Kouluvaari saa apulaisia juttujen kirjoittamiseen

Olen saanut näistä blogijutuistani viime aikoina niin hienoa palautetta, etten tiedä, mikä voisi enemmän mieltäni lämmittää: Opettajat käyttävät juttujani opetusmateriaalina suomen kielen tunneilla! Oppilaat ovat lukeneet tekstejäni ja harjoitelleet niitten pohjalta tarinoitten kirjoittamista omasta elämästään. Viime viikolla tuli myös valokuviin liittyvä iloinen toivomus muutaman lapsen ryhmältä: ”Ota meistä ryhmäkuva ja julkaise se blogissasi!” Kyllä sekin varmasti vielä joskus tapahtuu.

Minun ja Fantsun blogi

Olen saanut opettajilta ja lapsilta luvan julkaista muutamia lasten juttuja tulevissa kirjoituksissani. Tässä ensimmäinen, missä kolmasluokkalainen tyttö kirjoittaa monipuolisesti, luontevasti ja kauniilla käsialalla muistoistaan kesän heppaleiriltä:

Hieno, kuvitettu kesämuisto!

Minä olin kesäleirillä Metsäkylän ratsastuskeskuksessa. Minun leirihevoseni oli Fantsu. Fantsu on miniatyyrihevonen. Muistan kun minua jännitti. Metsäkylässä minä näin myös ensimmäistä kertaa vuonohevosen. Sen nimi on Silvia. Minä paijasin Silviaa. Näin myös Ilo-varsan. Se oli syntynyt toukokuussa 2025. 

Minä menin harjaamaan Fantsua äidin kanssa. Minä ja äiti harjasimme Fantsua kumisualla, pölyharjalla, jalkaharjalla, pääharjalla ja lopuksi puhdistettiin kaviot. Sitten minä varustin Fantsun. Me laitettiin Fantsulle ekana suitset ja sitten satula ja satulahuopa. Äiti auttoi minua kiristämään satulavyön.

Ratsastustunnilla mentiin käyntiä ja ravia.
Ravi tuntui minusta hieman jännittävältä koska en ollut ennen mennyt ravia. Fantsun ravi tuntui vähän pompottavalta. Parin päivän päästä osasin jo keventää. Ratsastustunti meni hyvin ja sitten me harjattiin taas Fantsu ja sitten oli eka tallipäivä ohi! Loppu. 

Tässä tarinassa olen otsikosta piilottanut tekijän nimen. Muita korjauksia ei ole tarvinnut tehdä.

Tiputanssia ja muuta lintujen elämää

Tässä ollaan vasta menossa metsään
(golfkentän turvallisemmalla puolella)..

Tytöt löysivät metsästä syötävää,
mustikoita ja puolukoita.
Janna-ope taustalla seurailee tyytyväisenä.

Vietimme taas yhden koulupäivän ulkona oppimassa, siis metsässä vajaan kilometrin päässä koululta. Kaunis ilma suosi meitä. Yhtenä tehtävänä oli lintujen eri elämänvaiheitten opiskelu. Se toteutettiin Mirkka-open ohjaamana leikkinä. Lintujen elämässä oli vauhtia mutta ei onneksi oikeasti vaarallisia tilanteita. Siihen kuului mm. tiputanssi, samoin kuin toisten pesien munarosvous ja oman pesän suojaaminen. 

Muitakin leikkejä leikittiin ja eväitä syötiin, niin kuin aina. Siisteyttä luonnossa opeteltiin niin, että jokainen kuljetti omat eväsroskansa takaisin koululle tai kotiroskikseensa.  Koululle päin käveltäessä kyselin parilta pojalta, mitä he olivat päivästä tykänneet.

-            Kiva päivä, saisi kestää kauemminkin, pojat sanoivat kolme ja puoli tuntia kestäneen, touhua täynnä olleen retken loppuhetkillä.

Kivoja kuvia!

Seuraava vaaripäiväni osui kolmosnelosten luokkakuvauspäiväksi. Otettiin kuvia koko luokasta, yksittäiskuvia, sisaruskuvia sekä kaverikuvia yhden tai useamman kaverin kanssa. Kuvia otti kaksi miestä, isä ja poika niin kuin vanhempi kuvaajista minulle kuvausten välillä kertoi. Kuusikymppinen isä on vähitellen jäämässä eläkkeelle ja hän kyseli kovasti kouluvaarintöistä. Samalla hän kertoi itse olevansa mukana jossakin hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tavoitteena on hankkia lisää kouluja johonkin Afrikan maahan, en muista mihin. Kehotin häntä ottamaan kouluvaarien nettisivuilta selvää, miten kouluvaariksi hakeudutaan, jos ”koulumatka Afrikkaan” alkaa tuntua liian pitkältä.

