Vakavaa ja viihdettä

Mitä tarkoittavat maahanmuuttaja, syrjintä ja rasismi?

Puhuttiin vakavasti perusasioista.

Yhteiskuntaopin tunnilla käsiteltiin ihmisten hyvän yhteiselon keskeisiä teemoja. Erinomaisen havainnollisesti lapsille mielestäni kirkastui käsite maahanmuuttaja, kun heiltä kysyttiin: Jos sinä itse muuttaisit Suomesta vaikka Ruotsiin ja asuisit siellä, niin olisitko sinä maahanmuuttaja? Oikea vastaus on kyllä, ja tärkeätä on huomata, ettei maahanmuuttaja-sanaan liity tämän enempää määritteitä, jotka viittaisivat hänen taustaansa, uskontoonsa, ihonväriinsä tms. Riittää, että on muuttanut toiseen maahan. Opettaja pyysi niitä lapsia nostamaan kätensä, joiden kotona jompikumpi tai molemmat vanhemmista on muuttanut Suomeen ulkomailta. En laskenut, kuinka monta, mutta käsiä nousi paljon useampia kuin olin osannut odottaa. Hirvensalossa asuu paljon maahanmuuttajia.

Suomessa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia eli jokainen ihminen on yhtä arvokas. Siksi ketään ei saa syrjiä.  Syrjintä tarkoittaa sitä, että jotakin ihmistä kohdellaan huonommin kuin muita ihmisiä. Se on laissa kielletty ja syrjinnästä tuomitaan rangaistukseen. Kun havaitsee syrjintää, niin lapsikin voi sanoa: ”Tiedätkö, että noin tehdessäsi rikot lakia?”

Rasismilla lasten oppikirjan mukaan tarkoitetaan sitä, että jotakin ihmisryhmää pidetään huonompana kuin muita. Rasisti ajattelee, että toinen on alempiarvoinen esimerkiksi siksi, että hänen ihonsa on erivärinen tai että hän on kotoisin jostakin muusta maasta. Rasismi on aina väärin ja rasisti rikkoo lakia toiminnallaan. Perusteltua syytä rasismille ei ole olemassa.

Teoriaosuuden jälkeen yksi lapsista kertoi omista kokemuksistaan muutaman vuoden takaa.

 

Ja vanhakin nyt nuortuu ja ryhtyy räppäämään…

Rap (Rhytm-assisted poetry) eli räppi on 1970-luvulla New Yorkissa syntynyt populaarimusiikin tyyli. Sille on tunnusomaista loppusoinnullinen, rytminen puhelaulu eli räppäys, kertoo Wikipedia.

Erään aamun alkajaisiksi Nikolai-ope ilmoitti nyt lunastavansa viimeviikkoisen lupauksensa pienestä itse sanoitetusta rap-esityksestä. Hän kutsui siihen mukaan myös Camillan, lapsenlapseni ikäisen, minulle ennestään tuntemattoman sijaisopettajan. Nämä räppärit ilmoittivat esittävänsä yhteisen kehuräppibattlen, siis kilpailevansa siitä, kumpi pystyy enemmän toista kehumaan siinä hetkessä keksityillä räppirunoriimeillä. Lapset osallistuivat esitykseen taputtamalla yhdessä tahtia räppäreille.

Esitys lähti reippaasti käyntiin hauskoine riimittelyineen. Vuorotellen kumpikin kehui toista vallan mahdottomasti, vaikka tosielämässä eivät kai toisiaan kovin hyvin tunteneetkaan. Sitten, aivan yllättäen, joku aikuisista huusi: ”Vaari mukaan räppäämään!”  Joku kai kannattikin tätä ehdotusta mutta minulta itseltäni sillä hetkellä kaikki sanottava hävisi korvien välistä taivaan tuuliin. Näin silmissäni vain valkoisen tyhjän paperiarkin ilman ainuttakaan ideaa elämäni ensimmäiseksi räppisanoitukseksi. Noin 20 sekunnin kuluttua kumpikin räppäri osoitti käsillään minua vuoroni alkamisen merkiksi. Kuulin räppääväni jotakin tämän tapaista:

-            Kuinka vois osata tällaista juttua, kun yhtään ei siinä oo ennestään tuttua?

Seuraavaa säettä ei näkynyt eikä kuulunut missään, joten minun urani räppärinä jäi suhteellisen lyhyeksi. Lämppäribändinäni esiintyneiden Nikolain ja Camillan keskinäisen kehumisen battle taisi juuri samalla hetkellä päättyä tasapeliin. 

