Käsitöitä ja hyviä tapoja

Valmista alkaa tulla

Syksyn aikana tehdyt kolmasluokkalaisten puukäsityöt alkavat valmistua. On suunniteltu, mitattu, sahattu, porattu, hiottu ja maalattu ja vaikka mitä ihan omin käsin. Ja komeita tuloksia on tullut. Tämän kynätelineen tekijä on aivan ansaitusti ylpeä omista taidoistaan.

 

Hetki erityiskouluvaarina

Erityisopettajamme Marja pyysi minua hetkeksi tuuraamaan häntä kahden oppilaan koetilanteen valvonnassa. Koe mittasi luetun ymmärtämistä ja samaa koetta muut kolmasluokkalaiset tekivät samaan aikaan oman korttelimme torilla. Jäimme kolmistaan korttelimme pienimpään luokkahuoneeseen. Nykyään oppilaat voivat koetilanteessa kysyä valvojalta neuvoja, jos vaikka jokin tehtävä ei tunnu aukeavan. Valvoja voi auttaa oppilasta eteenpäin oikeaan suuntaan, mutta ei tietenkään saa kertoa oikeata vastausta. Pari kertaa neuvoin kummallekin lapselle, että mistä päin koemateriaalia voisi oikea vastaus löytyä ja molemmat saivatkin sitten vastauspaperinsa valmiiksi ennen tunnin päättymistä.

Siinä istuskellessani juolahti mieleeni erityinen ajatus: Aloin miettiä, onko minusta nyt tulossa erityiskouluvaari, kun erityisopettajan pyynnöstä valvoin erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten koesuoritusta noin puolen tunnin ajan. Vastasin itselleni, että ei minusta tule mitään erityistä, vaan pysyn ihan tavallisena peruskouluvaarina. Sen sijaan jokainen lapsi meidän korttelissamme on erityinen, ei erityisopetuksen tarkoittamassa mielessä, vaan omana yksilönään omine elämänvaiheineen, luonteenpiirteineen ja taitoineen. Tässä mielessä lapsen erityisyys ei riipu siitä, tarvitseeko hän enemmän apua oppimiseen kuin joku toinen, kuuluuko hän luokan primusoppilaisiin vaiko kenties siihen suureen keskijoukkoon, jonka koulunkäynti sujuu koko ajan kohtuullisen hyvin ja melko tasaisesti, välillä huonommin ja välillä paremmin. Erityisesti ihan jokaiselle heistä toivon voivani antaa tukea heidän tarpeittensa mukaan.

 

-            Huomenta, hyvää huomenta, heippa, terve, päivää, hyvää päivää, ...

Neljäsluokkalaiset innostuivat tervehtimään kouluvaariaan oikein jonossa ja iloisesti hymyillen ja vaari nyökytteli kaikille oman tervehdyksensä. Mistä oli kysymys, keskellä päivää? Hyvien tapojen opettelemisesta! Minä olin se bussikuski, jonka ajoneuvoon oppilaat nousivat siistissä jonossa, tönimättä ja etuilematta. Eivät he melunneet eivätkä laittaneet reppuaan viereiselle tyhjälle penkille. Mainiosti sujui tämä harjoitus. Kaikki muutkin hyvät tavat tiedettiin oikein erinomaisesti. Muiden muassa kiittäminen, anteeksipyytäminen, avun tarjoaminen ja siistit ruokailutavat olivat kaikkien tiedossa.

Ajattelin itsekseni, että vaikka tuo kaikki tiedetään aivan hyvin, niin kriittinen kohtahan on se, että osataanko oikealla hetkellä havaita, että juuri nyt on vaikkapa kiittämisen, avun tarjoamisen, istuinpaikan luovuttamisen tai anteeksi pyytämisen hetki. Sellainen vaikutelma harjoituksista ja keskusteluista jäi, että Syvälahden lapset huomaavat sen jo varsin hyvin.

 

Nopeaa reagointia uuteen tilanteeseen

Kolmosnelosten opettajilla on monia hyviä ominaisuuksia. Yksi niistä on kyky nopeasti reagoida yllättäviin tilanteisiin. Yksi opettajista oli äkillisesti sairastunut yön aikana ja joutunut jäämään kotiin. Toinen oli lukujärjestyksensä mukaisesti tulossa töihin vasta myöhemmin aamupäivällä. Paikalla oli aikuisia yksi opettaja, yksi koulunkäynnin ohjaaja ja kouluvaari. Poissaolija oli puukäsitöiden opettaja ja alkamassa oli kolmasluokkalaisten kaksi tuntia käsitöitä, puolelle porukasta puutöitä ja toiselle puolelle tekstiilitöitä. Kouluvaarina olin aiemmin ollut apuna puukäsityöluokassa. Määräysten mukaan vaaria ei kuitenkaan voinut yksinään jättää valvomaan ja ohjaamaan käsityöluokan oppilaita ja heidän työturvallisuuttaan.  Puukäsityötunnit piti siis korvata jollakin muulla oppiaineella.

