Kertomuksia kirjastosta ja muistoja omista käsitöistä

 Kirjastoon!

Aamupäivällä kolmosten suomen kielen tunnilla käytiin kirjastossa eli siis käveltiin kerrosta alemmaksi ja mentiin melkein lähimmästä ovesta Hirvensalon kirjaston puolelle. Syvälahtihan on todellinen monitoimitalo neuvoloineen, päiväkoteineen ja muine palveluineen.

Yleisesti tiedetään, että lukemisen harrastaminen lasten ja nuorten keskuudessa vaihtelee varsin paljon. Jotkut eivät lue mitään, toiset selailevat tietokirjoja tai ahmivat sarjakuvia ja onneksi on paljon niitäkin, jotka lukevat Harry Pottereita ja muita tiiliskiven tai ainakin parin kaakelilaatan kokoisia kertomuksia.

Tavoitteena tänään kirjastossa oli lainata kertomuskirja luettavaksi kohta alkavaa lukuhetkeä varten. Kertomuskirjassa on aina alku, vaihteleva juoni ja loppu. Lapset valitsivat alustavasti ensin itse kiinnostavan kirjan ja kun joku meistä aikuisista oli vahvistanut sen kertomuskirjaksi, jokainen lainasi sen omalla kirjastokortillaan. Paitsi siis ne, jotka olivat unohtaneet korttinsa kotiin tai tunnusluvun mielestään. Heitä oli tälläkin kertaa muutamia joukossa. Onneksi tällaisia hätätilanteita varten kotikorttelissamme on pieni pino varakirjoja. Näin kaikki pääsivät nauttimaan kertomuskirjasta tämän päivän lukuhetken ajan. Ja loput luetaan sitten kotona tai viikon päästä koulussa.

 

Kouluvaarin käden taidot paljastuvat

Kolmosten käsityötunnilla oli kouluvaarin vuoro olla ihan pihalla, vaikka sisällä luokkahuoneessa oltiinkin. Lapset opettelivat innolla ompelukoneen käyttöä, eikä tämä ollut heille edes ensimmäinen kerta.

-        Hei vaari, kuinka tämä lanka pujotetaan, tästä vai tuolta?

-         Heh, hmm, totanoin, missäs tuo Ulla-ope taas olikaan…

Kyllä meillä kotona on ompelukone, jota Raili osaa taitavasti käyttää ja äitinikin on ollut ammatiltaan ompelija, mutta itse en ole koskaan ompelukonetta käyttänyt. Nyt huomasin, että se on selvä puute osaamisessani. Onneksi Ulla-ope mainiosti pystyi olemaan monessa paikassa yhtaikaa ja osasivatpa oppilaatkin auttaa toinen toisiaan. Samanaikaisesti puolet oppilaista opetteli Heli-open johdolla kaavojen tekoa omaa pehmolelua varten naapuriluokassa.

Se näyttää ihan helpolta,
kun sen osaa!

Kun tästä selviää, on kyllä
ajokorttinsa ansainnut!

Kun seisoin tumput suorina keskellä käsityöluokkaa, niin aloin muistella omia käsityötuntejani Paimalan koulun kolmannella luokalla joskus 1950-luvulla. Tytöillä oli tyttöjen käsityöt ja pojilla poikien. Tytöt ompelivat ja kutoivat, pojat tekivät enimmäkseen puutöitä. Oppiaineen nimikin pojilla oli ”veisto”. Muistan hyvin sen puukauhan, jota koversin pitkään ja hartaasti ja silti se jäi kesken, kun kevätjuhlapäivä koitti. Myöhemmin oppikoulussa käsitöitä ei ollut opetusohjelmassa ollenkaan. Ei aina kaikki ollut ennen paremmin!

Onneksi ajat ovat muuttuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kaikenlaiset käsityöt (ja kotitaloustyöt) opetetaan kaikille sukupuolesta riippumatta. Eikä innokkuudessa tai jo opituissa käden taidoissa tänään ollut mitään eroja tyttöjen ja poikien välillä. Harjoitustehtävässä valmistauduttiin selviytymään ompelukoneen ajokorttikokeesta. Ei ole ihan helppo juttu ommella ensin suoraa saumaa, sitten kääntyä ja jatkaa erivärisellä langalla siksakkia kaarevan malliviivan päällä pysyen ja sitten sinne tänne kääntyen vielä ommella irtonainen villalanka kankaaseen kiinni ja mitä vaiheita siinä nyt olikaan. Ehkä ensi viikolla rohkeimmat jo uskaltavat yrittää ajokorttia.