Itse osallistuin kahteen kaverikuvaan. Toisessa ovat kanssani kaikki kolmasluokkalaiset, toisessa kaikki neljäsluokkalaiset oppilaat opettajineen ja ohjaajineen.

Vaarillisia tilanteita

Tuoreimman vaaripäivän kohokohdat on nopeasti kerrottu: Putosin yksijalkaiselta tuolilta luokan lattialle, onneksi vahingoitta, hävisin oppilaalle suomen kielen tavuihin liittyneessä noppapelissä sekä kannustin kolmosia valitsemaan keväällä valinnaiseksi vieraaksi kieleksi saksan, vaikka kukaan ei pyytänyt minua ottamaan asiaan mitään kantaa.

Päätöksentekoa ja kevään edistymistä seuraamassa

 Lasten ääni kuuluviin

Kouluvaari pääsi seuraamaan, kun Turun Lasten Parlamentin järjestäytymiskokous pidettiin Työväenopiston luentosalissa huhtikuun alussa. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että Lasten Parlamentti edustaa turkulaisten alakoulujen oppilaskuntia. Se on lasten näkökulman asiantuntijaelin ja vaikuttajaryhmä. Turun Lasten Parlamentin hallitukseen kuuluu 12 jäsentä. Hallitus valitaan järjestäytymiskokouksessa suljetulla lippuäänestyksellä yhdeksi lukuvuodeksi kerrallaan. Ehdokkaaksi voi asettua neljännellä tai viidennellä luokalla Turun alakoulua käyvä oppilas.

Syvälahden ehdokas Einar
piti hyvän esittelypuheenvuoron.

Opiston luentosali oli lähestulkoon täynnä eri koulujen edustajia. Syvälahden joukkueen muodostivat ehdokas, kaksi muuta äänioikeutettua oppilasta, Mirja-ope sekä kouluvaari. Me aikuiset emme saaneet äänestää. Tilaisuuteen toi kaupungin tervehdyksen pormestari Minna Arve. Hän osasi hyvin kertoa esimerkkejä ja keskustella lasten kanssa sellaisista kaupungin palveluista, joita lapsetkin käyttävät.

Parlamentin hallitukseen valittiin 10 jäsentä ja ehdokkaita eri kouluista oli parikymmentä. Jokainen ehdokas vuorollaan sai esittäytyä yleisölle pitämällä lyhyen valmistellun puheenvuoron. Meidän ehdokkaamme Einar esiintyi selkeästi ja hänen puheenvuoronsa oli asiallisesti jäsennelty ja sopivan mittainen. Ei ollut miehen vika, että äänestyksessä ei tullut tarpeeksi ääniä ja hallituspaikka jäi tällä kertaa saamatta. Hänellä on mahdollisuus yrittää ensi vuonna uudestaan.

Syvälahden äänioikeutetut oppilaat Morris, Sara ja Einar odottelemassa kokouksen jatkumista.
Kyllä kouluvaarin työ on mukavaa fiksujen oppilaitten kanssa!

 

Käyttäydy somessa hyvin

Yhtenä aamuna olin valvomassa yhteiskuntaopin kokeita. Minun ryhmässäni oli vain muutama oppilas ja he keskittyivät todella kiitettävästi tehtävämonisteen kysymyksiin. Katselin kysymyksiä ja totesin itsekseni, että aivan nykypäivän perusasioita niissä kysyttiin: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media? Minkälaisiin vaaroihin sen käytössä pitää varautua? Mitä teet tai sanot, jos joku näyttää sinulle jostakin toisesta oppilaasta otetun epäedullisen kuvan? Miten nettikiusaamista voi rajoittaa? Vilkaisin saamiani vastauspapereita ja huomasin, että aika hyvin lapset ovat perillä asioista. Hurskas toiveeni on, että he myös toimisivat todellisissa tilanteissa niin kuin ovat nyt vastanneet.

Mikä pronomini on suomeksi?

