Olemisesta, lukemisesta ja valon havaitsemisesta

 Joskus riittää, että on

Kyllä kouluvaarin tehtävistä osa on tosi helppoja: Riittää, että on. Viimeksi tällainen olemistehtävä oli suomen kielen kokeitten valvonta. Mirja-ope valvoi puolikasta luokkaa ja pyysi minua valvomaan luokan toista puolikasta viereisessä luokkahuoneessa. Siellä tehtävämoniste oli jo jaettu, kukaan ei tarvinnut lisäohjeita eikä kukaan höpötellyt mitään ylimääräistä. Kovimmat äänet luokassa olivat lyijykynän rapina ja pyyhekumin satunnainen hankausääni. Olin hiljaa paikallani.

Värikynät voi järjestää
monella tavalla
(kuvituskuva).

Arvelin, että nopeimmat saavat tehtävät tehtyä jo paljon ennen tunnin loppumista ja yritin mielessäni
keksiä heille jotakin hiljaista tekemistä lopputunnin ajaksi. Kun nopein vastaaja sitten palautti minulle koepaperinsa, ei hän minulta mitään ohjeita kaivannut, vaan palasi ääneti paikalleen, otti jonkin kirjan laukustaan ja alkoi sitä lukea. Hiljaisuus jatkui, minäkään en liikkunut tuoliltani. Toinen palauttaja ei ottanut laukustaan kirjaa, vaan penaalistaan parinkymmenen värikynän nipun, asetteli kynät värijärjestykseen vierekkäin tummimmasta vaaleimpaan, käänsi kaikkien kynien kärjet samaan suuntaan, tasasi kynien toiset päät samalle linjalle ja alkoi teroitella kynistään tylsimpiä. Kaikki muutkin oppilaat löysivät jotain hiljaista tekemistä koepaperinsa palauttamisen jälkeen.  Ainoaksi tehtäväkseni minulle jäi tunnin lopuksi varmistaa, että kaikki olivat vastauspaperinsa minulle palauttaneet. 

Ja olivathan he, tietenkin.

Lukupiirissä keskityttiin lukemaan ja
kuuntelemaan. Päiväkotilapsilla heijastinliivit.

Ulkona, ei ulkoa oppimassa

Lukukauden alussa pidetyssä vanhempainillassa opettajat kertoivat, että kolmosnelosten yhteisen tekemisen muotoja yhteisöllisyyden, muiden huomioon ottamisen ja toiminnallisen oppimisen lisäksi on ”ulkona oppiminen”. Korostan, että se on aivan eri asia kuin minun kouluajoiltani niin tuttu ”ulkoa oppiminen”. Syvälahden kolmosneloset ovat jo useamman kerran tänä syksynä olleet eri oppitunneilla ulkona koulun pihalla ja kauempanakin metsässä. Esimerkiksi matematiikan, suomen kielen ja ympäristöasioitten opiskelu sujuu vallan mainiosti luokkahuoneen ulkopuolellakin.

Viime torstaina kävelimme taas tutulle grillikodalle ulkona oppimaan. Ensin vähän laulettiin, mikä luonnossa kuulosti vielä hienommalta kuin tavallinen luokassa laulaminen. Sitten seurasi päivän mieluisin ohjelmanumero: Saimme kodalle vieraiksemme Syvälahden päiväkodin Maininki-ryhmän, eli melkein kaksikymmentä 3-4 -vuotiasta päiväkotilasta hoitajineen. Kolmosneloset olivat edellisenä päivänä käyneet valikoimassa kirjastosta 6 -7 lastenkirjaa, jotka he sitten lukivat metsässä pienissä ryhmissä ääneen näille pikkuisille maininkilapsille. Kodan lähiympäristöön syntyi taika- ei kun lukupiirejä ja metsä muuttui melkein hiljaiseksi, kun kaikenlainen mekastus taukosi ja sekä lukijat että kuulijat keskittyivät kirjojen satumaailmaan. Ryhmässä lukijat vaihtuivat ja kirjoja vaihdettiin myös ryhmien välillä. Lukuhetken jälkeen oli hauska havaita, että päiväkodin ohjaajilla oli ”vanhoja” tuttuja myös meidän kolmosnelostemme joukossa. Aika monet olivat olleet Syvälahden päiväkodissa ennen kuin heistä oli tullut koululaisia.

 

Kouluvaareille valon havaitsemisesta

Löytäkää maailmasta valoisat puolet,
patisteli vaareja emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Kouluvaarien yhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta. Juhlaa vietettiin lokakuussa panimoravintola Koulussa. Juhlaesitelmän vaareille ja meidän daameillemme piti avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

-            - Minä puhun teille valosta, aloitti esityksensä Suomen elossa olevista professoreista tämä ehkä yleisesti tunnetuin.
En puhu valosta tähtitieteessä, vaan siitä, että kaikista synkistä uutisista ja raivokkaasta somemöykästä huolimatta maailmassa on paljon valoa, paljon hyviä asioita. Monet asiat ovat kehittyneet ja kehittyvät edelleen hyvään suuntaan. Sitä on usein vaikea huomata, koska me helposti katselemme ympärillemme mustien lasien läpi. Esimerkiksi sadassa vuodessa Suomesta on absoluuttinen köyhyys kadonnut kokonaan. Meillä on erinomainen turvajärjestelmä pitämässä kaikkein heikoimmista huolta. Kaikkien katse tulevaisuuteen näkee nykyään pitemmälle kuin ”Säilynköhän hengissä vielä huomenna?”  

-Älkää olko niiden joukossa, jotka huutavat: ”Väärin mitattu!”, kun uutisissa kerrotaan Suomen jo neljättä kertaa peräkkäin olevan maailman onnellisin maa. Nähkää valoa, positiivisia asioita ympärillänne. Totta kai meilläkin on ongelmia, jotka pitää ratkaista mutta esimerkiksi sotia eri puolella maapalloa on nykyään paljon vähemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten.  Älkää jättäkö käyttämättä omia mahdollisuuksianne ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska ”Intia sitä tai Kiina tätä…”

- Me kaikki ihmiset tällä maapallolla kuulumme samaan eläinlajiin nimeltä Homo sapiens. Meillä on keskenämme paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia. Riitelyn ja väkivallan sijasta meidän kannattaa pyrkiä yhteistyöhön toistemme kanssa. Nostakaa mustat lasit silmiltänne ja nähkää valo!

Paljon muutakin hyvää puhui tuo mainio professori mutta uppouduin kuuntelemaan hänen sanomaansa niin, että kirjoitin nuo edellä olevat muistiinpanotkin vasta seuraavana päivänä.

Valtaoja sai yli puolituntisen puheensa jälkeen seisaaltaan annetut, pitkään kestäneet aplodit. Toivottavasti hän pitää tuon puheensa vielä muillekin kuin meille kouluvaareille. Parantamisen varaa on monilla. Itsestä on helpointa aloittaa.