Tekstiiliryhmä haki ohjaajan johdolla keskeneräiset työnsä tekstiilityöluokasta, ja oppilaat jatkoivat korttelissamme omilla paikoillaan ja omilla puikoillaan neulomistyötään. Samalla opettaja oli avannut netin ja valinnut sieltä katsottavaksi uudehkon suomalaisen lastenelokuvan. Tunnelma oli vähän kuin ompeluseurassa: samalla kun neulottiin, seurattiin elokuvaa ja juteltiin muutama sana silloin tällöin. Elokuva oli hauska ja aikuisiakin jossain määrin kiinnostava. Siinä kerrottiin omatoimisuudesta ja rehellisyydestä ja siitä, kuinka ystävyys voi syntyä vähän erilaistenkin ihmisten kesken. Ihan selvästi siis suomen kielen ja kulttuurin opiskelua. Elokuvan jälkeen keskusteltiin hetken aikaa elokuvan plussista ja miinuksista. Toinen opettaja tuli sitten ajallaan töihin ja kolmen opettajan töitten tekeminen kahden opettajan voimin jatkui koko päivän ajan, mielestäni kiitettävin tuloksin.

 

P.S. Halloween-perjantaita varten kehotettiin kaikkia koulussa pukeutumaan näyttävästi ja teemaan sopivasti. Oppilaitten laatimissa mainosjulisteissa oli yksi rajoitus, minkä täsmällistä sanamuotoa en muista, mutta sisältö oli tämä: Ei leikkiaseita, kuten miekkoja tai laserpyssyjä.

Minusta se oli hyvä ohje.

 

Lasten juttuja ja aikuisten asioita

 

Yksi kokkailee, toinen hoitaa omia marsujaan

Viime kerralla julkaisin jutussani ensimmäisen esimerkin siitä, miten lapset olivat harjoitelleet blogijuttujen kirjoittamista omasta elämästään. Mielestäni nämä tekstit kertovat lasten elämän tärkeistä asioista niin hienosti, että esittelen vielä muutaman.

Yksi kolmosen tytöistä kannustaa mukavasti kokkailuharrastuksen pariin:

Kokkiblogiin oli liitetty myös tarjoiluehdotus.

Teen yleensä oman aamupalani. Siitä minulle tuli idea tehdä oma kokkiblogi. Se on mukavaa kokata esim. pannareita ja sadepäivinä on mukavaa. Mun mielestä esim. kermavaahto sopii kaikkiin herkkuihin, vaikka just lettuihin. Kokkaaminen on oikeesti hauskaa. Kannattaa kokeilla. Tää blogi loppu tähän. 

Toinen tyttö kolmannelta luokalta kertoo omien marsujensa hoitamisesta:

Marsublogi torstai 4.9.2025

Marsut kaverikuvassa:
Vasemmalla Laku, oikealla Toffee.

Mun marsut heräsi ja herätti minut. Sitten otin ne viltille ja ne juoksi viltin alle piiloon. Annoin niille tomaattia ja kurkkua. Sitten he alkoi nukkua. Marsut nukkuivat kasassa.

Sitten kun he nukkui silitin heitä. Heidän nimet on: vaalea on toffee, tumma on laku.

He ovat ihania. Sitten laitoin heidät lattiahäkkiin. Sitten menin nukkumaan. Kun olin päässyt sänkyyn, he alkoi riehua. Laitoin he ylähäkkiin ja he rauhoittui.

 Aikuisten asioita

Aika harvoin olen blogissani kirjoittanut mitään kouluvaarien yhdistystoiminnasta. Nyt kirjoittamiseen kuitenkin on hyvä syy: Yhdistyksemme Kouluvaarit ry järjesti syyskuun lopussa piknik-risteilyn Maarianhaminaan ja takaisin. Nelisenkymmentä vaaria kuunteli menomatkalla muutamia hyvin valmisteltuja puheenvuoroja.

Kaksi puheenvuorojen käyttäjistä kuului Syvälahden koulun aikuisiin: Vitoskutosten kouluvaari Epa kannusti meitä etsimään lisää kouluvaareja, koska kiinnostusta meihin on monissa kouluissa.

Ykköskakkosten opettaja Elli kertoi opettajan työstä ja Syvälahden koulun toiminnasta isona ja modernina yhtenäiskouluna.

Vaarit kuuntelivat tarkkaavaisina
Elli-opettajan esitystä.

Elli-opettaja päätti vilkasta keskustelua herättäneen esityksensä kysymykseen: Mitä peruskoulu tarvitsee? Hän vastasi itse näin: 

Ensinnäkin riittäviä resursseja. Silloin puhutaan ryhmien koosta, jakotunneista, riittävästä määrästä aikuisia, mahdollisuuksista täydennyskoulutukseen ja opetusmateriaaleista. 

Toiseksi tarvitaan myös työrauhaa opettajille ja kouluille jatkuvien muutosten keskellä.

-        -  Luottakaa opettajien ammattitaitoon, hän sanoi lopuksi yli 20 opettajavuoden kokemuksella.

Kyllähän me kouluvaarit opettajiin luotamme, mutta mielestäni tuo viesti olikin tarkoitettu kulkevaksi meidän kauttamme myös muille kouluelämään vaikuttaville tahoille.  

 

Ylivoimaa jalkapallo-ottelussa

Lopuksi vielä kolmasluokkalaisen pojan tiivis kertomus voittamisesta ja häviön katkeruudesta:

Kerran tein 4 maalia ja voitettiin. Tein heti ne melkein. Voitettiin 9–1. Vastustaja hermostui ja lähti vihaisena kotiin.