Vähän poikkeavan aamunavauksen jälkeen palattiin arkeen ja alettiin valmistella juhlaa. Kolmosneloset esittävät joulujuhlassa runsaan kuukauden päästä itse tekemänsä joulunäytelmän. Sen casting eli näyttelijöiden valinta rooleihin oli päivän merkittävin tapahtuma. Tärkeimmät roolit annettiin niille, jotka eivät viime jouluna mahtuneet näytelmään mukaan.  Koska halukkaita jokaiseen rooliin oli enemmän kuin yksi, ratkaistiin valinnat arpomalla. Pääsin onnettareksi valitsemaan voittajia. Arvontojen jälkeen yksi tyttö aivan onnessaan tuli luokseni ja kiitteli siitä, että olin valinnut hänet hänen kovasti haluamaansa rooliin. Vakuutin hänelle, että se oli puhdasta arpaonnea. Vähän jäi minulle sellainen olo, että olin saanut aivan ansiotonta arvonnousua hänen silmissään.

Olemisesta, lukemisesta ja valon havaitsemisesta

 Joskus riittää, että on

Kyllä kouluvaarin tehtävistä osa on tosi helppoja: Riittää, että on. Viimeksi tällainen olemistehtävä oli suomen kielen kokeitten valvonta. Mirja-ope valvoi puolikasta luokkaa ja pyysi minua valvomaan luokan toista puolikasta viereisessä luokkahuoneessa. Siellä tehtävämoniste oli jo jaettu, kukaan ei tarvinnut lisäohjeita eikä kukaan höpötellyt mitään ylimääräistä. Kovimmat äänet luokassa olivat lyijykynän rapina ja pyyhekumin satunnainen hankausääni. Olin hiljaa paikallani.

Värikynät voi järjestää
monella tavalla
(kuvituskuva).

Arvelin, että nopeimmat saavat tehtävät tehtyä jo paljon ennen tunnin loppumista ja yritin mielessäni
keksiä heille jotakin hiljaista tekemistä lopputunnin ajaksi. Kun nopein vastaaja sitten palautti minulle koepaperinsa, ei hän minulta mitään ohjeita kaivannut, vaan palasi ääneti paikalleen, otti jonkin kirjan laukustaan ja alkoi sitä lukea. Hiljaisuus jatkui, minäkään en liikkunut tuoliltani. Toinen palauttaja ei ottanut laukustaan kirjaa, vaan penaalistaan parinkymmenen värikynän nipun, asetteli kynät värijärjestykseen vierekkäin tummimmasta vaaleimpaan, käänsi kaikkien kynien kärjet samaan suuntaan, tasasi kynien toiset päät samalle linjalle ja alkoi teroitella kynistään tylsimpiä. Kaikki muutkin oppilaat löysivät jotain hiljaista tekemistä koepaperinsa palauttamisen jälkeen.  Ainoaksi tehtäväkseni minulle jäi tunnin lopuksi varmistaa, että kaikki olivat vastauspaperinsa minulle palauttaneet. 

Ja olivathan he, tietenkin.

Lukupiirissä keskityttiin lukemaan ja
kuuntelemaan. Päiväkotilapsilla heijastinliivit.

Ulkona, ei ulkoa oppimassa

Lukukauden alussa pidetyssä vanhempainillassa opettajat kertoivat, että kolmosnelosten yhteisen tekemisen muotoja yhteisöllisyyden, muiden huomioon ottamisen ja toiminnallisen oppimisen lisäksi on ”ulkona oppiminen”. Korostan, että se on aivan eri asia kuin minun kouluajoiltani niin tuttu ”ulkoa oppiminen”. Syvälahden kolmosneloset ovat jo useamman kerran tänä syksynä olleet eri oppitunneilla ulkona koulun pihalla ja kauempanakin metsässä. Esimerkiksi matematiikan, suomen kielen ja ympäristöasioitten opiskelu sujuu vallan mainiosti luokkahuoneen ulkopuolellakin.

Viime torstaina kävelimme taas tutulle grillikodalle ulkona oppimaan. Ensin vähän laulettiin, mikä luonnossa kuulosti vielä hienommalta kuin tavallinen luokassa laulaminen. Sitten seurasi päivän mieluisin ohjelmanumero: Saimme kodalle vieraiksemme Syvälahden päiväkodin Maininki-ryhmän, eli melkein kaksikymmentä 3-4 -vuotiasta päiväkotilasta hoitajineen. Kolmosneloset olivat edellisenä päivänä käyneet valikoimassa kirjastosta 6 -7 lastenkirjaa, jotka he sitten lukivat metsässä pienissä ryhmissä ääneen näille pikkuisille maininkilapsille. Kodan lähiympäristöön syntyi taika- ei kun lukupiirejä ja metsä muuttui melkein hiljaiseksi, kun kaikenlainen mekastus taukosi ja sekä lukijat että kuulijat keskittyivät kirjojen satumaailmaan. Ryhmässä lukijat vaihtuivat ja kirjoja vaihdettiin myös ryhmien välillä. Lukuhetken jälkeen oli hauska havaita, että päiväkodin ohjaajilla oli ”vanhoja” tuttuja myös meidän kolmosnelostemme joukossa. Aika monet olivat olleet Syvälahden päiväkodissa ennen kuin heistä oli tullut koululaisia.