Konkreettinen panokseni tämän päivän käsityötunnin hyväksi jäi melko vähäiseksi. Pelasin muutaman oppilaan kanssa muistipeliä, jossa opeteltiin ompelutarvikkeiden nimiä. Vääriin paikkoihin jääneiden saksien ja lankarullien keräämisen lisäksi kommentoin muutamia hyvin tehtyjä harjoitustöitä ja lopuksi hiukan siivoilin muitten mukana. Lasten jo lähdettyä kotiin kerroin kotikorttelissa kolmosnelosten opettajille tunnelmistani tämän päivän käsityötunnilla. Suvi-open sanat lohduttivat:

-       Kyllä se läsnäolo riittää, ei aina tarvitse yhtään sen enempää tehdäkään…

Ja aurinko alkoi taas paistaa.

Matematiikkaa ja majanrakennusta

Kolmasluokkalaiset majanrakennuspuuhissaan
ja pientä kuollutta lintua ihmettelemässä.

Terve taas!

Tunsin itseni taas terveeksi muutaman sairaslomamaanantain jälkeen, kun aamukahdeksan aikoihin astuin Syvälahden koulun ovesta sisään. Minulla ei ollut ollut koronaa eikä mitään muutakaan tarttuvaa tautia, vaan muita vaivoja, joiden takia olin pysytellyt vähän aikaa kotona, koska kouluun tullaan vain terveinä.

Paljon vierasta väkeä

Maski naamalle ja sisäkengät jalkaan ja näin olin taas valmiina päivän seikkailuihin. Kolmosnelosten kotikorttelin torilla näkyi kahden tutun opettajan lisäksi monta minulle uutta ja vierasta aikuista. Keitä he olivat? Ja missä olivat kolmosten opettajat Ulla ja Heli? Ei kai korona ollut heitä vienyt tautivuoteelle?

Onneksi ei sentään. Suvi-ope kertoi nelosille ja meille kaikille aikuisille, mistä oli kysymys: Ulla ja Heli olivat oppimassa uutta jossakin koulutustilaisuudessa ja heillä molemmilla oli sijaisopettajat. Heidän lisäkseen paikalla oli kaksi lähihoitajaopiskelijaa, jotka hakivat tuntumaa koulunkäyntiohjaajan työhön. Lähihoitajan koulutus antaa valmiuksia siihenkin. Vakituinen koulunkäyntiohjaajamme oli muusta syystä poissa ja tilalla oli yksi koulun muista ohjaajista. Tuttu erityisopettajakin oli mukana. Vanhimpana aikuisena paikalla oli kouluvaari ja nuorimpana (melkein) aikuisena meidän koulun yhdeksänneltä luokalta tet-harjoittelijatyttö. Tällaisella joukkueella lähdimme uuteen kouluviikkoon. Kun oppilaita sekä kolmosella että nelosella on nelisenkymmentä kummallakin luokalla, niin on selvää, että aikuisiakin tarvitaan tavallista enemmän.

Kerrotaan lukuja ja tarinoita

Nelosten ekalla tunnilla harjoiteltiin kertolaskua lukuyksiköittäin. Siis mitä? Se on uusi tapa laskea kertolaskuja (tai ainakaan sitä ei opetettu vielä 64 vuotta sitten, kun itse olin neljännellä luokalla!) En käy sitä tässä nyt selittämään, koska netistä löytyvät tarkat ohjeet haulla ”kertolasku lukuyksiköittäin”. Oli mukavaa vaivata omaakin päätä samalla kun auttoi tämän päivän neljäsluokkalaisia eteenpäin matemaattisten oivallusten tiellä.

Kolmoset tulivat yhdeksäksi kouluun ja keskittyivät ”keskittyneeseen lukemiseen ja luetun ymmärtämiseen” hauskan eläintarhatarinan avulla. Mikä eläin oli kolmannessa häkissä? No ei mikään, häkki oli tyhjä! Miten lapset suhtautuivat karjuvaan leijonaan? Eivät huomanneet sitä, koska juuri silloin he syöttivät pienelle oravalle pähkinöitä. Harjoitustehtävä oli otettu Timo Parvelan kirjasta ”Ella luokkaretkellä”, joka on yksi tuon ikäisten suosikkikirjasarjoista.

