Lukeminen kannattaa aina

Kuinkas sitten kävikään?

Kakkosluokkalaisilla oli tänään kirjastotunti. Menin heidän kanssaan kirjaston puolelle ottamaan selvää, minkälaisia kirjoja alle kymmenvuotiaat nykyään lukevat.

Kun entiset lainat oli palautettu, siirryttiin kirjaston sivuhuoneeseen ja alkoi kirjavinkkaus. Kirjavinkkari on aikuinen henkilö, joka on valikoinut laajasta lasten ja nuorten kirjojen joukosta sellaisia, joista hän arvelee kuulijoittensa tykkäävän ja esittelee nämä heille. Kirjavinkkaus toteutettiin hienosti: Ensin kyseltiin, mitä hyviä kirjoja lapset muistivat lukeneensa. Risto Räppääjä, Ella ja kaverit ja monet muut muistettiin, jopa Guinnessin Ennätysten kirja. ”Entä oletteko ehdottaneet kaverillekin, että hänenkin kannattaisi tuo hyvä kirja lukea?” ”Joo”, vastasivat melkein kaikki. ”Sittenhän te olette ihan oikeita kirjavinkkareita itsekin!”  

Tunnin aikana kirjavinkkari esitteli ehkä 7-8 erilaista kirjaa. Hän kertoi jokaisesta kirjasta sen aiheen, juonen alkuasetelman sekä muutamia kiinnostavia tapahtumien käänteitä. Vinkkari korosti lapsille, että hän ei kerro kirjan koko juonta eikä loppuratkaisua, vaan ne jäävät aina lukijan itse luettaviksi.

Kirjoja oli monentyyppisiä. Vanhanaikaisesti ajatellen joukossa oli sekä poikien että tyttöjen kirjoja mutta todellisuudessa tällaisesta jaosta ei ollut sanallakaan puhetta. Monet kirjoista on hienosti kuvitettu. Kuvien yhteydessä on lukijalle tarjolla erilaisia tehtäviä, jotka hienosti kehittävät päättelykykyä ja kuvanlukutaitoja. 

Itse innostuin eniten David Walliamsin kirjasta ”Koulussa on käärme!” Siinä oppilaat saivat tuoda lemmikkieläimiä kouluun ja esitellä niitä siellä. Toiset toivat gerbiilejä, kissoja ja koiria mutta yksi tyttö toi valtavan pitkän python-käärmeen. Se osoittautui tosi kiltiksi lasten kaveriksi mutta rehtori ei tykännyt ollenkaan siitä, että kouluun tuotiin eläimiä. Kuinkas sitten kävikään? En tiedä, koska kaikki Koulussa on käärme! -kirjat lainattiin heti, kun vinkkaus loppui ja ennen kuin itse ehdin lainaushyllyn lähellekään.

Piinapenkkiin oli paljon halukkaita

Kolmosilla oli äikkää eli suomeksi: kolmannella luokalla oli äidinkielen tunti. Synonyymejä sanalle auto etsittiin reipasta liikuntaakin sisältäneessä ryhmien välisessä kilpailussa ja monenlaista kärryä ja menopeliä siinä sitten keksittiinkin. Sanaluokista adjektiivit oli hiljattain opeteltu ja niitä nyt kerrattiin. Hätkähdin harjoituksen nimeä, kun opettaja ilmoitti, että nyt taas pystytetään piinapenkki ja kysyi, kuka olisi siihen ensimmäinen vapaaehtoinen. Monta kättä nousi ja moni oppilas siinä ehtikin lopputunnin aikana olla.

Piinapenkki osoittautui täydellisesti vastakohdakseen. Yksi oppilas kerrallaan tuli luokan eteen tuolille istumaan ja toiset harjoittelivat adjektiiveja. Tehtävänä oli kuvailla piinapenkissä istuvaa oppilasta mahdollisimman monella myönteisellä adjektiivilla. ”Energinen, ystävällinen, hyvä matikassa, iloinen, kiva, avulias, …” Lista oli jokaisen kohdalla pitkä ja syntyi reipasta vauhtia, vaikka samaa istujasta jo sanottua sanaa ei saanutkaan toistaa.

Olipa upea äidinkielen harjoitus! Tai ehkä se ei kovin paljon oikeasti ollutkaan mikään adjektiivitehtävä, kyllä siinä taidettiin enemmän ihan huomaamatta opetella vuorovaikutustaitoja, myönteisen palautteen antamista ja vastaanottamista. Välitunnille mennessämme kysyin yhdeltä piinapenkissä istuneelta pojalta, miltä hänestä siinä luokan edessä oli tuntunut. Ujon oloisesti hän vastasi: ”Kyllä se hyvältä tuntuu, kun kehutaan.” Jälkeen päin mietin, mitä vastaavaa harjoittelua tulisi mieleeni omalta kouluajaltani. No ei tullut kyllä yhtään mitään. Silloin palautetta olivat vain kokeiden ja todistusten numerot.

Nyt seuraa kouluvaariaskareissani lyhyt tauko ensi viikon kestävän lomamatkamme takia. Viime syksynä lievästi ihmettelin, kun ystäväni Reino (josta sittemmin tuli kouluvaarikummini) harmitteli sitä, että hän erään kouluvaaripäivänsä aamuna ei edes pariksi tunniksi ehtinyt koulussaan käymään, kun hänen oman lomamatkansa lento lähti niin aikaisin aamulla. Mikä niissä kouluvaarihommissa nyt niin kivaa on, ettei sieltä yhtään malttaisi olla poissa?

Alan vähitellen tietää vastauksen.