Kouluvaari saa apulaisia juttujen kirjoittamiseen

Olen saanut näistä blogijutuistani viime aikoina niin hienoa palautetta, etten tiedä, mikä voisi enemmän mieltäni lämmittää: Opettajat käyttävät juttujani opetusmateriaalina suomen kielen tunneilla! Oppilaat ovat lukeneet tekstejäni ja harjoitelleet niitten pohjalta tarinoitten kirjoittamista omasta elämästään. Viime viikolla tuli myös valokuviin liittyvä iloinen toivomus muutaman lapsen ryhmältä: ”Ota meistä ryhmäkuva ja julkaise se blogissasi!” Kyllä sekin varmasti vielä joskus tapahtuu.

Minun ja Fantsun blogi

Olen saanut opettajilta ja lapsilta luvan julkaista muutamia lasten juttuja tulevissa kirjoituksissani. Tässä ensimmäinen, missä kolmasluokkalainen tyttö kirjoittaa monipuolisesti, luontevasti ja kauniilla käsialalla muistoistaan kesän heppaleiriltä:

Hieno, kuvitettu kesämuisto!

Minä olin kesäleirillä Metsäkylän ratsastuskeskuksessa. Minun leirihevoseni oli Fantsu. Fantsu on miniatyyrihevonen. Muistan kun minua jännitti. Metsäkylässä minä näin myös ensimmäistä kertaa vuonohevosen. Sen nimi on Silvia. Minä paijasin Silviaa. Näin myös Ilo-varsan. Se oli syntynyt toukokuussa 2025. 

Minä menin harjaamaan Fantsua äidin kanssa. Minä ja äiti harjasimme Fantsua kumisualla, pölyharjalla, jalkaharjalla, pääharjalla ja lopuksi puhdistettiin kaviot. Sitten minä varustin Fantsun. Me laitettiin Fantsulle ekana suitset ja sitten satula ja satulahuopa. Äiti auttoi minua kiristämään satulavyön.

Ratsastustunnilla mentiin käyntiä ja ravia.
Ravi tuntui minusta hieman jännittävältä koska en ollut ennen mennyt ravia. Fantsun ravi tuntui vähän pompottavalta. Parin päivän päästä osasin jo keventää. Ratsastustunti meni hyvin ja sitten me harjattiin taas Fantsu ja sitten oli eka tallipäivä ohi! Loppu. 

Tässä tarinassa olen otsikosta piilottanut tekijän nimen. Muita korjauksia ei ole tarvinnut tehdä.

Tiputanssia ja muuta lintujen elämää

Tässä ollaan vasta menossa metsään
(golfkentän turvallisemmalla puolella)..

Tytöt löysivät metsästä syötävää,
mustikoita ja puolukoita.
Janna-ope taustalla seurailee tyytyväisenä.

Vietimme taas yhden koulupäivän ulkona oppimassa, siis metsässä vajaan kilometrin päässä koululta. Kaunis ilma suosi meitä. Yhtenä tehtävänä oli lintujen eri elämänvaiheitten opiskelu. Se toteutettiin Mirkka-open ohjaamana leikkinä. Lintujen elämässä oli vauhtia mutta ei onneksi oikeasti vaarallisia tilanteita. Siihen kuului mm. tiputanssi, samoin kuin toisten pesien munarosvous ja oman pesän suojaaminen. 

Muitakin leikkejä leikittiin ja eväitä syötiin, niin kuin aina. Siisteyttä luonnossa opeteltiin niin, että jokainen kuljetti omat eväsroskansa takaisin koululle tai kotiroskikseensa.  Koululle päin käveltäessä kyselin parilta pojalta, mitä he olivat päivästä tykänneet.

-            Kiva päivä, saisi kestää kauemminkin, pojat sanoivat kolme ja puoli tuntia kestäneen, touhua täynnä olleen retken loppuhetkillä.

Kivoja kuvia!