 

Kouluvaareille valon havaitsemisesta

Löytäkää maailmasta valoisat puolet,
patisteli vaareja emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Kouluvaarien yhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta. Juhlaa vietettiin lokakuussa panimoravintola Koulussa. Juhlaesitelmän vaareille ja meidän daameillemme piti avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

-            - Minä puhun teille valosta, aloitti esityksensä Suomen elossa olevista professoreista tämä ehkä yleisesti tunnetuin.
En puhu valosta tähtitieteessä, vaan siitä, että kaikista synkistä uutisista ja raivokkaasta somemöykästä huolimatta maailmassa on paljon valoa, paljon hyviä asioita. Monet asiat ovat kehittyneet ja kehittyvät edelleen hyvään suuntaan. Sitä on usein vaikea huomata, koska me helposti katselemme ympärillemme mustien lasien läpi. Esimerkiksi sadassa vuodessa Suomesta on absoluuttinen köyhyys kadonnut kokonaan. Meillä on erinomainen turvajärjestelmä pitämässä kaikkein heikoimmista huolta. Kaikkien katse tulevaisuuteen näkee nykyään pitemmälle kuin ”Säilynköhän hengissä vielä huomenna?”  

-Älkää olko niiden joukossa, jotka huutavat: ”Väärin mitattu!”, kun uutisissa kerrotaan Suomen jo neljättä kertaa peräkkäin olevan maailman onnellisin maa. Nähkää valoa, positiivisia asioita ympärillänne. Totta kai meilläkin on ongelmia, jotka pitää ratkaista mutta esimerkiksi sotia eri puolella maapalloa on nykyään paljon vähemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten.  Älkää jättäkö käyttämättä omia mahdollisuuksianne ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska ”Intia sitä tai Kiina tätä…”

- Me kaikki ihmiset tällä maapallolla kuulumme samaan eläinlajiin nimeltä Homo sapiens. Meillä on keskenämme paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia. Riitelyn ja väkivallan sijasta meidän kannattaa pyrkiä yhteistyöhön toistemme kanssa. Nostakaa mustat lasit silmiltänne ja nähkää valo!

Paljon muutakin hyvää puhui tuo mainio professori mutta uppouduin kuuntelemaan hänen sanomaansa niin, että kirjoitin nuo edellä olevat muistiinpanotkin vasta seuraavana päivänä.

Valtaoja sai yli puolituntisen puheensa jälkeen seisaaltaan annetut, pitkään kestäneet aplodit. Toivottavasti hän pitää tuon puheensa vielä muillekin kuin meille kouluvaareille. Parantamisen varaa on monilla. Itsestä on helpointa aloittaa.

  

Makkaraa ja taidetta metsäretkellä

Hyvien kavereitten kanssa
on metsässä kivaa.

 -Saako jo syödä eväitä? Olimme tuskin päässeet metsäpäivämme varsinaiselle tapahtumapaikalle, pienelle grillikodalle vajaan kilometrin päähän koululta, kun tämä tärkeä kysymys meille aikuisille esitettiin. Lupa annettiin ja koulusta mukaan saadut hyvät eväät alkoivat huveta reipasta tahtia.

Muutakin toki päivän aikana tehtiin: Aikuisten kielellä päivän teemana oli yhteisöllisyys ja yhteistyö. Lapsille se tarkoitti, että ensin vuolupisteessä vuoltiin puukoilla omat makkaratikut, vaikka kovin kuluneen metsän raaka-ainevalikoima olikin aika vaatimaton. Sitten paistettiin makkaroita ja vaahtokarkkeja grillissä. Tilanahtauden takia piti osata joustavasti ottaa toiset huomioon. Valmiin makkaran tai karkin kanssa piti antaa tilaa seuraaville (ja Syvälahden päiväkodin lapsille, jotka ohjaajineen tupsahtivat paikalle! Heilläkin ohjelmassa oli makkaranpaistoa luonnon helmassa.)

Kolmosneloset leikkivät lipunryöstöä, ottivat kukin vuorollaan rennosti riippukeinussa ja pienissä ryhmissä taiteilivat paikalta löytyvistä luonnon aineista taideteoksen, jossa oli jokin tarina. Kuudestakymmenestä lapsesta syntyi jo aika monta pienryhmää ja tarinaa. Oli mukava kierrellä ryhmältä toiselle ja kuunnella heidän todella luovia juttujaan.

Yhdenkään ryhmän tarinaa en sinänsä muista, mutta erään kertomuksen henkilöt olivat neljä pienellä sammaleisella oksankarahkalla liikkunutta leppäkerttua, Terttu, Kerttu, Pertti ja naapurin Seppo. Heistä ja kaikista muistakin taideteoksista otettiin kuvat seuraavalla viikolla tapahtuvaa jatkotyöskentelyä varten.