Suomen kielen tunnilla kiinnitin huomiotani siihen, että sanaluokista käytettiin vain niitten latinasta johdettuja nykynimiä eikä vanhoja suomenkielisiä vastineita. Substantiivit eivät ole enää nimisanoja eivätkä adjektiivit laatusanoja. Suomenkielisistä nimistä lienee luovuttu jo kauan sitten, koska opettajatkaan eivät niitä tunteneet. Minun kouluaikoinani, joista nyt on jo jonkin verran aikaa, kaikilla termeillä oli suomenkieliset vastineet. Pronominit olivat asemosanoja ja numeraalit lukusanoja, verbit teonsanoja ja partikkelit (vai mitä ne nyt ovatkaan) olivat apusanoja. 

Opettajan pyynnöstä kirjoitin sanaluokat suomennoksineen taululle. Nyt sitten Syvälahdessa osataan tämäkin. Joskus, jos en keksi muuta kirjoitettavaa, voisin luetella tässä nominien sijamuotojen suomenkieliset vastineet, joita on 14 kappaletta. Osaan ne, koska olen ne silloin ajanlaskumme melkein alussa joutunut opettelemaan ulkoa (nimentö, omanto, osanto, …). Nykypäivän koululaiset pärjäävät koulussa ihan hyvin, vaikka eivät tämmöisiä litanioita joudukaan opettelemaan. En minäkään muista niitä koulun jälkeen tarvinneeni.

Kun ötökkää tunnistetaan, niin ensin lasketaan sen jalkojen lukumäärä, sitten siivet, Nina-opas neuvoi.

Mikä oli se keltainen kukka
tuolla polun varrella?

Kevät ja kolmosneloset Ruissalossa

Kevään merkkejä on luontokoulu, joka taas pidettiin Ruissalossa, Kasvitieteellisen puutarhan takamaastossa. Kolmosneloset olivat kolmena ryhmänä mainion Nina-oppaan johdolla havaitsemassa kevään tulosta kertovia luonnon ihmeitä. Tutuiksi tulivat polun varrella kukkivat kukat, perhosten ja sudenkorentojen muodonmuutokset ja ötököitten tunnistamiskaaviot. Myös kiva versio geokätköilyharrastuksesta opetti lisää luonnontuntemuksesta. Aikuisten mielestä ilma oli kylmä mutta lapset eivät sitä huomanneet, koska tekemistä ja reipasta liikuntaa riitti.

Ja lopuksi syötiin eväät.

Ei päässyt vilu yllättämään, kun leikkimällä opittiin perhosen muodonmuutosvaiheet.

 

Samalla kun mitään ei tapahdu, tapahtuu koko ajan jotakin

 

Syvälahden kolmosnelosten kevätlukukausi on jo yli puolivälin. Kevätpäivän tasauskin on ohitettu. Vanhan kansan härkäviikoiksi kutsuma vuodenkierron aika on menossa. Se tarkoittaa koulussa tavallista arkea ilman sen suurempia koho- tai kuoppakohtia. Uusia asioita opiskellaan, koulutehtäviä tehdään ja kokeissa vastataan niin hyvin kuin osataan. Tutuksi tulleen lukujärjestyksen mukaisesti siirrytään oppitunnista ja koulupäivästä seuraavaan tuntiin ja seuraavaan päivään. Satunnainen tarkkailija voisi luulla, että mitään maininnan arvoista ei arkirutiinien keskellä tapahdu. Mutta kun tarpeeksi tarkkaan katsoo, niin ensivaikutelma ei pidäkään paikkaansa:

Metsässä ratkotaan ja ratsastetaan

Yhteisesti pohtimalla ratkaistiin pakopelin koodit.

Maaliskuussa olemme olleet lumettomassa metsässä retkellä peräti kaksi kertaa. Matematiikan
metsätunnilla pelattiin innostuneesti pakopeliä. Sen lopputuloksena jokainen joukkue sai vaikean koodilukon auki ja isoäidin lippaasta löytyivät ajoissa junaliput junaan, joka juuri oli lähdössä. Englannin kieltäkin tässä tehtävässä tarvittiin. Eikä laskettu sääntörikkomukseksi sitä, että joitakin sanoja kysyttiin oppilaalta, jonka toinen kotikieli on englanti.

Yksi tytöistä oli ottanut ”lemmikkieläimensä” metsään mukaan ja muutamien tyttöjen kanssa hän järjesti iloiset kepparikisat eli esteratsastuskilpailut keppihevosella. Jälkeen päin minua harmitti, etten ehtinyt ottaa kuvia varsinaisesta kisasta, koska olin samaan aikaan piilottamassa kohta alkavan pakopelin vihjekortteja grillikodan lähimaastoon.