 

Kouluvaari saa apulaisia juttujen kirjoittamiseen

Olen saanut näistä blogijutuistani viime aikoina niin hienoa palautetta, etten tiedä, mikä voisi enemmän mieltäni lämmittää: Opettajat käyttävät juttujani opetusmateriaalina suomen kielen tunneilla! Oppilaat ovat lukeneet tekstejäni ja harjoitelleet niitten pohjalta tarinoitten kirjoittamista omasta elämästään. Viime viikolla tuli myös valokuviin liittyvä iloinen toivomus muutaman lapsen ryhmältä: ”Ota meistä ryhmäkuva ja julkaise se blogissasi!” Kyllä sekin varmasti vielä joskus tapahtuu.

Minun ja Fantsun blogi

Olen saanut opettajilta ja lapsilta luvan julkaista muutamia lasten juttuja tulevissa kirjoituksissani. Tässä ensimmäinen, missä kolmasluokkalainen tyttö kirjoittaa monipuolisesti, luontevasti ja kauniilla käsialalla muistoistaan kesän heppaleiriltä:

Hieno, kuvitettu kesämuisto!

Minä olin kesäleirillä Metsäkylän ratsastuskeskuksessa. Minun leirihevoseni oli Fantsu. Fantsu on miniatyyrihevonen. Muistan kun minua jännitti. Metsäkylässä minä näin myös ensimmäistä kertaa vuonohevosen. Sen nimi on Silvia. Minä paijasin Silviaa. Näin myös Ilo-varsan. Se oli syntynyt toukokuussa 2025. 

Minä menin harjaamaan Fantsua äidin kanssa. Minä ja äiti harjasimme Fantsua kumisualla, pölyharjalla, jalkaharjalla, pääharjalla ja lopuksi puhdistettiin kaviot. Sitten minä varustin Fantsun. Me laitettiin Fantsulle ekana suitset ja sitten satula ja satulahuopa. Äiti auttoi minua kiristämään satulavyön.

Ratsastustunnilla mentiin käyntiä ja ravia.
Ravi tuntui minusta hieman jännittävältä koska en ollut ennen mennyt ravia. Fantsun ravi tuntui vähän pompottavalta. Parin päivän päästä osasin jo keventää. Ratsastustunti meni hyvin ja sitten me harjattiin taas Fantsu ja sitten oli eka tallipäivä ohi! Loppu. 

Tässä tarinassa olen otsikosta piilottanut tekijän nimen. Muita korjauksia ei ole tarvinnut tehdä.

Tiputanssia ja muuta lintujen elämää

Tässä ollaan vasta menossa metsään
(golfkentän turvallisemmalla puolella)..

Tytöt löysivät metsästä syötävää,
mustikoita ja puolukoita.
Janna-ope taustalla seurailee tyytyväisenä.

Vietimme taas yhden koulupäivän ulkona oppimassa, siis metsässä vajaan kilometrin päässä koululta. Kaunis ilma suosi meitä. Yhtenä tehtävänä oli lintujen eri elämänvaiheitten opiskelu. Se toteutettiin Mirkka-open ohjaamana leikkinä. Lintujen elämässä oli vauhtia mutta ei onneksi oikeasti vaarallisia tilanteita. Siihen kuului mm. tiputanssi, samoin kuin toisten pesien munarosvous ja oman pesän suojaaminen. 

Muitakin leikkejä leikittiin ja eväitä syötiin, niin kuin aina. Siisteyttä luonnossa opeteltiin niin, että jokainen kuljetti omat eväsroskansa takaisin koululle tai kotiroskikseensa.  Koululle päin käveltäessä kyselin parilta pojalta, mitä he olivat päivästä tykänneet.

-            Kiva päivä, saisi kestää kauemminkin, pojat sanoivat kolme ja puoli tuntia kestäneen, touhua täynnä olleen retken loppuhetkillä.

Kivoja kuvia!

Seuraava vaaripäiväni osui kolmosnelosten luokkakuvauspäiväksi. Otettiin kuvia koko luokasta, yksittäiskuvia, sisaruskuvia sekä kaverikuvia yhden tai useamman kaverin kanssa. Kuvia otti kaksi miestä, isä ja poika niin kuin vanhempi kuvaajista minulle kuvausten välillä kertoi. Kuusikymppinen isä on vähitellen jäämässä eläkkeelle ja hän kyseli kovasti kouluvaarintöistä. Samalla hän kertoi itse olevansa mukana jossakin hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tavoitteena on hankkia lisää kouluja johonkin Afrikan maahan, en muista mihin. Kehotin häntä ottamaan kouluvaarien nettisivuilta selvää, miten kouluvaariksi hakeudutaan, jos ”koulumatka Afrikkaan” alkaa tuntua liian pitkältä.

Itse osallistuin kahteen kaverikuvaan. Toisessa ovat kanssani kaikki kolmasluokkalaiset, toisessa kaikki neljäsluokkalaiset oppilaat opettajineen ja ohjaajineen.