Naapurin Seppo ja pari muuta leppäkerttua!

Siisti pitää aina olla

Metsäretkellä kiinnitimme erityistä huomiota myös siisteyteen ja jälkiemme siivoamiseen. Missä on roskis? Lasten kysymykseen vastattiin: Ei ole roskista, jokainen tuo takaisin koulun tai oman kotinsa roskikseen kaikki omat roskansa. Tyhjä eväspussi toimii mainiosti tilapäisenä roskapussina. Mitään ei jätetä metsään.

Mielestäni harmillisin vaihe minun metsäretkelläni oli se, kun oma riippukeinuvuoroni tuli vasta silloin, kun opettajat jo alkoivat kehotella lapsia keräämään tavaroitaan ja valmistautumaan paluumatkalle. Olisin minä siinä voinut vielä toisenkin minuutin keinua.

Kun kulkueemme neljän metsässä vietetyn tunnin jälkeen tallusteli kohti koulua, oli mukava jälkipään valvojana kuunnella kahden tytön juttelua:

-           - Kylläpä meni päivä nopeasti!

-            -Aika kuluu aina äkkiä, kun on kivaa…

 

Kumusuk, uusi oppiaine?

Hyvä lopputulos vaatii keskittynyttä suunnittelua.

Viikon päästä jatkui metsäisten taideteosten työstäminen kotikorttelissamme. Tavoite tuleville videokertomuksille oli niin poikkitaiteellinen, että opettajat olivat keksineet tälle oppiaineelle aivan uuden nimenkin: KUMUSUK eli kuvataidetta, musiikkia ja suomen kieltä. Työryhmät hakivat itselleen rauhallisen työskentelysopen, kirjoittivat paperille oman tarinansa ja lukivat sen oman taideteoskuvansa selostukseksi padeillensa. Into loisti silmistä, projekti jatkui ja perästä kuuluu…

Tiedonjanoa ja kouluruokaa

Eivät kaikki kouluvaaripäiväni ole ihan metsässä menneet, kyllä olen ollut luokassa ja kirjastossakin. Pitkästä aikaa kävin kirjastossa, kun lapset opettelivat tietokirjojen käyttöä.  Piti löytää eläimistä, avaruudesta ja autoista kertovia kirjoja ja oppia niistä etsimään kiinnostavia tiedonjyviä. Tämä oli monille uusi pieni askel kohti tiedonhankinnan hallintaa sekalaista tietoa pursuavassa maailmassamme.

Luokassa puhuttiin siitä, että ilmainen kouluruokailu Suomessa ja Syvälahdessa on maailmassa harvinainen etu. Mirja-ope pyysi minua kertomaan, millaista kouluruokailu oli ollut 1950-luvulla. Kerroin, että listalla vaihtelevasti oli vellejä, puuroja ja soppia. Kotoa tuotiin eväsleivät ja maitoa juotavaksi. Luokassa syötiin ja opettaja annosteli kauhalla lautaselle annoksen, joka oli pakko syödä, maistui tai ei. Minulle yleensä maistui. Lapset kuuntelivat tarkkaan ja pitivät Syvälahden nykyistä kouluruokaa yleensä hyvänmakuisena.

 

Tässä tämänkertaisen tarinani loppuhuipennus, esiintyjinä kolmosnelosten tyttöjä ja poikia:

 

 

Vanhemmille kiitoksia, lapsille latinaa

-Mielelläni teen näitä kouluvaarin hommia,
on teillä niin mukavia mukuloita!

Näin lopetin kymmenminuuttisen puheenvuoroni kolmosnelosten isille ja äideille syksyn ensimmäisessä vanhempainillassa. Olin saanut opettajilta luvan tulla sinne esittäytymään ja kiittämään vanhempia. Ajattelin, että on ihan kohtuullista, että vanhemmat näkevät, minkälainen vaari heidän lastensa koulutouhuista kirjoittelee. Kiitokseni he ansaitsivat siitä, että melkein kaikki olivat minulle antaneet luvan julkaista tässä blogissani kuvia, joista heidän lapsensa voidaan tunnistaa. Ilman lupaahan sellaisten kuvien julkaiseminen olisikin laitonta.

Tunnelma vanhempainillassa oli asiallisen ystävällinen. Opettajat kertoivat koulutyöstä, opetusmenetelmistä ja arvioinnin perusteista ja vanhemmat kyselivät esimerkiksi poissaolojen ilmoittamismenettelyistä ja välipalamahdollisuuksista pitkinä koulupäivinä. Opettajat korostivat, että kolmannella ja neljännellä luokalla lasten oletetaan jo aiempaa itsenäisemmin ottavan vastuuta omien läksyjensä tekemisestä sekä huolehtivan omista tarvikkeistaan. Antakaa siis rohkeasti lasten harjoitella näitä asioita itse, oli opettajien painokas toive.