Luokassa luetaan ääneen

Kepparin onnellinen omistaja antoi tietenkin
toistenkin ratsastaa hänen hevosellaan.

Luokassakin on tapahtunut: Se, että pääsee lukemaan ääneen kirjaa kouluvaarille, ei suinkaan aina ole leima huonosta lukutaidosta. Tunnin aluksi Nikolai-ope kyseli vapaaehtoisia lukemaan vaarille ja oli kiva huomata, että halukkaita lukijoita oli enemmänkin kuin sen tunnin aikana ehdittiin lukijoiksi poimia. Tavallisesti yksi lukija lukee minulle kirjaa 10–15 minuuttia, vähän mielialan mukaan.

Nyt yksi vapaaehtoisista oli kolmasluokkalainen poika, joka osoittautui aivan mestarilukijaksi. Pitkätkään sanat eivät tuottaneet vaikeuksia, tarina eteni virke kerrallaan, tauot olivat pisteitten kohdalla eivätkä rivien lopussa, äänenkäyttö oli elävää ja poika selvästi hahmotti ja ymmärsi lukemansa tarinan kokonaisuutena. Huomasin, että vaarin neuvoja ei tässä nyt tarvita yhtään ja uppouduinkin kuuntelemaan hauskan kirjan sankareitten kommelluksia. Vartti kului todella nopeasti hyvän kirjan ja hyvän lukijan seurassa. Poika kertoi lukevansa seikkailukirjoja iltaisin kotonaankin.

Urheilussa saadaan mitaleja

Vapaa-aikanakin syvälahtelaiset onnistuvat hyvin: Lauantaina olin Kupittaan urheiluhallissa kannustamassa omia lapsenlapsiani, jotka osallistuivat siellä noin kymmenvuotiaitten yleisurheilukilpailuihin
(eivät ole Syvälahden koululaisia). 

Sattumalta huomasin tulostaululta yhden tutulta tuntuvan nimen, jonka yhdistin Syviksen kolmosnelosiin, vaikka sukunimestä en ihan varma ollutkaan. Tuota korkeushypyssä toiseksi tullutta en katsomosta asti tunnistanut mutta kävin seuraavana vaaripäivänä varmistamassa hyppääjäksi arvelemaltani pojalta  hänen sukunimensä. Oikein olin tiennyt! Hän ei ollutkaan urheilijana enää mikään aloittelija. Vaatimattomana mutta tyytyväisenä saamastaan huomiosta hän kertoi: ”Minulla on jo 63 mitalia tai pokaalia.”  Tieto hämmästytti saman pöytäryhmän poikia. Onnittelin vielä tätä korkeushyppääjää ja 60 metrin juoksijaa ja pojat jäivät kyselemään tarkempia tietoja hänen mitaleistaan.

 

Karkkeja ja karnevaalitunnelmaa

Grillattuja vaahtokarkkeja

Tammikuussakin kävimme metsäretkellä. Lunta ei ollut juuri ollenkaan mutta kuhmuraiset kalliot olivat pienen jääpinnan vuoksi petollisen liukkaita. Lapsia eivät jäiset kalliot varsinaisesti häirinneet, kun suurin osa muisti noudattaa opettajien ohjetta: Älä juokse! Koska ymmärsin vielä, että itse en ole liukkailla kallioilla läheskään niin ketterä kuin nuo meidän lapsemme, niin pysyttelin tavallista enemmän grillikodassa tai sen välittömässä läheisyydessä.

Vieressäni kodassa istui muutamia tyttöjä. Yhtäkkiä huomasin, että lähin tyttö mitään sanomatta ja vähän ujon näköisenä ojensi minulle tikkua, jossa oli valmiina kaksi vaahtokarkkia nuotiossa grillattavaksi.

-            Annatko nämä minulle, minä kysyin ja tyttö nyökkäsi myöntävästi.

Taas yksi ulkonaoppimispäivä on takana.
Eväätkin on syöty ja paluumatka koululle
on alkamassa Mirja-open johdolla.