Seuraava vaaripäiväni osui kolmosnelosten luokkakuvauspäiväksi. Otettiin kuvia koko luokasta, yksittäiskuvia, sisaruskuvia sekä kaverikuvia yhden tai useamman kaverin kanssa. Kuvia otti kaksi miestä, isä ja poika niin kuin vanhempi kuvaajista minulle kuvausten välillä kertoi. Kuusikymppinen isä on vähitellen jäämässä eläkkeelle ja hän kyseli kovasti kouluvaarintöistä. Samalla hän kertoi itse olevansa mukana jossakin hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tavoitteena on hankkia lisää kouluja johonkin Afrikan maahan, en muista mihin. Kehotin häntä ottamaan kouluvaarien nettisivuilta selvää, miten kouluvaariksi hakeudutaan, jos ”koulumatka Afrikkaan” alkaa tuntua liian pitkältä.

Itse osallistuin kahteen kaverikuvaan. Toisessa ovat kanssani kaikki kolmasluokkalaiset, toisessa kaikki neljäsluokkalaiset oppilaat opettajineen ja ohjaajineen.

Vaarillisia tilanteita

Tuoreimman vaaripäivän kohokohdat on nopeasti kerrottu: Putosin yksijalkaiselta tuolilta luokan lattialle, onneksi vahingoitta, hävisin oppilaalle suomen kielen tavuihin liittyneessä noppapelissä sekä kannustin kolmosia valitsemaan keväällä valinnaiseksi vieraaksi kieleksi saksan, vaikka kukaan ei pyytänyt minua ottamaan asiaan mitään kantaa.

Keskittynyttä opiskelua ja iloista liikuntaa

Kouluvaarin muistivihko opetusmateriaalina

Jo kolmasluokkalaiset osaavat keskittyä,
kun on tärkeää tekemistä. Kuva: Mirja-ope.

Olin iloisesti yllättynyt, kun eräänä päivänä kotona sain puhelimeeni luokassa otettuja valokuvia. Niissä lapset kirjoittivat jotakin vihkoihinsa. Mirja-ope viestitti, että kuvissa lapset harjoittelevat suomen kielen tunnilla blogijuttujen kirjoittamista! Opettajan luvalla oppilaat olivat saaneet puhelimistaan ensin hakea ja lukea vanhoja juttujani. Siksi muutamat puhelimet ovat kuvissa näkyvillä. Saa nähdä, saanko heistä apuvoimia näitten tekstien tuottamiseen. Toivotaan niin. 

Isoja kouluja usein väitetään meluisiksi niin, että niissä keskittyminen olisi mahdotonta. Kuva kertoo, että tuo luulo on ainakin meillä perusteeton. Tämä ei ole poikkeustilanne, vaan olen itse monta kertaa pannut merkille keskittyneen hiljaisuuden, vaikka samassa tilassa olisi runsaastikin lapsia. Toki meillä välillä melutaankin, mutta ei se ole mikään vallitseva olotila.

 

Hitaat ruokailijat, nopeat liikkujat

Liikuntatunti pidettiin ruokatunnin jälkeen läheisellä hiekkakentällä. Olin opettajan pyynnöstä jäänyt ruokalaan odottelemaan hitaimpien ruokailijoitten valmistumista ja lupasin paimentaa heidät muitten perään kentälle. Hitaimmat ruokailijat, kaksi tyttöä, olivatkin nopeita liikkujia: Mennäänkö sinne hiekkakentälle, he kysyivät minulta. Vastasin myöntävästi ja muuta paimentamista ei sitten tarvittukaan. Tytöt lähtivät todella reippaasti kävelemään kentälle päin niin, etten oikein tahtonut pysyä heidän vauhdissaan. Tulimme perille yhtaikaa ison ryhmän kanssa, koska me emme olleet poikenneet heidän laillaan hakemaan pelivälineitä varastosta mukaan.

 

Kouluvaarin täysosuma

Kohta lähtee!