Vaarillisia tilanteita

Tuoreimman vaaripäivän kohokohdat on nopeasti kerrottu: Putosin yksijalkaiselta tuolilta luokan lattialle, onneksi vahingoitta, hävisin oppilaalle suomen kielen tavuihin liittyneessä noppapelissä sekä kannustin kolmosia valitsemaan keväällä valinnaiseksi vieraaksi kieleksi saksan, vaikka kukaan ei pyytänyt minua ottamaan asiaan mitään kantaa.

Keskittynyttä opiskelua ja iloista liikuntaa

Kouluvaarin muistivihko opetusmateriaalina

Jo kolmasluokkalaiset osaavat keskittyä,
kun on tärkeää tekemistä. Kuva: Mirja-ope.

Olin iloisesti yllättynyt, kun eräänä päivänä kotona sain puhelimeeni luokassa otettuja valokuvia. Niissä lapset kirjoittivat jotakin vihkoihinsa. Mirja-ope viestitti, että kuvissa lapset harjoittelevat suomen kielen tunnilla blogijuttujen kirjoittamista! Opettajan luvalla oppilaat olivat saaneet puhelimistaan ensin hakea ja lukea vanhoja juttujani. Siksi muutamat puhelimet ovat kuvissa näkyvillä. Saa nähdä, saanko heistä apuvoimia näitten tekstien tuottamiseen. Toivotaan niin. 

Isoja kouluja usein väitetään meluisiksi niin, että niissä keskittyminen olisi mahdotonta. Kuva kertoo, että tuo luulo on ainakin meillä perusteeton. Tämä ei ole poikkeustilanne, vaan olen itse monta kertaa pannut merkille keskittyneen hiljaisuuden, vaikka samassa tilassa olisi runsaastikin lapsia. Toki meillä välillä melutaankin, mutta ei se ole mikään vallitseva olotila.

 

Hitaat ruokailijat, nopeat liikkujat

Liikuntatunti pidettiin ruokatunnin jälkeen läheisellä hiekkakentällä. Olin opettajan pyynnöstä jäänyt ruokalaan odottelemaan hitaimpien ruokailijoitten valmistumista ja lupasin paimentaa heidät muitten perään kentälle. Hitaimmat ruokailijat, kaksi tyttöä, olivatkin nopeita liikkujia: Mennäänkö sinne hiekkakentälle, he kysyivät minulta. Vastasin myöntävästi ja muuta paimentamista ei sitten tarvittukaan. Tytöt lähtivät todella reippaasti kävelemään kentälle päin niin, etten oikein tahtonut pysyä heidän vauhdissaan. Tulimme perille yhtaikaa ison ryhmän kanssa, koska me emme olleet poikenneet heidän laillaan hakemaan pelivälineitä varastosta mukaan.

 

Kouluvaarin täysosuma

Kohta lähtee!

Aloimme pelata nelimaalia (neljää maalia, sanottiin minun lapsuudessani). Nelosilla oli oma
nelimaalinsa kentän toisessa päässä ja minä ja Mirja-ope olimme kolmosten kanssa toisessa päässä. Nelimaali on yksinkertaistettua pesäpalloa: Mailalla lyödään tennispalloa ja ulkokentän pelaajat koettavat saada pallon kiinni räpyläkädellään tai muuten ja heittää se syöttäjälle ennen kuin juoksijat ehtivät seuraavalle pesälle. Minun tehtäväni oli pitää juoksuista lukua tukkimiehen kirjanpidolla hiekkaan raapustetuin viivoin.

Näin oli siihen asti, että opettaja valitsi minut ”jokerilyöjäksi” pelin loppuvaiheilla ja komensi minut lyöjän paikalle. Mirja-ope syötti ja minä huitaisin, komeasti ohi. Sama juttu toisellakin syötöllä mutta kolmannella lähti! Osuin hyvällä tuurilla aivan sataprosenttisesti! Pallo lähti komeassa kaaressa kohti Hirvensalon taivasta kunnes vähitellen laskeutui kentällemme lähelle toisessa päässä pelaavia neljäsluokkalaisia. Ja kolmosen lapset, he huusivat ja hurrasivat minulle, taputtivat käsiään ja pomppivat innoissaan. Muutaman sekunnin ajan olin suosittu kuin huippu-urheilija, joka juuri on onnistunut suorituksessaan ja aivan ratkaisevalla hetkellä tuonut joukkueensa voittoon. Lapsille kiitos, tuon hetken muistan kyllä kauan.

Itse olin ihmeissäni tästä täysosumalyönnistä, olihan edellisestä osumalyönnistäni kulunut jo noin 67 vuotta (keväällä 1958 Paimalan koulun kentällä). Se tässä nelimaalipelissä oli kyllä kaikkein hienointa, että lapsista mahdollisesti joka ainoa sai neljästä lyönnistään ainakin yhden osumaan palloon ja sai toivottavasti samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin minäkin.

 

Vanhempien kanssa juteltua

Illalla oli kolmosnelosten vanhempainilta. Olin halunnut päästä mukaan esittäytymään lasten vanhemmille. Olinhan juuri pyytänyt heiltä lupaa julkaista tässä blogissani sellaisia kuvia, joista lapsen pystyy tunnistamaan. Vastauksia olen jo aika monelta perheeltä saanut. Useimmat vastanneista ovat luvan antaneet. Kerroin isille ja äideille omasta taustastani ja miten olin tähän kouluvaarityöhön tullut mukaan.