Olin iloisesti yllättynyt tästä tarjouksesta, jonka tietysti otin hyvillä mielin vastaan. Vaahtokarkkia on monilla lapsilla täällä ollut herkkueväitten joukossa. Itse en ollut sellaista grillattuna koskaan ennen maistanutkaan. Lämmitin karkkia nuotiossa ja kun arvelin sen olevan syömävalmis, pistelin poskiini nuo lasten herkut. Minun makuuni ne olivat pikkuisen turhankin makeat. 

Kiittelin vielä vieruskaveriani, kun hänen toisella puolellaan istuva tyttökin rohkaisi mielensä ja hiljaisena tarjosi minulle omasta karkkipussistaan vaahtokarkkeja grillattavaksi. Otin tietenkin tarjotut karkit vastaan ja kohta sitten olinkin jo grillannut ja syönyt yhteensä neljä kappaletta tuota makeaa höttöä. Olin oikeasti iloinen siitä, että nuo kaksi luokan hiljaisempaan puoliskoon kuuluvaa tyttöä olivat omissa mielissään ylittäneet jonkin ujouskynnyksen ja rohjenneet tarjota minulle omia eväitään. Olemme selvästi ystäviä.

 

Kielikarnevaali, iloista ryhmätyötä

Kielikarnevaali on Turun koulujen yhteinen, samaan aikaan koko kaupungissa toteutettava ilomielinen kisa, jossa kilpaillaan eri kieliin liittyvillä yleistiedon kysymyksillä 3 – 4 oppilaan ryhmissä. Yhteys jonnekin otettiin padilla (1 per ryhmä) ja sitten ryhmä yhdessä valitsi jonkin kielen ja siihen liittyvät kysymykset.  Osa kysymyksistä oli perinteisiä monivalintakysymyksiä, osaan piti vastata jopa tanssien tai näytellen. 

Kaikenlaisia kysymyksiä: Mikä on tämän Saksassa sijaitsevan linnan nimi? Oikea vastaus oli Neuschwanstein ja piti oivaltaa, että kaikki muut tarjotut vaihtoehdot olivat englanninkielisiä. Miten italiaksi sanotaan ”heippa!” – No se on ”tsau” mutta miten se kirjoitetaan, tiesi joku. – Kokeillaan tuota: Ciao! Oikein meni ja taas tuli ryhmälle yksi piste lisää. 

Kaikki tuntuivat olevan kivoista tehtävistä innoissaan eikä se väärin vastaaminenkaan oikeasti ketään harmittanut. Pääasia oli iloinen yhdessä tekemisen meininki. Lopputuloksista en tiedä, mutta jossakin vaiheessa yksi meidän ryhmistämme oli viiden parhaan turkulaisryhmän joukossa. Hyvä Syvis!

 

Vapaaehtoisista ei ollut puutetta,
kun viidakkoa kasvatettiin.

Hyviä näyttelijöitä tori täynnä

Virtasen eväitä haettiin autolla
joen (sininen paperi) toiselta puolelta.

Kun kielikarnevaali oli päättynyt, sattui lukujärjestyksessä olemaan seuraavana draamaopetusta, siis näyttelemisen harjoittelemista. Iloinen meno vain jatkui. Vapaaehtoisista ei ollut puutetta, kun Nikolai-ope valitsi esiintyjiä eri harjoituksiin. Yhdessä valittiin tapahtumapaikaksi viidakko ja keskelle toriamme syntyi mahtava maisema: ”Minä olen tiikeri!” ilmoitti yksi näyttelijä ja astui kuin iso kissa keskelle toriamme. ”Minä olen liaani!” sanoi toinen tullessaan. Kolmas taisi olla krokotiili ja neljäs apinavauva. Myös papukaija, iso kivi, korkea puu ja monet muut viidakon luontoon kuuluvat eläimet ja kasvit löysivät esittäjänsä.

Toisen tehtävän nimi oli ”Virtanen myöhästyy töistä mutta ei tiedä minkä takia”. Virtaseksi valittu oli kuulomatkan ulkopuolella, kun muut valitsivat syyksi sen, että eväät olivat unohtuneet kotiin. Tämä syy sitten näyteltiin pantomiimina Virtaselle, jonka piti esityksen perusteella oivaltaa myöhästymisensä syy. Ja löysihän hän sen! Niin havainnollisesti osattiin ajaa autolla Virtasen kotiin joen toiselle puolelle ja hakea sieltä unohtuneet eväät. Hei Turun Kaupunginteatteri, täältä tullaan!

