Dit, dat, duun ja dään

” Hyvää huomenta kouluvaarit!” Näin reippaasti toivottivat pienet toisluokkalaiset meidät kaksi kouluvaaria tervetulleiksi heidän luokkaansa tammikuisena maanantaiaamuna. Yli kaksikymmentä iloisenoloista koululaista pulpeteissaan ja heidän nuori opettajansa luokan edessä katselivat meitä kiinnostuneen hyväntahtoisesti.

Itse mietiskelin sitä, että mihin minä nyt olinkaan heittäytymässä. Onneksi vieressäni oli kokeneempi vaari, tätä vapaaehtoistyötä jo kymmenen vuotta tehnyt Reino. Hän oli minut saanut houkuteltua tähän tilanteeseen, kun olin kerran tullut häneltä kysyneeksi, että mitä se kouluvaarien työ oikein on. ”Me koetamme olla avuksi tunneilla sekä oppilaille heidän opiskelussaan että opettajille heidän opetustyössään. Voimme vaikka jakaa opettajan materiaaleja oppilaille ja seurata, kuinka oppilaat edistyvät tehtäviensä tekemisessä ja auttaa heitä vaikeissa kohdissa löytämään tietä oikeaan suuntaan. Joskus me voimme myös auttaa vilkkaimpia oppilaita keskittymään kulloinkin menossa olevaan tehtävään,” Reino osasi minua valistaa.

”Tule joskus katsomaan, mitä se käytännössä on. Monia olen kouluvaareiksi houkutellut ja kaikki ne ovat tänne mukaan jääneet.” Turun seudun kouluvaareilla on oma yhdistys. Siihen kuuluu noin 80 jäsentä, joista Turun kouluissa on noin viisikymmentä. Kaikki jäsenet ovat jo eläkeikään ehtineitä miehiä.

Nyt olin siis katsomassa, mitä kouluvaarit oikeasti tekivät. Toisluokkalaisten oppitunnin aiheena oli kellonaikojen opetteleminen kellon viisareitten asennon perusteella. Opin, että isoviisarin oikea nimi on minuuttiviisari ja se pikkuviisari on nimeltään tuntiviisari. Lapsetkin sen tiesivät ja osasivat melkein joka kerta ilmoittaa oikean kellonajan, kun isolla näytöllä minuuttiviisari oli kahdentoista tai kuuden kohdalla ja tuntiviisari milloin missäkin. Työkirjaan viisareitten asennon piirtäminen oli monille vaikeampaa. Ensimmäinen tehtäväni kouluvaarina olikin sitten seurata tuota piirtämistyötä ja kehua niitä, jotka saivat viisarit näyttämään kulloinkin oikeaa kellonaikaa. Puoli seitsemän oli joillekin aika vaikea viisareitten asento, samoin puoli yksi. Niinpä sitten heidän kanssaan koetin yhdessä saada tuntiviisarit oikeitten numeroitten väliin ja minuuttiviisarin suoraan alaspäin. Ja onnistuihan se.

Toinen tunti meni ekaluokkalaisten kanssa. He opettelivat tunnistamaan d-kirjainta ensin lukemalla kirjastaan dit-, dat-, duun-, dään -tavuja sekä sitten etsimällä iloisen sekalaisesta kuvasta asioita, joissa d-kirjain esiintyy. Ja olihan siellä niitä: domino, video, dalmatialainen, hedelmä, … Satuin opastajaksi,...

Luokasta menimme yhdessä oppilaitten ja opettajan kanssa syömään koulun ruokasaliin. Sinne käveltäessä opettaja kysyi minulta, miltä kouluvaarin työ vaikuttaa. Vastasin, että onhan se ensivaikutelmaltaan kiinnostavaa, toivottavasti siitä on jotain apuakin. ”Kyllä on paljonkin, sillä aina on luokassa niitä, jotka vaativat kokonaisvaltaisesti huomiota itselleen, jolloin muut pakosti jäävät vähemmälle.”  Tulkitsin tämän kiitokseksi siitä, että olin juuri äsken keskittynyt auttamaan ...


Positiivista palautetta tuli siis jo toisen tunnin jälkeen. Kyllä tässä työssä jotakin sisältöä ja tarkoitusta taitaa olla!