Ilmapiiri vanhempainillassa oli mielestäni luonteva, ystävällinen ja asiallinen. Opettajien ja minun lisäkseni vähän pitemmän puheenvuoron käytti yksi äiti, joka houkutteli kaikkia vanhempia osallistumaan Syvälahden koulun ja päiväkodin yhteisen vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sitä voin suositella kaikille vanhemmille. Vanhempainyhdistyksen tuella on kouluun voitu hankkia esimerkiksi välitunnin leikkivälineitä ja monta muuta mukavaa juttua.

 

Lasten kanssa juteltua

Ennen enkun tunnin alkua kaksi tyttöä alkoi ottaa kouluvaarin taustoista selvää:

-            Mikset sä ollut täällä maanantaina? (Se on lukukauden alussa sovittu vaaripäiväkseni).

-            Minulla oli muuta menoa, siksi tulin vasta tänään keskiviikkona.

-            Oletko sä muualla töissä?

-            En, olen niin vanha, että olen jo eläkkeellä.

-            Saatko sä tästä jotain rahaa?

-            En, saan vain syödä ilmaiseksi kouluruokaa vaaripäivinä. Minä saan tästä hyvän mielen. Se tulee siitä, kun näen teidän kasvavan ja oppivan uusia asioita ja saan siinä vähän olla mukana.

Tytöt nyökyttelivät sen näköisinä, että se on kyllä ihan hyvä peruste olla kouluvaarina Syvälahdessa.

 

 

Käden taitoja: puukäsityöt ja kirjoittaminen

Huolellinen hiominen
vaatii keskittymistä.

Lapset tykkäävät käsitöistä!

Ainakin se puolikas kolmasluokkalaisistamme, jotka kuuluvat syksyn puukäsityöryhmään. Sen näki taas
viime maanantaina, kun viikko alkoi kahden tunnin käsitöillä. Kun keskeneräiset työt ja tarvittavat työkalut oli haettu esiin, alkoivat he iloisesti sahata, hioa, porata, liimata tai mikä vaihe kullakin nyt oli kynätelineensä kanssa menossa. Tekemisen meininkiä!

Mirja-ope auttoi, neuvoi ja ohjasi töitä eteenpäin ja minä, joka en pidä itseäni varsinaisesti käsityöihmisenä, otin tärkeimmäksi tehtäväkseni huolehtia työturvallisuudesta. Varsin hyvin lapset osasivat varoa, etteivät sahaile itseään eivätkä toisiaan. Välillä kehotin pitämään sormet vähän kauempana sahanterästä ja välillä olin vahtimassa, että tasohiomakoneella käytettiin kuulosuojaimia eikä hiottu koneen sähköjohtoa.

Asiallisesti turvallisuuteen suhtautuvien lasten kanssa kaikilta vahingoilta vältyttiin ja lapsilla riitti intoa vielä siivoamiseenkin oppituntien päätteeksi. Aikaisempina vuosina tekemisen intoa on riittänyt hyvin kauden loppuun asti mutta siivoamisen into on alkanut laskea, mitä pitemmälle lukukausi on ehtinyt. Saa nähdä, kuinka nyt käy.

 

Muualla on erilaista, koulunkäyntikin

Yhdysvalloissa asuva Armas, Englannissa asuva Coco ja Kiinassa asuva Tuuli kertoivat suomen kielen oppikirjassa (Huima 3, SanomaPro), miten koulunkäynti on heidän nykyisissä asuinmaissaan järjestetty. Meidän kolmoset löysivät omaan kouluumme verrattuna monia eroja, jotka he sitten kirjoittivat omaan vihkoonsa, osan tunnilla, osa jäi kotiläksyksi. Aihe kiinnosti lapsia, koska yksi heidän entinen luokkakaverinsa ykköskakkosen ajoilta on muuttanut todella kauas ja käy siellä koulua vieraalla kielellä, joka ei ole englanti. Hänellä on varmaan paljon kerrottavaa, kun tulee takaisin.

 

Kirjoittaminen meni ihan pannukakuksi

Kokonaisten, ytimekkäitten virkkeitten kirjoittamista harjoiteltiin mielestäni aika luovalla tavalla: Kirjoitettiin ”Sadepäivän pannukakun” valmistusohje kaikkine työvaiheineen, tässä pari malliksi: ”Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.” ja ”Sekoita kuivat aineet kulhossa.” Kouluvaarin tehtäväksi tuli Mirkka-opettajan apulaisena tarkistaa, että virkkeet alkoivat isolla kirjaimella ja päättyivät pisteeseen, yhdyssanat oli kirjoitettu yhteen ja käsialasta täytyi saada selvää. Paljon huomautettavaa en löytänyt. Kaikille niille oppilaille, joiden vastauspaperit ehdin tunnin aikana tarkistaa, leimasin paperiin hyväksymisen merkiksi hienon M-leiman, etunimeni alkukirjaimen mukaan. Mirkka-opellakin oli leimasin mutta arvaa, mikä kirjain. O niin kuin opettaja, tietenkin!

 

Kiitos!

Tämänkertaisen kertomukseni lopuksi tärkeä asia: Lämpimät kiitokset kaikille teille vanhemmille, jotka jo olette vastanneet myöntävästi pyyntööni saada tässä blogissani julkaista lapsistanne kuvia, joista heidät voidaan tunnistaa. Suostumuksenne elävöittää blogini ulkoasua ja helpottaa sen kuvittamista. Kiitos myös muusta kouluvaarityöhön liittyvästä palautteesta, jota olen samalla saanut.