 

Lähtöhalaukset

Tämäkin kouluvaaripäivä päättyi aivan lukujärjestyksen mukaan varttia yli yhdeltä iltapäivällä. Olin kahden opettajan kanssa lähellä korttelimme ulko-ovea seurailemassa, kuinka lapset reippaasti lähtivät luokasta ulos kotejaan kohti. 

Samassa yksi kolmosen tytöistä tuli ja antoi lähtöhalaukset ensin yhdelle opettajalle, sitten toiselle ja kun kerran oli alkuun päässyt, niin vielä kouluvaarillekin. Olin niin iloisesti hämmentynyt, että jäi vallan sanomatta se, mitä omille lapsilleni ja lastenlapsilleni aina tarvittaessa toivon. Eikä ole vieläkään myöhäistä toivottaa sitä kaikille tuleville koti- ja koulumatkoille, kaikille kolmosnelosille:

-            -Turvallista matkaa!

 

 

 

Olemisesta, lukemisesta ja valon havaitsemisesta

 Joskus riittää, että on

Kyllä kouluvaarin tehtävistä osa on tosi helppoja: Riittää, että on. Viimeksi tällainen olemistehtävä oli suomen kielen kokeitten valvonta. Mirja-ope valvoi puolikasta luokkaa ja pyysi minua valvomaan luokan toista puolikasta viereisessä luokkahuoneessa. Siellä tehtävämoniste oli jo jaettu, kukaan ei tarvinnut lisäohjeita eikä kukaan höpötellyt mitään ylimääräistä. Kovimmat äänet luokassa olivat lyijykynän rapina ja pyyhekumin satunnainen hankausääni. Olin hiljaa paikallani.

Värikynät voi järjestää
monella tavalla
(kuvituskuva).

Arvelin, että nopeimmat saavat tehtävät tehtyä jo paljon ennen tunnin loppumista ja yritin mielessäni
keksiä heille jotakin hiljaista tekemistä lopputunnin ajaksi. Kun nopein vastaaja sitten palautti minulle koepaperinsa, ei hän minulta mitään ohjeita kaivannut, vaan palasi ääneti paikalleen, otti jonkin kirjan laukustaan ja alkoi sitä lukea. Hiljaisuus jatkui, minäkään en liikkunut tuoliltani. Toinen palauttaja ei ottanut laukustaan kirjaa, vaan penaalistaan parinkymmenen värikynän nipun, asetteli kynät värijärjestykseen vierekkäin tummimmasta vaaleimpaan, käänsi kaikkien kynien kärjet samaan suuntaan, tasasi kynien toiset päät samalle linjalle ja alkoi teroitella kynistään tylsimpiä. Kaikki muutkin oppilaat löysivät jotain hiljaista tekemistä koepaperinsa palauttamisen jälkeen.  Ainoaksi tehtäväkseni minulle jäi tunnin lopuksi varmistaa, että kaikki olivat vastauspaperinsa minulle palauttaneet. 

Ja olivathan he, tietenkin.

Lukupiirissä keskityttiin lukemaan ja
kuuntelemaan. Päiväkotilapsilla heijastinliivit.

Ulkona, ei ulkoa oppimassa

Lukukauden alussa pidetyssä vanhempainillassa opettajat kertoivat, että kolmosnelosten yhteisen tekemisen muotoja yhteisöllisyyden, muiden huomioon ottamisen ja toiminnallisen oppimisen lisäksi on ”ulkona oppiminen”. Korostan, että se on aivan eri asia kuin minun kouluajoiltani niin tuttu ”ulkoa oppiminen”. Syvälahden kolmosneloset ovat jo useamman kerran tänä syksynä olleet eri oppitunneilla ulkona koulun pihalla ja kauempanakin metsässä. Esimerkiksi matematiikan, suomen kielen ja ympäristöasioitten opiskelu sujuu vallan mainiosti luokkahuoneen ulkopuolellakin.