Rahalla saa       

Viron vanhoja kruunuja.
Näillä rahoilla ei enää saa mitään.

Yhteiskuntaopin tunnilla oli edellisellä kerralla keskusteltu eri maiden valuutoista. Nyt oppilaat olivat saaneet tuoda luokkaan näytteille, mitä heillä mahdollisesti kotona esimerkiksi lomamatkojen jäljiltä oli pöytälaatikkoihin jäänyt. Valikoima oli maantieteellisesti laaja ja lapset olivat todella kiinnostuneita esimerkiksi Ruotsin kruunuista, Englannin puntakolikoista ja Yhdysvaltain yhden dollarin setelistä, Afrikan eksoottisten maiden kauniista seteleistä puhumattakaan.  Viimeistään nyt heille tuli selväksi, että ei euro ihan joka puolella maailmaa kelpaakaan.

Ulos koulusta ja nopeasti!

Kesken kolmasluokkalaisten englannin tuntia kuului koulun kaiuttimista merkkisoitto ja ilmoitus: ”Tämä on poistumisharjoitus. Koulu tyhjennetään ja kaikki poistuvat koulusta ulos sovitulle kokoontumispaikalle!” Opettajat tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Harjoituksesta oli heille kerrottu etukäteen, lapsille ei. Kukaan ei hätääntynyt, vaan melko hyvässä järjestyksessä siirryttiin reippaasti koulun pihalle ja sieltä parijonossa vähän kauemmaksi, poistumissuunnitelman mukaiselle kokoontumispaikalle. Kun kaikki luokat olivat tulleet perille, oli harjoitus ohi ja palasimme koululle jatkamaan sillä aikaa alkanutta välituntia. Poistumista oli selvästi harjoiteltu ennenkin, niin sujuvasti kaikki kävi. Tämmöinenkin asia pitää harjoitella ja osata, varmuuden vuoksi.

 

Jo muinaiset roomalaiset puhuivat latinaa,
opetti kouluvaari. Kuva: Mirja-ope

Lapsille latinaa, kuolleeksi luultua kieltä

Edellisellä suomen tunnilla oli tullut puheeksi käsite ”latinalaiset aakkoset”, siis nämä meidän käyttämämme aakkoset erotuksena esimerkiksi kiinalaisista, kreikkalaisista ja venäläisistä kirjaimista. Kun kuulin sanan latina, jota Turun Klassillisen Lyseon käyneenä olin siellä aikoinani opiskellut monta vuotta, kysyin opettajilta lupaa saada seuraavalla suomen tunnilla kertoa, miten kuolleeksi väitetty latinan kieli näkyy ja kuuluu meidän arkipuheessamme vielä tänäkin päivänä. Lupa myönnettiin.

Esitelmäni otsikko oli   lyhyesti ”Latinalaisperäisten lainasanojen esiintyminen suomen kielessä, niiden alkuperäinen merkitys ja nykyinen käyttöyhteys.” Sain esitykseni helposti tiivistettyä viiteentoista minuuttiin, koska siihen mennessä olinkin jo tullut kertoneeksi aiheesta melkein kaiken, minkä tiesin tai muistin.

Opetin lapsille muutaman latinankielisen ”lentävän lauseen”, mm. nämä: Repetitio est mater studiorum (kertaus on opintojen äiti) ja Non scholae sed vitae discimus (emme opiskele koulua vaan elämää varten). Ne tuskin jäivät lasten mieliin mutta aidosti he olivat kiinnostuneita tutuista sanoista, jotka yllättäen olivatkin latinaa: video (minä näen), audio (minä kuulen), bonus (hyvä), schola (koulu), prima (ensimmäinen) ja muutamat muut. Yksi pojista kysyi, oliko hän oikeassa, kun hänen mielestään myös ruotsin sana skola (koulu) voisi olla samaa alkuperää. Kyllä, ja taas pääsin hämmästelemään näitten kymmenvuotiaitten oivalluskykyä! Hyvän mielen sain, kun ainakin yksi oli ymmärtänyt esitykseni ytimen, maasta ja kielestä toiseen liikkuvat sanat.

 

 

Käsitöitä, Turun historiaa ja Itämeren tulevaisuutta

 

Tästä lähtee! Ensimmäisen
puukäsityön ensimmäinen työvaihe.

Kolmasluokkalaisten puukäsitöissä, mitä minun kouluaikanani kutsuttiin nimellä veisto, aloitettiin kynätelineen tekeminen. Ensin lapsille opetettiin kuitenkin ”veistoluokan” työturvallisuus- ja käyttäytymisohjeet: Ei koskaan juosta, vaan kävellään rauhallisesti, työkaluja otetaan kaapista vain aikuisen antamana, työkalut eivät ole leikkikaluja vaan työvälineitä ja lopuksi siivotaan, jotta seuraavilla on siisti luokka, kun aloittavat oman käsityötuntinsa. Arvelen, ehkä vanhanaikaisesti, että monilla, erityisesti tytöillä oli nyt ensimmäistä kertaa elämässään saha kädessä ja tehtävänä oli saada lauta sahattua viivan mukaan poikki. Ainakin he olivat ensimmäistä kertaa koulun tässä luokkatilassa.