Wilman kautta voivat vastauksensa pyyntööni lähettää ne, joilta sitä vielä en ole saanut. Kiitoksia vaivasta!

Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla

 

Ohjeita onnistumiseen

Taas alkoi uusi lukuvuosi Syvälahden koulussa. Kouluvaarilla syksy täällä on jo seitsemäs mutta meidän pienillä kolmosnelosillamme vasta kolmas tai neljäs. Ikävuosiakaan heillä ei vielä ole kuin yhdeksän tai kymmenen.

Uusille neljäsluokkalaisille sopeutuminen meidän kortteliimme kävi tietenkin helposti, he kun ovat meidän viimevuotisia kolmasluokkalaisiamme. Tutut tilat, vanhat luokkakaverit ja useampi tuttu aikuinen helpotti opiskelun käynnistämistä. Kolmasluokkalaisia taas auttoi se, että yksi kolmesta luokanopettajasta tuli viimevuotisesta ykköskakkosten korttelista, joten kolmosillakin oli aikuisten joukossa yksi tuttu ennestään.

Kun aloituspäivänä tuli minun vuoroni sanoa lapsille jotakin muutakin kuin nimi, niin kerroin lapsille Marko-rehtorin viimevuotisesta aloituspuheesta mieleeni jääneen ohjeen: ”Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.” Tämän kun muistaa, niin koulunkäynti väkisinkin luonnistuu hyvin, sen lupasin lapsille.

Korttelissamme esittelykierros jatkui mutta se keskeytyi, kun kaiuttimista alkoi kuulua rehtorin uuden lukuvuoden tervehdys. Puheessaan hän muistutti nyt voimaan astuneesta laista, joka kieltää kännyköitten käytön koulupäivän aikana. Meillä alakoulussa kännykät ovat pysyneet repuissa jo ennenkin, mutta yläkoulun puolella niitä on voinut välitunnilla käyttää. Muitakin järjestyssääntöjä hän kertasi ja sanoi lopuksi: ”Yhden ohjeen muistaminen ja noudattaminen auttaa sinua menestymään koulussa: Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”  Lapsetkin huomasivat, että rehtori puhui samasta ohjeesta kuin vaari juuri äsken. Toivon sydämestäni, että tässä kohdassa kertaus olisi opintojen äiti ja että mahdollisimman monille ohje painuisi mieleen. Myöhemmin Marko-rehtori kertoi minulle, että edellisen Jarmo-rehtorin kanssa he muutama vuosi sitten olivat kehittäneet tämän tiiviin ohjeen siitä, mitä onnistuneeseen koulunkäyntiin vaaditaan.

Käsityöluokassa tutustuttiin työkalukaappien sisältöön.
Sai olla vielä tukka auki, kun aluksi vain
käveltiin ympäriinsä ja katseltiin paikkoja.

Käsityöt sujuvat joiltakin luonnostaan

Seuraavalla viikolla oli kolmasluokkalaisten lukujärjestyksessä heidän elämänsä ensimmäinen käsityötunti, peräti kaksoistuntina. Luokka jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen tekee syksyn ajan tekstiilikäsitöitä, toinen puutöitä ja joulun jälkeen vaihdetaan. Menin Mirja-open ja oppilaitten apulaiseksi puukäsitöihin. Turvallisuudesta aloitettiin: Koneitten turvakytkinten käyttö, koskaan ei saa juosta, aina kengät jalassa, pitkät hiukset kiinni, työkalut takaisin kaappeihin jne.

Ensimmäinen työ oli suunnitella ja sitten alkaa tehdä kynätelinettä. Lankunpätkään mitattiin ja merkittiin oikea poikkisahauskohta ja sitten vaan sahattiin. Opettaja näytti ensin mallia ja sitten oli oppilaitten vuoro. Toiset olivat tässäkin luontaisesti lahjakkaita: Seurasin, kuinka yhdellä tytöllä sahaus alkoi sujua, ja sehän kävi ihan mallikkaasti, merkkiviivaa pitkin aivan suoraan ja kevyen oloisesti. Arvelin hänen harrastaneen puutöitä jo ennenkin, mutta vastaus yllätti:

-            En minä ole koskaan sahannut mitään!

Ties mikä puutyömestari hänestä vielä tuleekaan, taipumuksia alalle näyttää olevan!

 

Hauska lukuhetki

Suomen kielen tunnilla pääsin taas yhteen lempihommistani, kuuntelemaan, kuinka minulle luetaan kirjoja. Nyt ei ollut kysymys luokan hitaimpien lukijoitten treenaamisesta, vaan satunnaisesti valittujen halukkaitten lukuhetkestä.  Satunnaisesti valittu oli yhden tytön lukukirjakin, jota hän ei ollut ennen lukenut. Nimeä en muista mutta se oli joittenkin koirien seikkailuista kertova sarjakuvakirja (ei ollut Kunnaksen). Tyttö luki kuvien puhekuplia ja tarinan käänteet olivat niin pöljiä, että meitä kumpaakin rupesi aina vain enemmän naurattamaan se pöljyys. Kaiken huippu oli, kun tarinan kuvissa alkoi kaatuilla tavaroita ja kai rakennuksiakin ja koirat, en tiedä mitä niille tapahtuikaan, mutta tyttö eläytyi äänimaailmaa kuvaaviin puhekupliin: Pläts! Auuh! Fiuu! Klonk-klonk! Pari kolme aukeamaa oli vain näitä äänikuplia ja meitä nauratti niin, että katsoimme parhaaksi lopettaa tähän.