Aloimme pelata nelimaalia (neljää maalia, sanottiin minun lapsuudessani). Nelosilla oli oma
nelimaalinsa kentän toisessa päässä ja minä ja Mirja-ope olimme kolmosten kanssa toisessa päässä. Nelimaali on yksinkertaistettua pesäpalloa: Mailalla lyödään tennispalloa ja ulkokentän pelaajat koettavat saada pallon kiinni räpyläkädellään tai muuten ja heittää se syöttäjälle ennen kuin juoksijat ehtivät seuraavalle pesälle. Minun tehtäväni oli pitää juoksuista lukua tukkimiehen kirjanpidolla hiekkaan raapustetuin viivoin.

Näin oli siihen asti, että opettaja valitsi minut ”jokerilyöjäksi” pelin loppuvaiheilla ja komensi minut lyöjän paikalle. Mirja-ope syötti ja minä huitaisin, komeasti ohi. Sama juttu toisellakin syötöllä mutta kolmannella lähti! Osuin hyvällä tuurilla aivan sataprosenttisesti! Pallo lähti komeassa kaaressa kohti Hirvensalon taivasta kunnes vähitellen laskeutui kentällemme lähelle toisessa päässä pelaavia neljäsluokkalaisia. Ja kolmosen lapset, he huusivat ja hurrasivat minulle, taputtivat käsiään ja pomppivat innoissaan. Muutaman sekunnin ajan olin suosittu kuin huippu-urheilija, joka juuri on onnistunut suorituksessaan ja aivan ratkaisevalla hetkellä tuonut joukkueensa voittoon. Lapsille kiitos, tuon hetken muistan kyllä kauan.

Itse olin ihmeissäni tästä täysosumalyönnistä, olihan edellisestä osumalyönnistäni kulunut jo noin 67 vuotta (keväällä 1958 Paimalan koulun kentällä). Se tässä nelimaalipelissä oli kyllä kaikkein hienointa, että lapsista mahdollisesti joka ainoa sai neljästä lyönnistään ainakin yhden osumaan palloon ja sai toivottavasti samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin minäkin.

 

Vanhempien kanssa juteltua

Illalla oli kolmosnelosten vanhempainilta. Olin halunnut päästä mukaan esittäytymään lasten vanhemmille. Olinhan juuri pyytänyt heiltä lupaa julkaista tässä blogissani sellaisia kuvia, joista lapsen pystyy tunnistamaan. Vastauksia olen jo aika monelta perheeltä saanut. Useimmat vastanneista ovat luvan antaneet. Kerroin isille ja äideille omasta taustastani ja miten olin tähän kouluvaarityöhön tullut mukaan.

Ilmapiiri vanhempainillassa oli mielestäni luonteva, ystävällinen ja asiallinen. Opettajien ja minun lisäkseni vähän pitemmän puheenvuoron käytti yksi äiti, joka houkutteli kaikkia vanhempia osallistumaan Syvälahden koulun ja päiväkodin yhteisen vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sitä voin suositella kaikille vanhemmille. Vanhempainyhdistyksen tuella on kouluun voitu hankkia esimerkiksi välitunnin leikkivälineitä ja monta muuta mukavaa juttua.

 

Lasten kanssa juteltua

Ennen enkun tunnin alkua kaksi tyttöä alkoi ottaa kouluvaarin taustoista selvää:

-            Mikset sä ollut täällä maanantaina? (Se on lukukauden alussa sovittu vaaripäiväkseni).

-            Minulla oli muuta menoa, siksi tulin vasta tänään keskiviikkona.

-            Oletko sä muualla töissä?

-            En, olen niin vanha, että olen jo eläkkeellä.

-            Saatko sä tästä jotain rahaa?

-            En, saan vain syödä ilmaiseksi kouluruokaa vaaripäivinä. Minä saan tästä hyvän mielen. Se tulee siitä, kun näen teidän kasvavan ja oppivan uusia asioita ja saan siinä vähän olla mukana.

Tytöt nyökyttelivät sen näköisinä, että se on kyllä ihan hyvä peruste olla kouluvaarina Syvälahdessa.