Sahanpurujen siivoaminen oli vielä ensimmäisellä kerralla mieluisaa puuhaa, koska siinä lapset saivat käyttää tehokkaita imuletkuja, jotka katosta ulottuivat joka paikkaan. Kokemuksesta tiedän, että lukukauden mittaan siivousinto tunnin päätteeksi tuppaa vähän lopahtamaan ja siivoaminen alkaa jopa vaatia pientä patistelua.

 

Elettiinpä ennenkin

Leipurin rinkelimerkin taisivat kaikki tunnistaa.

Luostarinmäen museokortteli, entiseltä nimeltään käsityöläismuseo, on melkein kaikkia oppilaita kiinnostava paikka, missä monet olivat käyneet jo aikaisemminkin. Lukukauden ensimmäinen kaupunkiretki toteutettiin nyt sinne. Kuljimme Hirvensalon Fölibussien kyydissä koulun lähipysäkeiltä ensin Kauppatorille ja sieltä parijonossa kävellen ylös Luostarinmäelle. Kolmella bussilla liikuttiin, jotta yksittäinen vuorobussi ei olisi tullut aivan täyteen kuudestakymmenestä lapsesta. Jokaisella ryhmällä oli museossa oma opas, joka osasi kertoa entisistä ajoista lapsia kiinnostavalla tavalla. Lapset olivat hyvin mukana ja osasivat vastata oppaan kysymyksiin, esimerkiksi: Mistä vettä haettiin? Missä tehtiin ruokaa? Mitä kotieläimiä täällä pidettiin?  Varsin hämärä talli oli pikkuisen jännittäväkin paikka. Kun sinne meni riittävän pitkälle, kuului yhtäkkiä hevosen hirnuntaa aivan vierestä. Monet hätkähtivät, vaikka takuuvarmasti tiesivät, että ei siellä oikeaa hevosta ollut, vain hyvät äänentoistolaitteet. Rohkeimmat kävivät tallissa useammankin kerran.

 

Satoja roskia pieneltä uimarannalta

Taas on yksi roska
vähemmän uimarannalla.
Kuva: Mirja-ope.

Seuraavalla viikolla olikin sitten vuorossa toisenlainen retki, Itämeren siivouspäivä. Kohteeksemme oli valittu Sorttamäen uimaranta vajaan kolmen kilometrin päässä Syvälahden koululta. Sinne kolmosneloset tulivat koululta polkupyörillä ja alkoivat ohjeet saatuaan innokkaasti kerätä rannalta roskia. Pidä saaristo siistinä -yhdistystä varten myös kirjattiin ylös kaikki roskalajit ja määrät, mitä rannalta löydettiin. Lapset suorastaan kilpailivat siitä, mikä ryhmä saisi eniten roskia säkkeihinsä: ”Hei, noi vei meidän roskan!” Pari kertaa piti olla erotuomarina ja päättää, kenen listalle mikäkin roska merkitään. Suurempia kiistoja ei tullut, eikä kysymyksessä ollutkaan mikään kilpailu. Kahta hylättyä autonrengasta lukuun ottamatta ranta oli jo valmiiksi aamulla kohtalaisessa kunnossa mutta tarkkasilmäiset siivoojat löysivät sieltä kuitenkin vielä satoja roskia, muovia, pahvia ynnä muuta. Ja olihan siellä valkoposkihanhia, arviolta 400 – 500 linnun joukko, rannan toisessa reunassa ja merellä. Emme menneet toistemme reviireille.

Siivousrupeaman jälkeen Ulla-opettajan vetämästä keskustelusta huomasin ilahtuneena, että näillä noin kymmenvuotiailla lapsilla on jo yllättävänkin hyvät tiedot ympäristönsuojelusta, ilmastonmuutoksesta ja esimerkiksi joukkoliikenteen ja pyöräilyn suosimisesta liikkumisessa.

Itämeri, kuinka sinun käy?

Jälkimmäinen puolikas tämän päivän koulupäivästä oli kuvataidetta. Aiheena 2 – 3 hengen ryhmissä oli kuvata Itämerta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Kolmiosaisen teoksen materiaali tuli löytää tästä uimarannalta tai sen välittömästä läheisyydestä ja luoda sen avulla mielikuvaa siitä, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa. Rannan hiekka, pienet kivet, puitten lehdet ja risut keksittiin heti oivalliseksi materiaaliksi. Ryhmät saivat lopuksi sitten kertoa meille aikuisille, miten heidän teoksiaan voi tai pitää tulkita. En tehnyt esittelyistä muistiinpanoja mutta mielikuvakseni jäi, että uskoa ja toivoa Itämeren tilan paranemiseksi meillä (tai ainakin heillä nuoremmilla) vielä on mutta työtä riittää kyllä.