Yhteiskunta palvelee meitä

Nelosille yhteiskuntaoppi oli uusi oppiaine. Forum-nimisen oppikirjan ensimmäisiä sivuja selailtiin ja sisällöstä keskusteltiin niin, että lapsille tuli jonkinlainen käsitys siitä, mistä yhteiskuntaopin tunneilla tullaan puhumaan. 

Mirja-ope kysyi yllättäen minulta, että mitä yhteiskunnan palveluja kouluvaari on hiljakkoin käyttänyt. En kertonut Fölin joukkoliikenneuudistuksesta enkä Varhan takkuilevista ajanvarauspalveluista. Kerroin siitä, että noin viikko sitten olin soittanut hätänumeroon 112. Syynä oli se, että moottoritiellä autolla ajaessani olin nähnyt jalankulkijan kävelevän tien pientareella Turkuun päin ja sehän on erittäin vaarallista ja kiellettyä. Hätäkeskus lupasi lähettää poliisin paikalle. Syntyi vilkasta kommentointia, kun varsin monet lapset innostuivat kertomaan, kuinka heidänkin isänsä tai äitinsä on erilaisissa tilanteissa joutunut soittamaan hätäkeskukseen. Hyvä, että sellainen palvelu on olemassa. Mitä harvemmin sitä tarvitaan, sen parempi.

"Toimme teille pihalta poimimiamme kukkia."
Ei tuo muutaman tytön ryhmä minua teititellyt,
vaan kukat olivat tarkoitetut korttelimme kaikille aikuisille. Kiitos!

 

 

Luokkaretkellä ja miljonäärikisassa

 

Retkeläiset Friisilän tilan pihamaalla.

Tasapainon hallinta
on sirkustaiteilijalle
tärkeä taito.
Kuva: Mirja-ope.

Sirkustemppuja ja itse tuunattuja kasseja

Meitä oli kuutisenkymmentä lasta ja viisi aikuista, kun lähdimme keväiselle luokkaretkellemme kohti Kustavin kaunista saaristopitäjää. Ilma oli erinomainen, puoliaurinkoinen ja lämmin. Runsaan tunnin matkan jälkeen olimme perillä ensimmäisessä työpajakohteessamme, ArtTeatron sirkuskoulussa. Sinne jätimme parikymmentä sirkuskouluun ilmoittautunutta lasta ja yhden opettajan. Koulun opettajina toimivat maailmankuulussa Cirque du Soleilissakin esiintyneet Pauliina Räsänen ja Slava Volkov.  Sirkuslapsemme olivat innoissaan, kun pääsivät harjoittelemaan erilaisia liikkuvuutta, koordinaatiota ja tasapainoa parantavia liikkeitä oikeitten sirkustaiteilijoitten opastuksella.

Toinen osa meidän ryhmästämme kuljetettiin Kustavin Savipajalle. Siellä tekstiilityöpajassa syntyi päivän aikana toinen toistaan hienompia kasseja kaikille käsitöistä innostuneille oppilaille.

Omin käsin koristellut kassit
odottelevat värien kuivumista. Kuva: Ulla-ope.

Frisbeetä mäntymetsässä

Kolmas ja viimeinen ryhmämme, johon itsekin kuuluin, vietiin pelaamaan frisbeegolfia Kustavin kunnantalon taakse metsään raivatulle frisbeeradalle. Kunnan vapaa-ajan ohjaaja tuli paikalle, kertoi tietävänsä aika vähän frisbeegolfista, antoi kiekkoja lainaksi, puhui jonkun verran turvallisuussäännöistä, näytti meille, missä olivat ensimmäisen ja kolmannen väylän heittopaikat ja ilmoitti lähtevänsä seuraavaan kokoukseensa.

Tämä merkitsi sitä, että vetovastuu frisbeetapahtumasta jäi sitä joskus harrastaneen Juho-opettajan ja minun harteille. Jaoimme pelaajat kahteen ryhmään. Minä lähdin aivan kirjaimellisesti pystymetsästä liikkeelle (tarkemmin sanottuna mäntymetsästä), sillä nollakokemuksella frisbeegolfista lähdin kolmosväylän heittopaikalle katselemaan, minkä mäntyjen välistä lasten pitäisi ne kiekot saada lentämään.

Kyllä lähtee!
Kiekko on jo melkein ulkona kuvasta.

Minun ryhmässäni oli seitsemän poikaa ja onneksi heidän joukossaan oli muutama aktiiviharrastajakin. 
Ryhmä eteni radalla melko reipasta vauhtia ja kohtuullisen turvallisestikin.

