ehdimme käydä läpi ne 12 sivua, mistä koekysymykset huomenna tulisivat. Ainakin minä opin uutta uskonnoista tuon tunnin aikana. Toivottavasti poikakin, ainakin hän suhtautui harjoitteluumme keskittyneesti ja yhteistyöhaluisesti ja lupasi vielä kotona vähän kerrata.

 

Joulujuhla on jo lähellä

Joulunäytelmän pukujen suunnitteluun haetaan ideoita.

Yhdessä haimme ideoita joulujuhlamme näytelmäksi. Lupasin olla paljastamatta näytelmästä etukäteen yhtään mitään. Siksi kerron vain yleisesti, että suljetussa lippuäänestyksessä seitsemästä ehdotuksesta yksi nousi selvästi suosituimmaksi, kun se sai lähes puolet kaikista äänistä. Sen perinteinen juoni ei riittänyt taiteilijoillemme, vaan muutamien oppilaitten käsikirjoitusryhmä perustettiin päivittämään tarinan juonenkäänteet nykypäivään.

Uusi käsikirjoitus tuli viikossa valmiiksi ja sitten olikin vuorossa näyttelijöitten valinta eri rooleihin. Moniin rooleihin oli paljon halukkaita mutta yhteen vanhan äijän rooliin (ei ollut joulupukki!) ei ensin löytynyt kiinnostuneita. Yllättäen Mirja-ope kysyi: ”Tulisitko kouluvaari näytelmään mukaan?” Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, niinpä suostuin. Ajattelin, että tässäpä hienosti jatkuu jo 1950-luvulla alkanut (ja sinne toistaiseksi päättynyt) urani koulun joulunäytelmien näyttelijänä!

Hetken päästä kuitenkin yksi pojista sanoi, että hän olisi halunnut olla tässä äsken minulle annetussa roolissa. Niinpä jouduin luopumaan neljä repliikkiä sisältäneestä osastani. Parempi näin.