Viime torstaina kävelimme taas tutulle grillikodalle ulkona oppimaan. Ensin vähän laulettiin, mikä luonnossa kuulosti vielä hienommalta kuin tavallinen luokassa laulaminen. Sitten seurasi päivän mieluisin ohjelmanumero: Saimme kodalle vieraiksemme Syvälahden päiväkodin Maininki-ryhmän, eli melkein kaksikymmentä 3-4 -vuotiasta päiväkotilasta hoitajineen. Kolmosneloset olivat edellisenä päivänä käyneet valikoimassa kirjastosta 6 -7 lastenkirjaa, jotka he sitten lukivat metsässä pienissä ryhmissä ääneen näille pikkuisille maininkilapsille. Kodan lähiympäristöön syntyi taika- ei kun lukupiirejä ja metsä muuttui melkein hiljaiseksi, kun kaikenlainen mekastus taukosi ja sekä lukijat että kuulijat keskittyivät kirjojen satumaailmaan. Ryhmässä lukijat vaihtuivat ja kirjoja vaihdettiin myös ryhmien välillä. Lukuhetken jälkeen oli hauska havaita, että päiväkodin ohjaajilla oli ”vanhoja” tuttuja myös meidän kolmosnelostemme joukossa. Aika monet olivat olleet Syvälahden päiväkodissa ennen kuin heistä oli tullut koululaisia.

 

Kouluvaareille valon havaitsemisesta

Löytäkää maailmasta valoisat puolet,
patisteli vaareja emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Kouluvaarien yhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta. Juhlaa vietettiin lokakuussa panimoravintola Koulussa. Juhlaesitelmän vaareille ja meidän daameillemme piti avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

-            - Minä puhun teille valosta, aloitti esityksensä Suomen elossa olevista professoreista tämä ehkä yleisesti tunnetuin.
En puhu valosta tähtitieteessä, vaan siitä, että kaikista synkistä uutisista ja raivokkaasta somemöykästä huolimatta maailmassa on paljon valoa, paljon hyviä asioita. Monet asiat ovat kehittyneet ja kehittyvät edelleen hyvään suuntaan. Sitä on usein vaikea huomata, koska me helposti katselemme ympärillemme mustien lasien läpi. Esimerkiksi sadassa vuodessa Suomesta on absoluuttinen köyhyys kadonnut kokonaan. Meillä on erinomainen turvajärjestelmä pitämässä kaikkein heikoimmista huolta. Kaikkien katse tulevaisuuteen näkee nykyään pitemmälle kuin ”Säilynköhän hengissä vielä huomenna?”  

-Älkää olko niiden joukossa, jotka huutavat: ”Väärin mitattu!”, kun uutisissa kerrotaan Suomen jo neljättä kertaa peräkkäin olevan maailman onnellisin maa. Nähkää valoa, positiivisia asioita ympärillänne. Totta kai meilläkin on ongelmia, jotka pitää ratkaista mutta esimerkiksi sotia eri puolella maapalloa on nykyään paljon vähemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten.  Älkää jättäkö käyttämättä omia mahdollisuuksianne ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska ”Intia sitä tai Kiina tätä…”

- Me kaikki ihmiset tällä maapallolla kuulumme samaan eläinlajiin nimeltä Homo sapiens. Meillä on keskenämme paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia. Riitelyn ja väkivallan sijasta meidän kannattaa pyrkiä yhteistyöhön toistemme kanssa. Nostakaa mustat lasit silmiltänne ja nähkää valo!

Paljon muutakin hyvää puhui tuo mainio professori mutta uppouduin kuuntelemaan hänen sanomaansa niin, että kirjoitin nuo edellä olevat muistiinpanotkin vasta seuraavana päivänä.

Valtaoja sai yli puolituntisen puheensa jälkeen seisaaltaan annetut, pitkään kestäneet aplodit. Toivottavasti hän pitää tuon puheensa vielä muillekin kuin meille kouluvaareille. Parantamisen varaa on monilla. Itsestä on helpointa aloittaa.

  

Makkaraa ja taidetta metsäretkellä

Hyvien kavereitten kanssa
on metsässä kivaa.

 -Saako jo syödä eväitä? Olimme tuskin päässeet metsäpäivämme varsinaiselle tapahtumapaikalle, pienelle grillikodalle vajaan kilometrin päähän koululta, kun tämä tärkeä kysymys meille aikuisille esitettiin. Lupa annettiin ja koulusta mukaan saadut hyvät eväät alkoivat huveta reipasta tahtia.

Muutakin toki päivän aikana tehtiin: Aikuisten kielellä päivän teemana oli yhteisöllisyys ja yhteistyö. Lapsille se tarkoitti, että ensin vuolupisteessä vuoltiin puukoilla omat makkaratikut, vaikka kovin kuluneen metsän raaka-ainevalikoima olikin aika vaatimaton. Sitten paistettiin makkaroita ja vaahtokarkkeja grillissä. Tilanahtauden takia piti osata joustavasti ottaa toiset huomioon. Valmiin makkaran tai karkin kanssa piti antaa tilaa seuraaville (ja Syvälahden päiväkodin lapsille, jotka ohjaajineen tupsahtivat paikalle! Heilläkin ohjelmassa oli makkaranpaistoa luonnon helmassa.)