Minun tehtäväkseni jäi huolehtia, etteivät ryhmän heikoimmat heittäjät kokonaan jääneet porukasta. Välillä autoin kadonneitten kiekkojen etsinnässä ja kun olimme 18-väyläisen radan puolivälissä, niin ilmoitin, että tästä kävelemme pururataa pitkin takaisin kunnantalolle ja lähdemme sieltä bussilla kohti ruokailupaikkaa. Muutama poika varmaan huokaisi helpotuksesta, kun taas paremmat heittäjät olisivat vielä halunneet jatkaa kisaa. Voittajaa ei julistettu, koska pisteitä ei niin tarkkaan laskettu. Oli vain "heitelty fribaa" hyvien kavereitten kanssa keväisessä metsässä.

Erinomainen esimerkki ystävyydestä ja avunannosta nähtiin, kun olimme palanneet ykkösväylän heittopaikalle odottelemaan Juhon ryhmän saapumista. Yhdellä hyvällä mutta alakuloisella heittäjällä oli ollut mukana omia kiekkoja. Niistä puuttui nyt yksi. Hän tiesi tarkalleen, minkälainen kiekko oli jäänyt matkalle, kun hän oli kai sitä jollekin lainannut. – Mä tiedän, missä se on, sanoi yksi pojista. – Näin sen tuolla kolmosväylällä, mutta luulin, että joku sen siitä kohta ottaa. Mä voin käydä hakemassa sen.

Poika lähti kuin pikajuoksija metsään kolmosväylää kohti parinsadan metrin päähän. Pieni hetki kului ja Juhon ryhmäkin näkyi jo olevan tulossa. Kiekonhakija tuli vähän ennen ryhmää takaisin ja jo kaukaa hän näytti, että kiekko oli löytynyt. Kiekon omistajan olemus muuttui aurinkoiseksi ja tyytyväiseksi ja hänen päivänsä oli pelastettu.

Kotiruokaa ja pihaleikkejä

Yksi retkemme kohokohdista oli tietenkin ruokailu. Se oli tilattu Friisilän tilalta, joka osoittautui aivan mainioksi valinnaksi. Tilan nettisivuilla kerrotaan näin: Tilalla on kesäisin paljon nähtävää ja koettavaa ostosten ja herkuttelun lomassa: pihapiirissä on eläimiä, mm. kanoja, ankkoja ja pupuja. Hiekkalaatikko, liukumäki ja polkutraktorit ym. pihalelut kutsuvat lapsia leikkimään. Metsän laidasta lähtee jännittävä Tarumetsäpolku, jonka varrella voi tavata metsän asukkaita, mm. maahisia, peikkoja ja keijuja. (https://friisilantila.omasivu.fi/). 

Vauhdin ja yhdessä leikkimisen hurmaa!

Kun oli syöty tilan omista perunoista tehtyä muusia ja lihapullia, ei lapsia tarvinnut houkutella leikkimään. Sekä tytöt että pojat viihtyivät pihalla erinomaisesti. Polkutraktorit ja muut lelut olivat ahkerassa käytössä. Oikein sydäntä lämmitti katsella, kuinka lapset olivat lapsia ja riemusta kiljuen nauttivat yhdessä leikkimisestä eikä edes traktorin ajovuoroista tullut kinaa. Valinnanvaraa oli, kaikille löytyi jotakin kivaa. Koska traktoriin en mahtunut, kiersin tarumetsäpolun. Siellä näin peikon mökin, osallistuin kävynheittokilpailuun ja yritin ratkaista visaisia tehtäviä.

Työpajaohjelmia lainkaan vähättelemättä uskon, että nämä pihaleikit olivat monille lapsille päivän kivointa aikaa. Takaisin koululla olimme vähän ennen kolmea iltapäivällä. Jokainen meistä oli varmaan hyvällä mielellä, myös ne, jotka eivät olleet frisbeessä ihan niin hyviä kuin ne parhaat heittäjät.

Kilautettiin kaverille

Kevään lähes viimeisenä kouluvaaritehtävänä sain vapaapäivänäni kotiin yllätyspuhelun, missä Nikolai-ope ilmoitti minun olevan mukana ”suorassa lähetyksessä” ja että luokassa kaikki kuulisivat vastaukseni kaiuttimen kautta. Olin se kaveri, jolle muutaman oppilaan muodostama vastaajaryhmä halusi kilauttaa Syvälahden kolmosnelosten Haluatko miljonääriksi -kisassa. Huhhuh! 

Onneksi jännittämiselle ei jäänyt paljon aikaa. Puolessa minuutissa joku pojista ensin luki musiikinlajeihin liittyvän kysymyksen vastausvaihtoehtoineen ja sitten jäätiin odottamaan minulta mielestäni oikeaa vastausta. Ehdotin vaihtoehtoa D, minkä vastaajat sitten lukitsivatkin. Vastaus oli…oikein! Opettaja ilmoitti ryhmän juuri voittaneen muistaakseni 2500000 Syvälahden mielikuvituseuroa. Lupasin lähipäivinä tulla hakemaan oman provisioni.

Kiitos tästä lukuvuodesta

Sain muutaman tytön ryhmältä heidän omin käsin koulun pihalta poimimansa kukkakimpun. Haluan jakaa kukkien minulle tuoman ilon myös kaikille teille, aikuisille ja lapsille, joiden kanssa olen saanut tämänvuotista kouluvaarimatkaani kulkea.

Kiitos! 
Hyvää kesää kaikille, syksyllä tavataan!