Kolmannella tunnilla olimme taas toisluokkalaisten kanssa, kellonviisariopiskelijoitten rinnakkaisluokalla. Täällä opeteltiin äidinkieltä. Ensin piti työkirjan kuvien alle kirjoittaa oikeat varusteet annetusta listasta. Tehtävä tuntui helpolta: kaikki tiesivät, että hiihtämiseen tarvitaan sukset, sauvat ja monot. Jääkiekkoiluun tarvitaan luistimet, kypärä ja maila. Sitten piti kirjoittaa kokonainen lause, missä esiintyvät sanat lumiukko, piha ja porkkana. ”Rakensin pihalle lumiukon porkkananenineen.” Näin kirjoitti eräs tuleva kirjailija vihkoonsa. Kehuin hänelle tuota nenineen -muotoa. Tämä kahdeksanvuotias vastasi minulle: ”Minä olen osannut lukea jo ainakin seitsemän vuotta. Pikkusiskoni ei osaa vieläkään, vaikka on jo viisi!”

Välitunnilla kävelimme Reinon kanssa opettajainhuoneeseen. Siellä alkoi saman tien rehtorin vetämä viikkokokous, missä opettajat kävivät läpi ajankohtaisia asioitaan. Istuimme vähän sivummalla, kun rehtori, jonka jo aamulla olin kätellyt, osoitti meitä ja esitteli uuden kouluvaarin ja kysyi minulta tietenkin vaikutelmia. Kerroin, että ilmapiiri tuntuu rennommalta kuin 53 vuotta sitten, jolloin oman oppikouluni lopetin. Eniten tämän päivän ohjelmassa jännittävät vielä jäljellä olevat kaksi tuntia, ne kun ovat teknistä työtä, entiseltä nimeltään veistoa tai poikien käsitöitä. ”Koska minulta jäi kauhan tekokin kansakoulussa kesken, kun lukuvuosi loppui”. Paikalla ollut teknisen työn opettaja kysyi sitten, että sattuiko se kauha nyt olemaan mukana, ettei tarvitse ihan nollasta aloittaa.

Tämä kevyen jutustelun jälkeen lähdimme teknisen työn luokkaan. Sinne tuli noin puolet yhdestä neljännestä luokasta, viisi poikaa ja neljä tyttöä. Vaneristen nimilappujen teosta aloitettiin. Mielestäni tytöt olivat vielä innokkaampia kuin pojat pääsemään töihin käsiksi, kun opettaja kertoi heille kevätlukukauden tulevista tehtävistä. Erityistä autettavaa tai valvottavaa ei ensimmäisellä tunnilla juuri ollut, vain Reino tarkisteli vanerinpalojen reunojen hiontajälkiä, ettei jäänyt rosoisia paikkoja. 

Toisella tunnilla sitten tapahtui uskomaton asia: minä olin auttamassa pylväsporakoneen käytössä! Minä, jonka peukalot ja muutkin sormet sopivat paljon paremmin tietokoneen näppäimistölle kuin teknisen työn koneitten vipuja ja katkaisimia kääntämään. Pidin palikkaa paikallaan, kun nämä näppärät porasivat neliönmuotoiseen laudanpalaan reiän kuhunkin kulmaan.  Olin selvästi oman osaamisalueeni laidoilla tai jopa ulkopuolella, kun koskaan en ollut moista laitetta käyttänyt. Hyvin meni, reiät syntyivät juuri siihen, mihin pitikin ja pienintäkään vahinkoa ei sattunut.

Ensimmäinen päiväni kouluvaarina oli ohi. Ensi viikolla menen vaariksi toiseen kouluun, aivan uuteen, joka on aloittanut toimintansa vasta viime syksynä. Siellä ei ole ennestään yhtään kouluvaaria. Tarkoituksena on, että jäisin sinne toistaiseksi. En mene teknisen työn tekijöitten tielle, vaan olen ilmoittanut, että erityisen kiinnostunut olisin lasten lukutaidon ja lukemisen halun kasvattamisesta, mitä kaikkea se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Onneksi Reino on vielä ensimmäisellä kerralla mukana.