Itämerellä on toivoa: Yllä vesi virtaa,
alemmassa kuvassa on aurinkoa, vihreää rannalla ja sinistä vettä.

Syvälahden syksy alkoi apinaorkesterilla

 

Apinaorkesteri lievensi ekapäivän jännitystä.

Syvälahden yhtenäiskoulun toiminnassa alkoi elokuussa seitsemäs lukuvuosi. Kolmosnelosten kortteliin kokoontui aloituspäivänä yli 60 lasta, luokanopettajia, erityisopettajia, koulunkäynninohjaajia ja yksi kouluvaari. Kun kaikki aikuiset olivat esittäytyneet lapsille ja kertoneet myös lempieläimensä ja -ruokansa, jatkettiin lukuvuoden käynnistämistä yhteislaululla. Opettajat olivat valmiiksi valinneet laulun ”Apinaorkesteri” ja minä ajattelin, että eihän se sovi tähän alkuun ollenkaan! Nimi toi minulle mieleen sekalaisesti mekkaloivan mölyapinalauman eikä se kuvannut mitenkään näitä uusia, fiksuja ja opinhaluisia kolmosnelosluokkalaisiamme. Nikolai-opettaja säesti meitä kitaralla ja pienen alkuarkuuden jälkeen lapsille tuttu laulu kajahti korttelissamme komeasti: ”Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli, apinaorkesteri hetken aikaa meitä viihdytti...” Taas olivat opettajat ajatelleet minua viisaammin: Tuttu, vähän hassu laulu vapautti mukavasti tunnelmaa ja vähensi meiltä kaikilta ensimmäisen koulupäivän jännitystä.  

Muista nämä kaksi asiaa, ja kolmaskin

Keskeytimme oman aamuohjelmamme hetkeksi ja jäimme kuuntelemaan kaiuttimista rehtorin ja apulaisrehtorin tervehdystä ja koulunkäynnin perussääntöjen kertaamista. He tiivistivät olennaisen näin: ”On hyvä muistaa kaksi asiaa, jotta koulunkäynti sujuu hyvin: tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”

Viime aikoina on paljon puhuttu oppilaitten kännyköitten käytöstä koulussa. Syvälahdessa rehtorien ohjeet ovat selvät: ”Kännykät pidetään äänettöminä ja ne eivät saa aiheuttaa häiriötä koulupäivän aikana. Ne ovat säilössä pääasiassa repussa. Niitä saa käyttää oppituntisin vain opettajan luvalla.”

    

Kenen reppu?

Mikä noista uusista pinkeistä repuista
olikaan minun, tai noista mustista Kånkeneista?
Hyvä, että tulevat ne naulakkomerkit!

Repun ja ulkovaatteiden (ja sen kännykän) vakiopaikan merkiksi alettiin vielä askarrella omia naulakkomerkkejä. En ottanut niistä kuvia, koska niissä olennainen osa on tietenkin lapsen nimi, eikä minulla vielä ole vanhemmilta lupaa lapsen nimen tai tunnistettavan kuvan julkaisemiseen. Vanhemmille on lähetetty Wilma-viestillä pyyntö luvan saamiseksi. Viime lukuvuonna muutamaa vaille kaikki vanhemmat antoivat minulle tunnistettavien kuvien julkaisuluvan. Se helpotti ja monipuolisti tämän blogin kuvitusmahdollisuuksia.

Meitä seurataan

Aamulla koulupäivän juuri alkaessa olin jutellut yhden uuden kolmasluokkalaistytön kanssa hetken aikaa kahdestaan. Hän kertoi nimensä ja minä kerroin olevani kouluvaari Mauri. Vastaus yllätti: ”Tiedän, olen nähnyt sinut monta kertaa.”  Meitä aikuisia seurataan, silloinkin kun et sitä huomaa…

 

 

 

Harppiharjoituksia ja avaruusjuttuja

Harpilla ystävää autetaan

Harpin käytön opettelu
vaatii keskittymistä.

Matikantunnilla tehtävänä oli opetella harpin käyttöä. Yhdessä neljän tytön ryhmässä oli vähän alkuvaikeuksia ja menin auttamaan yhtä heistä, kirjaimellisesti kädestä pitäen. Kirjassa oli monta esimerkkikaarta ja tehtävänä oli piirtää ruutupaperille täsmälleen samanlaiset kaaret. Opastamani tyttö oivalsi varsin pian, että harpin kärjen paikastahan se on kiinni ja tehtävät alkoivat sujua hyvää vauhtia ja iloisella mielellä. Pöytäkunnan toinen tyttö tuskaili vielä ensimmäisen tehtävänsä kanssa: ”En minä osaa!” ”Odota, minä tulen auttamaan”, sanoi ensimmäinen tyttö ja kiersi vikkelästi pöydän toiselle puolelle ystäväänsä neuvomaan. Näppärästi tyttö neuvoi toista, ja pian kaikki ympyrän kaaret olivat tälläkin mallin mukaisia.

Tämä pieni kertomus on mielestäni esimerkki siitä, miten kouluvaari voi olla avuksi lasten koulutehtävien tekemisessä: Olemalla käytettävissä silloin, kun apua tarvitaan ja vähän ohjaamalla lasta oikeaan suuntaan (mutta ei ratko tehtäviä lapsen puolesta!). Kertomuksemme päähenkilö on kuitenkin tuo ensimmäinen tyttö. Hän on oivallinen esimerkki siitä, miten pienen näköisistä, lopulta kuitenkin suurista asioista luokan ilmapiiri ja yhteishenki syntyvät: Odota, minä tulen auttamaan.

 

Kuumat karnevaalit Urheilupuistossa

Jo kaksi vuotta voittamaton:
Viidesluokkalaisten sukkulaviestin voittajajoukkue!
 

Perinteiset alaluokkien viestikarnevaalit juostiin taas Urheilupuistossa toukokuun viimeisellä viikolla. Kuumimmillaan 32-asteinen helle lämmitti sekä katsojia että juoksijoita. Kovaäänisen kuulutuksista ei ainakaan takasuoran katsomoon saanut mitään selvää, mutta ei se lasten liikunnan riemua vähentänyt. Yksi Syvälahden sukkulaviestijoukkueista menestyi taas erinomaisesti: Viime vuonna neljäsluokkalaisten viestin voittanut joukkueemme voitti yhtä vaille samalla kokoonpanolla tämänvuotisen viidesluokkalaisten kilpailun. Hyvä Syvis!

 Avaruusmatkailua ja tekoälyä

Askareeni tämän lukuvuoden kouluvaarihommissa päättyivät hienoon luokkaretkeen: Vietimme päivän Vantaalla tiedekeskus Heurekassa. Kolmosnelosten vanhemmat olivat onnistuneet niin hyvin keräämään varoja kuudennella luokalla tehtävää luokkaretkeä varten, että he pystyivät varsinaista tavoitetta vaarantamatta tarjoamaan meille tällaisen pienemmän elämysmatkan. Kiitos vanhemmille kaikkien osanottajien puolesta!

Pojat antoivat kouluvaarille
hyviä ohjeita avaruusaluksemme
korjaamiseksi.

Heurekassa oli paljon nähtävää, kokeiltavaa, leikittävää, opittavaa ja vaikka mitä. Lapset hajaantuivat vapaasti pieniin ryhmiin, kiertelivät eri näyttelyosastoilla ja saivat tietoa mm. tekoälystä, avaruusmatkailusta, kiertotaloudesta ja ihmisen suoliston mitoista ja toiminnasta. Itsekin osallistuin avaruusasemamme korjaustöihin. Makasin selälläni asennuskelkan päällä ja kuulin Syvälahden poikien antamat ohjeet kuulokkeissani (”käännä nyt vihreää vipua vastapäivään. Hyvä! Ja nyt kiinnitä turvahaka siniseen putkeen ja pyöritä punaista käsipyörää myötäpäivään, …”) Pojat seurasivat monitorista edistymistäni ja jatkoivat sen mukaan ohjeitten antamista. Yhteistyöllä saimme asemamme vauriot korjattua ja matkamme saattoi jatkua esimerkiksi kuukävelyn kokeilemiseen, ohutsuolen pituuden mittaamiseen tai kodinkoneitten sähkönkulutuksen arviointiin.

Fiksua porukkaa

Päivä tiedekeskuksessa sujui hyvin ja nopeasti. Kaikki noudattivat ohjeita ja aikatauluamme, pysyivät ehjinä ja terveinä, käyttäytyivät Heurekassa ihmisiksi, huolehtivat tavaroistaan varsin hyvin (yksi kännykkä oli hetken kadoksissa, mutta joku toinen meistä olikin sen löytänyt ja vienyt infotiskille, mistä haimme sen pois.)

Ruokailun aikana aikuisten pöydässä olimme kaikki yhtä mieltä siitä, minkä joku meistä puki sanoiksi: ”Kyllä nuo meidän lapset kaikki loppujen lopuksi ovat aika fiksua porukkaa.”

Kyllä näin on.

 

Kiitos kuluneesta lukuvuodesta kaikille lapsille ja aikuisille, joiden kanssa olen koulussa saanut tehdä yhteistyötä. 

Hyvää kesää, syksyllä jatketaan!

 t. kouluvaari Mauri