Yhdessä onnistuimme

Kolmosten matikantunnilla tuli taas vastaan niitä hetkiä, mitä varten niin tykkään tätä kouluvaarin työtä tehdä: Yhtä poikaa eivät vähennyslaskut kiinnostaneet juuri lainkaan, minkä hän myös kehonkielellään toi selvästi esille. Yksi kuudesta laskutehtävästä oli hädin tuskin tehtynä tunnin puoliväliin mennessä, kun monet tästä parinkymmenen oppilaan ryhmästä olivat jo seuraavan sivun tehtävissä. Opettaja ehdotti, että minä auttaisin lopputunnin ajan tätä poikaa, jotta opettajalle jäisi enemmän aikaa muille oppilaille. Pojasta se ei ollut mitenkään hyvä ehdotus mutta ei hän nyt vastaankaan pistänyt. Aloitimme siitä, että ensimmäisen allekkainlaskutehtävän ja sen tuloksen väliin vedettiin yhdessä viivoittimella siisti viiva. Viivasta tuli mielenosoituksellisen pitkä mutta se kelpasi minulle. Tehtävä oli sinänsä oikein laskettu. Toinen tehtävä tuli vähitellen numero kerrallaan houkutellen valmiiksi ja viivoittimen viivakin oli jo lyhyempi. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin tehtävä ehdittiin saada valmiiksi ennen tunnin päättymistä. Istuma-asento parani siinä sivussa ihan huomaamatta. Huomasin ja kommentoinkin pojalle, että hän on selvästi ihan hyvä näissä laskutehtävissä, kun vain viitsii. Tunnin jälkeen opettajan kiitokset lämmittivät mieltäni.

Koulussa ei tänään tiettävästi ollut yhtään poissaoloa, joka olisi liittynyt koronapandemiaan, ei altistumisia, tartunnoista puhumattakaan. Keskustelin puolen päivän välitunnilla koronastakin apulaisrehtori Markon kanssa. Hän sanoi jo kovasti odottavansa sitä, että voisimme alkaa muistella tätä ankaraa korona-aikaa. Vielä pitää kuitenkin jaksaa noudattaa ohjeita ja määräyksiä. Turhauttavana hän piti sitä, että on joutunut koulun alueen rajoilla keskustelemaan väärää tietoa lapsille totuutena jakavien rokotevastaisten ihmisten kanssa. Iloisemmistakin asioista puhuimme: Hän kannusti minua jatkamaan näitten juttujen kirjoittamista ja julkaisemista ja antoi jopa joitakin vinkkejä uusista näkökulmista.

Omin käsin oma maja

Käsityötunnilla kolmoset olivat ihan pihalla. Itse asiassa vähän kauempanakin, välituntipihan takana olevassa metsikössä. Oppilaat jaettiin neljän hengen ryhmiin ja tehtävä oli sama kuin nelosilla oli ollut viime viikolla: Rakentakaa ryhmällenne maja käytettävissä olevista puitten oksista ja muusta luonnon materiaaleista. Tehtävä oli selvästi mieluinen: Ensin haettiin sopivat paikat majoille ja sitten alettiin katkenneista ja kuivuneista oksista niitä rakentaa. Useimmat rakennettiin sopivaan kallionkoloon tai puiden väliin mutta yksi hieno lappalaisten kotaa muistuttava maja kohosi avaralle, tasaiselle kalliolle. Kouluvaarikin kantoi kirjaimellisesti kortensa kekoon auttamalla lapsia raahaamaan heidän innokkaille voimilleen ylivoimaisia oksia majantekopaikoille. Niin kuin Parvelan Ella-kirjassa huomio kiintyi karjuvan leijonan sijasta pikkuiseen oravaan, niin tässäkin projektissa yhden majan pohjalta löytynyt pieni kuollut lintu vei hetkeksi kaikkien huomion pois varsinaisesta tehtävästä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Iloiset majanrakentajat saivat työnsä ainakin melkein valmiiksi eikä mitään vahinkoja sattunut, vaikka aika vauhdilla liikuttiin ylös ja alas melko jyrkkää rinnettä. Kiva päivä!