Kolmosneloset leikkivät lipunryöstöä, ottivat kukin vuorollaan rennosti riippukeinussa ja pienissä ryhmissä taiteilivat paikalta löytyvistä luonnon aineista taideteoksen, jossa oli jokin tarina. Kuudestakymmenestä lapsesta syntyi jo aika monta pienryhmää ja tarinaa. Oli mukava kierrellä ryhmältä toiselle ja kuunnella heidän todella luovia juttujaan.

Yhdenkään ryhmän tarinaa en sinänsä muista, mutta erään kertomuksen henkilöt olivat neljä pienellä sammaleisella oksankarahkalla liikkunutta leppäkerttua, Terttu, Kerttu, Pertti ja naapurin Seppo. Heistä ja kaikista muistakin taideteoksista otettiin kuvat seuraavalla viikolla tapahtuvaa jatkotyöskentelyä varten.

Naapurin Seppo ja pari muuta leppäkerttua!

Siisti pitää aina olla

Metsäretkellä kiinnitimme erityistä huomiota myös siisteyteen ja jälkiemme siivoamiseen. Missä on roskis? Lasten kysymykseen vastattiin: Ei ole roskista, jokainen tuo takaisin koulun tai oman kotinsa roskikseen kaikki omat roskansa. Tyhjä eväspussi toimii mainiosti tilapäisenä roskapussina. Mitään ei jätetä metsään.

Mielestäni harmillisin vaihe minun metsäretkelläni oli se, kun oma riippukeinuvuoroni tuli vasta silloin, kun opettajat jo alkoivat kehotella lapsia keräämään tavaroitaan ja valmistautumaan paluumatkalle. Olisin minä siinä voinut vielä toisenkin minuutin keinua.

Kun kulkueemme neljän metsässä vietetyn tunnin jälkeen tallusteli kohti koulua, oli mukava jälkipään valvojana kuunnella kahden tytön juttelua:

-           - Kylläpä meni päivä nopeasti!

-            -Aika kuluu aina äkkiä, kun on kivaa…

 

Kumusuk, uusi oppiaine?

Hyvä lopputulos vaatii keskittynyttä suunnittelua.

Viikon päästä jatkui metsäisten taideteosten työstäminen kotikorttelissamme. Tavoite tuleville videokertomuksille oli niin poikkitaiteellinen, että opettajat olivat keksineet tälle oppiaineelle aivan uuden nimenkin: KUMUSUK eli kuvataidetta, musiikkia ja suomen kieltä. Työryhmät hakivat itselleen rauhallisen työskentelysopen, kirjoittivat paperille oman tarinansa ja lukivat sen oman taideteoskuvansa selostukseksi padeillensa. Into loisti silmistä, projekti jatkui ja perästä kuuluu…

Tiedonjanoa ja kouluruokaa

Eivät kaikki kouluvaaripäiväni ole ihan metsässä menneet, kyllä olen ollut luokassa ja kirjastossakin. Pitkästä aikaa kävin kirjastossa, kun lapset opettelivat tietokirjojen käyttöä.  Piti löytää eläimistä, avaruudesta ja autoista kertovia kirjoja ja oppia niistä etsimään kiinnostavia tiedonjyviä. Tämä oli monille uusi pieni askel kohti tiedonhankinnan hallintaa sekalaista tietoa pursuavassa maailmassamme.

Luokassa puhuttiin siitä, että ilmainen kouluruokailu Suomessa ja Syvälahdessa on maailmassa harvinainen etu. Mirja-ope pyysi minua kertomaan, millaista kouluruokailu oli ollut 1950-luvulla. Kerroin, että listalla vaihtelevasti oli vellejä, puuroja ja soppia. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitoa juotavaksi. Luokassa syötiin ja opettaja annosteli kauhalla lautaselle annoksen, joka oli pakko syödä, maistui tai ei. Minulle yleensä maistui. Lapset kuuntelivat tarkkaan ja pitivät Syvälahden nykyistä kouluruokaa yleensä hyvänmakuisena.

 

Tässä tämänkertaisen tarinani loppuhuipennus, esiintyjinä kolmosnelosten tyttöjä ja poikia: